R. Kelly on paitsi esimerkillinen pano- myös kynäniekka.

Kuka jaksaa lukea narsististen, huumeita vetävien ja ihmissuhdesotkuissa rypevien ihmisten tilityksiä? Me jaksamme. NKK, Nuorgamin Kirjakerho, kokosi yhteen pakettiin kymmenen elämänmakuista, keskivertoa mielenkiintoisempaa tai ihan vaan häiriintyneisyydensä takia viihdyttävää muusikko-omaelämäkertaa, joihin lukutoukan kannattaa tutustua.

#1 Rick James – The Confessions of Rick James: Memoirs of a Super Freak (Amber Communications Group, Inc., 2007)

”There was a birthday party for me. Prince came, he was sitting at a table with some people not drinking. I walked up to him, grabbed him by the back of the hair and poured cognac down his throat. He spit it out like a little BYTCH and I laughed and walked away. I loved fukking with him like that.”

Punk-funkin mestarin Rick Jamesin muistelmissa tapellaan, ryypätään, vedetään kaikki kuviteltavissa olevat huumeet, soitetaan himojen ja irstailun täyttämää musiikkia ja nussitaan kuin kanit. Tässä ei ole mitään ihmeellistä, ovathan hedonismin ylistyslaulut musiikkimuistelmien keskeistä kuvastoa. Kirja on kuitenkin kiehtova paketti Jamesin sekopäisen, kustantajan editoimatta jättämän ulosannin ja muita artisteja käsittelevien osioidensa ansiosta. Armeijaa Kanadaan paenneen artistin kertomukset ystävyydestä Neil Youngiin tai kilpailusta uraansa aloittelevan Princen kanssa ovat maukasta musiikkihistoriaa. (Juuso Janhunen)

#2 Charles Mingus – Beneath the Underdog: His World as Composed by Mingus (Vintage, 1971)

”Ha ha, chica! But this ain’t serious, I just want to get my nuts off a few times.”
”A few times, Mingus?”
”Ho you, Hickey! In this white man’s society what else have I got, if God don’t dig me? Me, myself and I. And I came out from between thighs, not lies… How many is that so far?”
”Seventeen. You stone crazy, man!”
”No, man. Give me the tequila and lime. What’s your name, baby?”

Charles Mingusin omaelämäkerta tekee juuri sen mitä taiteen tuleekin: kertoo valheen kautta suuremman totuuden. Se on täynnä juttuja, joiden suhde reaalitodellisuuteen on etäinen. Se on yksi epälineaarisimmista elämänkerroista maan päällä. Se on yhtä holtiton kuin kirjoittajansa. Uhratessaan totuuden raa’asti ja kauniisti läpän alttarilla Mingus tulee kirjoittaneeksi psykologisesti tarkan ja paljastavan kirjan itsestään. Beneath the Underdog on svengaava, humoristinen, räiskyvä ja ennen kaikkea kipeä sekä haavoittunut kuva yhdestä 1900-luvun suurimmista säveltäjistä. (Arttu Tolonen)

#3 Anthony Kiedis – Arpikudos (Like, 2005)

”Kokeneet kolaajat oli helppo tunnistaa, koska heillä kaikilla oli oikeassa pikkusormessaan pitkä kokaiinikynsi. Isäni oli todella ylpeä taidokkaasti manikyroidusta kokakynnestään. Huomasin myös, että yksi hänen kynsistään oli selvästi muita lyhyempi. ’Miksi tuo kynsi on noin lyhyt’, kysyin. ’Siksi, että tuolla sormella en satuta naisten paikkoja, kun pääsen sormeilemaan’, hän sanoi.”

Tältä kuulosti 10-vuotiaan Anthony Kiedisin dialogi huumediileri-isukkinsa kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin tuleva Red Hot Chili Peppers -”laulaja” alkoi elää tuota elämää nussittuaan ensin isänsä tyttöystävää ja tutustuttuaan sitten heroiinin, kokaiinin ja LSD:n maailmaan. Ulkomusiikilliset seikat ovat pääosassa myös Arpikudos-omaelämäkerrassa, jossa Kiedis valottaa menneisyyttään vuoroin hätkähdyttävällä, vuoroin humoristisella ja vuoroin svengaavalla tavalla. Välillä sanotaan pari sanaa musiikistakin. (Mervi Vuorela)

#4 Neumann – Tähti ja Meripoika (Otava, 1992)

”Kuka ajattelee nyt mitäkin. Kuka äitiä tai kuka trukkikuskin jobia. Tuskin nyt sitä kukaan kuitenkaan. Se olisi varmaa. TUSKIN!!! Kaikki ajattelivat vain yhtä asiaa. Selvitä vaiko ei.
Bermudan mystinen kolmio.
Se on sitten se rock’n’roll.”

Näin merimies Pertti Nieminen koki David-myrskyn Bermudan kolmion alueella seilatessaan vuonna 1979. Toki ylläoleva voi olla rocktähti-Neumannin värikynillään rikastuttamaa. Tähti ja meripoika on ainutkertainen teos. Taiteilija on 140 sivuun pelkin päälausein ahtanut elämänsä käänteet vuodesta 1974 vuoteen 1992. Hurjalla tahdilla Neumann kertoo niin merimiesvuosistaan kuin elämästään Suomen suosituimman rockyhtyeen keulilla ja ajasta sen jälkeen. Mereltä tulevat tarinat ovat kuitenkin värikkäämpiä kuin miehen seikkailut rock-maailmassa. Tähti ja meripoika on hauska kirja luettavaksi, sillä Neumannin ulosanti on aivan omanlaistaan. Kirja on viihdyttävä dokumentti siitä, millaisena Neumann on nähnyt itsensä Dingo-vuosien jälkeen. (Vilho Pirttijärvi)

#5 Peter Criss – Makeup to Breakup: My Life In and Out of Kiss (Scribner, 2012)

”The band sent me one fucking card the whole time I was there. GOOD LUCK. GLAD YOU ARE THERE. FUCK YOU. GENE, PAUL, ACE. I guess they were being funny.”

Ensimmäisellä sivulla Kissin alkuperäisrumpali työntää pistoolin suuhunsa keskellä saavutustensa raunioita. Liipaisin ei liikahda, mutta lukija jää koukkuun. Nuoruus Brooklynin kaduilla vaihtuu todellisuuspakoisiin vuosiin, joissa puitteet ja egot ovat massiivisia, naiset kaatuvat heinän tavoin ja kokaiinia riittää. Ja kun ote elämästä kirpoaa, on uusi kosketus siihen sitäkin kivuliaampi. Peter Criss käy läpi ala-arvoisen soolouran, onnettoman avioliiton, katkaisuhoidot ja rintasyövän – ja päätyy lopulta epilogiin, jota voisi pitää onnellisena, jos menneisyyden yli olisi mahdollista päästä. Teos maalaa rehellisen kuvan pikkumaisesta ja katkerasta mutta myös sydämellisestä ja hyväntahtoisesta tunnekimpusta, jonka kasvoilta vuosien maalaama maski ei lähde millään pois. (Hannu Linkola)

#6 R. Kelly – Soulacoaster: The Diary of Me (SmileyBooks, 2012)

”On ‘The Greatest Sex’, I paint the scene on a bigger canvas. It’s great sex – yes – but it’s spiritual sex, where the lovemaking leads to the birth of a child. When I wrote it, I told people it felt like sexual I Believe I Can Fly or a sexual inspirational song.”

Verkkaisen jutustelevaan tyyliin etenevällä Soulacoasterilla R&B:n kuningas ei ainoastaan tyydy selittämään yksityiskohtaisesti kaikkia niitä neronleimauksia, jotka ovat tehneet hänestä alansa kiistattoman hallitsijan. Hän myös kertoo yksityiselämästään enemmän kuin kukaan täysipäinen haluaisi tietää. R. Kelly kertoo muun muassa harrastaneensa seksiä ensimmäisen kerran 12-vuotiaana äitinsä ystävän kanssa ja tekee musiikkielämäkertojen epävirallisen maailmanennätyksen namedroppailun saralla. Esimerkiksi Tupac Shakurille, Michael Jacksonille, Céline Dionille ja Notorious B.I.G.:lle omistetaan omat lukunsa, joissa R. Kelly lähinnä fiilistelee sitä, kuinka paljon he tykkäsivät työskennellä hänen kanssaan. (Juuso Janhunen)

#7 Mark Oliver Everett – Things the Grandchildren Should Know (Little, Brown, 2008)

”It lasted five or six years. In the end, it didn’t work out. But, after all, this is Chapter 13. What did you expect?”

Millaisen juonen kirjoittaa elämälleen syntyjään alakuloinen mies, joka on saattanut hautaan niin vanhempansa kuin siskonsakin? Eels-yhtyeen keulahahmo käy tarinaansa läpi suorin lausein ja tummaan huumoriin upoten. Suurimmat salaisuudet taiteilija pitää ominaan, mutta julkiseksi valitsemansa osan persoonastaan hän kuvaa mieleenpainuvasti, kuten oheinen sitaatti hänen avioliittokokemuksestaan paljastaa. Mies uppoaa elämänsä saumakohtiin kaunistelematta, kohtalostaan ja jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteestaan lakonisesti huvittuneena. Kuivakassa hymyssä on syvällisen traaginen taustasävy, joka tekee Everettin otteesta paitsi henkilökohtaisen myös unohtumattoman. Teos puhuu samalla apeankauniilla äänellä kuin miehen musiikki. (Hannu Linkola)

#8 Luke Haines – Bad Vibes: Britpop and My Part in Its Downfall (Windmill Books, 2009)

”The Suedey boys saunter about their dressing room. They don’t bother with false modesty; they’re fucking full of it. I like that. They laugh at Glenn’s spats – we all do – and in mocking silly voices sing my songs back to me. Half admiration, half piss-take. I don’t care. I’ve heard their single and I know I can overwrite them. Brett’s got a few good lines and knows there’s a bit of mileage to be had in writing lyrics about ‘retards’ and ‘dads’ but overall they’re just a little too reliant on the old wasted-glamour-in-council-estates routine.”

The Auteursin ja Black Box Recorderin Luke Hainesista piti tulla suuri brittiläinen rocktähti. Sitten väliin tulivat Sueden, Blurin ja Oasiksen kaltaiset bändit, jotka kiinnostivat yleisöä enemmän kuin Hainesin laulut lapsenmurhista. Brittipopin kultavuosia omasta näkökulmastaan analysoiva Haines vie katkeruutensa aikalaisbändejä kohtaan pitkälle itseironian puolelle, ja todennäköisesti hän on itsekin nauranut katketakseen kirjoittaessaan Bad Vibesia. Aikuisen miehen angsti on lopulta söpöä. Tui tui Luke! (Oskari Onninen)

#9 Bill Drummond – 45 (Little, Brown Book Group, 2000)

”There were times when I was driving along in my truck, cocooned from the rest of the world, and I would laugh and laugh and laugh in an almost maniacal state, just thinking of it.
FUCKING COW.
FUCKING COW.
FUCKING COW.
Louder and louder.”

Parhaiten The KLF:n poptaideterroristina tunnettu Drummond on lukuisten muiden puuhiensa ohella tuottelias kirjailija, joka on julkaissut yhteensä 15 enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallista teosta. 45 koostuu lyhyistä tarinoista, joissa Drummondin senhetkinen taviselämä vuorottelee hänen toinen toistaan eriskummallisempien tempaustensa kanssa vuosien varrelta. Eräässä luvuista Drummond asuu Helsingissä, jossa hän ajaa joka aamu bussilla numero 14 Finnvoxin studioille äänittämään suomalaisen Kristiina Bruukin kanssa – joka on fiktiivinen hahmo. (Santtu Reinikainen)

#10 Ray Manzarek – Light My Fire: Matkani Doorsin kanssa (Tammi, 1999)

”Sen käsitin LSD:ssä. Tämä on meidän leikkikenttämme ja me olemme täällä nauramassa, tanssimassa ja laulamassa auringonpaisteessa. Laulamassa, nauramassa, tanssimassa ja soittamassa musiikkia kuunvalossa… soittamassa rumpuja ja soittamassa kitaraa, soittamassa Vox Continental -sähköurkuja, kun samaani/runoilija johdattaa meidät hulluun ja intohimoiseen dionyysiseen juhlaan suuren, loimuavan nuotion ympärille. Se on elämän tarkoitus. Rajaton aisti-ilo! Ja maailman luojien syvällinen vastuu. Paratiisin hoitajien ja vallanpitäjien vastuu.”

The Doorsin kosketinsoittajan Ray Manzarekin muistelmat jäsentävät yhtyeen tarinaa ja ajanhenkeä tenhoavasti. Teksti on kuitenkin syövytetty niin hurmoshenkisellä mystisismillä, että välillä sen voisi luulla olevan silkkaa ironiaa. Ray puhuttelee lukijaa suoraan ja yrittää myydä tälle jonkinlaista happovallankumousta noin joka kymmenes sivu. Näin hippi-innoittunutta teosta ei voisi kirjoittaa kukaan muu kuin todellinen vesimiehen ajan lapsi! (Iida Sofia Hirvonen)

Mark Oliver Everett, mies jolle jopa oma parta on syy laulaa.

Hugh Everett III (1930–1982) oli 1960-luvulla Yhdysvaltain puhutuimpia fyysikoita. Hänen radikaali väittämänsä oli, että samanaikaisesti voi olla olemassa useita rinnakkaisia historioita ja tulevaisuuksia, jotka kaikki ovat yhdenarvoisesti todellisia. Teorian nimi, monimaailmatulkinta, peitti jähmeästi alleen sen tosiasian, että Everettille itselleen yksikin maailma oli liikaa.

Jos Everett ei olisi ollut traumaattista lapsuuttaan kierrättävä itsekeskeinen, onneton ja etäinen ihminen, hän olisi saattanut huomata että rinnakkaisia todellisuuksia löytyi myös kvanttifysiikan ulkopuolelta. Yksi niistä versoi samassa talossa, jossa Everett asui. Tuo todellisuus, pieni universumi, sijaitsi Everettin pojan, Mark Oliverin päässä. Se oli omalaatuinen, umpinainen säiliö, jossa erilaisuuden kokemukset, tunne-elämän tyhjiöt, rakkauden kaipuu sekä maailmaan heitetyn ihmisen epävarmuus velloivat hahmottomana massana.

Ulospäin näistä osatekijöistä näkyi vain harva. Niiden eteen oli asetettu ilmeettömät kasvot, jotka välittivät myötäsyntyisesti loukatun ihmisen katkeraa hämmennystä maailman edessä.

Mark Oliver muistelee kasvojensa päätyneen alapurentaisiksi, koska hän murjotti lapsena niin paljon.

Tuossa rinnakkaisessa todellisuudessa asui kuitenkin myös musiikki. Soinnut ja rytmit laittoivat muut elementit liikkeelle, siirtelivät niitä kuin palasia, tarjoten sekä vastauksia että entistä suurempaa hämmennystä. Mitä pidemmälle Everettin nuoruus Virginiassa eteni, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain musiikki voisi pelastaa hänet siltä elämältä, jota hän halusi viimeiseen asti vältellä. Kun Everettin The Toasters -yhtye ei muuttanut haaveita lihaksi, mies hyppäsi autoonsa, muutti Los Angelesiin ja päätti elää uskollisena unelmalleen, vaikka se välttelisi häntä viimeiseen asti.

Everettin etsikkoaika oli pitkä, mutta hän malttoi odottaa. Hän imi maailman tarjoamat nöyryytykset sisäänsä, tapetoi niillä universuminsa seinät ja tallensi takaiskunsa neliraiturillaan. Niin hahmottui Everettin musiikillinen kieli; alakulon, kariutuneiden rakkauksien ja eläinmetaforien kumppanillinen maailma, jonka taiteilija täytti kaksoismerkityksillä. Hänen onnellisissa lauluissaan oli jotakin pahaenteistä, mutta samalla traagisimmissakin esityksissä häivähti usko parempaan.

Hiljalleen kappaleet piirsivät kuvan postmodernin ajan Charlie Chaplinista, koirankasvoisesta kulkurista ja sijaiskärsijästä, jonka tehtävänä oli suodattaa maailman epäoikeudenmukaisuus hienovaraiseksi uskoksi parempaan.

Aikojen saatossa Everett on julkaissut musiikkiaan monen otsikon alla – Mark Oliver Everett, E, Eels, MC Honky. Kaikki nämä nimekkeet tulvivat rinnakkaisia tulkintoja samasta elämästä. Vaikka Everettin musiikkiin ovat vaikuttaneet monet yhteistyökumppanit Parthenon Huxleysta luottorumpali Butchiin sekä nykyisiin aseenkantajiin Koool G Murderiin ja The Chetiin, on musiikin ytimessä ollut aina Everett itse. Sekä hänen lapsuudenperheensä, tuo toisiinsa sattumanvaraisuuden onnettomin lieoin kietoutunut nelikko, josta enää yksi on jäljellä.

Mies on joskus todennut musiikkinsa käsittelevän valtaosin sitä, miltä tuntui selvitä hengissä isänsä lapsena. Kun hän kylliksi kasvettuaan oppi näkemään isänsä itsessään, tuntui kymmenien vuosien henkinen ja taiteellinen prosessi saavuttaneen kulminaatiopisteensä:

”I’m turning out just like my father
Though I swore I never would
Now I can say that I have a love for him
I never really understood
What it must have been like for him
Living inside his head
I feel like he’s here with me now
Even though he’s dead”
(Things the Grandchildren Should Know, 2005)

Vaikka nämä kahdeksan vuoden takaiset rivit saattoivat olla Everettin diskografian psykoterapeuttinen kliimaksi, on miehen ura jatkunut aktiivisena ja lähtökohdilleen uskollisena sen jälkeenkin. Kevättalvella 2013 ilmestyi Eelsin kymmenes studioalbumi, Wonderful, Glorious, joka osoitti rouhealla soinnillaan, että Everett on relevantti lauluntekijä myös 2010-luvulla. Hänen diskografiansa tasalaatuisuuteen pystyy vain harva.

Tämän artikkelin julkaisupäivänä Everettin sisäinen universumi täyttää 50 vuotta. Sen kunniaksi luomme katsauksen hänen levytyksiinsä huterista ensiaskeleista ylvääseen nykyisyyteen, sivupolkuja kaihtamatta.

Samaan aikaan kun sijoittelemme kirjoituksemme viimeisiä pisteitä paikoilleen, kääntyy vuosi ulkona päälaelleen. Lupaavasti alkanut aurinkoinen kevät on vääristynyt yhtäkkiä höyheniseksi lumisateeksi. Jotenkin se sopii kuvaan. Juuri tällainen on se maailma, jossa Mark Oliver Everett elää.

Eihän moiselle maailmalle voi kuin nauraa.

Levyt, koirat ja linnut E:n tuotannossa.

KUVASTIMET

Eels – Beautiful Freak (1996)

”Everyone needs to be somebody
Everyone needs to find someone who cares,
But I don’t know if you know what I mean coz
I’m never on your list”
(Guest List)

Vuonna 1995 E oli pari vähämaineista soololevyä tehnyt muusikon taimi, jonka ura oli alkanut kuihtua ennen varsinaista alkuaan. Muutos parempaan oli kuitenkin tulossa. Eräänä päivänä mies kuuli sattumalta autoradiostaan Portisheadin Sour Timesin, joka mullisti hänen musiikillisen ajattelutapansa. Vanhojen rakeisten samplejen ja itsetietoisen postmodernien sointijälkien yhdistely avasi uusia maailmoja, joita E ryhtyi kokoamaan ääniksi Jim Jacobsenin kanssa. Herätyksen seurauksena syntyi nopeasti kaksi laulua, jotka tulivat määrittelemään E:n uraa perustavanlaatuisesti: Novocaine for the Soul ja Susan’s House.

Uudesta käsittelytavasta huolimatta E ei hylännyt tavaramerkikseen muodostuneita melodisuutta ja omaelämäkerrallisuutta, vaan sekoitti ne sekä luuppitaustojen virttyneisiin unimaisemiin että aikansa aallonharjalle nousseeseen nuhruiseen kitaravalliin. Seattlesta, Bristolista, Los Angelesista ja lapsuuskodin levyhyllystä ammentanutta kokonaisuutta mies pääsi toteuttamaan omistautuneessa seurassa. Rumpali Butchin ja bastisti Tommy Walterin asetuttua E:n taustalle syntyi Eels, yhtye joka personoitui keulahahmoonsa mutta jonka liikkeiden joustavuus ja iskevyys oli paljon velkaa rytmiryhmälle.

Eelsin debyytti Beautiful Freak on klassikkotason levy, jonka kappaleet ovat kestäneet E:n kyydissä pidempään kuin niillä soittaneet muusikot. Novocaine for the Soulin ja Susan’s Housen lisäksi esimerkiksi Rags to Rags ja Lucky Day In Hell ovat luoneet Eelsille vakaan aseman 1990-luvun alternative-sukupolven ikonostaasissa. Lisäksi ilmeisimpien hittien takana on helmi toisensa jälkeen. Jon Brionin kanssa sävellettyä Not Ready Yetia raastavat tuhannet toteutumattomat toiveet, Guest List piruilee antaumuksellisesti Los Angelesin seurapiireille, nimikkoraidalla aaltoilee ujo rakkaus ja Mentalin ulkopuolinen ahdistus tuo mieleen avohoitopotilaan joka ymmärtää olevansa maailman ainoa täysjärkinen ihminen.

Beautiful Freakin hirtehinen nihilismi on läheistä sukua Beckin Loser-tematiikalle, mutta levyllä on myös sydänverta, romantiikkaakin, joka tuo E:n lähelle kuulijaa. Kaikesta kuulee, että E ei ole suostumassa ajelehtijaksi, vaan haluaa pitää elämästä kiinni kynsin hampain, riippumatta siitä mitä se tuo mukanaan. Levyn kappalemateriaali on niin loistavaa, että löytämäänsä konseptia kierrättämällä Eels olisi voinut helposti saavuttaa myös suurten massojen suosion. Kohtalo halusi kuultavakseen jotain aivan muuta. Ansaitusta menestyksestä kummunneen ilon sijasta Beautiful Freakia seurasivatkin E:n elämän vaikeimmat vuodet. Ne olivat kohtuuton isku vaille kasvoja, mutta myös viitta sille tielle, josta oli muotoutuva E:n lopullinen taiteilijapolku.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Electro-Shock Blues (1998)

“Life is funny
but not ha ha funny
peculiar I guess
you think I got it all going my way
then why am I such a fucking mess?”
(3 Speed)

Debyyttialbuminsa orastavan menestyksen jälkeen levy-yhtiö odotti vesi kielellä Eelsin jatkavan hyväksi havaitulla vaihtoehtorockin linjalla. Alkoi kuitenkin tragedioiden sarja, joka tuli ohjaamaan E:n itseilmaisua uuteen suuntaan. Beautiful Freakin julkaisemisen aattona E:n sisko Liz teki itsemurhan, ja vain hieman sen jälkeen E:n tavoitti tieto hänen äitinsä kuolettavasta syövästä. Yhtäkkiä E tajusi, että hänestä oli alle 35-vuotiaana tulossa perheensä viimeinen eloonjäänyt. Ahdistustaan hän käsitteli luontevimmalla osaamallaan tavalla, musiikkinsa kautta. Seurauksena syntyi Eelsin eittämätön mestariteos Electro-Shock Blues.

Levy-yhtiö ei ollut E:n kaikessa hiljaisuudessa tekemästä pitkäsoitosta järin innoissaan. Kaupallisuuden tai markkinoinnin näkökulmasta penseys oli perusteltavissa. Electro-Shock Blues on 16 kappaleen saaga, jossa Liz makaa vessan lattialla yliannostuksen ottaneena, joutuu mielisairaalaan, saa sähköshokkeja, tekee lopulta itsemurhan ja lentelee aaveena kotikaupunkinsa yllä. Tuossa samassa kaupungissa E:n äiti sairastuu syöpään, nielee sairaalaruokaa ja säteitä, E on matkalla hautajaisiin, lukee siskon ahdistuneita päiväkirjamerkintöjä ja on jälleen matkalla hautajaisiin. Usein tarinaa säestää vain akustinen kitara tai yksinäisenä kilkuttava piano.

Electro-Shock Blues huokuu pohjatonta surua ja menettämisen tuskaa, mutta myös tunneskaalan muita ääripäitä. Maanisesti rouskuva ja narskuva Cancer for the Cure on tukahdutetun vihan auraalinen ilmentymä, vinhojen takaperoäänien ja pehmeästi hyväilevän melodian keinuttama Efils’ God välkehtii surussa piehtaroimisen lohdullisuutta ja äkkiväärästi venkoileva Last Stop: This Town tuo kokonaisuuteen ripauksen ilkikurista hilpeyttä. Tasapainoisimmin mielialat yhdistyvät ajattomassa balladissa Climbing to the Moon, jonka folk-kitaroihin ja huilumelodiaan kanavoituu sekä riipivää surumielisyyttä että luottavaista toiveikkuutta.

Electro-Shock Blues on kuin vanha ja nuhruinen suosikkiviltti. Maailmantuskan yllättäessä sen voi aina vetää korvien yli, käpertyä sikiöasentoon sohvan nurkkaan ja alistua nauttimaan kärsimyksen hellänjulmasta voimakkuudesta. Vähitellen viltin hapertuneen kankaan läpi alkaa vilkkua toivon pilkahduksia, jotka lopulta johtavat katarttiseen vapautumiseen päätöskappaleessa PS. You Rock My World:

“Laying in bed tonight I was thinking
And listening to all the dogs
And the sirens and the shots
And how a careful man tries
To dodge the bullets
While a happy man takes a walk
And maybe it’s time to live”

On aika elää taas. Vilttikin jo hiostaa.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Blinking Lights And Other Revelations (2005)

“Feeling like the weight that weighed a ton
Lifted off my shoulders now
My losing streak is done”
(Losing Streak)

Vuonna 2005 ilmestynyt Blinking Lights And Other Revelations on E:n magnum opus, siihenastisen elämän tilinpäätös. Levyn työstäminen oli paikoin niin tuskallista, että E sysäsi välillä koko projektin kellaristudion hyllylle odottamaan uutta vuoroa. Lopulta albumi löysi hahmonsa, joka monilta osin omaelämäkerrallisine lyriikoineen esittelee avokätisesti E:n kaikki musiikilliset persoonat. Musiikkityylit vaihtelevat pianoballadeista kantrifolkralleihin ja indierockista jopa viihdemusiikkiin. Seesteiset hetket saavat sävykkyytensä pehmeiden puhallin- ja jousitaustojen kanavoimina, ilkikuriset ja riemukkaat rallit täyttyvät sirkusurkujen ja torvisektion pauhusta, ja kokonaisuus parsitaan kasaan svengaavilla bassolinjoilla ja sielukkailla rytmityksillä.

Blinking Lights on tuhti paketti: reilu puolitoista tuntia ja 33 kappaletta vaatii kuulijaltaan paljon, mutta huolellisesti mietitty rakenne toistuvine teemoineen helpottaa urakkaa. Albumin eklektisen ja runsaan kappalemateriaalin ansiosta jokainen kuuntelukerta on omanlaisensa. Yhdellä kerralla suurimman vaikutuksen tekee kevytkantrinumero A Magic World, jota yksikään oman lapsen saanut tuskin kykenee liikuttumatta kuuntelemaan. Toisella kerralla väristyksiä saattaa aiheuttaa elegantin slide-kitaran hallitsema, kaihoisa In the Yard, Behind the Church. Kepeämmässä mielentilassa pääsevät voitolle levyn riehakkaimmat numerot, kuten Going Fetal, jossa The Monkees yhdistyy vierailevan apuvokalistin Tom Waitsin mylvintään ja vauvaimitaatioihin.

Jotkut Blinking Lightsin kappaleista ovat heti ensi kuulemalta Eels-klassikoita, esimerkiksi vauhdikas rokkipala Hey Man (Now You’re Really Living) ja synkkämielinen Trouble With Dreams. Toisaalta kymmenien kuuntelukertojenkin jälkeen levyltä voi löytyä jokin upea laulu, jonka olemassaoloa tuskin on huomannut aiemmin. Tästä hyvänä esimerkkinä käy levyn loppuhetkille piilotettu, sanoituksiltaan ja sävellykseltään E:lle tunnusomainen balladi The Stars Shine in the Sky Tonight, jonka aavemainen pianonkilkutus ja ujostelevat jouset yhdistettynä ehkä perusteettomaankin toivoon parisuhteen tulevaisuudesta hiipivät salakavalasti luihin ja ytimiin:

“It’s not where you’re coming from
It’s where you’re going to
And I just wanna go with you”

Blinking Lights sisältää roppakaupalla melankoliaa ja voimattomuutta, mutta sen kantavana teemana on toiveikkuus ja ylpeys menneisyyden vaikeuksien selättämisestä. Alun sitaattiin kiteytyykin paljon albumin sanomasta: tappiot ja menetykset olivat toistuvia ja mittaamattomia, mutta nyt tappioputki on ohi. E ei tietenkään olisi E, jollei samaa asiaa muotoiltaisi myös kyynisemmin: ”Tired of the old shit, let the new shit begin” (Old Shit/New Shit). Rehellisimmillään mies on päätöskappaleessa Things the Grandchildren Should Know, jossa hän vuodattaa lastenlapsiensa tiettäväksi avoimen monologin erakkomaisista luonteenpiirteistään ja elämästään. Siitäkin huolimatta, ettei hänellä ole omia lapsia.

Video ei ole enää saatavilla

RUJOKIT

Eels – Souljacker (2001)

”22 miles of hard road
33 years of tough luck
44 skulls buried in the ground
Crawling down through the muck
Oh yeah”
(Souljacker Pt. 1)

Eelsin neljäs albumi oli ilmestyessään melkoinen yllätys. Vain paria vuotta aiemmin E oli julkaissut lastenkirjakantisen Daisies of the Galaxyn, jonka musiikin ulkopinta oli ilmava, kimalteleva ja suorastaan leikittelevä. John Parishin kanssa työstetty Souljacker vei kuitenkin täysin toisenlaiseen satumaailmaan. Siellä kitarat kasvoivat rupea, elämä oli mustaa ja valkoista, ihmiset kohtaloineen nimettömiä ja heidän kasvonsa tylyiksi kivettyneitä.

Rujon ilmaisun ydinkappaleina murisevat Dog Faced Boy ja Souljacker Pt. 1, joita yksinäisyyden ja syrjinnän tukahduttava tematiikka kasvattaa suoranaisiksi kauhukertomuksiksi. Näillä lauluilla E ei yritäkään uskoa maailman kauneuteen, vaan pikemminkin leikkii ajatuksella täydellisestä lohduttomuudesta, jopa pahuudesta. Jos edellisellä levyllä päivänkakkarat nousivat asfaltin läpi, lasketaan Souljackerilla maahan haudattuja kalloja. Kontrasti on raju, mutta uljas.

Hiekkapaperimaisen pinnan sijasta Souljackerilla on kuitenkin parasta sen monipuolisuus. Lähes soinnittoman mukiloinnin rinnalle E kylvää sekä elokuvallisia äänikollaaseja (Jungle Telegraph, That’s Not Really Funny) että sulaa kauneutta (Fresh Feeling). Ja viimeisenä silauksena hän osoittaa osaavansa halutessaan pysäyttää ajan lyhyiksi mutta ikuisiksi tuokioiksi, joiden hiljaisuudessa puhuu koko ihmisenä olon moninaisuus (Woman Driving, Man Sleeping, Bus Stop Boxer). Levyn kiehtova kavalkadimaisuus näkyy myös sanoituksissa, joissa E omaksuu ulkopuolisen tarinankertojan roolin. Vaikka jokaisesta laulusta löytyy vähintään vertauskuvallinen yhteys E:n omaan elämään, on levy myös kokoelma ihmiskohtaloita, joihin E on törmännyt lapsuudessaan, mielikuvituksessaan, missä tahansa.

Levyn loppumetreillä E uskaltaa tunnustaa rakkautensa. World of Shit on särkijävallin nyrjäyttämä kvasiballadi, jossa kaksi ihmistä voivat yhdessä voittaa maailman rumuuden, silottaa sen karkeuden ja säilyttää mielensä vakauden. Päätösraidalla, What Is This Notella, mies puolestaan julistaa mylvivien kitaroiden tukemana rakkauttaan vastavihitylle vaimolleen.

”The day is new and a good one too
How can I prove my love to you
I wanna give you everything
Me and the birds
Now we’re gonna sing”

Hänen vaimonsa mielestä laulu oli kamala.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Shootenanny! (2003)

“I am a lone wolf
I always was and will be
I feel fine
I am resigned to this
I am a lone wolf”
(Lone Wolf)

Mitä syntyy, kun työnarkomaniasta kärsivä muusikko päättää pitää lomaa uuden albumin työstämisestä? Tietenkin toinen albumi. Kyllästyttyään loputtomaan aherrukseen Blinking Lightsin parissa E kutsui lähimpiä soittajaystäviään varaamalleen studiolle kymmeneksi päiväksi ja tallensi liveäänityksenä uuden kiekon, joka sai nimekseen Shootenanny!. Albumi kuulostaa hyvässä ja pahassa juuri siltä kuin kymmenessä päivässä purkitetun äänitteen voi kuvitellakin kuulostavan Se on orgaaninen ja spontaani, mutta hiomaton ja epätasainen.

Monille Eels-fanaatikoille Shootenanny! oli ilmestyessään pettymys, mutta albumi on vastustellut yllättävän hyvin ajan hampaiden jauhantaa. Aliarvostus johtui osittain julkaisukontekstista, lukeutuvathan sitä ennen julkaistu Souljacker ja sitä seurannut Blinking Lights kiistattomaan Eels-eliittiin. Osasyy kritiikkiin piilee kuitenkin levyssä itsessään, ennen kaikkea sen aavistuksen hengettömässä ja ohuessa äänimaailmassa, joka oli kuitenkin samalla osa koko levyn ideaa. Shootenanny!:n oli tarkoituskin olla kokoelma yksinkertaisia lauluja, joita ei pahemmin kuorruteltu jälkikäteen.

Toteutus myös pukee monia levyn ennakkoluulottomasti poukkoilevasti kappaleista. Letkeästi keinuvat Saturday Morning ja Dirty Girl ovat muotovalioita retrorockpaloja ja Wrong About Bobby klassista Eels-renkutuspoppia. Sävykkyyttä albumille tuo hitaasti paisuva Numbered Days. Parhaiten Shootenanny!:n eetoksen kiteyttävät kuitenkin päällekäyvät bluesrockpalat All in a Day’s Work ja Lone Wolf, jotka antavat jo vahvoja viitteitä siitä tulokulmasta, johon E on sittemmin enenevissä määrin turvautunut.

Shootenanny! on rehellinen, vanhan ajan pelkistetty rocklevy. Jollain tapaa albumi onkin kunnioitettava tribuutti rockin alkuaikojen äänitysmentaliteetille, joka usein tuntuu unohtuvan nykyisessä turboahdetussa ja teknologiaorientoituneessa studiokulttuurissa. Lisäpiste myös levyn nimeen sisältyvästä puujalkavitsistä, joka ei edes yritä olla missään tekemisissä levyn sisällön kanssa. Jos ette tiedä, mikä on ”hootenanny”, ottakaa selvää.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Hombre Lobo (2009)

”You’d be my only friend in the world
Well you could just be my girl”
(All the Beautiful Things)

E:n ja Eelsin diskografiaa selatessa on helppo hahmottaa, kuinka definitiivinen levy Blinking Lights And Other Revelations oli. Puristettuaan levylle kaiken olennaisen sekä musiikistaan että persoonastaan E piti tuotteliaisuuteensa nähden hämmästyttävän pitkän levytystauon, jonka aikana hän tosin julkaisi kokoelmia ja livelevyjä, kirjoitti itsensä näköisen omaelämäkerran (Things the Grandchildren Should Know, 2008) ja paneutui isästään kertovan dokumenttielokuvan tekemiseen. Näennäisen hiljaiselon aikana muovautui myös uusi musiikillinen konsepti. Happitauon päätyttyä E julkaisi kahden vuoden sisällä kolme levyä, joista jokainen oli väljä tyylitutkielma.

Vapautuneista lähtökohdista työstetyn trilogian ensimmäinen osa on Hombre Lobo, musiikillinen ja temaattinen ajatusleikki, jonka inspiraatioksi E ilmoitti oman partansa. Hän oli eräänä päivänä peiliin katsoessaan nähnyt karvaisessa hahmossaan aimo annoksen eläintä ja ryhtynyt luomaan havaintonsa innoittamana uusia sieluja ja minuuksia, joiden varaan levy rakentui. Kuten albumin nimi kertoo, parran syvyyksissä asui raadollinen olio, jonka sielu värisi voimakkaimmin kaunistelemattomien sähköriffien ja pettymyksestä kumpuavien tarinoiden parissa. Tämä olio ulvoi yössä (The Longing) ja janosi tuoretta verta (Fresh Blood).

Hombre Lobon yleisilme on hyökkäävä, vaikka kuten esimerkiksi Lilac Breeze osoittaa, raadelluimmankin pinnan alla sykkii haavoittuvainen sydän. Aivan kuten vuosia aiemmin Souljackerilla, levyn tyly ilme onkin vain yksi albumin osatekijä, jonka rinnalla hitaammat ja tunnelmallisemmat palat hehkuvat kuin ruusupensas lähiötalon pihalla. Levyn parrakas kertojahahmo on myös rakkaudenkipeä koiranpentu, joka vain tahtoisi olla joku jollekin.

Vaikka levyn laulut eivät välitä kokonaisuutena samanlaista intohimoa kuin E:n aiemmat tuotokset, tarjoaa albumi monta sykähdyttävää hetkeä, kliimakseinaan mustat sukkansa puhki kulkenut That Look You Give That Guy, pakahduttavan paljas Ordinary Man sekä kevyenä hyvästijättönä soinut My Timing is Off. Epäonnisen rakkauden teemaan johdattaa In My Dreams, jonka sanoituksissa romanttiset kuvaelmat päättyvät kerta toisensa jälkeen piikikkään lakoniseen toteamukseen ”in my dreams”. Näiden riipaisevien sävelten pusertaessa kyyneliä silmäkulmiin, tuntuu albumin teema kiehtovalla tavalla harhaanjohtavalta.

Rokahtaneen pintansa alla kujeilevana soiva Hombre Lobo osoittaa, että E osaa koskettaa silloinkin kun hän vain leikkii kuulijalla.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Wonderful, Glorious! (2013)

”Every time I find myself in this old bind
Watching the death of my hopes
In the ring so long, gonna prove ’em wrong
I’m not knocked out, but I’m on the ropes”
(On the Ropes)

Viimeisimmällä albumillaan E päätti antaa enemmän vastuuta yhtyetovereilleen, joiden kanssa hän oli tehnyt yhteistyötä poikkeuksellisen kauan. Niinpä kitaristit The Chet ja P-Boo, rumpali Knuckles ja basisti Koool G Murder saivat aiempaa suuremman roolin sävellystyössä. Tämä tekee Wonderful, Gloriousista tuoreen ja yllätyksellisen, vaikka maestro itse on yhä pääosassa. Erityisesti levyllä ilahduttaa Knucklesin rumputyöskentely. Vapaat kädet saatuaan mies on onnistunut vihdoin jollain tasolla haastamaan Butchin aseman Eels-historian johtavana rumputaiteilijana.

Pitkäsoittoa leimaavat painostava äänimaailma ja syvältä Louisianan rämeseuduilta kaikuvat bluesrock-sävelkuvastot. Rummut kumisevat jyhkeinä, kitarat viiltävät vaarallisina, ja E:n kulunut ääni saa kurkunpään kutisemaan rahisevuudellaan – paitsi silloin, kun lähes jokaiseen kappaleeseen sisältyvä tyyni hetki vaatii herkempää tulkintaa. Wonderful, Glorious vie Eelsin bluesrockalbumit tasolle, jolle Shootenanny! ja Hombre Lobo eivät yltäneet. Se on Souljackerin yksioikoisempi, kenties Souljacker Pt. 1:ssä esiintyvien sisarusten, Johnnyn ja Sallyn, sukurutsainen jälkeläinen.

Albumin kappalemateriaali on vaihtelevaa, mutta keskinkertaisemmatkin sävellykset selviävät rämeretkeilystään kuivin jaloin tiheätunnelmaisen yleiskuvan ansiosta. Terävimmilleen yhtye jalostaa uuden sävellystapansa kappaleissa Kinda Fuzzy ja Peach Blossom, joissa yhdistyvät perinteinen Eels-sensibiliteetti sekä rouheat ja viiltävät riffit. Albumilla on myös herkät tuokionsa. Esimerkiksi haavoittuvassa I Am Building a Shrine -kappaleessa E säilöö kaikki rakastettunsa hyvät ominaisuudet sydämeensä rakentamaan pyhättöön. Pitkäsoiton ehdoton kliimaksi osuu The Turnaroundin polveilevasta välisoitosta alkavaan ja vähitellen ilmaa keuhkoihinsa saavaan, tuskantäyteiseen hokemaan:

”Six bucks in my pocket
and the shoes on my feet
the first step is out the door
and onto the street”

Wonderful, Glorious antaa tervetulleita viitteitä siitä, että E olisi vähitellen kyllästymässä identiteettinsä peruspilareihin lukeutuneeseen yksinäisen suden mentaliteettiin. Hän on jo hankkinut kannuksensa vaihtoehtorockin pienenä suurena miehenä, joten musiikillinen Napoleon-kompleksi on alkanut hellittää otettaan. Tämä on positiivista tulevaisuuden kannalta. E on aina saanut itsestään eniten irti silloin kun hän on malttanut suodattaa neroutensa lahjakkaiden kollaboraattoreiden siivilöiden läpi.

Sinänsä erikoista, että E on tehnyt eniten itsensä näköisen levyn luovutettuaan vastuuta enemmän muille: tylyn, puritaanisen, karvanaamaisen ja karun elämän karaistaman.

Video ei ole enää saatavilla

KAUNOKIT

E – A Man Called E (1992)

”Dear ma, you might find it hard to believe
But i think i finally found a home”
(Fitting in with the Misfits)

Kuljettuaan vuosien ajan Los Angelesin katuja neliraitakasetit taskussaan Everett kohtasi vuonna 1992 alku-uransa managerin John Carterin suosituksesta miehen, jonka avulla hän saattoi toteuttaa unelmaansa muusikon urasta. Tämä mies oli MCA:lla työskennellyt Parthenon Huxley, joka otti Everettin siipiensä huomaan, tarjosi hänelle asunnon kellaristaan, lanseerasi taiteilijanimen E, ja tuotti miehen ensimmäisen varsinaisen soololevyn. Vaikka Everett oli saanut ääntään levylle jo 1980-luvulle, voi A Man Called E:ta pitää miehen diskografian todellisena alkuna, ponnistuslautana, jolta lähtenyt ilmalento on jatkunut nykypäivään asti vailla pohjakosketuksia.

Musiikillisesti A Man Called E on yllättävänkin kypsä, ehyt ja koskettava paketti, jolla E käy läpi vuosiaan länsirannikolla, epäonnisia rakkaussuhteitaan ja jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnettaan. Vaikka levyn mieliala on melankolinen, jakavat laulut myös lohtua. Esimerkiksi Fitting in with the Misfitsilla pesästään lentänyt nuorukainen viestittää riipaisevasti äidilleen, että hän on viimeinkin löytänyt maailman syrjästä paikan itselleen.

Levyn melankolista pohjavirettä pehmentävät lauluihin sirotellut sulavat melodiat ja 1960-lukulaisesti soivat harmoniat, joissa kaikuvat niin Mersey-joen virtaus kuin Tyynenmeren mainingitkin. Hello Cruel Worldin, The Day I Wrote You Offin, Mockingbird Franklinin ja E’s Tunen kaltaiset raidat osoittavat E:n olleen jo 1990-luvun alussa täysimittainen laulunkirjoittaja, jolla oli korvaa paitsi historialle ja vaikutteille myös omalle äänelleen.

A Man Called E onkin verraton ja koskettava pop-levy, jonka tarjoamaa nautintoa nakertaa vain sen yksioikoinen tuotanto. Toisaalta, levyn ilmestyessä monipuolisen indietuotannon standardeja vasta luotiin. Elettiin aikakautta, jolloin kuiviksi puristetut kitarat ja hengiltä kompressoidut rummut tekivät monista klassikkotasonkin levyistä ryhdittömiä ja pinnallisia.

Omalla tavallaan levyn muovisessa äänimaailmassa on myös sympatian siemen. Kun E ei voinut piiloutua tuotannon taakse, joutui hän laulamaan laulunsa vilpittömänä ihmettelijänä, jonka rehellisyyden edessä kuulija joutuu edelleen hiljentymään.

Video ei ole enää saatavilla

E – Broken Toy Shop (1993)

“And now it all has come to pass
I guess I knew somehow it couldn’t last
and so I’m back where I began
and once again I’ve become
a most unpleasant man”
(A Most Unpleasant Man)

Seuraavalla sooloalbumillaan E jatkoi siitä, mihin edeltäjällä jäi. Läsnä ovat kaikki myöhemmin Eelsin tuotannosta tutuiksi tulleet musiikilliset maneerit: vähäeleiset mutta vangitsevat akustisen kitaran näppäilyt, hauraat ja etsiskelevät pianomelodiat sekä sydänjuurista kumpuavat laulutulkinnat. E:n laulunrakentaminen etenee etenkin pianoballadeissa ja jousitaustoissa hieman vanhakantaisesti Randy Newmanin hengessä, mutta viitteet jatkuvasta kypsymisestä lauluntekijänä ovat kuultavissa.

Valitettavasti kammottava tuotantojälki leimaa myös Broken Toy Shopia, vaikka E onkin ottanut pieniä edistysaskeleita edellislevyyn nähden. Etenkin tahmaiset syntetisaattoriurut ja mielikuvituksettomat rumpukompit (jotka E itse suurelta osin soittaa) tylsyttävät terän monelta viehättävältäkin sävellykseltä. Parhaiten albumista saakin otteen, jos sen kappaleet kuvittelee myöhempien aikojen Eelsin sovittamiksi ja soittamiksi. Kuulas pianoballadi Manchester Girl itse asiassa julkaistiin Eelsin debyyttilevyn aikaan singlen b-puolena kutakuinkin alkuperäisessä muodossaan.

Kokonaisuudeltaan hiukan epätasaisen Broken Toy Shopin onnistuneimmat hetket yltävät klassisimpien Eels-raitojen rinnalle. Polveileva ja mahtipontinen avauskappale Shine It All On nostaa vaatimustason heti niin korkealle, että oikeastaan koko loppualbumi pyristelee latistumisvaaraa vastaan. Pää onnistuu kuitenkin nousemaan vedenpinnan yläpuolelle sopivin väliajoin ja pitkäsoitto saa tarvitsemaansa hengitysilmaa, kuten pakahduttavan pianomelodian kuljettamassa ja inhorealistisen parisuhdereflektion sävyttämässä A Most Unpleasant Manissa.

Kunniamaininnan ansaitsee myös My Old Raincoat. Se ei ole yhtä kuuluisa tai sininen kuin Leonard Cohenin palttoo, mutta vähintäänkin sen on oltava maailmanhistorian toiseksi kaunein laulu sadetakista. Harras Eight Lives Left aloittaa sittemmin Eelsinkin tuotannosta tutun toiveikkaiden päätöslaulujen tradition ja jää samalla viimeiseksi E:n nimellä julkaistuksi kappaleeksi.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Dasies of the Galaxy (2000)

“I can’t stand in line at the store
The mean little people are such a bore
But it’s alright if you act like a turd
’Cause i like… birds”
(I Like Birds)

Synkkämielisen Electro-Shock Bluesin jälkeen Eels teki täyskäännöksen. Kolmoslevy Daisies of the Galaxy on yleistunnelmaltaan yhtyeen kepein ja harmittomin. Iloluonteiset kantrirallatukset ja pop-renkutukset hallitsevat pitkäsoiton yleisilmettä, mutta kokonaisuuteen mahtuu myös joitain Eelsin surumielisimpiä ja herkkäsieluisimpia tallenteita. Ensivaikutelma mureneekin kuuntelukertojen myötä ja vähitellen Daisies of the Galaxy paljastaa ambivalentin luonteensa. Hyväntuulisuus ei tunnu täysin vilpittömältä, kun oppii tarkemmin tulkitsemaan albumin vivahteita.

Pitkäsoitto alkaa kiistattoman hyväenteisyyden hurmassa, joka huipentuu neljänteen kappaleeseen, häpeilemättömän tarttuvaan I Like Birdsiin. Ainoastaan henkisesti turmeltuneet ja mieleltään paatuneet voivat tuomita tämän laulun. Pian sävellysten sävyspektri kuitenkin laajenee ja tunnelma muuttuu moniselitteisemmäksi. Hauras ja herkkäluonteinen nimikkokappale kasvaa kuulaaksi jousimaalailuksi ja vaihtuu lopulta Flyswatterin uhkaavaan päällekäyvyyteen. Sitä seuraava pakahduttavan kaunis It’s A Motherfucker tuokin sitten jo kyyneleet silmiin. Maailman päättömyydestä kertoo se, että George W. Bushin kampanjaväki nosti vuoden 2000 vaalikiihkossaan kyseisen kaunokin varoittavaksi esimerkiksi lapsia turmelevasta musiikista. Lopulta Wal-Martissa myytävään versioon ”motherfucker” muutettiin ”monstertruckeriksi”, mikä tekee lyriikoista hillittömän absurdit.

Levyn loppua lähestyttäessä melankolia saa yliotteen. Pitkäsoiton virallinen päätöskappale, falsetissa tulkittu Selective Memory on jo silkka tuutulaulu, joka viimeistään leikkaa siivet alkupuolen ilakoinnilta. Levy-yhtiön vaatimuksesta – ja E:n vastalauseista huolimatta – albumin loppuun lisättiin vielä piilokappaleeksi Eelsille ominainen, pirullisen tarttuva renkutus Mr. E’s Beautiful Blues, joka valikoitui levyn ykkössinkuksi. Levynkansissa Eelsin kenties tunnetuimman kappaleen olemassaoloa ei tunnusteta, vaikka kertosäkeen lakoniseen hokemaan kiteytyy paljon Daisies of the Galaxyn ristiriitaisuudesta:

”Goddamn right it’s a beautiful day, aha”

Jää kuulijan tulkittavaksi, onko kyse ironiasta vai vilpittömyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – End Times (2010)

“I pushed the bed against the window today
so there’d only be one side
well it’s a little less lonely that way
but I’m still dying inside
when I wake up in the middle of the night
no one’s gonna tell me I’ll be alright”
(On My Feet)

Hombre Lobosta alkaneen albumitrilogian toinen osa syntyi makuuhuoneessa. Tämä makuuhuone ei ollut romantiikan näyttämö, jossa kaksi ihmistä nousee maailman yläpuolella sulautumalla toisiinsa. Pikemminkin se oli yksinäinen kellariloukko, jonka seiniltä rapisi muistoja maahan ja jossa aika oli tehnyt menneen onnen merkeistä omia irvikuviaan. Mutta tässäkin makuuhuoneessa oltiin alasti, paljaana laulujen edessä.

End Times oli E:lle sukellus siihen mielentilaan, josta hän oli laatinut monet riipaisevimmista lauluistaan: eron jälkeiseen yksinäisyyteen, tunteiden ristiriitaisuuteen, hylätyksi tulemisen onttouteen. Levyn usein vain pariminuuttiset laulut hän tallensi mutkattomasti neliraiturillaan, aivan kuten kauan ennen Eelsin syntyä.

Levyn kuunteluohjeet mies lausuu jo avausraidalla, tummasävyisesti mietiskelevällä The Beginningilla. ”And everything was beautiful and free / In the beginning”. Kaipaus ja kaiho valuvat levyn ylle paksuna samettina, jonka alle maailman valo löytää tiensä vain harvoin. Samaa tunneherkkyyttä E sirottelee raidalle toisensa jälkeen. Usein jo laulujen nimet upottavat niiden maailmaan – In My Younger Days, End Times, I Need a Mother – ja viimeistään harvakseen lyödyt koskettimet ja E:n lannistunut ääni kertovat, mistä levyllä on pohjimmiltaan kyse. Alhojen vastapainona kukkii kuitenkin myös huumori, joka välittyy joko Gone Manin kaltaisena pastissitaiteena tai Daisies of the Galaxyn ajoilta periytyvän A Line in the Dirtin herkkyytenä elämän yksityiskohtien kestämättömälle tragikoomisuudelle:

”She locked herself in the bathroom again
So I am pissing in the yard”.

Vaikka E liikkuu End Timesilla ehdottomimmalla vahvuusalueellaan, ei levy saavuta aivan sitä syvyyttä, jota lähtökohdat antaisivat odottaa. Albumi ei ole missään nimessä huono ja yksittäisten kappaleiden kohdalla pala puristuu kurkkuun entisellä tavalla, mutta moni levyn elementeistä kuulostaa hieman turhan tutulta ja lähes jokaiselle laululle löytyy puhuttelevampi vastinpari E:n aiemmasta tuotannosta. Ehkä ohjelmallisuus ei sovi yksiin levyn varsinaisen teeman kanssa. End Times kertookin kouriintuntuvasti, miksi E:n levyt Blinking Lights And Other Revelationsin jälkeen ovat jättäneet hieman haalean vaikutelman. Temaattisen tyylittelyn alta pilkottaa tämän tästä rutiiniosaamisen ruoste.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Tomorrow Morning (2010)

”Baby loves me
and she’s smarter than you
my baby loves me
unlikely but true”
(Baby Loves Me)

Hombre Loboa ja End Timesia seurannut Tomorrow Morning lisäsi E:n tyylileikkiin lelut. Bluesrockin ja makuuhuonemasennuksen rinnalle tuli kevyillä elektromausteilla sipaistu kiekko, jolla E muodosti uudenlaista suhdetta koneisiin. Luupit ja samplet olivat olleet olennainen osa Eelsin musiikkia jo Beautiful Freakista alkaen, mutta Tomorrow Morningilla E teki elektronisista taustoista itselleen suoranaisen dogman. Levyn kantavana ajatuksena oli katsoa, millainen yhdistelmä syntyy koneiden kylmyydestä ja musiikkiin ladatusta optimismista. Albumin kolhoimpienkin kappaleiden oli määrä muistuttaa syvissäkin vesissä pulikoineen levytrilogian päätteeksi yksinkertaisesta ja lohdullisesta totuudesta: huomenna on uusi aamu.

Konseptuaalisesta luonteestaan huolimatta Tomorrow Morning ei kuulosta minkäänlaiselta irtiotolta. Laulujen ytimessä ovat edelleen sävellykset ja niitä tukevat soitinvalikoimat. Koneet tarjoavat parhaimmillaan vaihtoehtoisia näkökulmia perinteiseen Eels-musiikkiin, mutta useammin ne soivat vain pienenä sähköisenä lisänä laulujen päällä. Esimerkiksi tutulla otteella rockaava My Baby Loves Me voisi istua mille Eels-levylle tahansa, eikä muuttuisi muuksi vaikka sen taustalla soittaisikin ehta rock-yhtye. Elektronisia rytmejä tärkeämmässä osassa ovatkin hiljaisten mietelmien taustalle ohjelmoidut jylhät orkestraatiot, joiden kannattelemina syntyvät albumin tiheimmät hetket.

Hombre Lobon ja etenkin End Timesin tavoin levyä vaivaa viimeisen puristuksen puute. Roisimpi ote olisikin tehnyt albumille hyvää. Tomorrow Morning kuulostaa liian usein kokoelmalta tuttua Eelsia, jossa rummut on vain korvattu rumpukoneella. Tämä ei ole kovin kiinnostava lähtökohta. Onneksi E ei jättänyt kappaleiden vetovoimaa kokonaan päivitetyn soundimaailman varaan, vaan loihti levylle perinteisin menetelmin muutamia ensiluokkaisia sävellyksiä, kuten sykähdyttävän kauniit I’m a Hummingbirdin, What I Have to Offerin ja That’s Not Her Wayn. Modernistisen lähestymistavan huippuhetkenä tanssahtelee jäykkäjalkainen This Is Where It Gets Good, jonka loppumetrit osoittavat miten kiinnostava levy olisi voinut olla, jos E olisi todella vaihtanut sydämensä koneeseen.

Video ei ole enää saatavilla

OUDOKIT

Mark Everett – Bad Dude in Love (1985)

”I just wanna be with you
no matter where we go
I just wanna be with you
today and tomorrow”
(I Just Wanna Be with You)

Jokaisen pitää aloittaa jostakin, Mark Everett aloitti tästä. Vaikka jos mies saisi kirjoittaa historiaa uusiksi – kuten hän yritti omaelämäkerrassaan – levyä ei olisi koskaan ollut olemassa, edes rinnakkaistodellisuuksissa. Menneisyyden peittely on helppo ymmärtää. E:n vuonna 1985 purkittama soolodebyytti oli parhaimmillaankin vaivaannuttava yritys puristaa Virginiaan tihkuneet musikaaliset vaikutteet sekä varhaisnuoren ihmisen epävakaa tunne-elämä ja minä-kuva jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi.

Everettin luoman Joe Mama Records -levymerkin kautta omakustanteisesti julkaistu Bad Dude in Love on jokseenkin tönkösti soiva kimara valkoisesti soulahtavia laulunaihioita, juustoisia syntetisaattorisoundeja ja naivistisen vaivaannuttavia sooloja. Kokonaisuuden koristeena kiemurtelee kaksi The Temptationsin laulua sekä Elvis Presleyn Burnin’ Love. Yksikään näistä ei lukeudu kappaleiden ikimuistoisimpiin luentoihin. Kulmikkaine komppeineen ja junnaavine sävellyksineen Bad Dude in Love on töin tuskin kaukainen vihje siitä, mihin E tulisi vielä yltämään.

Ja kuitenkin levyssä on aseistariisuvaa kirkassilmäisyyttä, tunnusomaisia melodiakulkuja ja E:n lahjakkuudesta vihjaavaa kykyä heittäytyä vaikuteleikkeihin. Niinpä levyltä voi löytää muutamiakin myöhemmin kukkaan puhjenneita taimia. Esimerkiksi Everybody’s Trying to Bum Me Out on samaa hilpeää jatkumoa esimerkiksi Mr. E’s Beautiful Bluesin ja Hey Manin kanssa, vaikka kuulostaakin lähinnä halvasta funkista innostuneen hääbändin tulkinnalta Bruce Springsteenin Glory Daysista. The Girl in My Neighborhoodin kertosäkeen E puolestaan kierrätti myöhemmin lähes sellaisenaan Eelsin kanssa, ja myös Eunicen melodiakulku on niin tunnusomainen kuin olla voi.

Näitä yksityiskohtia olennaisempi kiinnekohta löytyy kuitenkin levyä siivittäneestä mentaliteetista. E:n musiikkia kautta uran kannatellut omalaatuinen, masentuneisuuden vastavoimaksi kasvanut huumori kukkii jo Bad Dude in Lovella viihteelliseksi sliipatun ja  syntyjään vanhentuneen kappalemateriaalin pinnalla. Aina se ei ole edes tahatonta.

Loppujen lopuksi levyä on helppo kuunnella armeliain korvin. Tuollaiseltahan musiikki silloin kuulosti. Tokkopa E on ainoa artisti, joka tänä päivänä häpeää vuonna 1985 ilmestynyttä levyään.

Bad Dude in Loven voi kuunnella Groovesharkissa.

Mark Oliver Everett – Music from the Film Levity

”Every day voice in my ear
Telling me get out of here”
(Taking a Bath in Rust)

Mahdollisuus säveltää taustamusiikkia suuren budjetin elokuvaan on yksi indikaatio tietynasteisesta tunnustuksesta lauluntekijänä. E saavutti tämän statuksen vuonna 2003, kun hän sai tehtäväkseen säveltää taustamusiikin Ed Solomonin ohjaamaan Levity-elokuvaan. Lopputulos oli pienimuotoisine instrumentaaleineen melko tyypillinen ”film score”, joka julkaistiin E:n ristimänimellään.

Elokuva kertoo Billy Bob Thorntonin tähdittämän päähenkilön, Manualin, tarinan. Teinipojan murhasta elinkautistuomion saanut Manual saa parinkymmenen vankilavuoden jälkeen armahduksen ja palaa kotikulmilleen yrittäen löytää sovituksen nuoruutensa rikokselle. E:n – anteeksi, Mark Oliver Everettin – sävellysmaneerit istuvat hyvin Solomonin alakuloiseen ja vähäeleiseen elokuvaan luoden kohtauksille surumielisen ja aavemaisen tunnelman.

Levitylle on sisällytetty kaksi laulettua kappaletta. Sekä Skywriting että Taking a Bath in Rust ovat ammattitaitoisella rutiinilla kudottuja E-kaunokkeja. Oikein seesteisiä, pikkunättejä ja hauraita molemmat, mutta eivät unohtumattomia. Kolmannen kerran E:n ääntä kuullaan vielä hiljaisena hyräilynä Skywritingia varioivalla Sofia Writing in the Sky -raidalla. Muilta osin äänimaailma koostuu pääosin aavemaisiksi kaiutetuista kitaranäppäilyistä ja kosketinteemoista, takaperoisista äänistä, rahinasta, huminasta ja vähäeleisistä jousisovituksista. Monesti instrumentaaleista syntyy mielleyhtymiä paria vuotta myöhemmin julkaistun Blinking Lightsin välisoittoihin. Irrallaan elokuvan kohtauksista musiikki jää vain pehmeäksi äänitapetiksi.

Levity jäi E:lle näillä näkymin ainutkertaiseksi kokeiluksi elokuvasäveltämisen saralla. Omien sanojensa mukaan hän joutui liikkumaan mukavuusalueensa ulkopuolella tasapainoillessaan omien näkemystensä ja ohjaajan visioiden välillä. Hän halusi kokea miltä tuntuu, kun joku toinen sanelee ehdot sävellystyölle ja tuli siihen tulokseen, ettei se sovi hänen luonteelleen. Despoottina perfektionistina E onkin sittemmin tyytynyt tekemään vain yksittäisiä kappaleita elokuvien soundtrackeille ja jättänyt score-säveltämisen alan ammattilaisille.

Video ei ole enää saatavilla

MC Honky – I Am the Messiah (2002/2003)

“I’ve got THREE turntables and TWO microphones”
(3 Turntables & 2 Microphones)

Olipa kerran poika, joka aloitti teini-ikäisenä huoltomiehen hommat Capitol Recordsin studiolla vuonna 1959. Vähitellen hän eteni apulaisäänimiehestä äänimieheksi ja äänitti vuonna 1968 ensimmäisenä projektinaan Frank Sinatran epäonnistuneen Gunga Din -albumin. 1970-luvulla hän kyllästyi showbisnekseen ja keskittyi toiseen intohimoonsa, savenvalantaan. Vähitellen kiinnostus musiikkiin palasi ja hän päätti keskittää kaiken energiansa massiivisien äänikollaasien luomiseen hyödyntäen valtavaa vinyylilevykokoelmaansa. Vuonna 1999 hänen tyttärensä ojensi Eelsin keikan jälkeen E:lle äänitteen isänsä äänikollaaseista. E päätti kuulemastaan vaikuttuneena tuottaa miehen albumin ja kertoa maailmalle hänen taiteestaan. Ujo, keski-ikään yltänyt losangelesilaismies tarttui tarjoukseen ja päätti kutsua itseään nimellä MC Honky.

Tämä tarina löytyy Eelsin kotisivuilta ja se on käytännössä kaikki, mitä MC Honkysta tiedetään. Ainoa hänen pitkäsoittonsa I Am the Messiah julkaistiin vuosina 2002–2003 eri puolilla maailmaa hieman eri aikoihin ja levyn tekijätietoihin on merkitty muun muassa sellaiset suuruudet kuin Sir Rock-A-Lot, Sir Whacks-A-Lot ja Playboy Gigolo Bandit. Huolimatta siitä, että MC Honkyn musiikkityyli poikkeaa Eelsistä, löytyy levyltä niin kiistattomia E:n musiikillisia sormenjälkiä, että tekijän todellista identiteettiä on arvailtu alusta asti. (Meta)taiteilijanimien taakse kätkeytyvät suurella todennäköisyydellä ainakin E, Butch ja Koool G Murder.

MC Honkyn ”self help rock” on sampleihin perustuvaa, hip hop -henkistä kollaasimusiikkia. Verrokkiartisteiksi voisi listata esimerkiksi DJ Shadow’n, Beckin ja miksei Pepe Deluxenkin. I Am the Messiah sisältää sampleja muun muassa opetus- ja rentoutumisnauhoista, skitsofreenisista puhelinvastaajaviesteistä ja vanhoista viihdemusiikkiäänitteistä. Niiden tueksi on tiputeltu hyvin tutuilta kuulostavia urkukuvioita ja kitarariffejä sekä vääristyneitä vokaaliosuuksia, jotka eivät kuitenkaan vääristä niin paljon, etteikö niiden tulkitsijasta pystyisi esittämään valistuneita arvauksia.

I Am the Messiahiin on hankala suhtautua ”oikein”, koska se liikkuu lipevästi jossain parodian, pastissin ja tribuutin välimaastossa. Se on paikoitellen liian vakavaa ja uskottavaa ollakseen parodiaa, mutta myös liian naurettavaa ollakseen vakavasti otettava. Esimerkiksi folkhuilua, hip hop -rytmejä ja murhaavan tarttuvaa kitarariffiä yhdistelevä Baby Elephant Rock-A-Bye on oikeastaan silkkaa neroutta. Yhtä lailla What a Bringdown on perkussioiden ja kertosäkeen afropop-sävyineen yllättävänkin muotovaliota sämpläyspoppia. Paikoitellen albumi kääntyy kuitenkin rasittavaksi ja joidenkin sävellysten kertakäyttöinen huumori ei kanna kovin montaa kuuntelukertaa.

Perimmäiseksi kysymykseksi jääkin lopulta se, miksi levy on ylipäätään tehty. Ehkä se on E:n kieroutunut vastine iänikuisille Beck-vertauksille, joihin 3 Turntables & 2 Microphones -kappale melko yksiselitteisesti viittaa. Toisaalta levy voi olla vain hauskanpitoa, joka sai puolivahingossa julkaistun muotonsa. Albumi on kuitenkin liian huoliteltu, jotta sen uskoisi täysin huumorilähtöiseksikään. Ehkä kyse onkin vain pitkitetystä sisäpiirivitsistä, jonka kertomisesta E nauttii poikkeuksellisen paljon. Mies ei ole missään vaiheessa myöntänyt olevansa MC Honky, vaan on pikemminkin paisutellut tarinaa entisestään palkkaamalla MC Honkyn (tai häntä esittävän näyttelijän) lämmittelyesiintyjäkseen ja kehittelemällä erilaisia ristiriitoja heidän välilleen.

Eels-fanit ovat kuitenkin löytäneet hyvin vahvoja todisteita, siitä että kyseessä todella on E:n alter ego. E:n isänkin tavaamissa matemaattisissa kaavoissa saattaakin piillä vastaus suureen salaisuuteen: E = mc². Kiehtovin johtolanka löytyy kuitenkin vuodelta 1985. Bad Dude in Love -albumin nimikkobiisi voisi nimittäin yhtä hyvin olla MC Honkyn käsialaa sillä erotuksella, että se taitaa olla täysin tosissaan tehty.

Siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että MC Honky joskus osoittautuukin todelliseksi henkilöksi, käyköön I Am the Messiah osoituksena E:n tuottajan kyvyistä.

Video ei ole enää saatavilla

Useless Trinkets and Other Rarities

“I write the b-sides
that make a small portion of the world cry
I like the seaside
and singing songs that make you not wanna die”
(I Write the B-sides, 2001)

Filatelia- ja numismatiikkahenkisille musiikkientusiasteille Eels on ihanteellinen intoilun kohde. Yhtyeen studioalbumien ulkopuolella sijaitsee rinnakkaismaailma, josta löytyy reilusti yli sadan nimikkeen verran b-puolia, bonusbiisejä, lainapaloja ja uusia versioita vanhoista numeroista. Monet näistä lukeutuvat Eelsin hienoimpiin sävellyksiin.

Joidenkin sävellysten kohdalla on vaikea keksiä hyvää syytä sille, miksi ne eivät ole päätyneet studioalbumeille. Useimmat niistä eivät esimerkiksi ole mitenkään kokeiluluonteisia tai tyyliltään poikkeavia. Esimerkiksi alakuloiset balladit Animal (1996) ja Fucker (1996) eivät kalpene lainkaan albumiverrokkiensa rinnalla. Ensin mainittu humisee minimalistista haurautta satunnaisten pianoiskujen luodessa E:n mumisevalle itsetutkiskelulle aavemaisen miljöön. Jälkimmäisestä parisuhdetutkielmasta on kasvanut jonkinlainen fanien kulttisuosikki.

Postimerkkeilijäfaneille omistetuista lauluista hyviä esimerkkejä ovat intertekstuaalinen vaihtoehtorockaus I Write the B-sides (2001) sekä omituinen Hidden Track (2001), jonka lyriikka käsittää luettelon nimistä, joita E sai pyytäessään kotisivuilla ehdotuksia tulevien bonusbiisien otsikoiksi. Elokuville sävelletyistä originaalinumeroista tunnetuimmat lienevät Shrek-elokuvien I Need Some Sleep (2004) ja Royal Pain (2007).

Kenties mielenkiintoisinta antia ekstradiskografiassa tarjoaa cover-osasto, sillä lainanumerot kertovat paljon E:n musiikillisista juurista ja esikuvista. Eels on vuosien varrella uudelleentulkinnut muun muassa Rickie Lee Jonesia, Princeä, James Carria, The Holliesia, Elvistä, Screamin’ Jay Hawkinsia, Missy Elliottia, Bob Dylania ja The Lovin’ Spoonfulia. Osa on äänitetty varta vasten studiossa, osa on taltioitu radiolähetyksissä lauletuista live-esityksistä. Keikoilla yhtyeellä on ollut tapana laajentaa skaalaa entisestään esittämällä vaikkapa Madonnan Angelia tai Sophie B. Hawkinsin Damn I Wish I Was Your Loveria. Sykähdyttävimpiä lainapaloja ovat esimerkiksi akustinen Magnapop-luenta Open the Door (2000), hypnoottinen krautrock-versio elektropioneeri Bruce Haackin Jelly Dancerista (2005) sekä Daniel Johnston -tribuutilta löytyvä energinen Living Life (2004).

Eelsillä on tapana sovittaa laulujaan täysin uuteen uskoon keikoille ja osa uusioversioista on julkaistu sinkkujen b-puolilla tai bonuskappaleina. Esimerkiksi My Beloved Monster ja Mr. E’s Beautiful Blues on vuosien varrella paketoitu useaan eri muotoon. Uudelleenversioinneista käyttökelpoisin lienee Flyswatterin (2000) hilpeä polkkaversio ja Moog Cookbook -yhtyeen robottiremiksaus Novocaine for the Soulista (1998). Kieroutunutta huumorintajuaan E ja Butch sen sijaan esittelivät aikoinaan, kun fanit organisoivat amatöörivoimin tehtyä Eels-tribuuttilevyä. Kaksikko tarjosi levylle erinomaisen uusioluennan Spunkysta salanimellä Alanis Mussolini.

Suuri osa ekstralauluista paketoitiin vuonna 2008 komeaan Useless Trinkets -tuplalevypakettiin, mutta siltä ylijääneistä ja sen jälkeen ilmestyneistä kappaleista voisi koostaa toisen samanlaisen. Esimerkiksi viimeisimmistä pitkäsoitoista on julkaistu aina myös deluxe-versiot, joilta löytyy muutama ylimääräinen raita. Useless Trinketsin markkinointiin liittyy hupaisa esimerkki E:n lakonisesta huumorintajusta. Eels olisi halunnut esittää vuoden 2008 Super Bowlin tv-lähetyksessä sekunnin mittaisen mainoksen promotoidakseen kokoelmalevyään, mutta eivät valitettavasti saaneet järjestäjätaholta siihen lupaa. Mainos olisi maksanut noin 100 000 dollaria.

Video ei ole enää saatavilla

Oh What a Beautiful Show

On artisteja, jotka pyrkivät toistamaan lavalla kappaleidensa studioversiot mahdollisimman huolellisesti, korkeintaan pieniä nyansseja lisäillen. Ja sitten on herra E, jolle kappaleiden variointi lavalla on ollut itsestään selvää uran ensimetreiltä saakka.

Jos Eelsin diskografiassa sävyt ja E:n taiteilijapersoonat ovat vaihdelleet tämän tästä, on lavalla meno ollut vielä hurjempaa. Laulujen ympärille on usein rakennettu nuhjuisia spektaakkeleita, joita on rytmitetty stand up -henkisillä ohjelmanumeroilla. Jos orkesterin oma miehistö on ollut liian vähäinen kaikkien roolien toteuttajaksi, ovat lavat olleet avoinna vieraille. E on myös kokeillut kernaasti erilaisia naamareita ylleen. Hän on saattanut pukeutua militanttiin asuun ja lentäjänlakkiin ja murjoa kappaleensa aggressiivisilla sähkömoukareilla liki tunnistamattomaan kuntoon. Tai sitten hän on tallustellut kumarassa keppiin nojaten keskelle jousiorkesteria, jonka sointi on esitellyt kappaleet huokoisina kuin E:n polttaman sikarin savu.

Ilo ja ylistys, monet näistä inkarnaatioista on saatu nauhalle. Studiolevyjen rinnalle onkin kehittynyt kokonainen pienoisdiskografia Eelsin livelevyjä tai vaihtoehtoisilla tulkinnoilla höystettyjä radiolivejä. Vuoden 2013 maailmankiertueella myytävä Tremedous Dynamite -tupla on Eelsin viides livelevy, ja uusia näkökulmia yhtyeen musiikkiin voi etsiä myös Sixteen Tons (Ten Songs) (2005) -pitkäsoitolta sekä Transmissions Session 2009 -EP:ltä.

Näihin pääasiassa E:n omalla E Works -nimekkeellä julkaisemiin nauhoitteisiin kannattaa tutustua heti jos kokee Eels-suhteensa kaipaavan syventämistä. Erityisellä lämmöllä suosittelemme Daisies of the Galaxy -kiertueen tallentanutta hulvatonta Oh What a Beautiful Morning -kimaraa (2000), jolla varhaisvuosien Eels-kappaleet myllätään hullunhilpeäksi potpuriksi, sekä Eels with Strings -projektin komeaa summausta Live at the Town Hall (2006), joka alleviivaa E:n musiikin pohjatonta herkkyyttä ja kaunosieluisuutta. Monimuotoiset versioinnit osoittavat myös sen, että vaikka E:n sävellykset ovat usein perusidealtaan hyvin yksinkertaisia, toisteisiakin, löytyy niistä useita vaihtoehtoisia tunnesisältöjä, joita erilaiset versiot erinomaisesti korostavat.

Niinpä yhtäkään Eelsin livelevyä ei voi pitää hukkahankintana. Joidenkin kappaleiden parhaat otot löytyvät juuri niiltä.

Video ei ole enää saatavilla