Pet Shop Boys – parempaa kuin teollinen suklaa.

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Kalenterin avaa Samuli Knuuti.

Pet Shop Boys: Elysium

Syntikkasetien yhdestoista sooloalbumi ei ole heidän paras, yhtenäisin eikä rakastettavin albuminsa, mutta portfoliona kuuttakymppiä lähestyvien Neilin ja Chrisin luovuuden tilasta se on vakuuttava. Sielukas Leaving ja Please-pastissi A Face Like That olisivat 1980-luvulla olleet jättihittejä, kun taas kauniit Breathing Space ja Requiem In Denim And Leopardskin todistuksia siitä, ettei kokemuksen tuoma patina ole aina pahasta popmusiikissa. Musikaalikummajainen Hold On, sormianapsutteleva 1960-lukulaispastissi Give It A Go ja myrkyllinen Your Early Stuff taas muistuttavat, että sydäntäsärkevän hoksotinpopin valtiopäämiehet ovat poptaivaaseen noustuaan pidättäneet itsellään oikeuden tehdä aivan mitä itse lystäävät.

Video ei ole enää saatavilla

Marina & The Diamonds: Electra Heart

Marina Diamandisin brutaalisti väheksytty kakkosalbumi on harvinainen tapaus: äärikaupallinen popalbumi, joka useista tuottajista ja biisinkirjoittajakumppaneista huolimatta kuulostaa alusta loppuun mietityltä ja linjakkaalta temaattiselta kokonaisuudelta. Radioactive ja Power & Control ovat vuoden parasta klubipoppia, kun taas hiturit Fear & Loathing ja Buy The Stars pakahduttavat kuin parfymoitu tyyny vasten kasvoja. Sekään ei suoranaisesti haittaa, että Marina näyttää kokopäivätoimiselta jumalattarelta ja on sitten esikoisensa oppinut laulamaan kuulostamatta siltä että hänellä olisi äänenmurros kesken.

Video ei ole enää saatavilla

The Twilight Sad: No One Can Ever Know

Jos Editorsin yhä vain pidemmäksi venyvä tauko ahdistaa, skottilainen Twilight Sad tulee apuun. Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat Mogwai-henkistä kitaramöyryä mongertavalla skottimurteella kuorrutettuna, Andrew Weatherallin tuottama No One Can Ever Know on koneellinen, kliininen ja kylmä kuin konepeltiin kaiverrettu itsemurhaviesti. Ilopillerien lailla nimetyt Sick, Dead City ja Kill It In The Morning ovat hyytävintä ja elähdyttävintä ahdistuspoppia pitkiin aikoihin, kun taas Another Bedin syntikkakoukku on vasen koukku oikeaan osoitteeseen. Sanoitusviholle olisi tosin ollut käyttöä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! My Bloody Valentine: Loveless

Sitä toukokuun päivää moni ei olisi uskonut näkevänsä. Hiottuaan klassikkolevynsä kansisuunnittelua neljä vuotta Kevin Shields viimein päästi käsistään uusintajulkaisun, jolla psykedeelisen pörinäpopin helmet soivat entistä kuulaammin kahdella ihmiskorvalle täysin identtisellä cd-levyllä.

Sarja jatkuu huomenna.

Good to Die Records

66 Tiedättehän kolmen sekunnin säännön? Siis jos pekoniviipale tippuu lattialle, se ei ole pilalla, mikäli nostat sen ajoissa. Ehkä siinäkin on kolme sekuntia liikaa, mutta sitten ovat nämä tyypit, jotka syövät ihan mitä tahansa. Sitä näkee Creedin t-paitaan ja risoihin farkkuihin kietoutuneen resuisen möhömahan kaapimassa vanhaa kebabia asfaltilta kilpaa lokkien kanssa festareiden viimeisenä päivänä ulosmenoportin vierellä ja haluaisi sanoa, että hänen kolme sekuntiaan tulivat jo täyteen. Mutta eivät sellaiset ihmiset ikinä kuuntele. Absolute Monarchsin debyytin soidessa tuntuu, että joku unohti pyyhkiä hiekat pekonista. Bändiä on verrattu Jesus Lizardiin ja The Meniin unohtamatta grungen mörssäreitä, seattlelaisyhtyeestä kun on kyse. Rinnastukset eivät mene aivan metsään, mutta yhtyeen sekoitus kaljapöhöttyneisyyttä ja adrenaliinia jää yllättävän laahaavaksi ja maku on tympeä. Tältäkö noiserockin hiipiminen valtavirtaan kuulostaa? Ajoittain mukavan meluisaa, mutta samalla myös niin kovin kesyä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Cats on Fire – All Blackshirts to Me

Soliti

78 Cats on Firen kolmoslevy hankaloittaa bändin vertaamista The Smithsiin. Paremminkin All Blackshirts to Mellä soivat The Go-Betweensin ja Morrisseyn soolojen raskaseleisempi kitarajangle sekä Feltille sukua olevat melodiat. Lisäksi bändin solisti Mattias Björkas on aina ollut hahmoltaan lähempänä Feltin pelottavassa rock-tähtiharhassaan elävää Lawrencea kuin Mozia. Kokonaisuutena All Blackshirts to Me on onnistunut ja hiljalleen kypsyvä, mutta liian tasainen. Kohtuuttomien odotusten täyttämiseen oltaisiin tarvittu yksikin Tears in Your Cupin ja I Am the White-Mantled Kingin kaltainen mestaruusbiisi. Tekstit ovat hippusen aiempaa abstraktimpia, mikä tylsyttää hieman Björkasin viiltävän kynän parasta terää. Poikkeuksiakin tietty on. Levyn keskipisteenä soiva pianoballadi 1914 and Beyond sekoittaa historiankirjoja, yhteiskunnallista nihilismiä ja jehovalaisen determinististä toivoa, ja Smash It to Pieces sympatiseeraa kirjoitusten vaikutuskyvyttömyydestä kumpuavaa älykköterroria. Biiseistä lähimmäksi kaivattua kohokohtaa nousee Sense of Pride, joka on osuva kappale nuoren ja arrogantin pikkukaupunkilaisen nöyrtymisestä. Sävellyksenä se on yhtä selvä viittaus Baddingiin ja Cats on Firen Suomi-juuriin kuin varhaisen Poor Student’s Dream of Marx -biisin Leevi & the Leavings -laina. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Hal – The Time the Hour

Tri-Tone

69 Irlantilaisyhtye Hal niitti mainetta ja menestystä seitsemän vuotta sitten julkaistulla eskoisalbumillaan, joka poiki kolme pikkuhittiä: Play the Hitsin, joka kuulosti tuplanopeudella soitetulta Beach Boysilta, sekä balladit Worry About the Windin ja What a Lovely Dancen, joita nautittavampaa länsirannikon americanaa ei vihreältä saarelta ole kuunaan kuultu, vaikka edesmennyt The Thrills kovasti yrittikin. Sitten Hal katosi kuin tiedätte-kyllä-mikä tiedätte-kyllä-mihin-autiomaahan. Writer’s blockista kärsivä laulaja David Allen jopa jätti yhtyeen. Nyt Hal on kuitenkin palannut – eikä ketään enää kiinnosta. Ei olisikaan yllätys, jos The Time the Hour jäisi bändin joutsenlauluksi: hittejä siltä tuskin irtoaa, sillä edelleen Hal on väkinäisimmillään silloin, kun se yrittää sellaisia tehdä. Ärsyttävän ylipirteyden ja aidon herkkyyden välillä sukkuloiva albumi herää eloon jälkipuolellaan hienovaraisten jousisovitusten syrjäyttäessä kaiken maailman sammakkokuorot ja Bee Gees -räpiköinnit. Who Do You Come Here on todella kaunis, Nilssonin ja Cat Stevensin hengessä lipuva syksyinen folkpop, jolla Hal saa seitsemän vuoden tumpuloinnistaan paljon anteeksi. Myös Style Councilin impressionistisimmista hetkistä muistuttava Rocking Chair jää lämpimäksi muistoksi yhtyeestä, joka olisi voinut olla niin paljon enemmän. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Goran Kajfes – X/Y

Headspin

90 Ensimmäiset tahdit se keikuttaa persettä. Tämä ei ole mitenkään kummallista. Tanssittavaa jazzia tehdään aika monessa notkossa pohjoisessa Euroopassa. Se, mitä seuraa levyn edistyessä, on erikoista. Se musiikki siirtyy perseestä häntäluun kautta selkärankaan ja kulkee nikama kerrallaan, jokaista kuin kumivasaralla napauttaen ylös, ylös, ylös, pulputtaen David Österbergin syntetisoitujen kuplien mukana. Funkki häviää taka-alalle ja tilalle tulevat vahvat tunnelmat ja mykistävän varmaotteinen minimalismi. Ristiluuksi fuusioituneet viisi nikamaa, os sacrum rangan alapäässä, menevät nopeasti, pyhällä hengellä. Trumpetti soi hartaasti, pitkällä kaavalla. Siitä eteenpäin ryömitään shokkeja jokaisella kosketuksella lähettäen, nikamien kautta kylkiluita paukuttaen. Kajfes orkestereineen teki levyn, jolla kaikki menee juuri sillä tavalla nappiin kuin voi, kun tekee jazz-levyä 2010-luvulla. Syntetisaattorien integroiminen jazziin ei usein onnistu näin hienosti. Eikä kaukomailta haettujen vaikutteiden. Tähän päälle vielä hienot sävellykset ja elokuvallinen draamantaju, niin ollaan sellaisissa sfääreissä, että Kajfesin levy menee helposti pohjoismaisen jazzin historialliseen parhaimmistoon. Nikamien loputtua se jää asumaan liskoaivoon. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Marina and the Diamonds – Electra Heart

679 Recordings

70 Marina Diamandis tuli BBC:n Sound of -äänestyksen ja NME:n avulla kuuluisaksi indiepopparina, jonkinlaisena rempseämpänä Lily Allenina, mutta hän ei selvästikään halua olla ainoastaan sitä. Siksi The Family Jewels -esikoisella jo lähes löytynyt paikka poptaivaalla oli ennakkoon ajatellen katoamassa näköpiiristä. Marinan silmissä vilkkuvat listojen ykkössijat ja puhdas poptähteys, mutta meillä on Florence Welch, Katy Perry, Kesha ja jopa Jessie J sekä Lana Del Rey. Tarvitsemmeko enää Marinaa? Electra Heartin perusteella kyllä. Mahtava avausraita Bubblegum Bitch tarjoaa juuri sitä mitä nimellään lupaa. Dr. Luken tuottamat Primadonna ja Lies ovat silkkaa Katy Perryä ja Homewrecker koko viikonlopun Pet Shop Boysia luukuttanutta Keshaa. Starring Role ja The State of Dreaming kohoavat korkeuksiin, samoin loppupuolen Hypocrates sekä Fear and Loathing. The Family Jewelsin raikkaus ja hulluus välähtävät Bubblegum Bitchillä, mutta tuntuvat muuten vaihtuneen laskelmoidumpaan amerikkalaiseen unelmaan, joka ei aivan pidä alun ihanaa hömppäpopeuforialupaustaan loppuun asti ja hyytyy myös vakavampien biisien osalta juuri ennen maaliviivaa. Silti suositeltava popkiekko – kaipaan ainoastaan lisää sitä persoonallisuutta, joka loi meille Mowgli’s Roadin ja I Am Not a Robotin. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – With Siinai: Heartbreaking Bravery

Jagjaquwar

86 Siinain esikoisalbumi ei sanottavammin säväyttänyt, eikä Spencer Krugin (Wolf Parade, Swan Lake, Sunset Rubdown, Frog Eyes) uraa voi hyvällä tahdollakaan kuvailla kuin tasaisen epätasaiseksi. Odotukset tätä suomalais-kanadalaista yhteistyötä kohtaan eivät siis olleet erityisen korkealla. Tulokset sen sijaan häikäisevät; Heartbreaking Bravery voi hyvinkin olla Krugin uran tasapainoisin ja vaikuttavin teos. Levy käynnistyy hieman mitäänsanomattomasti nimikappaleellaan, mutta puhkeaa täyteen loistoonsa Yesterday’s Firen majesteetillisen jyrinän myötä. Kappale on yksi Heartbreaking Braveryn kolmesta kulmakivestä ja malliesimerkki siitä, kuinka Siinain dronea (Spacemen 3), postpunkia (The Chameleons) ja jopa goottirockia (Killing Joke) mukaileva sointi yhdistyy Krugin murtumisen partaalla olevaan tuomiopäivänjulistukseen. Ne kaksi muuta kulmakiveä ovat U2-kitaroiden ja perkussioiden siivittämä Quickfire, I Tried sekä ihka aidolta tanssihitiltä haiskahtava videobiisi Teary Eyes and Bloody Lips (”…make you look like Stevie Nicks”). Jollei Krug olisi jo käyttänyt suurinta osaa pelimerkkejään turhanpäiväisiin sivuprojekteihin, voisi Heartbreaking Braverylle povata valoisaa tulevaisuutta Interpol-, Ladytron– ja Horrors-fanien seuraavana suosikkina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Soundtrack of Our Lives – Throw It to the Universe

Premiär Talang

73 Throw It to the Universe tuo mieleen vanhan koiranrohjakkeen, joka yrittää nauttia elämänsä viimeisestä keväästä pallon ja frisbeen perässä ravaten, vaikka haluaisi oikeasti vain kääriytyä kerälle rottinkikorinsa lämpöön. Levy on äärimmäisen sympaattinen ja herättää lämpimän melankolisia tunteita, ja sillä soittava yhtye selvästi tietää mitä tekee. Ihan joka käänteessä se ei kuitenkaan enää jaksa näyttää parastaan – eikä sen edes tarvitse, sillä kaikki rakastavat sitä silti. The Soundtrack of Our Livesin pitkälle ja upealle uralle levy on hieno päätös: ei likikään Communionin-tuplan (2008) veroinen hämmästyttäjä, muttei myöskään Origin Vol. 1:n kaltainen harha-askel. Jos väsyneellä Solar Circusilla todetaankin, ettei voimia enää ole (”I don’t have the strength”), pohditaan When We Fallilla rakentavammin, että keitä tässä lopulta oikein ollaan (”Trying to find out who we are”). Levyn kolmestatoista kappaleesta vain luopumisen, mutta myös uuden alun tematiikkaa pyörittelevällä (”So now what, my blue eyed son”) You Are the Beginningillä olisi mitään asiaa best of TSOOL -kokoelmalle, mutta hutejakaan joukkoon ei mahdu kuin yksi, Reality Show, joka on oppikirjaesimerkki epäonnistuneesta psykedeliasta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Yournalist – Horror & Terror

Drink Tonight

38 Turkulaistrio Yournalistin debyytti on suurieleistä ja hitusen vaihtoehtoiseen taipuvaista rockia. On hämmentävää, miten monet musiikkiblogit ovat olleet kiinnostuneita bändistä, sillä Horror & Terror on 47-minuuttinen kiteymä puhtaimmasta ja tyylittömimmästä YleX-rockista. Yournalist on sävellyksellisesti perusosaava yhtye, joka on esteettisesti täysin hukassa. Albumia kuunnellessa ihmetyttää, haluaako joku oikeasti kuulostaa tältä? Horror & Terrorilla soivat Disco Ensemblen asenteettomimmat hetket, light-Muse sekä Biffy Clyron ja Foo Fightersin kaltainen yltiölattea kassavirtarock. Koko yhdistelmä on kastettu suomalaisen soittolistaradion ja muka-alternativen kolera-altaaseen. Sieltä Yournalist yrittää pärskiä pinnalle väkinäisellä omaperäisyydellä. Se huipentuu Colosseum-biisissä, jossa afropop-kepeys rikotaan vaarattomalla huudolla ja pomppuheviriffittelyllä. Horror & Terror on albumi, joka tulisi tallentaa jewelcase-cd-tuotteen sijaan saksalaisesta tukusta pilkkahintaan tilatulle cd-r:lle. Toinen paikka, jossa voisin kuvitella kuulevani Yournalistia, on nuorekkuuteen pyrkivän, keski-ikäisen kokoomuspoliitikon kunnallisvaalikampanja. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla