Maria Minerva – Tallinnan lahja konemusiikille ja kriittiselle teorialle.

Tallinnasta Lontoon kautta Brooklyniin päätynyt Maria Minerva on Laurel Halon, Holly Herndonin ja Grimesin ohella yksi viime vuosien kiinnostavimmista tuottaja-muusikoista. Not Not Funille levyttävä artisti toivoisi, että joku kyseenalaistaisi hänen olemisensa täysin.

Kuinka Maria Minerva eroaa Maria Juurista?

”Minerva matkustaa, Juur ei juuri poistu kotoa ja sängystä. Minervalla on paljon epämääräisiä keskusteluja eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten kanssa, Juur vain istuu yksin, katsoo rikossarjoja, stalkkaa ihmisiä netissä, kirjoittaa lauluja ja lukee. Minervalla ei ole aikaa mihinkään, Juur ottaa kaiken iisisti. Molemmat Juur ja Minerva uskovat Pareton periaatteeseen, joka tunnetaan myös 80–20-sääntönä. Se on elinvoimaisimman vähemmistön laki, todennäköisyysjakauma, joka esittää että monissa asioissa 20 prosenttia syistä riittää luomaan 80 prosenttia syistä.”

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä siitä tekee erityisen?

”Niitä on joitain. Ne ovat erityisiä lähinnä siksi, että olen hyvin lojaali arvostamiani ihmisiä, paikkoja ja musiikkia kohtaan.

Garbage – Garbage
Ian Brown – Music of The Spheres
The Beatles – White Album
Stereolab – Margerine Eclipse
St. Etienne – Good Humor
Chris & Cosey – Techno Primitiv
…ja lista jatkuu loputtomiin.”

Mikä on suosikkisäkeesi pop-lyriikassa?

“How could your nothings be so sweet
you left your love letters incomplete”
(Scritti Politti: Hypnotize)

”Se käsittelee kolmea suosikkiaihettani: tyhjyyttä, rakkautta ja vastaavuuksia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta todennäköisimmin toivot dj:ltä ollessasi hyvin, hyvin humalassa?

”Joo, teen tätä. Se on luonnollinen tarve, joka tapahtuu varmasti kaikille. Minulla on pakkomielle tanssimiseen. Toivon Dr. Albanin Sing Hallelujahia, koska a) se on insidevitsi ja b) se on hyvä laulu. Tavallaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä albumi todennäköisimmin parantaa krapulasi?

”Minulla ei ole erityistä albumia, mutta laulu. Se on Chris and Coseyn Exotika. Smooth ja mystinen biisi, joka saa minut aina pois ryömimisvaiheesta.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat idolisi, kun olit teini?

”Spice Girls, dooh. Geri oli suosikkini. Arvostan yhä heistä lähteneitä hyviä viboja, vaikka se kaikki olisikin ollut keinotekoisesta ja tuotettua.”

Mikä yhtye tai artisti tekee tärkeintä musiikkia maailmassa juuri nyt?

”Tämä on kiinnostava kysymys. En usko, että kukaan on enää erityinen. Maailma on genrejen ja skenejen runsaudensarvi; raja-aidat marginaalin ja mainstreamin välillä ovat katoamassa ja yhä enemmän musiikkia on tarjolla. Samaan aikaan musiikissa on vähemmän syvyyttä, mutta enemmän symbolien vaihtoa, joka ylläpitää vallitsevia normeja ja hierarkioita. Eikä se ole paha asia. Emme vain ole 1800-luvulla enää.”

Mikä on ärsyttävin tulkinta mikä sinusta tai musiikistasi on tehty?

”Kaikki ne ovat melko ärsyttäviä. Kiinnostavasti olen itse keksinyt juoruja itsestäni. Hauska asia imagon ja identiteetin luomisessa on se, että saat mitä tilaat. Ihmisillä ei ole aikaa miettiä sinun ’ekstratasojasi’, vaan ne hyväksyvät sinut pakettina varsin suoraviivaisesti. Olisin äärimmäisen innoissani, jos joku kyseenalaistaisi minun olemassaoloni premissit.”

Suosittele meille kirjaa?

”Olen lukenut aika paljon viime aikoina. Se on vaihe. Olen kyllästynyt facebookaamiseen. Suosittelen Chris Krausin I Love Dickiä, Roberto Bolãnon 2666:tta ja Naomi Wolfin Vaginaa.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?

”Stand-up.
Tuoreet mehut, joissa on inkivääriä.
Tieto siitä, että kevät tulee pian.”

Maria Minerva lauantaina 26. tammikuuta Kuudennella linjalla Helsingissä. Ovet aukeavat kello 19, ja keikka päättyy kello 22 mennessä. Liput 8 euroa plus toimituskulut.

Video ei ole enää saatavilla

Arecibo

74 Onko Suomessakin aikanaan kohtuusuositun italialaisen Alicen paluu mikään tapaus vuonna 2012? Kuinka se voisi olla, kun rouva keikkaili Helsinki–Tampere–Turku-kolmiolla viimeksi vuonna 1996 ja edellisestä pääasiassa uusia kappaleita sisältäneestä studiolevystä (Exit) on 14 vuotta. Syntikkakerroksia, brittiläisiä taiderockvaikutteita (levyillä ovat soittaneet mm. Peter Hammill, Tony Levin ja nyt jo yli 20 vuotta mukana ollut Japanin Steve Jansen) ja uskontovivahteisia sanoituksia yhdistelevä tummaääninen Alice on liikkunut 1980-luvun puolivälistä asti aikuispopin mielenkiintoisimmalla alueella. Samsara vie Exitillä hiottua kaavaa akustisempaan suuntaan. Alicen mukaan pyrkimyksenä oli yhtenäisen kokonaisuuden tekeminen, mikä selittää pitkän valmistumisajan ja muutaman melodisesti heikomman raidan mukanaolon. Vaikutelma albumin nimen mukaisesta buddhalaisesta elämänpyörästä säilyykin aina melankolisesta alusta (Mino Di Martinon hieno Morire d’amore) rauhalliseen päätökseen (Al Mattino). Muista biiseistä on mainittava säveltäjämestari Franco Battiaton suhdefilosofiaan ja ihanan pakkomielteiseen olla-verbin taivutteluun keskittyvä Eri con me, Lucio Dallan hippiaikana tekemä psykedeelinen iskelmä Il Cielo ja Alicen itse kirjoittama, levyn mahtavasti tiivistävä Orientamento. Hyvä levy, mutta suosittelen tätä vain nykyaikuispoppia ujostelematta arvostaville tai italiaa taitaville. Muiden kannattaa hypätä kyytiin kymmenen vuoden päästä, jolloin Bat for Lashes tekee viimeinkin täysin samanlaista musaa. Tai aloittaa Alicen kuuntelu 1980-luvun mestariteoksista Capo Nord ja Azimut. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Efterklang – Piramida

Rumraket

85 Jos samalle levylle onnistutaan tunkemaan Bon Iverin alakuloinen sielukkuus, Genesistä lainailevaa mutkittelevaa poppia, lionelrichiemäistä 1980-luvun estetiikkaa ja M83:n elektronista sointia, voiko kyseessä olla muuta kuin ylitsevuotava ja ähkyä tuottava sekametelisoppa? Näköjään voi. Efterklangin uutuus on monenkirjavuudestaan huolimatta niin tyylipuhdas ja virtaviivainen kokonaisuus, että päätä huimaa. Rytmikilkatuksensa se on velkaa Björkin parhaille vuosille ja maalailevimmillaan se muistuttaa Phil Collinsin suurieleisimpiä kappaleita, mutta kaikista tuottamistaan mielleyhtymistä huolimatta se kuulostaa koko ajan tuoreelta ja omaehtoiselta. Hilpeitä pop-ralleja levy ei vaikutteistaan huolimatta tarjoa, vaan pikemminkin unenomaisen, loppuun asti latauksensa säilyttävän tunnevyöryn, jonka ei toivoisi päättyvän. Ei missään nimessä helppo levy, mutta jo parilla kuuntelulla niin palkitseva kokonaisteos, että se palauttaa uskoni albumiformaattiin ainakin toviksi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Familjen – Allt På Rött

Cosmos

73 Jos Familjen eli Johan T. Karlsson haluaisi, hän voisi todennäköisesti tienata miljoonia kirjoittamalla megahittejä Lady Gagalle tai Madonnalle, niin hyvin Allt På Röttin äänimaailmasta on kuultavissa miehen suvereeni kyky päivittää 1980- ja 1990-luvun elektronisen musiikin ja popin elementtejä tähän päivään. Stadionhittikokoelman sijaan hän on kuitenkin luonut albumin, jolta löytyy niin euroviisukertosäkeitä kuin Erasuren tai 808 Staten mieleen tuovia, mutta esikuviaan popinpia rutistuksia. Tuotannoltaan rosoiseksi jätetyn levyn taso heittelehtii, mutta ei niin paljon, etteikö homma kantaisi loppuun asti. Kappaleista Roskilde -94 ja Vi Va Dom ansaitsevat erikoismaininnan indiediskojen lattioiden täyttäjinä. Varsinkin jälkimmäinen on kaikessa 1990-lukupastissiudessaan lähes raivostuttavan tarttuva. Ei tämä mikään vuoden levy ole, mutta pelkästään sieluni riemulla täyttävien yksityiskohtien ja lainausten bongailu takaa popnörteille mutusteltavaa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Frigg – Polka V

Sibelius Academy Folk Music Recordings

75 Kotimaisen laajakangasfolkin all stars -kokoonpano on viidennellä albumillaan selkeästi edennyt ilmaisussaan. Paikoin se soundaa edelleen siltä kuin Joe Satriani, Paul Gilbert, Michael Angelo Batio ja Yngwie Malmsteen olisivat vaihtaneet viuluihin ja päättäneet räväyttää tutkintokonsertissa esiin kaiken osaamisensa. Septetin pahin uhmaikä näyttää silti taittuneen, ja tilalle ovat tulleet hyvät sävellykset. Kiinnostavinta antia on heti kärkeen sijoitettu, ES-pärinöissä olevan E-Street Bandin lailla vyöryvä Vierivä, jonka pop-koukut ovat varsin onnistuneita. Samaten Kiulupolska on maltettu rakentaa sinfonisen nousevaksi, ja sen huipentava mandoliinisooloilukin kuulostaa vain rennolta ilottelulta. Päällisin puolin sävelkieli on tuttua Friggiä, ja esimerkiksi Elinan ja Teron häävalssi kuulostaa perusnättiydessään täysin samalta kuin kaikki muutkin Sibelius-akatemialla väännetyt häävalssit. Pakollinen soittotaidollinen eksploitaatio on taas ängetty Bø!-polkkaan, mutta näitä mauttomuuksia tulee vastaan kiitettävän säästeliäästi. Tuotannollisesti tämä on muotovalioa ja hieman synteettistäkin vientituotemusiikkia, mutta samalla kohtuullisen löysin rantein ja iloisesti toteutettua sellaista. Ilman muuta Friggin kymmenvuotisen uran paras tuotos, joka varmasti houkuttelee vakiyleisönsä täyttämään Kaustisen pääareenan ensi kesänäkin. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

The Helio Sequence – Negotiations

Sub Pop

68 Portlandilainen The Helio Sequence on kasvattanut suosiotaan albumi albumilta, ja tuskinpa duon viides tekele muodostaa poikkeusta säännöstä. Negotiations soi lievästä pliisuudestaan ja ulkokohtaisuudestaan huolimatta vahvasti ja viettelevästi. Bändin huippuunsa hioma resepti on yksinkertainen: raskaasti ryskyviä rytmejä, bassovoittoisesti pöriseviä syntikoita, kuulaasti helmeilevää dreampopkitaraa ja hempeitä laulumelodioita – miksipä siitä ei nauttisi? Negotiations kuulostaa varsin paljon samalta kuin newyorkilaisen The Walkmenin aiemmin tänä vuonna julkaistu Heaven-albumi, joka sekin rullaili yllättävän lähellä tien keskiviivaa. Vaihtoehtorocksoundia on kevennetty myös Beach Housen ilmavalla hattarapopilla. Avausbiisi One More Timen (valitettavasti ei Daft Punk -cover) lisäksi tasalaatuiselta ja -paksulta levyltä nousee esiin loppupuolen syksyinen December-balladi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Homeboy Sandman – First of a Living Breed

Stones Throw

88 Kun Stones Throw vuosi sitten kiinnitti Homeboy Sandmanin, se tuli kiinnittäneeksi yhden amerikkalaisen hiphopin parhaiten varjelluista salaisuuksista. Kolme pienkustannealbumia pyöräyttänyt artisti esittäytyi isommalle yleisölle tammikuussa, jolloin ilmestynyt Subject: Matter EP on kuluvan vuoden kenties paras hiphop-julkaisu – tai itse asiassa oli First of a Living Breedin julkaisuun asti. Angel de Villar II sukkuloi vaivattomasti Commonin ja Cunninlynguistsin levyiltä tutun kevytpsykedeelisen hiphop-soulin (Couple Bars, 4 Corners) ja 2010-luvun digitaalisen vainoharhailun välillä (Illuminati, Rain) – ja tarjoileepa väliin letkeää vanhan koulun verkkoaitaräppiäkin (Jurassic 5 -muistumia herättävä Watchu Want from Me?). Supertähteä 32-vuotiaasta partasuusta tuskin koskaan tulee ja hän tuntuu tietävän sen itsekin (”People asked me if my life changed / Here’s what I might say / Not really, not really”), mutta Commonin manttelia miehen harteille sopii sovitella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Arto Järvelä – Plays the Fiddle Vol. 3: On the Coast

OArt music

70 Nuorgamissa harmiteltiin taannoin, miksei Bob Dylan tee hittisinglejä, vaan tukeutuu reilun nelikymmenminuuttisen studioalbumin formaattiin ja pitää musiikillisen ilmaisunsa muutenkin varsin perinnetietoisena rootsina. Samaiselle perinnesetien pitkälle puistonpenkille istahtaa myös Järvelän klaanin kaikenähnyt viuluvekkuli Arto. Jos Frigg on nuorisosuosiossaan nykykamun Kanye West tai David Guetta, lienee Järvelä jonkinsortin Dylan. Hyperaktiivisessa maailmassa kaikki informaatio syötetään meille yhä lyhyempinä pätkinä ja megalomaanisemmin väritettynä. Minkälainen virka on silloin 42-minuuttisella viululevyllä, jolla yksi mies soittaa suomenruotsalaiselta rannikolta kerättyjä perinnesävelmiä? Järvelän sooloviulusarjan kolmas tuotos toiminee parhaiten livenä koettuna hämärän pirtin nurkassa, takkatulen paukahdellessa vieressä. Aluksi se alkaa levyltä kuultuna puuduttaa, sitten pienieleinen estetiikka imaisee mukaansa, mutta välillä jännite taas karkaa. Ehkä olen niin pop-dynamiikan kyllästämä, että tällaiseen ilmaisuun syventyminen vaatii aikaa. Toisaalta, onko tällaista musiikkia tällaisessa muodossa tarkoituskaan painaa vain cd:n steriiliin pintaan? Äärimmäisen perinnetietoiselle lähestymistavalle on silti nostettava hattua – tässä soitossa ei ainakaan ole mitään ylimääräistä. Kaiken lisäksi levy on musiikkihistoriallinen dokumentti, joka kansvihkossaan vielä taustoittaa näitä kappaleita soittaneiden pelimannien vaiheita. Melko vähän on askelia Kanye Westinkään ilotulituksesta Gil Scott-Heronin kautta sadan vuoden takaisiin blues-tekijöihin. ”Who will survive in America”, Scott-Heron kyseli. Selviäisikö suomenruotsalainen viulumusiikki puolestaan omassa kotimaassaan? (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Koivuniemen Herrat – Jotain uutta auringon alla

Suomen musiikki

69 Koivuniemen Herrojen kahden vuoden takainen esikoislevy Sokeat johdattaa oli luontevaa jatkoa yhtyeen sanataiteilija Shakan tekemisille rataräpin maailmassa Jontin aisaparina: lisää tarinoita Kallion kääntöpuolelta, mutta enemmän sivustakatsojan, kuiville jo pelastautuneen kertojan näkökulmasta. Yhtä tärkeän uuden ulottuvuuden levylle toi itse yhtye, joka venyi funkiin ja psykedeliaankin niin luontevasti, että lopputuloksen määritteleminen hiphopiksi olisi ollut aikamoinen yksinkertaistus. Tämä uutuus on taas uusi looginen kehitysaskel: katuläppää kuullaan enää metatasolla, biiseissä jotka kertovat siitä, miten ennen tehtiin katuläppää. Enemmän niissä pohditaan esimerkiksi vapauden käsitettä ja mahdollisuutta muuttaa kulmilta jonnekin muualle. Samoin musiikki ottaa yhä suurempia vapauksia progen ja jazzin suunnalla, vaikka Shakan karismaattista räppäystäkin kuullaan paljon. Muodollisesti täysin pätevän ja hienosti sovitetun ja soitetun albumin ainoa ongelma on, että se vaikuttaa tietyllä tavalla aikuishopilta, kovin seesteiseltä ja välillä vähän virkamiesmäiseltäkin. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Maria Minerva – Will Happiness Ever Find Me?

Not Not Fun

63 Siinä missä Grimes on puhtaasti poseeraaja, Tallinnasta lontoolaistunut, vuonna 1988 syntynyt Maria Minerva eli Maria Juur on alusta asti profiloinut itsensä älyköksi. Master of Arts -tutkintoaan viimeistelevä Minerva viittaa jatkuvasti haastatteluissa ja teksteissään kriittisen teorian filosofeihin. Siksi Strange Things in My Room -biisiin (2010) tehdyllä videolla vilahtanut ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen kuva ei tuntunut väkinäiseltä pisteiden keruulta. Hypnagogisten häivähdysten sijaan Minervan musiikki kuulostaa loppuun asti laskelmoidulta, hajonneen indiekoneen tuotokselta, kuten Grimesinkin: I Don’t Wanna Be Discovered (Will Happiness Ever Find Me):n lopun kansanmusiikkisamplet, Firen triphop-biitit huojumaan laittavat syntikkaujellukset ja Chordettesin Mr. Sandman -sample päätösbiisi The Starissa ovat kiinnostavalla tavalla itsetarkoituksellisia ja saavat pohtimaan tekijänsä motiiveja. Pintansa puolesta Will Happiness Ever Find Me? on puoliksi abstraktia ja unista läppäritaidetta ja puoliksi poseerauspoppia Weekdayn muotinäytöksiin. Jälkimmäinen ajatus on Minervasta varmasti sietämätön. Hän haluaisi herättää ajatuksia, mutta hautaa vahingossa Hegel– ja Plath-viitteiset ideansa kaikuihin. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Mumford & Sons – Babel

Mumford & Sons

62 Nyt kakkosalbuminsa ilmestyessä Mumford & Sons ei todellakaan ole maailman trendikkäin yhtye: sen luokittelemiseen on käytetty “new boring” ja “landfill indie” -tyyppisiä termejä. Yhtyeen Sigh No More -esikoinen oli kuitenkin erinomainen levy, ja sen miljoonamenestys vähintäänkin käsittämätöntä. Kuinka todennäköistä oli, että tarttuvatkaan biisit auttaisivat banjopitoista folkrock-albumia tuplaplatinamyyntiin jenkeissä ja vielä isompaan suosioon koti-Britanniassa? Babel onkin tehty aivan eri tilanteessa kuin debyytti. Tuntuu kuin kollektiivi itsekään ei oikein hahmottaisi suosionsa salaisuutta ja kuin tämä olisi johtanut lievään varmaan päälle pelaamiseen. Ensilevyllä riemua herättäneet kertosäenostatukset kuulostavat tarkkaan toisinnettuina jo laskelmoivilta, ja banjo tekee tälläkin kertaa täsmälleen samat jutut: mieleen hiipii ajatus, että sitä käytetään pahimmillaan yhtä tylsästi kuin niitä kaiutettuja kitaroita Coldplayn levyillä. Nämä ongelmat eivät olisi suuria, jos biisimateriaali olisi tälläkin kertaa a-luokkaa, mutta ei se ole. Ensimmäisillä kuunteluilla se kuulostaa hämmentävänkin keskinkertaiselta. Sitkeästi yrittämällä muutamiin eeppisempiin esityksiin alkaa sentään vähän tykästyä, Broken Crowniin aika paljonkin. Eikä perusmeiningissäkään nyt varsinaista vikaa ole. Silti: jos ensisingle I Will Waitia olisi aikanaan tyrkytetty kansalle Little Lion Manin sijasta, ei kukaan tietäisi mitään Mumford & Sonsista. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Stars – The North

ATO

52 Olin varautunut kirjoittamaan, miten harmaimpaankin päivään tulee hopeareunus, jos kuulee Starsin toisen solistin Amy Millanin ääntä ja yhtyeen ultrakuulasta poppia. Ennen kuin montrealilaisbändin viides levy etenee loppusuoralleen, ylisanat eivät irtaudu hermoradoista. The North on paria edeltäjäänsä runsaampi ja jopa soittolistaradiomaisen täynnä soiva albumi. Se on kohtalokasta bändin hienovaraisuuden kannalta. Kuulostaa, kuin Arcade Fire olisi pesiytynyt Starsiin ja kalvaisi tämän sielua hengiltä riivaajan lailla. Backlinesin nostatus ottaa vielä oikealla vatsanpohjasta, mutta herkän Through the Minesin Arcade Firen Ready to Startista lainattu stadionpoljento tuhoaa. Tasapainon kuulauden ja mahtipontisuuden välillä Stars löytää vasta loppuhetkillä. The 400 -pianoballadi häivähtelee Starsin sävelkielellä esitettyä Coldplayta, joka realiteettien vastaisesti pystyisi jonkinlaiseen tunneilmaisuun. Päätösraita Wallsin lohduttomat säkeet (”You can have me / But you can’t make me happy”) ovat lähes suora viittaus The Magnetic Fieldsin 100,000 Firefliesiin. Vasta silloin tähdet ovat niin sanotusti asemissaan, eli suuret melodiat ja herkkyys yhtä hienostuneisuuden kanssa. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Woods – Bend Beyond

Woodsist

84 Yhdysvaltain sympaattisimpiin ja luontevimpiin folkrockbändeihin kuuluva Woods onnistuu jo kolmannen kerran tällä vuosikymmenellä: Bend Beyond on edeltäjiensä At Echo Laken (2010) ja Sun & Shaden (2011) tapaan pieni ja vaatimaton levy, jonka sisältö on täyttä rautaa. Tällä kertaa Woodsin painopiste on Kaliforniaan päin kumartavassa 1970-luvun alun hippifolkissa; Cali in a Cup ja Back to the Stone -kappaleissa Woods-nokkamies Jeremy Earl ei juuri peittele rakkauttaan Harvest-ajan Neil Youngia kohtaan ja päätyy kuulostamaan hämmästyttävän paljon edesmenneeltä norjalaisfolkkarilta St. Thomasilta. Nuggets-kokoelmilta tuttua happoräminää kuullaan sitäkin: Find Them Empty ja Size Meets the Sound ovat esimerkillisiä esityksiä ja jälkimmäinen jopa 13th Floor Elevatorsin klassikoiden tasoa. Yksinkertaisesti ihastuttavan albumin kruunaa neljän soinnun renkutuksesta juhlalliseksi folkhymniksi kasvava Impossible Sky. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 113 Peaking Lights – All the Sun Shines

Kolmenkymmenen asteen helteet ja väkivaltainen auringonpaiste olivat viime kesänä lähinnä uuvuttavia, mutta onneksi nestehukkaa saattoi paeta isojen huivien, aurinkolasien ja Peaking Lightsin suojaan. Wisconsinilaisyhtyeen anesteettinen dubpsykedelia muuttuu helposti kieppuvaksi taustatapetiksi, mutta siihen on helppo upota myös hyytävän talven kolottaessa luita. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 112 Wire – Red Barked Trees

Taidepunkin suurmestarit yllättivät viime vuoden alussa julkaisemalla yhden uransa parhaista albumeista. Tapojensa mukaisesti Wire teki levyn päättäneellä melkein-nimikappaleella hypyn tuntemattomaan. Kolmijakoinen, akustisten kitaroiden dominoima laulu on elegia tuhoutuvalle luonnolle, eikä sen viattomalle herkkyydelle löydy verrokkia konkariyhtyeen tuotannosta. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 111 Beastie Boys – Too Many Rappers

Beastie Boys palasi tänä vuonna hurjan kovalla uutuuslevyllä. Sen ehdoton kohokohta on jo parisen vuotta sitten nettiin vuotanut Too Many Rappers. Levyllä vieraileva Nas ei heitä kaikkein ikimuistoisinta läppää mutta se ei haittaa, kun riimejä putoilee neljän räppärin toimesta puolelta ja toiselta. On and on ’til the crack of dawn, until the year 3000 and beyond! (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 110 Noel Gallagher’s High Flying Birds – AKA… What a Life!

”I’m gonna take that tiger outside for a ride.” Hieno lause vanhemman Gallagherin kryptisessä lyyrisessä virrassa. Siinä tiivistyy kaikki se keski-ikäisen haikailu villin Hacienda-nuoruuden perään, uhmaileva aikomus palata siihen vielä yhdeksi illaksi, mistä tässä samaan aikaan ylevässä ja tanssittavassa instant-klassikossa on kyse. On eletty, ja millainen elämä! (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 109 Gil Scott-Heron vs. Jamie XX – NY Is Killing Me

Hyvä kuolema on vaikea kuvitella. Meillä kaikilla on liioiteltu kuva omasta sankarillisesta potentiaalistamme Kuoleman edessä. Tai jos ei muuta, niin toiveita. Hyvä kuolema voisi kuulostaa tältä. Tai edes ne rauhan hetket, jotka sitä edeltävät. Ehkä se eksistentialistinen kauhu saisi raivattua itselleen tilaa viimeisellä ikuisuuden kestävällä nanosekunnilla. Ehkä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 108 Lassi Valtonen – Kerran ollaan nuoria

Lassi Valtonen on erikoishahmo. Hänen käytöksensä vaikuttaa töykeältä ja lavalla Lassi ei osaa olla luontevasti sitten millään. Mutta kun tämä puustapudonnut nuori mies laulaa, voi perkele miten komeasti hän sen tekee! Ja kun Poutahaukoista tunnettu Marko Haavisto lahjoitti Lassin levylle juuri hänen suuhunsa sopivan huippukappaleen, ei mikään voi mennä pieleen. (Tomi Palsa)

Lassi Valtonen – puusta pudonnut.

Kuuntele Kerran ollaan nuoria Spotifyn kautta tästä.

# 107 Maria Minerva – 10 Little Rock Chix Listening to Neu!

Villein ja viilein noise/electrosonicyouth/anti-disco chic(k) tulee juuri nyt Virosta. Maria Minerva on kuin syväjäähauteestaan sulatettu Malaria! Mustahuulisen, totisen ja paskanharmaan DDR:n sijaan Minervan musiikissa kaikuu pankkiirien raiskaama, kiiltävä ja ränsistynyt, aamuviideltä korkkareissa nilkat mutkalla hoipertava Tallinna. Pian kaikki kuulostaa tältä. (Tapio Reinekoski)

Maria Mineva julkaisi viime vuoden aikana peräti kaksi albumi ja kaksi ep-levyä.

Kuuntele 10 Little Rock Chix Listening to Neu! Spotifyn kautta tästä.

# 106 Bright Eyes – Jejune Stars

The People’s Keyn jokaisessa kappaleessa piilee viisautta. Ei yksittäisiä nokkelia ajatuksia vaan täysivaltaista viisautta. Jejune Stars on selviytymistarina pienoiskoossa olematta tuomitseva, lässyttävä tai kiusallinen. Ennen kaikkea laulu on lohdullinen ja voimakas. Vaikuttaa kieltämättä lässyltä, mutta kuuntele biisi itse, jos epäilyttää. Kuuntele ja viisastu. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 105 Veronica Falls – Bad Feeling

Veronica Fallsin debyytti on vuoden indiepop-levy niille, jotka haluavat nauttia elämänsä ja musiikkinsa ylidramaattisena syöksykierteestä toiseen johtavien kohtausten sarjana. Kitarat helisevät C86-filterin läpi suodatettuja mollisointuja, joiden tahtiin voi silti tanssia pallomekko liehuen. Niin autenttista ja söpöä angstia, ettei siitä voi olla hullaantumatta! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 104 Burial – Street Halo

Samannimisen ep:n avaava Street Halo kummittelee kuin viimeinen muistikuva eilisyön klubista. Krapulaverhon takainen tasainen jyske sekoittuu päänsärkyyn. Epäinhimilliseksi efektoitu dubstepbotin ääni ei tyynnytä, pelottelee vain. Kun musiikki vähitellen kaikuu pois, huomaa seisovansakin sateessa, pimeässä ja tuntemattomalla kadulla. Kello on puoli kuusi aamulla. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 103 Future Islands – Close to None

Toissa vuonna Twin Shadow’n Forget-levyyn ihastuneet saattoivat vuonna 2011 lääkitä musiikillisia vieroitusoireitaan baltimorelaisen Future Islandsin On the Water -albumilla. Sen kirkkaimpana tähtenä kimaltelee Close to None, oivallisen jakomielinen popkappale, jonka alkupuolen vellovasta ambient-merestä nousee lopulta määrätietoisesti tamppaava indiediskohirviö. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 102 EMA – California

Vuoden erolevyistä itsensä pahimmalle vereslihalle raapi EMAn Past Life Martyred Saints. Sen houreinen kliimaksi California lievittää paniikkikohtausta kodeiiniövereillä, leikkaa kallon halki ja tökkii aivojen puhekeskusta haarukalla. Tiedottomuudessa välitetyt ärsykkeet pulppuavat vuoden intensiivisintä tajunnanvirtaa ja maanisimpia fraaseja kitaradronepedillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.