Manic Street Preachers eli Sean Moore (vas.), Nicky Wire ja James Dean Bradfield.

Keski-ikäinen walesiläisyhtye osaa edelleen koskettaa syvältä.

”People get tired, people get old, people get forgotten”, laulaa James Dean Bradfield uuden Manic Street Preachers -albumin Resistance Is Futile avausraidalla People Give In. Vanhenemista ei toki kukaan meistä pääse pakoon, mutta Manicsilla on tämän albumin perusteella vielä pitkä matka väsymiseen tai unohdukseen.

Jokin on toki silti vuosien varrella muuttunut. Manic Street Preachers oli 1990-luvun lopulla osapuilleen maailman tärkein yhtye, mutta Know Your Enemy -albumin (2001) jälkeen uudet Manics-levyt on vanha fani katsastanut enemmänkin velvollisuudesta kuin siksi, että odottaisi niiltä valtavia musiikillisia elämyksiä.

Tavallisesti yhtyeen levyt kuitenkin ovat osoittautuneet vähintäänkin kelvollisiksi, jos niille vain on antanut aikaa. Aikaa, jota ei nykypäivän hektisessä elämänrytmissä ja louptttomien musiikillisten valinnanmahdollisuuksien maailmassa olisi missään tapauksessa valmis antamaan yhtyeelle, johon ei ole syvän henkilökohtaista suhdetta. Nykyaika ei totisesti ole helppo albumeille, jotka vaativat aikaa avautuakseen.

Yhtyeen kolmastoista albumi Resistance Is Futilekin tuntuu sekin ensimmäisillä kuuntelukerroilla varsin yhdentekevältä levyltä. Pintaa ei kuitenkaan tarvitse raaputtaa loputtomiin,ennen kuin esiin tulee merkkejä vanhasta loistosta. Resistence Is Futile saattaakin olla tasapainoisin ja tasokkain Manics-albumi, jonka tuottelias yhtye on vuosiin julkaissut.

Hämmentävää kyllä, Resistence Is Futile kuulostaa ennen kaikkea hyvin onnelliselta levyltä. On kuin albumin jokainen kappale yrittäisi olla euforinen anthem, ja moni siinä onnistuukin. Distant Colours alkaa petollisen rauhallisesti ennen kuin kertosäkeessä vedetään palkeet auki. Dylan and Caitlin, jolla Bradfield duetoi The Anchoressin kanssa, on jylhä popsinfonia, ja tiettävästi basisti Nicky Wiren yksinään kirjoittama Liverpool Revisited osoittaa tällä tavallisesti sanoituksiin keskittyvällä miehellä olevan paljon annettavaa myös sävellyspuolella.

Albumin paras kappale on silti Hold Me Like a Heaven, jonka eeppinen kertosäe on kuin luotu stadionkonsertin yhteislauluun. James Dean Brafieldin laulu on harvoin kuulostanut yhtä latautuneelta.

Jokunen vähemmän iskevä biisi levyltä löytyy myös, mutta nekin yhtye onnistuu viemään maaliin tyylillä. Walesilaisyhtye tuntee selkeästi omat vahvuutensa ja saa sävellyksinä köykäisemmätkin kappaleet kuulostamaan arvokkailta.

Eihän tässä haasteta 1990-luvun parhaita Manics-levyjä, eikä yksikään kappaleista ole mikään uusi Motorcycle Emptiness. Mutta vaikkei Resistence Is Futile välttämättä ole albumi, jonka Manics olisi voinut Generation Terrorists -debyyttinsä (1992) aikaisina nuorina kapinallisena kuvitella tekevänsä tai josta olisin voinut Everything Must Gon (1996) aikaisena parikymppisenä Manics-fanina kuvitella pitäväni, juuri nyt se kuulostaa levyltä, joka on täysin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bradfield, Wire ja rumpali Sean Moore voivat olla keski-ikäisiä perheenisiä, mutta tämä ei selvästikään tarkoita, että musiikista olisi tullut heille yhdentekevää.

74 Pitkäaikaiselle fanille Manic Street Preachers on tänä päivänä kuin vanha ystävä, josta voi löytää vielä yli parinkymmenen vuoden jälkeen ne ominaisuudet, joiden vuoksi tästä alun perin piti.

Video ei ole enää saatavilla

Sean, Nicky ja James Dean.

Walesilaiskolmikko laittaa yhdennellätoista studioalbumillaan särökitarat kaappiin ja aikuistuu toden teolla. Akustisia kitaroita, tasapaksuja melodioita ja vaskisovituksia riittää.

Kolmella edellisellä levyllään James Dean Bradfield, Nicky Wire ja Sean Moore pitivät särökitarat framilla punk-, glam- ja stadionrockia sekä välillä balladeja yhdistellen. Nuo kolme levyä olivat kukin mahtipontisia yrityksiä palata yhtyeen kolmen ensimmäisen levyn tunnelmiin.

Send Away the Tigersilta (2007) löytyi yksi bändin parhaista kappaleista reiluun vuosikymmeneen (Your Love Alone is Not Enough). Journal for Plague Lovers (2009) oli vuonna 1995 kadonneen kitaristi Richey Edwardsin teksteihin sävelletty levy, joka ei kestänyt kuuntelussa pitkään. Postcards From a Young Man (2010) oli puolestaan albumi, jonka temput oli tyylikkäästi Everything Must Gon (1996) ja This is My Truth Tell Me Yoursin (1998) suuntaan nyökännyttä (It’s Not War) Just the End of Love -kappaletta lukuun ottamatta kuultu jo monta kertaa.

James Dean Bradfield, Nicky Wire ja Sean Moore taisivat tajuta tämän itsekin. Rewind the Film on nimittäin jotain ihan muuta, mutta se on samalla myös tylsä levy. Siinä missä laulaja Bradfieldin melodiat ovat pelastaneet paljon edellisellä kolmella albumilla, ne ovat nyt yllättävän tasapaksuja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Albumin yllättävin ja samalla mielenkiintoisin kappale onkin instrumentaalibiisi Manorbier. Haastatteluissa Nicky Wire on kuvaillut Rewind the Filmiä keski-ikäistyneeksi versioksi The Holy Biblesta (1994). Kuvaus on melko osuva, jos sen eteen lisää vielä sanat vähän ja väsynyt.

Manic Street Preachersille on pakko joka tapauksessa nostaa hattua. Yhtye on seikkaillut jo 1990-luvun alussa käynnistyneellä levytysurallaan niin glamrockin kuin perinteisemmän poprockinkin metsissä, unohtamatta vastareaktiona yhtyeen 1990-luvun lopun menestykselle syntyneitä Know Your Enemy– (2001) ja Lifeblood-albumeita (2004). Bradfield, Wire ja Moore ovat paikoin toistaneet itseään, mutta he ovat lopulta löytäneet tien ulos luupista ja tehneet jotain ihan muuta.

Rewind the Filmillä he tekevät sen taas, mutta onnistumisaste ei ole järin korkea. Uutukainen on ensimmäinen kahdesta samoissa studiosessioissa syntyneestä albumista. Toinen levy, huhujen mukaan säröisämpi ja jopa krautrock-vaikutteita sisältävä Futurology julkaistaan ensi vuonna.

Manic Street Preachersin yhdestoista albumi on muun muassa aikuistumista, lasten kasvamista ja syrjäytymistä pohdiskeleva melankolinen aikuisrocklevy, joka voisi olla nahan uudelleen luonnissaan parasta, mitä yhtye on tehnyt sitten aliarvostetun Lifebloodin tai jopa asemansa yhtyeen parhaana albumina sementoineen Everything Must Go’n.

Nyt se jää keski-ikäistyneen yhtyeen yritykseksi olla jotain, mitä se ei osaa ainakaan vielä olla.

55 Manic Street Preachers ei onnistu luomaan keski-ikäistynyttä nahkaansa uusiksi kunnialla, vaan Rewind the Film jää vaisuksi. Parhaimmillaan huikeita poplaulumelodioita luoneiden walesilaisten uutuuslevyn paras hetki on instrumentaalikappale.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers ja downshiftaamisen vuosi 1998.

Faktaa pöytään. If You Tolerate This Your Children Will Be Next on Guinnessin ennätysten kirjassa. Syy: se on pisimmän sulkumerkittömän nimen omaava Brittein saarten singlelistan ykkönen. If You Tolerate This Your Children Will Be Next on myös suurin hitti, jonka sanoitus on saanut inspiraationsa walesilaisten vapaaehtoisten vasemmistolaistaistelijoiden osallistumisesta Espanjan sisällissotaan 1930-luvun lopulla tasavaltalaishallituksen joukkojen riveissä sittemmin diktaattorina maata 1970-luvulle asti hallinneen Francisco Francon kapinallissotajoukkoja vastaan.

Nicky Wiren (näihin aikoihin oikeaa nimeään Nick Jonesia käyttänyt Manic Street Preachersin sanoittaja ja basisti) sanoittama kappale on saanut nimensä propagandajulisteesta, jossa sodan pommituksissa kuollut lapsi makaa maassa taivaalla lentävien pommikoneiden alla, ja julisteessa iskulause huutaa samaa kuin tämän popklassikon nimi. Jos todella siedät tätä, lapsesikin joutuvat sietämään.

”The future teaches you to be alone
The present to be afraid and cold
So if I can shoot rabbits
Then I can shoot fascists”

Okei. Myönnetään. Kun kuulin If You Tolerate This Your Children Will Be Nextin ensimmäisen kerran vuonna 1998, en suonut ajatustakaan walesilaisille vapaaehtoistaistelijoille Espanjan sisällissodassa. Eikä niin tehnyt varmasti kukaan ikätovereistanikaan. Biisin futuristinen musiikkivideo ei varsinaisesti helpottanut poliittisen sanoman avautumista.

Kappale oli koko emolevynsä This is My Truth Tell Me Yoursin tavoin mitä mahtavin soundtrack kotibileissä kaljoittelulle ja niille jännityksentäyteisille hetkille ennen hyvässä nousuhumalassa alaikäisenä baariin pyrkimistä. Edellisen vuosituhannen viimeisinä vuosina If You Tolerate This Your Children Will Be Next oli niitä biisejä, joista aluksi tykkäsi paljon, koska Manic Street Preachersin edellinen levy Everything Must Go (1996) oli tehnyt todella ison vaikutuksen.

”Holes in your head today
But I’m a pacifist
I’ve walked La Ramblas
But not with real intent”

Aika ja loputon radiosoitto eivät kuitenkaan tehneet kappaleelle hyvää. Samoin kävi levyn muille hittibiiseille. You Stole the Sun from My Heart, The Everlasting, Ready for Drowning ja Tsunami olivat hittejä, mutta Manic Street Preachersin keikalla puolityhjässä Helsingin jäähallissa keväällä 1999 yksi asia valkeni toden teolla. Vaikka James Dean Bradfieldin energinen ja taidokas kitarointi tekikin vaikutuksen, edellä mainitut kappaleet alkoivat puuduttaa. Ne olivat Everything Must Gon raakaan ja silti raikkaaseen sointiin verrattuna tasapaksuja.

This Is My Truth Tell Me Yoursin toimivimmat kappaleet olivat pitkään mies ja kitara -kaunokki Born a Girl ja iskelmällisen beatleaaninen Black Dog on My Shoulder.

”And on the street tonight an old man plays
With newspaper cuttings of his glory days
And if you tolerate this
Then your children will be next”

Aliarvostetun Lifeblood -levyn (2004) aikoihin If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja muut This Is My Truth Tell Me Yoursin hittibiisit alkoivat taas kuulostaa hyvältä. Kun sen hittejä ei enää soitettu joka tuutissa, olikin yhtäkkiä aikaa kuunnella sanoituksia. Walesilaisten vapaaehtoistaistelijoidenkin tarina alkoi aueta eri tavalla.

Ei If You Tolerate This Your Children Will Be Nextiä vielä 15 vuoden jälkeenkään tee mieli kuunnella toistonappula pohjassa, mutta klassikkostatuksensa se on ansainnut.

Nicky, James ja Sean – meikit pestynä.

”From despair to where – mihin epätoivosta”, kysyi Manic Street Preachers vuonna 1993 julkaistulla samannimisellä singlellään. Vuonna 1996 sen oli aika vastata kysymykseen.

Yhtyeen pääasiallinen sanoittaja ja ideologinen primus motor Richey James Edwards oli hävinnyt jonnekin Englannin ja Walesin välisen Severnin sillan sumuun helmikuussa 1995. Edwardsin vuosia kestänyt taistelu masennuksen ja itsetuhoisen käytöksen kanssa ei povannut hyvää hänen löytymisensä puolesta, ja yhtyeen edellinen levy, lohduton ja romuluinen The Holy Bible, oli paikoitellen vaikuttanut lähinnä itsemurhaviestiltä. Manic Street Preachersin jäljelle jääneet jäsenet – laulaja-kitaristi James Dean Bradfield, suunnilleen puolet yhtyeen Holy Bibleä edeltävistä levyistä sanoittanut basisti Nicky Wire sekä rumpali ja satunnainen trumpetisti Sean Moore – olivat pitäneet taukoa puolen vuoden verran, mutta lopulta oli päätettävä jatkaako vai lopettaako.

Edwardsin perheen siunauksella Manic Street Preachers päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon, ja maaliskuussa 1996 kuultiin single A Design for Life, ensimmäinen elonmerkki kolmihenkisestä Manic Street Preachersista.

Wiren sanoittama kappale ei kertonut Edwardsista, mutta sen kaunis, ylväs ja melankolisen arvokas sointi uhkui menneisyyden painosta huolimatta eteenpäin haavoittuneena, mutta voitokkaana lipuvaa uutta Manic Street Preachersia. Arvokkuus oli avainsana: Edwardsin aikojen räväkkyys ja pieni mauttomuuden ripaus meikkeineen ja pantterikuoseineen tai sotilasuniformuineen ja kommandopipoineen oli jäänyt taakse. Tilalla oli A Design for Lifen kanssa samassa kuussa julkaistun Everything Must Go -pitkäsoiton kannesta vakavamielisinä katsovat hillittyihin kauluspaitoihin pukeutuneet herrasmiehet.

Everything Must Gon nimiraita puhui suunsa kainostelematta puhtaaksi aiheesta menneisyys ja teki siihen tehdyn pesäeron selväksi:

“Freed from the memory
Escape from our history
And I just hope that you can forgive us
But everything must go”

A Design for Lifella ja sen sisältäneellä albumilla Manic Street Preachers ei ollut muuntautunut vain ulkoisesti. Sen uusi musiikki ei juuri muistuttanut The Holy Biblen klaustrofobista post punkia tai tuon levyn edeltäjien glam rockia, melodista punkia ja hard rockia. Tällä kertaa yhtyeen kappaleet säveltäneet Bradfield ja Moore nostivat valokeilaan aina riffien ja tilulilusoolojen taustalla piileskelleet mieltymyksensä romanttiseen poppiin, Motowniin, Phil Spectorin tyrskyävään äänivalliin ja Burt Bacharachin hienostuneisiin popklassikoihin.

Mahtipontinen ja jousisektioin koristeltu A Design for Life voisi olla väärään tekstiin yhdistettynä pompöösiä pöyhkeilyä, mutta Wiren upean, työväenluokan ylpeyttä pohtivan tekstin kanssa lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen hienoimmista poliittisista popkappaleista.

Wire kuvaa elegantin yksinkertaisin sanakääntein “älymystön” ja valtaapitävien holhoamisen ja alistamisen yhdistelmän kanssa painivan työväenluokan yritystä säilyttää ylpeytensä:

“Libraries gave us power
Then work came and made us free
What price now for a shallow piece of dignity?”

Kun A Design for Life nousi yhtyeen tuohon mennessä suurimmaksi hitiksi, sen intohimoisimmilla faneilla oli vaikea pulma edessään. Yhtäkkiä heidän rakastamansa ulkopuolisten ja friikkien suosikki olikin murtautunut valtavirtaan, ja heitä koulussa kiusanneet juntit hoilasivat kaljatuopit kourassa sen minkä muistivat kappaleen kertosäkeestä:

”We only wanna get drunk!”

Yhtyeen vanhoista faneista se saattoi olla epämukavaa, mutta oikeastaan oli sopivaa, että laulu tulkittiin näin, sillä ketä Manics itsekään oli holhoamaan ironiaa ymmärtämättömiä työläisiä. Meniväthän laulun sanoitukset kokonaisuudessaan:

“We don’t talk about love we only want to get drunk
And we are not allowed to spend
As we are told that this is the end
A design for life”

Selvästikin ajat olivat joka tapauksessa muuttuneet. A Design for Life ja Everything Must Go olivat sekä uuden ajan alku että jäähyväiset menneisyydelle. Levyn päättävään No Surface All Feeling -kappaleeseen oli jätetty pätkä Richey Edwardsin kitaransoittoa (hyvin alkeelliset soittotaidot omaavaa kitaristia ei normaalisti yhtyeen levyillä kuultu).

Pienen demonpätkän säilyttäminen oli kuitenkin osuva kunnianosoitus kappaleessa, jossa menneisyyteen suhtaudutaan kovin kaksijakoisesti Bradfieldin kysyessä:

“What’s the point in always looking back
When all you see is more and more junk?”

Ja vastatessa:

“It was no surface but all feeling
Maybe at the time it felt like dreaming”

Yhtyeen alkuaikoina Edwards oli viiltänyt käsivarteensa tekstin ”4Real” sen merkiksi, kuinka tosissaan hän oli yhtyeensä kanssa. Sama piti paikkansa myös tämän uuden Manic Street Preachersin kohdalla. Ulkoisesti ja sisäisesti muuttunut yhtye oli entistä voimakkaammin “silkkaa tunnetta ei pintaa”.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Everything Must Golla Manic Street Preachers sävelsi musiikin myös viiteen Edwardsin jälkeensä jättämään tekstiin (näitä kuultiin lisää vuonna 2009 julkaistulla Journal for Plague Lovers -levyllä). Kenties hienoin näistä oli hyytävän kaunis Small Black Flowers That Grow in the Sky, joka kertoi eläintarhassa viruvien eläinten kärsimyksistä. Tuskinpa Edwardsin oma kamppailu masennuksen kanssakaan oli kaukana hänen mielestään tekstiä kirjoittaessaan:

“Wanna get out won’t miss you sensaround
To carry your own dead to swing your tyre tricks
Wanna get out here you’re bred dead quick
For the outside
The small black flowers that grow in the sky”

Kappaleen päättävässä säkeessä, joka viittaa tylsistyneenä omaa häntäänsä pureskelevaan eläimeen, epätoivo on kylmäävän käsinkosketeltavaa:

“Here chewing your tail is joy”

Video ei ole enää saatavilla

Holy Bible oli viimeinen Manics-albumi, jolla Richey Edwards (toinen oikealta) oli mukana)

Minne mennä arenarockin jälkeen? No, esimerkiksi synkkään pieneen studioon pää täynnä hankalia ja potentiaalisesti yleisöä häätäviä synkkiä ajatuksia. Jos epätasainen ja karkeasti ylituotettu Gold Against the Soul aiheutti epäilyjä jaksavatko Manicsit enää edes kolmatta levyä, Holy Biblen pistelevä single Faster/P.C.P. osoitti, että tällä bändillä olisi vielä monia polkuja joita tutkia.

Päätös oli jäsenten yhteinen: kaikilla oli kalvava epäilys, että edellisellä levyllä asiat oli viety liian pitkälle. Alkuaikojen vaikutteet, kuten Magazine, Public Image Ltd. ja Gang of Four, päätyivät kovaan kuunteluun, ja edessä oli paluu siihen, mikä oli jäänyt Generation Terroristsin jälkeen huomiotta. Loppusilauksen tuovan Cardiffin Sound Space Studiosin ulko-ovi toimi porttina uran vahvimpaan levyyn.

Jos musiikkipuoli oli helposti päätetty, James Dean Bradfieldin tehtävä on varmasti popmusiikin epäkiitollisimpia: kuinka ihmeessä tällaisia tekstejä pitäisi sovittaa toimiviksi rockbiiseiksi? Tehtävä ei käynyt helpommaksi Richey Edwardsin ottaessa noin kolme neljännestä kirjoitusvastuusta Holy Biblellä, Nicky Wire sanoi olevansa joistain teksteistä täysin ymmällään.

Richey-kortti on helppo kaivaa, mutta se ei aina kerro totuutta, sortuen revisionismiin, jossa kaikki liitettävissä oleva kääntyy bändin arvoituksellisimpaan hahmoon personifioiduksi. Mutta Holy Biblen, ja eritoten Fasterin tapauksessa, se on pakollista. Ensinnäkin: ei ”nopeammin” vaan ”paastoaja” – vaikka hassua kyllä, biisihän kiitää ohi karmealla voimalla, ja studiokiilto ei voisi olla kauempana tästä sihisevästä vyörystä.

Se on kuin ketoosimyrskyisempi versio uran epämukavimmasta hetkestä 4 st. 7 lbs, ja tässäkin kaiken voisi luulla kääntyvän yhtä aikaa kovemman asteen ylemmyys- ja alemmuuskompleksiksi. Pitkä liuta kirjailijoita ja runoilijoita syöksyy ulos Richeyn hampaiden raatelemana, Mensa ei ole minkään arvoinen, mutta samalla epäilys kalvaa: olisiko pitänyt valehdella, kuten kaikki muutkin, vaikka sitä voi pitää voimansa lähteenä?

Omaelämäkerrallistä elementtiä on vaikea päästä pakoon, sillä tässä kohtaa totuus korreloi sen kanssa sataprosenttisesti. Edwards ei koskaan häpeillyt itseinhonsa jälkiä tai valehdellut niiden alkuperää: sen tietävät pahamaineisen 4REAL-haastattelun vetänyt Steve Lamacq ja kaikki, jotka ovat Richeystä koskaan kuulleetkaan. Moinen rehellisyys itsensä satuttamisesta oli vallankumouksellista tuohon aikaan, eikä sen voi uskoa käyvän vähemmän koskettavaksi. Mutta näin ulkoa päin katsottuna se on paljon enemmän: se on rehellisesti myönnettyä sellaista. Se vaatii jo paljon.

Faster on myös Bradfieldin tähtihetkiä, niin laulun kun kitaroinnin kannalta. Kun ensimmäinen säkeistö alkaa, se hallittu raivo millä sanat pääsevät ulos on häkellyttävää. Yksinkertainen mutta tarvittaessa ilkeällä virtuositeetilla soitettu kitaraosuus ei häviä sille yhtään – eritoten kappaleen loppupuolella kuuntelijan pahemman kerran eksyttävä käärmemäinen soolo.

”It’s too damn easy to cave in
Man kills everything”

Huomattavasti vaikeampaa on olla avoin. Vuonna 1994 Faster tappoi suorilta käsin epäilyksen siitä, että Manic Street Preachersilla ei olisi enää mitään tarjottavaa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Fasterilla on hallussaan muuan ennätys. Bändin esiintyessä Top of the Pops -ohjelmassa Bradfield pukeutui IRA-tyyliseen kommandopipoon, josta BBC sai 25 000 valitusta – enemmän kuin yhdestäkään esityksestä tähän päivään saakka.

Video ei ole enää saatavilla

Walesin leopardikuosin ystävät ry.:n luokkakuva vuodelta 1992.

Richey James Edwardsilla oli kaikissa teksteissään agenda, jonka julkituomisen väline Manic Street Preachers oli. Yhtyeen debyyttilevyn suurin hitti Motorcycle Emptiness oli ensimmäinen todellinen esimerkki siitä, kuinka pukea punk-vimma ja raivokas yhteiskuntakritiikki siihen muotoon, jossa mahdollisimman suuret massat sen kuulisivat.

Vaikka Manic Street Preachersin varhaisaikoina yhtye rakensi ympärilleen parhaansa mukaan rocktähtikulttia ja flirttaili glam-vaikutteilla sekä verhoutui meikkeihin ja leoparditurkkeihin, Motorcycle Emptiness oli ennen muuta uljaasti sävelletty ja huolimattomasti kuunneltuna vaaraton täsmähitti, joka oli kuin tehty kansansuosiota varten. Muiden Generation Terroristsin biisien seassa Motorcycle Emptiness tuntuu kypsemmältä.

Oikeastaan kappale olisi ihan hyvin voinut ilmestyä niin vuoden 1995 Everything Must Go -levyllä kuin sitä seuranneella This Is My Truth Tell Me Yoursillakin, joilla Manics asetti itsensä lopullisesti stadionbrittipopin maailmaan.

”Life lies a slow suicide
Orthodox dreams and symbolic myths
From feudal serf to spender
This wonderful world of purchase power”

Motorcycle Emptinessin kulutuskritiikki näyttää ilmiselvältä osalta Manicsien mediastrategiaa. He selvästi tiesivät jo varhain, että oikeat palopuheet pidetään suurin elkein stadioneilla kymmenille tuhansille ihmisille, eikä missään ryönäisen klubin nurkassa karjuen. Uskon, että Manic Street Preachers on alusta asti ihaillut salaa U2:ta, sillä bändin oli valjastettava U2:n aseet oman politiikkansa ja vallankumouksensa kanavaksi. Marxilainen julistus menee läpi siinä missä hyväntekeväisyysteatterikin, jos sen vain pukee oikeaan asuun. Massat kuuntelevat vasta silloin, jos heitä osaa puhutella oikealla tavalla. Siksi Motorcycle Emptinessin kaltaiset kappaleet ovat Manic Street Preachersin sanoman kannalta elintärkeitä.

Video ei ole enää saatavilla

Manics on lumivalkoinen.

Rock-yhtyeet ovat kuin saniaisia, joille ankea ja virikkeetön teollisuuskaupunki on ihanteellisin kasvualusta. Walesin Blackwood oli juuri tällainen kaupunki 1990-luvun vaihteessa. Tuolloin kaivosteollisuus kariutui, massatyöttömyys jylläsi ja pian alueelta tilastoitiin enemmän alkoholimyrkytyskuolemia kuin mistään muualta Isosta-Britanniasta.

Toinen kulunut tapahtumakulku on se, että kilteimmät ja tunnollisimmatkin nuoret kasvavat dekadenssia ihaileviksi retaleiksi, kunhan he altistuvat rock-musiikille ja oikeanlaiselle kirjallisuudelle. Blackwoodilainen Richey James Edwards oli sopeutumaton sielu, joka lääkitsi ja lietsoi angstiaan viinalla, NME-päiväunilla ja taidelukiolaisten ikiaikaisella suosikkilukemistolla. Opiskelijaboksin yöpöydältä löytyi Arthur Rimbaudia, Sylvia Plathia, Albert Camus’ta, William S. Burroughsia ja kasa masentavaa dataa toisen maailmansodan vaiheista.

Historianopettajan urasta haaveilevalla Edwardsilla ei liiemmin ollut käsivoimia tai soittotaitoa. Hiljalleen hän kuitenkin päätyi ainoiden ystäviensä bändin roudariksi ja myöhemmin sanoittajaksi sekä kitaristiksi.

Manic Street Preachers oli uransa alussa kriitikoiden ja yleisön parjaama yhtye, joka eli kaikesta loanheitosta huolimatta omassa glitterinhohkaisessa rinnakkaistodellisuudessaan. Itsevarmassa kuplassaan he olivat päättäneet, että heistä tulisi vielä kaikkien palvomia rokkitähtiä.

”We are not your sinners
Our voices are for real
We realised and won’t be mourned
We gonna burn your deathmask uniforms

We won’t die of devotion

Understand we can never belong
Throw some acid into your face
Pollute your mineral water with a strychnine taste

You love us like a holocaust
Same P.R. problem as E.S.T.”

You Love Us oli Manic Street Preachersin toinen single. Sen viesti oli yksinkertainen käsky kaikille, jotka yhtyettä tulevat kuulemaan: “Te rakastatte meitä, vaikka me tuhoamme teidät, ja vaikka me tuhoamme itsemme myös.” Itsevarmuus oli viehkosti ristiriitaista, koska kappaleen julkaisun aikaan bändillä oli vain muutamia faneja. Kappaleen äänimaailma ei ollut kuitenkaan mitään autotallibändin räminää, vaan Guns N’ Rosesin tai Hanoi Rocksin kaltaista suuren studion glamrockia.

Edwardsin teinimäinen itsetuhospektaakkeli oli Manic Street Preachersin menestyksen kannalta tehokas sisältöstrategia. Hän oli lehdistötiedotteidensa ja taidetta jäljittelevän elämänsä kanssa enemmän mediapersoona kuin muusikko. NME:n Steve Lamacqin haastattelussa Richey halutti osoittaa olevansa yhtyeen suhteen tosissaan, joten hän viilteli kaikkien nähden käsivarteensa tekstin 4REAL. Hän eli vodkalla ja “valkoisella kohinalla”, joka oli uuniperunoista, maissista ja riisistä koostuvaa mössöä. Oi, kuvitelkaapa miltä hänen Instagram-tilinsä olisi näyttänyt. Richeyn epätoivo vaikutti kuitenkin niin aidolta, että on lopulta vaikea sanoa, kumpi oli olemassa ensin, synkkä mieli vai synkkä kirjahylly.

http://www.dailymotion.com/video/x2on6n_manic-street-preachers-you-love-us_music

Useimmilla yhtyeillä on Vietnam-vaihe. Manicseilla se oli parempi kuin monilla.

Huomenna 22. heinäkuuta Hämeenlinnan Wanaja Festival -tapahtumassa esiintyvä Manic Street Preachers on koko uransa ajan ollut äärimmäisen tuottelias yhtye – jopa siinä määrin, että bändi olisi voinut kernaasti jättää kokonaisia albumeja julkaisemattakin.

Yhtyeen singlejen kääntöpuolilta löytyy joka tapauksessa lukuisia kappalehelmiä, jotka jättävät parhaan singlebändiperinteen mukaisesti varjoonsa monet Manicsien hiteistä.

Teini-iässä yhtyeen näkeminen synnyinkaupungissani Hämeenlinnassa olisi ollut suoranainen unelmien täyttymys, mutta enää walesilaiskolmikkoon ei jaksa suhtautua vastaavalla innolla. Toivokaamme silti, että perjantaina perinteinen jääkiekko- ja kasarmikaupunki täyttyy raskaasti silmämeikatusta nuorisosta höyhenboat kauloissaan!

Tässä Manicsien seitsemännen Suomen-konsertin kunniaksi valikoidut seitsemän kappaleharvinaisuutta yhtyeen katalogista.

1. R.P. McMurphy (1991)

Randall Patrick McMurphy on Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän -romaanin (ja Milos Formanin filmatisoinnin) päähenkilö, jonka järjestelmänvastaisen asenteen on helppo kuvitella vedonneen nuoriin Manicseihin. Enteellistä sairaala- ja potilaskuvastoa sanoituksissaan viljelleelle Richey Edwardsille kirjan tapahtumapaikka, mielisairaala, oli todennäköisesti myös syynä laulun nimelle.

Akustisen kitaran ja James Dean Bradfieldin laulun varaan rakennettu kappale olisi sopinut mainiosti Generation Terrorists -esikoiselle, vaan ehkäpä albumi ei kaivannut enää yhdeksättätoista raitaa. Sen sijaan laulu julkaistiin Stay Beautiful -singlen b-puolena.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – R.P. McMurphy

2. Love Torn Us Under (1994)

She Is Suffering oli äärimmäisen The Holy Bible -albumin ymmärrettävin kappale, mutta sen b-puoli Love Torn Us Under oli suoranainen takauma Gold Against the Soul -levyn stadionrockiin.

Tässäkin tapauksessa kappaleen sanoitus estää taatusti ketään sekoittamasta sitä esimerkiksi Bon Jovin tuotantoon:

“Memory cannot choose where it wants to be / Love this sex through pity as mangled sheets / The tenderness that climbs in the mind.”

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Love Torn Us Under

3. No One Knows What It’s Like to Be Me (1996)

Jossain toisessa todellisuudessa No One Knows What It’s Like to Be Me olisi voinut olla paitsi albumiraita Everything Must Go -levyllä, myös hittisingle. Onneksi yhtye jätti suoraviivaisen ja tehokkaan rockpalan myrkyttämästä levyn katkeransuloista tunnelmaa ja julkaisi sen Everything Must Go -sinkun bonusraitana.

Rikollinen vääryys kuitenkin on, ettei kappale ole mukana Lipstick Traces -harvinaisuuskokoelmalla, kuten ei mikään muukaan tämän listan lauluista.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – No One Knows What It’s Like to Be Me

4. Automatik Teknicolour (2002)

Forever Delayed -hittikokoelmaa edeltänyt single There by the Grace of God oli uljasta elektronista rockia, johon yhtye uppoutui toden teolla seuraavalla albumillaan Lifeblood.

Sinkun b-puolina kuultiin sen sijaan särmikkäämpää ja energisempää, uuden aallon popin suuntaan kurottavaa materiaalia, josta Automatic Teknicolour on kirkkain esimerkki. On harmillista, että Manicsit eivät ole työstäneet samojen soinnillisten piirustusten perusteella kokonaista levyä.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Automatik Teknicolour

5. Everything Will Be (2004)

Forever Delayed -fanifoorumin äänestyksessä elektrosävyinen Lifeblood on johdossa Manicsien aliarvostetuimmaksi albumiksi, ja tässä tapauksessa fanit ovat oikeassa.

Ennen levyn ilmestymistä yhtye ihmetytti keikoilla fanejaan dubahtavalla Everything Will Be -kummajaisella, joka lopulta päätyi The Love of Richard Nixon -singlen kääntöpuolelle. Kappaleen kaunis melodia tekee siitä herkullisen kuriositeetin, mutta kertosäkeen sanoitus on paraatiesimerkki Nicky Wiresta automaattiohjaus päällä.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Everything Will Be

6. Firefight (2005)

Harvoin on yhtye ollut urallaan yhtä eksyksissä kuin Manic Street Preachers vuonna 2005. Takana oli kaksi kokoelmaa ja huonosti menestynyt, tyylikokeiluksi tuomittu albumi.

Ilmaiseksi sekä rajoitetun painoksen cd:nä että latauksena jaeltu God Save the Manics -ep sisälsi kolme kappaletta, jotka oli todennäköisesti tarkoitettu Lifebloodin kolmannen, julkaisematta jääneen, singlen bonusraidoiksi.

Niistä James Dean Bradfieldin säveltämä ja poikkeuksellisesti myös sanoittama Firefight oli maukasta, eeppistä aikuisrockia, jonka pariin laulaja-kitaristi palasi vuonna 2006 ilmestyneellä sooloalbumillaan The Great Western.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Firefight

7. Red Sleeping Beauty (2007)

Kahden vuoden levytystauko teki walesilaisille hyvää ainakin kaupallisessa mielessä. Lifebloodia seurannut Send Away the Tigers jäi täpärästi brittilistan kakkoseksi ja myi kultaa Yhdysvalloissa, joka on perinteisesti ollut Manicseille liki mahdoton markkina-alue.

Albumin suoraviivainen kitararock jäi yksiulotteiseksi, mutta Autumnsong-singlen b-puolella yhtye muisti hauskalla tavalla juuriaan. Red Sleeping Beauty oli Manicsien kolmas laina poliittisen indien kulttinimeltä McCarthylta (aikaisemmat olivat Charles Windsor Life Becoming a Landslide -ep:llä ja We’re All Bourgeois Now Know Your Enemyn piiloraitana).

Versio on erittäin uskollinen alkuperäiselle, mutta kuten niin usein Manic Street Preachersin tapauksessa, tärkeämpää on mitä kuin miten.

Video ei ole enää saatavilla

Manic Street Preachers – Red Sleeping Beauty

Manic Street Preachers esiintyy Wanaja Festivalilla Hämeenlinnassa 22.7.