”Säveltäessään Midnight Cityn Anthony Gonzalez tuli tehneeksi sisäsyntyisyys vs ympäristö -debatissa vahvan kannanoton jälkimmäisen puolesta. Los Angelesin vaikutus kappaleen tummana kimaltelevaan soundiin on niin ilmiselvä.”

Kappale, jolla Anthony Gonzales ajoi sähkömoottoripyöränsä suurkaupungin valoihin – ja hittilistoille.

”Waiting for a roar
Looking at the mutating skyline
The city is my church
It wraps me in the sparkling twilight”

Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA! Ö-whiu-u-whö-ö-WHA-A-A-A!

Kaikkihan tämän tuntevat. Se on 2010-luvun the koukku: ensi kuuleman jälkeen laakista tunnistettava ulina, jota Samuli Knuuti kuvaili Nuorgamin 2000-luvun pophelmet -sarjan Midnight City -esseessään ”orgasmissaan piehtaroivaksi robottinorpaksi”.

Vielä edellislevy Saturdays = Youthilla osin lähes pastoraalista, joskin isosti kasaria, elektronista shoegazea tarjoillut nokkajehu Anthony Gonzalez ajoi Midnight Cityllä sähkömoottoripyöränsä suoraan kuluvalle vuosikymmenelle, suurkaupungin valoihin – ja ensimmäistä kertaa listoille.

Kappaleen massiivinen suosio jätti Gonzalezin ambivalenttiin mielialaan. Toisaalta oli tietysti mukavaa, että ohjelmistossa oli varma täky, johon yleisö reagoi. Toisaalta: kuten niin montaa puolivahingossa poptähteyteen tietyllä kappaleella singahtanutta taiteilijatyyppiä aiemmin, myös Gonzalezia ärsytti, että ihmiset sivuuttivat kokonaan hänen muun uransa, kymmenet kappaleet ja useat albumit, jankuttaakseen tästä yhdestä, loputtomasti.

Anthony, koska olen biljoonaprosenttisen varma, että luet tätä suomeksi kirjoitettua pienehkön musasaitin artikkelia juuri tällä hetkellä: Emme voi itsellemme mitään! Midnight City on vain niin penteleen hyvä!

Antibesin piskuisesta ranskalaiskaupungista kotoisin oleva Gonzalez oli kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttanut Los Angelesiin ennen Midnight Cityn emolevyn Hurry Up, We’re Dreamingin säveltämistä. Säveltäessään Midnight Cityn Gonzalez tuli tehneeksi sisäsyntyisyys vs ympäristö -debatissa vahvan kannanoton jälkimmäisen puolesta. Suurkaupungin – ja nimenomaan Drive-elokuvan modernia noiria taustoittaneen Los Angelesin – vaikutus kappaleen tummana kimaltelevaan soundiin on niin ilmiselvä.

Mutta kiskaistessaan kappaleen koukun kaiketi hengellisen inspiraation puuskassa eetteristä Gonzalez suoritti samalla viharikoksen musiikkia vastaan. On nimittäin helppo esittää, että kappale on vähintään osavastuussa neljästä ja puolesta miljoonasta samaan tapaan mutta äärettömästi huonommin ulisevasta ja törisevästä syntikkafonilla/-huilulla/-bassopasuunalla/-jne. tehdystä koukusta, jotka täyttivät hittilistat vähän myöhemmin samalla vuosikymmenellä.

Mutta ei se mitään, Anthony! (Oletan, että olet jatkanut lukemista.) Me annamme sinulle anteeksi. Midnight City on kaiken sen arvoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Anthony Gonzalez alias M83 ja optimaalinen dream pop -asento.

Ihminen nukkuu keskimäärin noin kolmasosan elämästään. Yli kymmenen prosenttia aikuisista tulee toimeen alle kuuden tunnin vuorokautisella unella. Nykyisin yli neljännes suomalaisista nukkuu alle 6,5 tuntia vuorokaudessa ja osa heistä kärsii kroonisesta unenpuutteesta.

Pitkäaikainen unen puute muun muassa lisää riskiä sairastua aikuisiän diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään. Krooninen unettomuus lisää myös riskiä sairastua masennukseen. Syvä uni on tärkeää aivojen otsalohkon toiminnalle.

Kulttuuriharrastukset, kuten musiikki, teatteri ja elokuva, ovat vireyden ja mielenterveyden kannalta hyvä asia. Vaikka yöuni jäisikin hivenen lyhyemmäksi, kulttuurin vaikutus korvaa sen aivojen virkeydellä ja yleensä laadukkaalla yöunella.

Musiikki on siis yksi ratkaisuista. Vaihtoehtoisen popmusiikin alalaji dream pop on tunnelmallista, usein vahvasti kaiutettua, raukeaa ja maalailevaan äänimaisemaan sekä kevyen leijuviin sekä usein hennosti, jopa kuiskailunomaisesti tulkittuihin melodioihin nojaavaa.

Dream pop -termiä alettiin käyttää 1980-luvulla, aluksi lähinnä Yhdysvalloissa. Julee Cruise nousi 1990-luvun alussa Twin Peaks -tv-sarjan soundtrackilta diskojen ja baarien illan vika hidas -kategoriaan Falling -hitillä. My Bloody Valentinen ja Riden kaltaiset shoegaze-yhtyeet edustivat ja edustavat aggressiivisempaa dream pop -laitaa, jossa kuultiin usein vaikutteita postrockista.

Vuosien varrella monet suositutkin artistit kuten, R.E.M., Mercury Rev, PJ Harvey ja Sigur Rós, ovat julkaisseet materiaalia, joka solahtaa dream pop -luokitukseen, mutta vasta kuluvan vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä uuden aallon dream pop -artistit alkoivat nousta valtavirran uomia kolkuttelevaan suosioon.

Nuorgam esittelee viisi kuluvan vuosituhannen dream pop -genren artistia, joiden musiikki toimii oikotienä raukean unettavaan ja myös keinuttavasti tanssittavaan olotilaan.

#1 Au Revoir Simone

Kymmenvuotisjuhlavuottaan viettävä newyorkilaistrio julkaisi ensialbuminsa Verses of Comfort, Assurance & Salvationin vuonna 2005. Elektronista, paikoin tanssittavaa ja eteeristen melodioiden siivittämää musiikkia esittävä yhtye julkaisee neljännen levynsä Move in Spectrums syyskuun 24. päivänä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Radio Dept.

Vuonna 1995 perustettu, kolme pitkäsoittoa julkaissut ruotsalaisyhtye. Viimeisin levy Clinging to a Scheme julkaistiin vuonna 2010. Heaven’s on Fire -single nousi pieneksi hitiksi.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Beach House

Victoria Legrandin ja Alex Scallyn vuonna 2004 perustama dream pop -duo. Yhtyeen neljäs albumi Bloom julkaistiin viime vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#4 M83

Ranskalaisyhtye, jonka perustivat Anthony Gonzalez ja Nicolas Fromageau 2000-luvun alussa. Sittemmin yksin Gonzalezin vetämä yhtye nousi indiemaailmassa suosioon kahden viimeisimmän albuminsa Saturdays = Youthin (2008) ja Hurry Up, We’re Dreamingin (2011) myötä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The xx

Vuonna 2009 julkaistulla debyyttialbumillaan kriitikoiden suosioon päässyt brittitrio. Toisella levyllään Coexist (2012) yhtye siirtyi vielä astetta maalailevampiin sfääreihin.

Video ei ole enää saatavilla

Au Revoir Simone esiintyy Helsingin Tavastia-klubilla perjantaina 13. syyskuuta.

Anthony Gonzalez, tähtiintuijottaja.

Koukkuun jäi orgasmissaan piehtaroiva roborttinorppa.

”Waiting for a roar
Looking at the mutating skyline
The city is my church
It wraps me in the sparkling twilight”

Yleisen harhaluulon mukaan ranskalainen keittiö on itsetarkoituksellisen monimutkaista ja korostetun snobbailevaa. Gallialaisen keittiön saloihin perehtyneet kuitenkin tietävät, että sikäläisessä cuisinessa kaiken perustana on yksinkertaisuus, linjakkuus ja johdonmukaisuus. Kaiken á ja o ovat huolella valitut ja korkeatasoiset raaka-aineet, joiden luonnollisista aromeista ranskalaiskokki loihtii… ei niinkään makujen sinfonian vaan armadan puhtaita ja konstailemattomia chansoneita. Todellinen gourmandi nyrpistää nenäänsä mausteita sinne tänne viskovalle sekakeittiölle, hän kyllä ymmärtää eron rotukoiran ja Pariisin etnisten ghettojen katuojassa rymyävän piskin välillä (vaikka ei kumpaakaan kattilaansa tunkisi, ainakaan toivottavasti).

M83:n keulahahmo ja perämies Anthony Gonzalez – bändinsä ainoa oikea jäsen siis – on kotoisin Ranskan Antibesista mutta onneksi antaa palttua synnyinmaansa tunkkaisen juureville pöperöille. Jos Gonzalez olisi kokki, hän todennäköisesti menisi vuoteeseenkin maustehyllynsä kanssa, sillä M83:n jo yli vuosikymmenen mittainen ura on aistien ylikuormituksen juhlaa.

Varhaiset M83-albumit, kuten Dead Cities, Red Seas & Lost Ghosts (2003), ammensivat shoegazen perinteestä, mutta kitaroiden sijasta Gonzalezin ja silloisen bändikaverin Nicolas Fromageun työkaluina olivat halvat syntetisaattorit. Näin syntyi migreeninomaista synteettistä pörinää, joka kuulosti kuulovammalta – mutta jonka giganttisessa kerrostuneisuudessa ja palimpsestimaisuudessa oli merkillistä, suorastaan narkoottista syvyyttä ja tenhoa.

Gonzalezin perusfilosofia on aina pysynyt samana, mutta myöhemmillä albumeillaan hän on alkanut soveltaa ääniarkkitehtuuriaan syntikkapopin ja stadionrockin dynamiikkaan ja laulurakenteisiin. Korskein esimerkki tästä toistaiseksi on Hurry Up, We’re Dreaming -tuplalevyn ensimmäinen single Midnight City, jolla Gonzalez täydellistää muodonmuutoksensa konenörtistä poptähdeksi ryhtymällä laulajaksi.

Kuten ei juuri mikään muukaan Gonzalezin kynästä lähtevä asia, Midnight City ei ole kovin syvällinen eikä hienovarainen kappale. Se on jyhkeä ja häpeilemättömän kimalteleva kappale, joka on olemassa vain toimittaakseen perille koukkunsa mahdollisimman tehokkaasti ja monta kertaa. Ja millainen koukku se onkaan: kuin orgasmissaan piehtaroiva roborttinorppa.

M83:n edellisen albumin Saturdays=Youth (2008) yhteydessä kriitikot nostivat esille John Hughesin 1980-luvun teinileffat, mutta Midnight Cityllä Gonzales on tuonut hyperrealisminsa 2000-luvulle. Elokuvallinen vastine kappaleelle on Richard Kellyn komea esikoisohjaus Donnie Darko (2001), jossa hughesimaiseen esikaupunkimaisemaan ympätään skitsofreniaa, aikamatkailua ja puhuvia ihmisjäniksiä. Vertaus on osuva myös siksi, koska Kelly käytti elokuvassa Tears For Fearsin Head Over Heelsin ja Duran Duranin Notoriousin kaltaisia kasarihittejä, jotka uudessa ympäristössään ottivat uuden surrealistisen hohteen. Samaa valoa hehkuu myös Midnight City, eikä se himmene useidenkaan kuuntelukertojen myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

M83:lta äänestettiin myös kappaleita Graveyard Girl, Kim & Jessie ja Reunion.

Kuuntele Top 365 -soittolistamme Spotifyssä.

# 5 Lykke Li – Sadness Is a Blessing

Video ei ole enää saatavilla

Eleginen rumpukomppi, hienovaraisesti särkyvä tytönääni, kellonkumahdukset. Täydellinen kertosäe, jota lapset voisivat laulaa mukana kevätjuhlassa. Vuoden paras toisinto Ronettesin tai Shirellesin tyttöbändiklassikoista. Onni on yleistä, murhe yksityistä. Soittohan on suruista tehty. Ei olisi onnellista artistia nimeltä Lykke Li, olisi vain onnellinen ei-kukaan. (Niko Peltonen)

Kakkosalbumillaan Lykke Li löysi kultasuonen syvällisen tunnelmoinnin ja karkean pintaliidon välimaastosta. Valtauksensa hän sinetöi julistamalla surun autuutta vuolaan joululaulun sävelin. Laulu ei kuulosta kuitenkaan itseriittoiselta tai kornilta. Lempeästi tuuppien se vie taikamaailmaan, jossa tunteet ovat totta, mutta totuus tuomittu saivartelusta maanpakoon. (Hannu Linkola)

Kuvittele: roikut rakastajasi lahkeessa, anelet tätä jäämään, räkä tursuaa. Kuinka alentavaa ja rumaa. Tämän mielikuvaharjoituksen yhteydessä ei voi mainitakaan itsekunnioitusta. Mutta sitten tuli Lykke Li, joka rojahti polvilleen ja alkoi kerjätä. Hän teki siitä häpeilemättömän laulun, jonka edessä ei voi muuta kuin nöyrtyä itsekin ja ottaa suru vastaan avosylin. (Auroora Vihervalli)

Lykke Lin katkeransuloinen oodi surumielisyydelle on mahtipontisuudessaan kuin kaikkien Phil Spectorin tyttöpop-balladeiden kolmas potenssi. Korneista ja melodramaattisista lähtökohdista huolimatta rakkauselämän takeltelu kiillottuu lohdulliseksi ja nostattavaksi herkistelyksi. Yllättäen Ruotsin indieprinsessalla olikin muuta annettavaa kuin pelkkä nutturakruunu. (Oskari Onninen)

Muistan hyvin ekan kerran, kun kuulin tämän laulun. Kiersin Tukholman levykauppoja ja Stockholms Skivbörsissä soi uusi Lykke Li. Se oli rakkautta ensikohtaamisella. Rahat tiskiin, levy kassiin. Kerrankin tehdään lauluja oikeista asioista! Suru on ylistyslaulunsa ansainnut. Vielä ei ole ollut pikku vastoinkäymistä, jonka ylitse ei Sadness Is a Blessingillä pääsisi. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 4 PJ Harvey – The Words That Maketh Murder

Video ei ole enää saatavilla

Korppikotkat liitävät lyijynharmaalla taivaalla ja kärpäspilvet peittävät elottomana taistelukentällä lojuvat Englannin nuoret toivot. PJ Harveyn kotiin palaavan sotilaan näkökulmasta kirjoitettu laulu saa ihon kananlihalle. Pieni usko ihmiseen säilyy, kun sodan epäinhimillisistä kauhuista voi kasvaa lopulta jotain näin upeaa. Mutta eikö ihmiskunta koskaan opi? (Kimmo Vanhatalo)

Lakonisesti soittava bändi, vielä lakonisempi taustakuoro. Lohduton näky Kabulin runnellulla kadulla, sotilaiden ja siviilien ruumiita sekaisin. Oletko koskaan nähnyt jalkoja ja käsiä roikkumassa puusta? PJ:n hahmo on. Tuskinpa on Eddie Cochran -viittaus koskaan kuulostanut näin pisteliäältä ja autoharppu näin aavemaiselta. Tai sotakommentaari näin merkittävältä. (Mikael Mattila)

PJ Harveylla on eri moodi joka levylle. Let England Shakella hän pelaa lastenlaulumaisten melodioiden ja raskaiden aiheiden kontrastilla. Tämänkin singalongin pettävän kepeä tunnelma luhistuu heti, kun Irakin tai Afganistanin tienvierillä vastaan tulevia näkymiä groteskisti kuvaava sanoitus valkenee. Lopun Summertime Blues -mukaelma oli vuoden paras pop-sitaatti. (Tommi Forsström)

Eräs musiikin ja oikean elämän mieleenpainuvimmista kohtaamisista sattui keväällä Genevessä, kun YK:n pytingin ohi kulkiessani PJ Harvey lauloi korviini ”what if I take my problem to the United Nations”. Toki tämä sotien armottomuudesta sekä ihmisoikeuksien toteutumattomuudesta kertova polveileva neronleimaus olisi täydellistä parhautta ilman tuota tapahtumaakin. (Markus Hilden)

“What if I take my problems to the United Nations?” The Words That Maketh Murderin outro on liki suora lainaus Summertime Bluesista. Mutta siinä missä Eddie Cochran valitti tylsistä aikuisista virne suupielissään, lakonisen toteavalla Harveylla on tosi kyseessä. Silti molempien toivo avun saamisesta tuntuu yhtä mahdottomalta. PJ Harvey osuu kuin tarkka-ampuja (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 3 Lana Del Rey – Video Games

Video ei ole enää saatavilla

Vuoden puhutuimmat huulet? Loppuvuodesta kiisteltiin siitä, oliko jenkkisensaatio Lana Del Rey muuta kuin taidokasta markkinointia, ulkonäköä ja näppärää soundia, jota kuvailtiin esimerkiksi ”gangsta Nancy Sinatraksi”. Osaisiko Lana todella laulaa? Harva kappale kuitenkaan herätti samanlaista kohinaa jopa kriitikkojen parissa kuin kaihoisa Video Games -balladi. (Aleksi Kinnunen)

Kumpi lopulta on pinnallisempi: myyntiartikkelinsa silikonilla silottava viihdeteollisuus vai aitouteen fiksoitunut musiikkijournalismi, joka päätti ruotia Lana Del Reyn vartalon jokaisen millimetrin? Puffattuine imagoineen Lana on toki selvä jatke adeleille, amyille ja duffyille, mutta olennaisin unohtui: vilpittömästi kaunis kappale, joka ei selittelyjä kaipaa. (Joni Kling)

Ei ole mitään uuvuttavampaa kuin keskustelu siitä, mikä popmusiikki on aitoa, mikä ei. Nyttemmin keskustelu on siirtynyt blogijankkaukseen indiemusiikista – niin myös Pitchfork-sensaatio Lana Del Reyn tapauksessa. Kuulkaa: se on aivan samantekevää, sillä Video Games on ainoa tämänvuotinen kappale, joka Adelen biisien lisäksi tullaan 10 vuoden kuluttua muistamaan. (Santtu Reinikainen)

Töröhuuli-Lana on saanut vaihtoehtomaailmassaan luovivat indiediggarit hetkeksi identiteettikriisin partaalle, sillä tämä täysin vastustamaton popiskelmä sopii beigensävyisyydessään vaikka sohvatyynyjen asettelun taustamusiikiksi. Lana on Pitchfork-mankelin läpi puserrettu nuori Katri Helena ja Video Games Katson autiota hiekkarantaa, melankoliapopin ylväs helmi. (Markus Hilden)

Video Games kuvastaa pop-bisneksen kaupallisimman haaran toimintaperiaatetta nerokkaasti. Del Ray on harkittu nukkebrändi, mutta nukelle on tehty niin toimiva biisi, ettei sitä voi sivuuttaa vuoden tärkeimpien kappaleiden joukosta. Retrotunnelma ja kesäillan haikeus verhottuna y-sukupolven lyriikoihin ja Lanan pumpuliseen ääneen iskee kuin mansikat kermavaahtoon. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 2 Regina – Jos et sä soita

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tapahtuu, jos et sä soita laulun kertojalle? Sanoitusten mukaan luultavasti ei mitään kovin dramaattista. Kertoja kun on päättänyt, että niin kirjoitukset kuin puhelinnumerotkin saavat haihtua käsivarsilta ja hatarat muistikuvat pään sisältä jo seuraavaan iltaan mennessä. Unohtaminen on kevyttä ja suloista, mutta tämä kappale ei haalistunut koko vuoden aikana. (Iida Sofia Hirvonen)

Regina vie vastustamattomasti jalat alta kerta toisensa jälkeen. Yli puolet kitaroilla kuorrutetun ihanan levyn biiseistä maistuivat vuoden valioilta, terävimmässä kärjessä Unessa, Haluan sinut, Lepään aalloilla sekä vuoden kotimainen kappale Jos et sä soita. Joskus ja parhaimmillaan vaivattomuus ja taiteellinen huipputaso ovat yhtä. Melkoinen elämän kaunistaja. (Aleksi Kinnunen)

Reginan neljäs albumi tuntui aluksi välityöltä. Soita mulle soi yhdeksän kolmeminuuttisen verran aurinkoista kitarapoppia, jossa ei vaikuttanut olevan rahtustakaan Puutarhatrilogian kunnianhimoisuudesta. Kappale kerrallaan levy kuitenkin voitti puolelleen – huipentuen jokaisella kuuntelukerralla Jos et sä soita -hitin 90-lukuisesti pirskahtelevaan Ride-surinaan. (Antti Lähde)

Regina onnistui parhaiten siinä mitä tuhannet kaltaisensa yhtyeet ja artistit ympäri maailman viime vuonna yrittivät. Jos et sä soita toistaa kahdenkymmenen vuoden takaista kitarapoppia kuulostamatta lattealta tyyliharjoitelmalta. Se on innostunut ja innoittava ja osoittaa, että Reginan virheettömältä tuntuvassa tyylitajussa on myös kosolti heittäytyvää rakkautta. (Mikko Valo)

Istun yliopistolla ja juon automaattikahvia. Selectan valmistama cappuccino on jo haalistunutta, mutta maistuu ihanan vaniljaiselle. Kuuntelen Youtubesta tuota mahdottoman ihanaa ääntä. Haa-a-aa, haa-a-aa. Iisa tuu mun uniin. Uu-u-uu. Kantakaupunki on tähän aikaan vuodesta kylmä ja pimeä. Regina tuo siihen valoa ja lämpöä. Tässä on vuoden 2011 kotimainen kappale. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 1 M83 – Midnight City

Video ei ole enää saatavilla

En tiedä, mikä se ääni oikein, miten se on tehty ja yrittääkö se imitoida jotain luonnollista? Lintua? Se vain alkaa heti ensimmäisellä sekunnilla, sähköistää tunnelman ja kertoo, että ”hei, minä olen nyt täällä, tästä lähtee jotain ainutlaatuista”. Tästä lähtee vuoden paras kappale, kappale, joka vastoin kaikkia odotuksia päättyy saksofonisooloon. Vuoden paras. (Matti Markkola)

Anthony Gonzalez ei ole kohtuuden ystävä. Uusimmalla albumillaan hän repesi ja nuoli viimeisetkin pisarat jokaisesta pullosta, joka sisälsi jotain eeppistä. Seuraavana aamuna Anthony havahtui. Onneksi hän muisti tehneensä myös yhden hienon jutun. Sen alussa oli hupsu melodiakoukku ja lopussa saksofonisoolo, mutta se sai muutkin kuin Anthonyn eri hyvälle mielelle. (Ville Aalto)

Loistavista koukuista rakentuva vuoden kovin bilebiisi Midnight City lumoaa vielä lukuisten soittokertojen jälkeen ja kuljettaa kuulijansa nimensä mukaisesti tanssimaan keskelle keskiöisen suurkaupungin huumaa. Rasittava vajaaälyinen törähtely on nerokkainta, mitä on hetkeen aikaan kuultu muuten niin unenomaisen tunnelman seassa. Kontrasteja, kiimaa ja kuohuntaa! (Verna Vuoripuro)

Midnight City oli vuoden 2011 huomattavin kappale indien saralla. Se jopa meemiytyi – alalala! Totuus on kuitenkin nettivideota ihmeellisempää: syntikalta kuulostava riffi on oikeasti tehty vain Anthony Gonzalezin ääntä säröttämällä. BBC mainostaa jo kappaleella Lontoon olympialaisia – kenties ajatus leviää ja penkkiurheileva isäsikin tuntee sen syksyyn mennessä. (Niko Vartiainen)

Midnight City on niin tarttuva, niin väkevä, niin yllättävä, niin popdramaattinen, niin koko kehoa nytkyttävä, niin omalaatuinen, niin saksofonisoolosteleva, niin suurieleinen, niin oudosti vinkuva, niin elokuvallinen, niin käsittämättömän hyvä popkappale, etten minä pysty kirjoittamaan siitä mitään järkevää tai analyyttistä. Voin vain tunnustaa tämän ja tanssia. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

!K7

72 Daniel Brandt, Jan Brauer ja Paul Frick ovat kolme vakavan musiikin opiskelijaa, joiden ensemblen perusajatus on kieltämättä kiinnostava: yhdistää teknon rytmit ja dynamiikka jazzista ja klassisesta tuttuun instrumentaatioon ja estetiikkaan. Alkuviehätyksen karistua Mr. Machine paljastuu kuitenkin konseptiltaan hieman liian nokkelaksi ja sisällöltään hieman liian köyhäksi, jotta siihen pystyisi toden teolla rakastumaan. Samanlaisista aineksista musiikkinsa rakentavien Hauschkan ja Penguin Café Orchestran musiikissa on sydäntä, joka tämän saksalaistrion musiikista puuttuu. Taustamusiikkina asiansa ajavan levyn parhaiksi kappaleiksi kohoavat Kraftwerkia ja jazzia yhdistävä Bop, dubstep-artisti Emikan tympeästä hönkimisestä huolimatta tunnelmallinen Pretend ja Lalo Schifrinin soundtrackien hengessä puhkuva Mi Corazon. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Decemberists – Long Live the King

Capitol

50 Portlandilainen indie-folk-retkue The Decemberists julkaisi tammikuussa Yhdysvaltojen listaykköseksikin kivunneen kuudennen albuminsa The King Is Deadin. Levyllään yhtye siirtyi progemmasta ilmapiiristä akustiseen americanaan lietsoen suosiotaan entisestään. Samuli Knuuti teilasi kuitenkin Rumbassa albumin yhdellä tähdellä ja julisti ”sodan huonoa americanaa vastaan”. Tuoreella ep:llään Long Live the Kingillä yhtye jatkaa edellisen julkaisunsa kanssa samalla linjalla, ja sen kuultuani myös minä olen miltei valmis rintamalle. Vaikka EP on sielukas ja viihdyttävä, siinä on jotakin niin auttamattoman keskinkertaista, keskilinjaista ja keski-ikäistä, että sen kuunteleminen uuvuttaa. Kappaleissa on sielua ja tunnelmaa, mutta ei mitään, mikä yllättäisi alkuvuodesta kokopitkän albumin kuullutta. Ainoa ero on että Long Live the King kuulostaa hieman laiskemmalta ja synkemmältä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

The Field – Looping State of Mind

Kompakt

83 Tukholmalainen Axel Willner on todistanut kahdella ensimmäisellä albumillaan, From Here We Go Sublimella (2007) ja Yesterday and Todaylla (2009), olevansa yksi 2000-luvun kiistatta tärkeimmistä ja tunnistettavimmista elektronisen musiikin artisteista. Willner rakentaa kappaleensa muutaman sekunnin mittaisista ja taatusti tunnistamattomista sampleista (jotka voivat olla vaikka Lionel Richietä), joita hän toistaa kevyesti sykkivän housebiitin yllä usein kymmenenkin minuutin ajan. The Field on nimensä mukaista musiikkia; avaraa, laajaa, loputonta. Kolmannella albumillaan Willner tarjoaa enemmän samaa, pienin viilauksin. Erona entiseen on lähinnä se, että kappaleiden hännissä kuullaan tällä kertaa aiempaa enemmän oikeita instrumentteja; Is This Poweria maustaa kaikuisa kitara, Looping State of Mindia kimalteleva syntikkamelodia ja It’s Up Thereä napakka basso. Edellä mainitut kolme kappaletta ovat silkkaa timanttia, mutta muuten Looping State of Mind on – The Fieldin kohtuuttomalla mittapuulla – lievä pettymys. Etenkin levyn päättävät Then It’s White (pianochillailu) ja Sweet Slow Baby (kompuroivasti etenevä valkoinen kohina) tuntuvat täyteraidoilta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Hannibal & Joku Roti Mafia – Viimiseen hengenvetoon

Monsp

78 Mainion Tulenkantajat-yhtyeen hajoamisen jälkeen Hannibal Stark on levyttänyt lähinnä biittipohjaista peruskamaa – viihdyttävää, mutta ei mitenkään unohtumatonta. Viimeisellä Joku Roti Mafia -nimellä julkaistavalla albumilla horisontti on taas laajempi. Mukana on runsaslukuinen joukko taitavia muusikoita: etenkin Tulenkantajissakin vaikuttaneen Janne Hastin koskettimet ja Sami Sippolan liekehtivät fonisoolot terästävät tuottaja Ilari Aution rakentamaa tiukkaa funk-groovea. Hannibal itse kuulostaa suurimman osan aikaa kiitettävän vittuuntuneelta maan ja maailman nykytilaan, mutta myös valmiilta muuttamaan sitä. Poliittista räppiä ja Tankit on tulossa ovat suomihiphopin taistelulaulujen kärkeä. Kaikki läpät eivät ole kovin omaperäisiä, mutta kompakti, alle 40-minuuttinen levy nostattaa peukun jo ihan silkan svenginsä voimalla. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

R. Kelly – The World’s Greatest

Sony

77 Jos selviät traumoitta The World’s Greatest -tuplakokoelman aloittavasta slovarinelikosta The World’s Greatest, I Believe I Can Fly, If I Could Turn Back the Hands of Time ja I Wish, olet joko R. Kelly -diggari – eli hieno ihminen – tai nautit itsesi kiduttamisesta. Tässä vaiheessa siirappi on valunut kaapista pitkälle keittiön lattialle. Seuraavaksi harrastetaan intiimiä kanssakäymistä joko yksin, kaksin tai ryhmässä. Satisfaction guaranteed. Albumi on koottu harvinaisesti siten, että ensin tulevat hitaat ja myöhemmin jorataan. Upeita biisejä piisaa pitkälti toista tuntia mainitusta nelikosta Your Body’s Callingin, You Remind Me of Somethingin ja Ignition Remixin kautta Bump n’ Grindiin. Fantastinen When a Woman’s Fed Up kiteyttää yhä kolmentoista vuodenkin jälkeen, mistä r&b:ssä on kyse: intohimosta, vokaaliakrobatiasta ja upeista melodioista. Sonyn yllättäen julkaisemalta koosteelta puuttuu useita merkkipaaluja, muun muassa kaikki TP-3 Reloadedin (2005) ja Double Upin (2007) hitit, mutta Kels-perusteoksena tämä vetää vertoja vuonna 2003 ilmestyneelle The R in R&B Vol. 1:lle, jonka jatko-osaa ei ole vielä näkynyt. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Lil B – I’m Gay

Amalgam Digital

75 Lil B on viimeistä piirtoa myöten Web 2.0 -ajan rapin henkilöitymä. Sosiaalisen median suurkäyttäjä on julkaissut netissä käytännössä kaiken, mitä on koskaan tuottanut – mikä tarkoittaa noin 3 000 kappaletta ja freestylea. Twitterissä, Facebookissa ja keikoillaan hän on herkeämättä itse yhteydessä faniensa kanssa, minkä ansiosta Lil B:llä on heihin yhteisöllis-henkilökohtainen suhde, jollaista ei olisi voitu kuvitella edes kymmenen sitten. Bay Arean räppärillä on myös ärsyttäjän maine: hän on ateisti, joka julkaisi kappaleen I’m God etupäässä närkästyttääkseen rap-puristeja. Sama tuntuu pätevän myös tällä kertaa; vaikka Lil B julistautuu levyn nimessä homoksi, hän ei kuitenkaan ole sitä. Itse asiassa albumilla ei juuri sivuta koko aihepiiriä, mikä tuntuu pettymykseltä. Eikö vieläkään, 30 vuoden ja lukemattomien homofobisten kappaleiden jälkeen? No ei. Mutta on tämä päänavaus, joka kertoo asenteiden muutoksesta uuden sukupolven myötä. Lil B:n viesti on positiivinen; antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, ja tärkeintä on olla mieleltään vapaa ja ”gay” – sanan perinteisessä merkityksessä (”iloinen”). Musiikillisesti liikutaan samalla alueella kuin muut post-reppuselkärapartistit, kuten Kid Cudi, Theophilus London ja tietysti Lupe Fiasco. Se tarkoittaa varsin isoa, 1980-luvun poptuotantoa muistuttavaa soundia ja sampleja Goo Goo Dollsista 90-luvun alun New Jack Swingiin. I’m Gay saattaa ohittaa tilaisuuden ottaa vielä rohkeammin kantaa, mutta musiikillisesti avomielinen albumi lunastaa paikkansa; se on parasta Lil B:tä tähän mennessä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

M83 – Hurry Up, We’re Dreaming

Mute

77

M83-nimellä musisoiva Anthony Gonzalez on mies, joka listaa aivan varmasti Facebookinsa interests  ja activities -kohtiin megalomanian. Ensimmäiseksi esimerkiksi käy nimeään myöten unihalvausmainen Before the Dawn Heals Us (2005). Sitä seurannut, vuoden 2008 Saturdays = Youth vei suuruden entistä pidemmälle. Levy oli täynnä lucid-unista ja pastellisävyistä teiniangstia, jonka täytyi ommella muutama multiplex-teatterillinen valkokankaita yhteen saadakseen laajakangaspopilleen riittävät puitteet. Nyt Gonzalez tähtää superlatiiviin. Tuplavinyylin, mutta vain yhden täyteen ahdetun cd:n mittainen Hurry Up, We’re Dreaming on kuin valtava kanuuna, joka ampuu sateenkaaren väreissä loistavaa laseria loputtomiin jatkuvan ilotulituksen lävitse. Harmi on, että audiotykin toiminta yskähtelee hieman, ja levylle on päätynyt nippu turhia ja räiskettä rauhoittavia välikebiisejä, jotka eivät tue Gonzalezin levylle antamaa eeppisyyslupausta. Sen täyttämiseksi hänen olisi suonut joko typistävän aiempaa tanssittavamman avaruusseikkailunsa tunnin mittaiseksi tai venyttävän täytebiisit kokonaisiksi. Biisintekotaidoista tämä ei olisi jäänyt varmasti kiinni, minkä todistavat jo molempien levypuoliskojen molemmat aivopuoliskot kiertoradalle jysäyttävät avauskolmikot. Kaksituntinen suurteos olisi varmasti räjäyttänyt galaksit. Nyt ne vain kipinöivät ja leimahtelevat hetkittäin liekkeihin. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Owen – Ghost Town

Polyvinyl

68 Chicagolainen Mike Kinsella on ehtinyt olla mukana soittamassa muun muassa Owlsissa ja Alohassa, mutta pelkät bändiprojektit eivät näytä riittävän miehelle. Hän on nimittäin tehtaillut Owen-nimen alla jo lukuisia sooloalbumeita, jotka kaikki sisältävät akustista rakkaustunnelmointia muutamilla jousiosioilla terästettyinä. Kun tarkastellaan musiikkityylin lisäksi vielä herran uusimman levyn Ghost Townin pastellisävyistä suloista kansipiirrosta, Damien Rice -viboilta on vaikea välttyä. Owen ei onneksi marise sydänsuruistaan aivan yhtä suurella ulinalla kuin Rice, joten Brian Deckin (Iron & Wine) tuottama Ghost Town on miellyttävää kuunneltavaa. Vaihtelua tai tasoja kokonaisuudesta on silti turha etsiä, joten levyn nokkeluus ja kiinnostavuus piileekin piikikkäissä ja välinpitämättömän toteavissa lyriikoissa. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

She & Him – A Very She & Him Christmas

Domino

40 ”Ei vielä ole joulu”, parkaisi kaupan kassa, kun ostin levyllisen joulusuklaata lokakuun puolivälissä. Ei olekaan, mutta kova työ vaatii järeät aseet. Ilman joulusuklaan kaltaista stimulanttia en todennäköisesti pystyisi kuuntelemaan tätäkään kiekkoa alkua pidemmälle. Mikä siinä onkin, että sinällään kauniit ja muistorikkaat sävelmät vääristyvät aina joululevyille päätyessään? Minkä takia paraskaan artisti ei pysty välttämään sovinnaisuutta ja teennäisyyttä upotessaan joululaulujen pariin? Ja kun näin on, miksi joululevyjä, noita musiikkiteollisuuden rasvaisimpia tuotoksia, pitää silti julkaista? Kappale kappaleelta käy selväksi, etteivät edes Zooey Deschanelin ja M. Wardin kaltaiset läpeensä tyylitajuiset ja upeaääniset muusikot selviä yrityksestään kuivin jaloin. Kaksikko tulkitsee tuttuja ja tuntemattomia angloamerikkalaisia joululauluja aistikkaasti folkahtaen, mutta tunnelma jää kaikenlaista käyttöä ajatellen liian yksipuoliseksi. Vaikka albumi on todennäköisesti vuoden parhaita joululevyjä, taidan laittaa sen pakettiin ja pistää vahingon kiertämään. Tänäkin jouluna odotetuimman levyn tarjoilee Fazer. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Summer Camp – Welcome to Condale

Moshi Moshi

71 Hei, murut! Huh, onpa rankka olo bodypumpin jälkeen! Sattuu! Aah! Nestehukka on musta jotenkin ihana tunne. Voisin kuolla nestehukkaan (jättäkää mut yksin kuumaan autoon). Mutta en halunnut kuolla vielä, niin väsäsin sitten palautumista varten smoothien, jossa on pakastemansikoita, kiivejä, D-vitamiineja ja MDMA:ta. Hedelmät on niin raikkaita näin pimenevässä syksyssä! Klikkailin kans tylsyyksissäni Urban Outfittersiä ja sitten ajauduin tilaamaan aleista pari mekkoa, joita oon katellut viiimeiset pari kuukautta. Oli vaan pakko saada ne, s000 obsessed, heh. Sitten rohkaistuin ja värjäsin vihdoin mun hiukset latvoista violeteiksi. Ja onneks nyt on perjantai! On mahtava tunne, kun voi lähteä tänä iltana ulos näiden uusien hiusten kanssa. Aiotaan ottaa hipstamaticilla paljon kuvia. Se on ihanaa, kun ei ees tarvii maksaa erikseen filmistä ja kaikki näyttää silti sellaselta, söpösti kuluneelta ja psykedeeliseltä. Ihan ku oltais oltu dokaamassa 80-luvulla tai jotain. Näätte sitten, xoxo Summer camp (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Surfer Blood – Tarot Classics EP

Kanine

77 Mainion Astro Coast -esikoisalbumin viime vuonna julkaissut floridalaisyhtye palaa ep-levyllä, jonka neljästä kappaleesta kaksi ensimmäistä olisivat ensiluokkaisia singlejä. Ei sillä, että I’m Not Ready ja Miranda mitään ennen kuulematonta tarjoaisivat; molemmat yhdistävät The Shinsin sofistikoitunutta ja sliipattua popsoundia Wavvesin ja The Cribsin kaltaisten räväkämpien indierockryhmien suoraviivaiseen poljentoon. Nälkää herättelevän välipalan täydentävät Voyager Reprise, joka on niin perusbiisi kuin biisi vain voi olla, ja kuriositeetinomainen Drinking Problem, jolla Surfer Blood kokeilee soundipalettinsa laajentamista synteettisempään suuntaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Brian Wilson – In the Key of Disney

Walt Disney Records

19 Ajatus Brian Wilsonista esittämässä Disney-elokuvien säveliä tuntuu kornilta. Yhtälö on kuitenkin looginen; Disney ja Wilson asettuvat luontevasti samalle viihdekulttuurin jatkumolle, joka kuljettaa halki modernin amerikkalaisen unelman. Sekä Walt Disneyn että Wilsonin toive paremmasta maailmasta on katsaus konservatiiviseen, valkoiseen yhteiskuntaan, jossa paska kielletään kitsin uhallakin ja jossa perheet kokoontuvat pianon ääreen laulamaan lauluista suloisimpia. Jos jonkun on siis näihin lauluihin koskettava, olkoon se juuri Wilson. Kokonaisuus on kuitenkin onnettoman likilaskuinen. Wilson on muovannut Disney-elokuvien ikimuistoisista sävelistä laiskasti hölkkäävää viihderockia, joka tuo mieleen kaikki ne pikkujoulujuhlat, joihin en tahdo kuunaan osallistua. Ajoittaiset hienot stemmakerrokset ja muutamin paikoin pintaan nouseva leikkisyys herättävät mielenkiinnon, mutta pääasiassa levy tympii ja kyllästyttää. Veltossa riskittömyydessään floridalaiselta eläkerahastolta maistuva kiekko huipentaa kokonaisen kulttuurihegemonian tarinan. Onneksi seuraava sukupolvi on löytänyt itselleen uudet arvot ja ihanteet. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla