Low julkaisee Jeff Tweedyn tuottaman Invisible Wayn juhlistaakseen kaksikymmentä vuotta jatkunutta uraansa.

Duluthilaistrio Low juhlistaa kaksikymmenvuotista uraansa kymmenennellä levyllään. Levyn tuottajana hääri Wilcosta tunnettu Jeff Tweedy.

Low juhlii tänä armon vuonna 2013 kaksikymmenvuotista uraansa. The Invisible Way sai lähtölaukauksensa, kun yhtyeen jäsenet kyläilivät Wilcosta tutun Jeff Tweedyn luona Chicagossa. Tweedy soitti The Loft -studiossaan tuottamaansa levyä, ja samalla lyötiin lukkoon päivät Low’n tulevan levyn äänityksille.

The Invisible Way on miltei akustinen levy. Kappaleilla on paljon akustista kitaraa, taivaallisia lauluharmonioita ja pianoa. Juuri kun duluthilaisyhtyeeltä oli tottunut kuulemaan rajumpia ja dissonoivampia kappaleita, suitsii Low soundiaan jälleen. Ja tämä on erittäin hyvä.

On ihme, ettei Low ole aiemmin tehnyt akustispainotteista levyä, sillä heidän vuosien saatossa hioma tyylinsä sopii tähän muottiin todella hyvin. The Invisible Way kuulostaa kevyeltä, raikkaalta ja pakottamattomalta. Suosittelen kuuntelemaan levyn ainakin kerran hyvillä kuulokkeilla, sillä levy on äänitetty ja miksattu erittäin tyylikkäästi. Tästä syystä, vähäisistä elementeistään huolimatta, The Invisible Way on levynä Low’n täyteläisin kuuntelukokemus. Suuri kunnia kuuluu laulaja-kitaristi Alan Sparhawkin mukaan tuottaja Tweedylle.

Low on ollut minulle tärkeä yhtye jo noin kolmentoista vuoden ajan. Minua on aina hämmästyttänyt yhtyeen kyky rakentaa pienestä paletista (kitara, laulut, pystyrummut ja basso) niin monia uskomattoman kauniita kappaleita. Suuri syy lienee yhtyeen perustajapariskunnan Alan Sparhawkin ja Mimi Parkerin saumaton laulu. Heidän äänensä täydentävät toisiaan. Siinä missä Sparhawk laulaa kuin murtumaisillaan ja hänen äänessään on jatkuva jännite, on Parkerin ääni hento mutta vakaa. Toinen syy tuntuisi olevan se, että Alan ja Mimi ovat aitoja ihmisiä, eivät mediamyrskyn kourissa olevia staroja, vaan tavallisia ihmisiä, jotka keikkailevat aika ajoin koska nauttivat soittamisesta.

Yhtye on kierrellyt ja kaarrellut aikaisemmilla tuotoksillaan sekä popimpaa että kokeellisempaa äänimaailmaa. Näillä murroksilla Low on viime aikoina määrittänyt soundiaan uudestaan. Songs For a Dead Pilot -EP:llä Low maalaili suurin pensselivedoin pitkiä drone-kappaleita. Vuoden 2007 Drums and Guns oli tuotannoltaan kokeellinen ja koostui sirpaloiduista biiteistä, vokaaliloopeista ja karuista sanoituksista. Jopa popimpaan suuntaan kallellaan olevalla C’mon-levyllä (2011) nupit olivat paikoitellen kaakossa.

Siksi onkin yllättävää, että uutukaisellaan Low palaa tavallaan ”juurilleen”. Levy koostuu biiseistä, joita voisi kuulla riparilla leirinuotion äärellä.

Monessa kappaleessa soi rouheasti soitettu akustinen kitara. Mimi Parker laulaa viidellä kappaleella yksin, mikä laajentaa bändin palettia sortumatta kikkailuun. Vuorottelu ei ole kaikilla kappaleilla kuitenkaan mutkatonta. Esimerkiksi So Blue kuulostaa hieman orvolta ilman Alan Sparhawkin täydentävää ääntä. Vaikka instrumentaatio on sama kuin aina ennenkin (Alan Sparhawk, kitara ja laulu, Mimi Parker, perkussiot ja laulu, Steve Garrington, basso ja koskettimet), eikä päällekkäisäänityksillä ole pröystäilty, ei The Invisible Way kuulosta pätkääkään samalta kuin aikaisemmat Low’n levyt. Se kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty livenä nauhalle.

Vaikka Low’n voimavara on harvaan orkestroidut kappaleet, näin akustista ja soundiltaan kevyttä albumia he eivät ole aiemmin levyttäneet. Clarence White ja Four Score ovat levyn tiukin pari. Ensimmäisessä Alan Sparhawk kuristaa kurkustaan hänelle tyypillisen tuskaisen korkean nuotin, ja kuulostaa vastaheränneeltä bluesvaarilta kuistillaan. Four Score on puolestaan Mimi Parkerin laulama valssi, joka on lajissaan yksi Low’n parhaista.

Nämä kaksi biisiä kiteyttävät Low’n vahvuudet yhtyeenä ja korostavat sen ydinjäsenten taitoja. Levyn ainoa biisi, jossa kitara ulvoo, on On My Own, joka tuo mieleen semiakustisen Crazy Horsen. Lieneekö kappaleen päättävä ”happy birthday” -mantra suunnattu yhtyeelle itselleen?

Kahdenkymmenen vuoden ja kymmenen levyn uraansa Low juhlistaa tapansa mukaan näennäisen pienesti. Yhtyeen perustajajäsen Alan Sparhawk on itsekin kummastellut, miten päätös ryhtyä soittamaan musiikkia kumppaninsa kanssa on kantanut näinkin pitkälle. Ehkä siksi, ettei Low’lla ole koskaan ollut kiire mihinkään, ei biiseissään tai ”urallaan”. Toiveeni on, että tämä hieno yhtye jatkaa hiljaista matkaansa vielä pitkään.

90 The Invisible Way on duluthilaisyhtye Low’n uusin vakaa taidonnäyte, jolta ei puutu sielua hoivaavia harmonioita eikä riipaisevia sanoituksia. Kaiken takaa, niin kuin aina Low’n musiikissa, pilkistää toivo.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 137 Sak Noel – Loca People

Vuoden totaalinen korvamato! Täysin järjetön yhden hitin ihme, jonka vääjäämättömästä hittistatuksesta ei ollut mitään epäselvyyttä edes ensikuulemalta, riippumatta siitä aiheuttiko biisi inhon vai riemun väristyksiä. Juuri kuten klassisen yhden hitin kesäihmeen kuuluukin! Simppelit ainekset, nerokas koukku, ripaus salaista ainesosaa ja homma on paketissa. Hitti. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 136 Low – Especially Me

Low luottaa osaamiseensa. Se antaa tuttujen kohtalokkaiden ja riipaisevien äänirihmojen valua lävitseen ja kostua sydänverestä. Kun viiltävät harmoniat kertaavat kylmäverisen analyyttisesti ihmissuhteen kohtalonkysymyksiä, on asetelma jotakuinkin hyytävä. Kappaleen kauneudessa värisee uhka ja uhassa kauneus. Tässä ristiriidassa on jotakin lähtemättömän kiehtovaa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 135 Stephen Malkmus & the Jicks – Tigers

Tämä Malkmusin kesäbiisi on hauskaa poppia tärkeästä aiheesta: klassikkoeläin on katoamassa planeetalta! Maailmassa on jäljellä enää alle 4 000 tiikeriä, joista Intiassa on 1 200. Yhdeksästä eri tiikerin alalajista on keskuudessamme enää kuusi. Kohta heitä ei voi nähdä muualla kuin biisinnimissä ja täytettyinä luonnontieteellisissä museoissa. Pelastakaa tiikerit! (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 134 Oneohtrix Point Never – Replica

Maailmassa, jossa kaikki on lähtökohtaisesti post, ilmaisukeinot käyvät vähiin. Synamaagikko Daniel Lopatinin uusimman albumin nimikappale kuulostaa päättömästi kaikkeen viittaavan ja kaikkea kopioivan 2000-luvun popmusiikin glitchiltä, virheeltä koodissa. Näennäisen kaunis pianomelodia toistaa itseään tarkoituksetta, kohina sen ympärillä ottaa vähitellen vallan. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 133 Ewert & the Dragons – Road to the Hill

Etelänaapurin ylpeydenaihe yhdistelee älykkäästi aineksia kiitettävästi hehkutusta osakseen saaneessa indiepopissaan. Huomion kiinnittävä pianointro saattelee Road to the Hillin vauhtiin. Biisissä yhteen kietoutuvat akustinen kitara, Ewert Sundjan äänen kiehtova nuotti, taustaujellukset ja loppua kohden kasvava instrumenttivyöry. Tunnelmallinen fiilistelykappale. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 132 The Decemberists – Down by the Water

Down by the Water muistuttaa americana-teoksen lähdeluetteloa: nimi on napattu Neil Youngilta, rumpukomppi Max Weinbergilta, huuliharppu Bruce Springsteenilta ja haitari The Bandilta. Kitaraa tai taustalauluja ei edes tarvinnut lainata, vaan Peter Buck ja Gillian Welch tulivat esittämään itse. Kirjallisuuskatsauksen synteesi on kuitenkin kympin arvoinen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 131 Studio Killers – Ode to the Bouncer

”Teemu Brunilalta kuulostava, mutta ei virallisesti Teemu Brunila” -laulajan sukupuoleton sointi tenhoaa, moderni poljento tempaa mukaansa, foneettisesti leikittelevät lyriikat keventävät tunnelman ja komea sävellys kruunaa koko paketin. Mitään järkeä tässä studiokonkareiden kepeässä pop-kappaleessa ei ole, mutta vuoden kohokohtiin se lukeutuu kuitenkin helposti! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 130 Moustache of Insanity – We Need More Awesome!

Ensin katso Predator. Sitten ota roskasyntikka ja tee lapsellisen tarttuviin melodioihin pohjaava biisi, jossa ruodit viehtymystäsi elokuviin, joissa veri pulppuaa ja raajat irtoilevat. Lopuksi ylistä sekopäisesti huutaen kaikkia wanhan hywän ajan action-tähtiä Clintistä Chuck Norrisiin. Hölmömpää ja ihanampaa kuin Flight of the Conchords tai Lonely Island ikinä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 129 Cosmobile & Ike Chime – Rough Riders

Jos toimintansa toistaiseksi lopettaneen Cosmobilen viimevuotinen, yhdessä Ike Chimen kanssa tehty ep jää yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi, päättää se tarinan tyylillä ja kauniisti. Räjähtävä Rough Riders osoittaa, että Los Angeles Lakersin tähtihyökkääjän Irwin ”Fletch” Fletcherin tapaan myös Cosmobile mittauttaa itsensä afropäissään reilusti yli kaksimetrisenä. (Mikko Valo)

Cosmobile jätti iloiset jäähyväiset.

Voit kuunnella Rough Ridersin Soundcloudin kautta tästä.

# 128 Help Stamp Out Loneliness – Record Shop

Manchesterilaisbändin nynnypopbiisissä istutaan perjantai-iltaa yksin kotona itsesäälin loisteessa ja nyyhkitään kaukaisen ihastuksen suuntaan. Androgyynit laulut ja kainonkoukukas melodia viehättävät sentimentaalisuudessakieriskelystään huolimatta niin paljon, että tuntuu vähän väärältä, ettei tämä kappale muodostunut suuremmaksi indiediskohitiksi vuonna 2011. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 127 Bonnie ”Prince” Billy – New Tibet

Bonnie ”Prince” Billy veistää taiteensa hiljaisuudesta. Hänen ulosantinsa on haipunut hennon särkyväksi – miltei pois haihtuvaksi. Lempeä kitarointi ja hento laulu tuovat miehen folkiin väristykset viimeistään stemmojen helähtäessä tiskiin kertosäkeessä. Tekstissä lempeys otetaan kuitenkin takaisin takaapäin: ”As boys we fuck each other; as men we lie and smile”. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 126 Manna – Silent

Silentin kaltaisilla biiseillä on lapsellinen helppoa valloittaa sydämiä. Kappale on kavahduttavan realistinen, kypsä ja hyväksyvä. ”I’ll go alone”, Manna huokaisee olematta marttyyri tai uhkaileva. Äänessä ei ole katkeruutta. Silent on tämän vuoden kauneimpia biisejä, joka sisältää arvokkaan opetuksen. Sen, että rakkaudesta on osattava luopua. Nessuja tänne nyt! (Auroora Vihervalli)

Kuvateksti.

Voit kuunnella Silentin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Cooking Vinyl

68Siitä on seitsemän vuotta, kun Art Brut ilmestyi räkimään britti-indien pelikentälle ja julisti ihailtavalla röyhkeydellä: ”Look at us / We formed a band!” Erinomaisella Bang Bang Rock & Roll -esikoisalbumillaan (2005) bändi esittäytyi liian vakavasti itsensä ottavan rockmusiikin häpeilemättömänä kuvainraastajana, eräänlaisena 2000-luvun The Fallina, jolla vieläpä sattui olemaan keulahahmonaan Mark E. Smithin kaltainen epälaulaja, keskustelevaa tyyliä suosiva Eddie Argos. Kolme albumia myöhemmin Art Brut on kuin Kaiser Chiefs – mutta nihilisteille; musiikillisesti sovinnainen indierock-yhtye, jonka tahtiin turhantärkeiden näsäviisastelijoiden kelpaa vetää perseet. Brilliant! Tragic! ei ole nimestään huolimatta kumpaakaan, se on kohtalaisen hauska ja yllättävän usein 1990-luvun fiksusta brittipopista muistuttava kokonaisuus, joka soi tuottajansa Frank Blackin (Pixies) johdolla rapeasti ja raikkaasti. Levyn kymmenestä kappaleesta palkintopallille nousevat Argosin krapulaisesti kähisemä kännikuvaus Lost Weekend, lukehainesmaisen nihkeä Sexy Sometimes sekä koko maailmalle – ”with the exception of my favourite lead singer” – keskisormea näyttävä Axl Rose. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Idiot Glee – Paddywhack

Moshi Moshi
79 James Frileyn viehättävän huojuva ja kotikutoinen makuuhuone-doowop on alkuvuoden kenties sympaattisinta musiikkia. Kentuckylaisen mormooninuorukaisen ”mies ja luuppipedaali” -lähestymistapa tuottaa ilmavan melodisia, määrittelemättömällä tavalla nostalgisia popkappaleita, joissa kuuluu paitsi 1950-luvun doowopin, myös Brian Wilsonin ”taskusinfonioiden” ja Animal Collectiven hälyindien kaikuja. Petula Clarkista ja muista 1960-luvun lopun ”svengaavan Lontoon” tähdistä muistuttava Let’s Go Down Together ja purkan lailla tarttuva F O E -rallatus (”No one messes with my girl”) ovat kohokohdat albumilla, joka saa kaivamaan hyllystä myös Frileyn brittihengenheimolaisen Jim Noirin levytykset. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Low – C’mon

Sub Pop

75On jo lähtökohtaisesti hauskaa, kun Low’n kaltainen bändi tekee levyn, jonka nimi on C’mon. Varsinkin, kun albumin biisimateriaali on edelleenkin bändille ominaista, lamaantuneen kaunista ja haikeaa hidastelupoppia, josta on imetty kaikki energia pois. C’mon asettuu Low’n diskografiassa samoille rosoisille alueille yliarvostetun The Great Destroyerin (2005) kanssa. Nyt bändin melodinen visio loistaa kuitenkin kirkkaampana kuin koskaan. Äärimmäisen vähäeleiset biisit nousevat melodioidensa voimin lentoon kuin itsestään, kun bändi uskaltaa soittaa valtavalla intensiteetillä ja nyanssikkaasti. Levyn vahvuudet kulminoituvat aikuistuneelta Beach Houselta kuulostavaan Try to Sleepiin sekä upeaan Especially Me -biisiin, jonka kertosäkeessä Mimi Parker laulaa varmasti kauneinta Low’n koskaan kirjoittamaa melodiaa. Muutenkin 18 vuotta aloittaneet mormonihissuttelijat ovat vanhoilla päivillään skarpanneet itsensä parempaan iskuun kuin kertaakaan aiemmin 2000-luvun aikana. Kieltämättä C’mon on niitä levyitä, joiden sisällön tietää pääpiirteittäin jo ennen ensimmäistäkään kuuntelua. Mutta jos vanha temppu toimii yhä näinkin hyvin, niin mitä sitä uusia opettelemaan. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Meat Puppets – Lollipop

Megaforce

63 Myyttinen Meat Puppets! Varmaan tuttua kauraa kaikille Nirvana-fanaatikoille. Muille kerrottakoon, että Kurt Cobain oli niin tykästynyt yhtyeen kappaleisiin Lake of Fire, Plateu ja Oh Me, että sovitti ne osaksi Nirvanan legendaarista unplugged-settiä. Cobainin tulkinnat nostivatkin kappaleet aivan uusiin sfääreihin. Omillaanhan Meat Puppets on aika tyypillinen amerikkalainen indieorkesteri. Lollipop onkin vähän ongelmallisempi tapaus. Ensinnäkin se kuulostaa liian nykyaikaiselta. Suhinat ja skrupu puuttuvat. Toiseksi tätä americanan lätkytystä on kuultu jo ihan tarpeeksi, eikä skan, countryn ja kansanlaulujen sotkeminen kokonaisuuteen tunnu mitenkään raikkaalta idealta. Juuri yllätyksettömyys ja vääränlainen rutiini lopahduttavat mielenkiinnon jo levyn puolivälissä. Meat Puppets ikään kuin luovuttaa ja siirtyy taustalle tapettikuvioksi. Ja pahimmillaan bändin soinnista tulee mieleen The Cardigans soittamassa rootsimpaa tavaraa. Kuriositeettina mainittakoon, että onhan albumin kasaan ährääminen saavutus bändiltä, joka on lopettanut jo kahdesti. Vuosina 1996 ja 2006. Lollipop on ihan käypää taustamusiikkia johonkin mielentilaan, mutta ei nyt. Ei nyt. Kaikki olellinen näistä lihaisista nukeista löytyy albumilta Meat Puppets II. Kuuntele se ja iloitse! (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla

The Middle East – I Want That You Are Always Happy

Spunk Records

89 Jos maailmassa on hiukkaakaan oikeutta, nostaa jo kertaalleen hajonneen The Middle Eastin kakkosalbumi australialaisyhtyeen kunnianhimoisen nykyfolkrockin mestariluokkaan Fleet Foxesin, Midlaken ja Bon Iverin rinnalle. I Want That You Are Always Happy on jopa niin vahva kokonaisuus, että vertailussa edellä mainitun yhtyetrion tuoreimpien albumien kanssa, se vie niukan voiton. The Middle East on siitä harvinainen yhtye, että vaikka se levittääkin musiikkinsa tyylillisiä lonkeroita tarpeettomankin laajalle, se ei missään vaiheessa astu harhaan tai kadota ominaissoundiaan. Yhtye on yhtä lailla kotonaan touhutessaan yksinkertaisten folknäppäilyjen (As I Go to See Janey), harsomaisen hauraan gootticountryn (Very Many), Dinosaur Jr -sooloilla viimeistellyn indierockin (Jesus Came to See My Birthday) kuin soundtrackmaisten äänitekstuurien (Sydney to Newcastle) parissa. Kerrassaan upeaa! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Thurston Moore – Demolished Thoughts

Matador

73

Todennäköisesti jokainen ihminen on joskus kävellyt auringon noustessa kotiin ravitsemusliikkeestä laskuhumalaisen yliherkässä tilassa ja ihastellut täydellisen kaunista aamua. Thurston Mooren neljäs soololevy Demolished Thoughts kuulostaa juuri tältä hetkeltä, jolloin pieninkin ajatus voi johtaa suurimpaan tunnekuohuun. Samalla se on niin puhdistava kokemus, että vähempikin itkettäisi. Toisin kuin Sonic Youth -mieheltä voisi olettaa, Demolished Thoughts pohjaa raukeaan folkiin. Moore on koko levyn ajan akustisen kitaran varressa, mutta outoiluvireet, junnavat rakenteet ja rikotut harmoniat muistuttavat Mooren emobändistä, vaikka kitarameluamisesta ei juuri tätä kauemmas pääse. Beckin tuottaman levyn levollisen soundin avainelementtinä toimivat Samara Lubelskin viulumaalailut. Tunnelmia on tasan yksi, mutta se riittää, kun Moorella on tarjoilla Benedictionin, Circulationin ja Blood Never Liesin kaltaisia kipeänhaikeita ja jumalaisen kauniita biisejä. Niiden jälkeen levyn muodoltaan hieman löysempi b-puoli tuntuu fokuksettomalta ja vesitetyltä riitasointuhaahuilulla, vaikka kappaleet toimivat samoista lähtökohdista kuin alkupuoliskollakin. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla