Deerhunter soittaa Sideways-festivaalilla 10. kesäkuuta.

Lotus Plaza, Atlas Sound, Frankie Broyles ja Moon Diagrams osoittavat, että Deerhunterin jäsenillä riittää annettavaa pääbändinsä ulkopuolellakin.

Deerhunter tekee Sidewaysissa ensimmäisen festarikeikkansa Suomessa. Yhdeksän vuoden jälkeen Suomeen palaavan yhtyeen jäsenet ovat ehtineet hääriä kaikenlaisissa hommissa pääbändinsä ohella.

Jäsenten muut bändit leimataan herkästi sivuprojekteiksi, mutta seuraavat neljä poimintaa osoittavat, ettei niitä kannata sivuuttaa.

#1 Lotus Plaza – Quicksand (2009)

Toinen Deerhunterin pääsääntöisistä laulunkirjoittajista, kitaristi Lockett Pundt, on julkaissut kaksi albumia ja yhden EP:n Lotus Plaza -nimellä. Ne sisältävät Deerhunterista tuttua kenkiintuijottelua ja Pundtin Deerhunter-kappaleista tuttua mutinaa.

Soolodebyytti The Floodlight Collectiven alkupuolen helmi Quicksand on upeaa jatkumoa pääbändin Microcastle-albumin ”1950-luvun tanssibändit kaikukammiossa” -tunnelmoinnille. Kitarat helisevät, shuffle-komppi soi ja yhtäkkiä maailma ympärillä tuntuu muuttuneen utuisen pehmeäksi ja ympärillä tanssii juhlakansa kukkamekoissa ja puvuissa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Atlas Sound – Mona Lisa (2011)

Vuosikymmenen vaihteessa nokkamies Bradford Cox ehti pusertaa oman soololevyn tasatahtia Deerhunterin kanssa vuorovuosina. Kolmas niistä, Parallax, on jäänyt toistaiseksi viimeiseksi ja kenties hienoimmaksi. Se sisältää Terra Incognitan kaltaista introspektiota, Te Amon eteeristä kaipuuta sekä Modern Aquatic Lovesongsin kaltaisia ambient-balladeja.

Deerhunterin faniyhteisön sai innostumaan jo vuosi ennen levyn julkaisua Coxin nettiin lataama Mona Lisa. Se osoittaa Coxin taidot simppelin ihanien popkappaleiden mestarina.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Frankie Broyles – Seward Park (2017)

Kitaristi Frankie Broylesin kausi Deerhunterissa oli lyhyt mutta jätti jälkensä. Broyles soitti yhtyeen riffikkäimmällä albumilla Monomanialla – levyn avaava Neon Junkyard käynnistyy nimenomaisesti Broylesin vingutuksella.

Broylesin viimevuotinen EP Slow Return sisältää selvästi Deerhunterin sukuista kaikuisaa kitararockia ilman Monomanian kaltaista runttausta. Sen avaava Seward Park on auvoisa pieni pophelmi aurinkoisiin päiviin kaupungissa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Moon Diagrams – End of Heartache (2017)

Ehkä yllättävimmän käänteen Deerhunterin jäsenistä teki rumpali Moses Archuleta viime vuoden Moon Diagrams -projektinsa debyytillä Lifetime of Love. Sen keskellä on yli 25-minuuttinen tuokio eteeristä ambient-teknoa – Blue Ring on osion kahdesta kappaleesta rauhaisampi, kuin Porttipahdan tekojärven läpi soitettua housea, kun taas The Ghost and the Host vie kuulijan lähimetsiin tanssimaan saksalaismuusikko Wolfgang Voigtin Gas-projektin hengessä.

Levyn kohokohta tulee sen lopussa End of Heartachen muodossa. Se on upean kaihoisa house-kappale, joka toisaalta voisi olla kadonnut New Order -single ja toisaalta vuosikymmenen vaihteen chillwave-skenen klassikko. Se saa toivomaan Archuletalta lisää sen kaltaisia hittejä vastaisuudessakin – mutta toisaalta, onhan Deerhunterin isoin hitti Nothing Ever Happened juuri Archuletan puoliksi kirjoittama.

Video ei ole enää saatavilla

Deerhunter esiintyy Sidewaysissa sunnuntaina 10.6.

Northern Spy

77 Huh, kun bändin nimi on Extra Life ja albumin Dream Seeds, on heidän googlaamisensa turhauttavaa. Mutta se kannattaa. Shamaanisivustoilta voi sitten etsiskellä sopivia suitsukesekoituksia mustaan messuun, jossa tämä Brooklynin indievastike Dead Can Dancelle soi pitsalaatikoista rakennetulla kotialttarilla. Muita edes etäisesti Extra Lifeen vertautuvia nimiä voisivat olla Current 93, laulaja Charlie Lookerin edellinen bändi Dirty Projectors ja Clan of Xymox. Mukana on myös Xiu Xiu -tyyppistä sulkeutuneisuutta, Nicon The Marble Indexin junnaavuutta ja tietysti gregoriaanista laulua. Tämän levyn jälkeen on pakko kuunnella Kanye Westiä, jotta mielenterveys säilyisi. Kehu tätä kesän parhaaksi levyksi, jos haluat houkutella asuntoosi alkemiaa, peukaloruuveja ja keskiaikaisia liturgisia tekstejä harrastavia, suruhuntua erikoishousujen kanssa käyttäviä vastakkaisen sukupuolen edustajia. Sen jälkeen soita heille Kanye Westiä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

The Futureheads – Rant

Nul Records

86 Sunderlandin The Futureheads on ollut vuoden 2004 nimettömästä esikoisalbumistaan lähtien Britannian oivaltavimpia uuden aallon ja jälkipunkin kierrättäjiä. Bändin albumit ovat kuitenkin menestyneet aina edeltäjäänsä heikommin. Kvartetin listasijoituksissa onkin havaittavissa lehmänhäntämäinen kaari: 11–12–17–48. Viides albumi Rant tuskin kääntää kehityskulkua, se on nimittäin a cappella -albumi, jolla yhtye esiintyy barber quartet -tyyliin ilman säestystä. Levy on suorastaan hurmaava, mikä ei ole mikään yllätys, sillä partaveitsenterävät lauluharmoniat ovat aina olleet The Futureheadsin ehdoton vahvuus. Levyltä ei löydy kuin onnistumisia: inspiroituneen oloinen bändi saa puhaltaa uutta henkeä niin omiin (Robot), lainattuihin (Sparksin No 1 Song in Heaven, Kelisin Acapella) kuin vuosisatoja vanhoihin sävelmiin (Sumer Is Icumen In). (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lotus Plaza – Spooky Action at a Distance

UV Pop

Kranky

88 Lotus Plaza on yhtä kuin Lockett Pundt, joka soittaa kitaraa ja melkein mitä tahansa muutakin Deerhunterissa. Snadisti yliarvostetun taiderockyhtyeen jäsenen sooloprojekti on konsepti, jota terveen ihmisen kannattaa pääsääntöisesti karttaa, mutta Spooky Action at a Distancen kohdalla se olisi virhe. Jos Shearwaterin Animal Joy on kuluvan vuoden toistaiseksi paras indierockalbumi, ottaa toinen Lotus Plaza -albumi kiinnityksen parhaan indiepopalbumin titteliin. Pundt on varasteleva harakka siinä missä suurin osa sukupolvensa poppareista, mutta on malttanut olla vohkimatta vinyylilevyiltään yletöntä määrää vaikutteita Lotus Plazan artisti-identiteettiä rakentaessaan. Spooky Action at a Distancen elää ja hengittää muutaman yksinkertaisen, täydellisessä sopusoinnussa elävän peruselementin, kuten toiston, kaiun ja klassisten sointukiertojen, varassa. Levyn keskeinen kappale on Jet Out of Tundra, jonka kepeästä rytmistä, sitä kimmoisasti tukevasta bassomelodista ja ukulelemaisesta kitaranhelinästä rakennettu poljento on niin ihastuttava, että 7-minuuttista kappaletta kuuntelisi mielellään paljon pitempäänkin, vaikkei siinä tapahtuisi mitään. Pelkästään onnistuneita kappaleita sisältävä albumi voi kuulijan iästi ja kuuntelutottumuksista riippuen herättää mielleyhtymiä yhtä hyvin Byrdsiin ja Neuhin, Field Miceen ja Stereolabiin tai vaikkapa Kurt Vileen ja Cloud Nothingsiin, mutta soidessaan Spooky Action at a Distance luo ympärilleen miniuniversumin, jossa muita yhtyeitä ei edes tarvita. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mirrorring – Foreign Body

Kranky

84 Liz Harrisin (Grouper) ja Jesy Fortinon (Tiny Vipers) yllättävä ja jälkiviisaasti ilmeinen yhteislevy etsii kahdesta ilmaisussaan ehdottomasta artistista synergiaa. Lopputulos on silti epäsuhtainen kompromissi, josta Forsino poistuu taskut pullollaan ja Harris koskemattomana. Ilmeisimmillään voimasuhde on Silent from Abovella: Tiny Vipersin kitaraan näppäillyt pakkomielteiset folk-rituaalit ovat ilmeisesti kaivanneet juuri Harrisin käsittelyä, melkein olematonta neljättä ulottuvuutta, omilleen elämään jätettyjen kaikujen kiertoa ja kerroksia. Fell Soundilla, Drowning the Callilla ja Minella Fortino taas tarjoaa Harrisille pulssin, kuivan ja julkean nuotionoidan äänensä tai kuulaan kitaran pilkettä, joilla koristella muutoin suvereenin grouperiaanista äänipalettia. Harris ja Fortino halusivat projektinsa ylimääräisellä r-kirjaimella korostaa tavoittelemaansa peiliefektiä. Lähimmäs sitä pääsee kymmenminuuttinen Cliff, joka lipsuu huomaamatta molempien otteesta ja saa toviksi täysin oman liikevoimansa. Lentoon olisi tarvittu silti kymmenen minuuttia lisää. Edelläkäyvimmillään Mirrorring on heijastuksia hahmotellessaan, hetkissä, joissa rakenteita alkaa ilmetä. Irti levyltä ja improvisoiden Harris ja Fortino saattaisivat päätyä hävittämään peilin välistään ja löytää todellisuuden, jota kumpikaan – tai kukaan muukaan – ei ole omillaan vielä löytänyt. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Odd Future – The OF Tape Vol. 2

Odd Future Records

78 Yli kymmenenhenkisen OF-kollektiivin albumilta on turha odottaa musiikillista punaista lankaa tai ehjää kokonaisuutta, mutta biisikirjosta löytyy laatua ja hyvällä tavalla hämmentäviä ratkaisuja. Teknisesti OF:n tuotanto on viilattua ja hiottua, soundimaailman vaihdellessa löysän 1990-lukulaisesta jytinästä nykypäivän säksättäviin klubirap-rutistuksiin. Tyler, The Creatorin, Hodgy Beatsin, Earl Sweatshirtsin, Domo Genesiksen ja Mike G:n räpit tippuvat sulavan löysästi, mutta biisin niin vaatiessa myös kiivaina kuin raivotautisen Jutin lämärit. Riimittelyn aiheet ovat samaa provokatiivista nuorten miesten kukkoilua, jota OF:n jäsenten soololevyiltä ja ryhmän edelliseltä julkaisulta on totuttu kuulemaan. Kun ämmät, raha, oman osaamisen erinomaisuus ja huumeet on käsitelty useaan kertaa, alkaa touhu hiukan puuduttaa. Levyn loppua kohden OF kuitenkin korottaa panoksia, ja riimittelyyn tulee enemmän tarinamaisuutta ja jopa itsekritiikkiä, jossa parinkympin kulmilla pyörivät nuoret miehet myöntävät, että jutut ovat välillä hieman epäkypsiä. Kokonaisuutena The OF Tape Vol 2. on kuitenkin ensisijaisesti kiukkuista, vimmaista ja levottomine juttuineen viihdyttävää taiturointia, josta näkyy kollektiivin hämmentävä luomisvimma. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Rufus Wainwright – Out of the Game

Decca

75 Rufus Wainwright on aina tuntunut poptähdeltä, mutta myyntilukujen tai levytystensäkään valossa hän ei ole sitä välttämättä ollut. Vuoden 2007 Release the Stars oli yritys kepeämmän ilmaisun suuntaan, mutta vain tyydyttävästi onnistunut sellainen. Sen jälkeen Wainwright pakenikin taiteellisempien projektien ja Judy Garlandin mallintamisen pariin. Hitti-insinööri Mark Ronsonin tuottama uutuus onkin eräänlainen paluu valtavirtaan. Wainwright on kuvaillut tehneensä tanssittavamman levyn, mutta onneksi väite on pitkälti harhaanjohtava. Out of the Game täyttyy sen sijaan ylellisesti sovitetusta keskitempoisesta retropopista jousineen ja 1960-lukulaisine komppeineen. Überdandy itse hallitsee biisejä tuttuun tapaansa, yhtä aikaa viileän elegantilta ja tunteelliselta kuulostaen. Kappaleet eivät paisu pöhöttyneisiin mittoihin, ne vain lipuvat samettisesta kamarista toiseen, juuri sillä tyylikkyyden ja hieman överin keikaroinnin rajapinnalla, jota kansipotrettikin kuvastaa. Mallikelpoista kuusaripoppia edustava Jericho ja muusta levystä poiketen sisäsiistin kasaridiskosoulin maastoon harhautuva Perfect Man ovat Out of the Gamen kohokohtia ja paljastavat samalla, mitä muu levy jää hieman kaipaamaan: joukosta erottuvia sävelmiä. Wainwright-by-numbers-tunne ei ole koskaan kaukana, mutta ei se missään kohtaa ota valtaakaan. Itsensä lisäksi Rufus kuulostaa aika usein varhaisten soololevyjen Scott Walkerilta. Se ei ole huono asia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Patrick Watson – Adventures in Your Own Backyard

Secret City

46 Tavattoman tyylikästä, kuolettavan tylsää. Viimeinenkin viehätys on karissut kanadalaisen Patrick Watsonin musiikista artistin (tai yhtyeen, kuten se haluaa itseään kutsuttavan) viidenteen albumiin tultaessa. Se ei ole tietenkään minkäänlainen yllätys, kun ajattelee, miten haastavaksi kiinnostavuuden ylläpitäminen on osoittautunut Watsonin monin kerroin lahjakkaammille hengenheimolaisille, kuten Antony Hegartylle tai Rufus Wainwrightille. Adventures in Your Own Backyardin taidepop on kunnianhimoista, mutta hyvin näennäisellä ja kuivakkaalla tavalla. Pianon, jousien ja puhaltimien luomaa äänimaisemaa tulee ihasteltua aikansa, kunnes huomaa, ettei se kerro yhtään mitään yhtään mistään. Into Giantsin kepeässä folkissa ja call–response-melodioissa on sentään pientä imua ja Morning Sheets on asiallinen Scott Walker -pastissi. Muuten levyllä ei tee mitään, ellei sitten ole ensimmäistä kertaa Watsonin sinänsä vaikuttavan, Cinematic Orchestrankin levyillä kuullun lauluäänen äärellä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla