Ektro

80 Jos psykiatri-runoilija-ex-ministeri Claes Andersson olisi kolmekymppinen vuonna 2013 ja hokisi kaoottisen avaruusäänikylvyn päälle akateemisen helsinkiläisellä aksentillaan ”homosexuella… zigenare… alkoholister…” vaikkapa Kiasmassa, voisin jo kuvitella mielessäni ne Ulla Appelsinin tuohtuneet kolumnit. Mutta mitä ihmettä, noista Anderssonin sanoistahan on jo liki 50 vuotta. Miksi kukaan enää ärsyyntyisi 1960-luvun avantgardesta, jota nykyään muistellaan lähinnä nuorison viehättävänä ajanvieteprojektina (”olihan se hienoa kun Vanhaa vallattiin”) tai taistolaisten kiusallisena älämölönä? No, aikana jona jälkeenmainitun kaltainen yhden aatteen autuuteen uskova nuorisoliike valtaa otsikoita ja yhteiskunnan hyljeksittyjä halutaan kauniista puheista huolimatta hutkia ojiin, varmasti aika moni. Siksi Sähkö-shokki-illan näennäinen keskeneräisyys ja abstrakti törmäily kuulostaa äärimmäisen anarkistiselta ja modernilta. Alun perin teos oli osana taiteilija Eino Ruutsalon Valo ja liike -näyttelyä Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä vuonna 1968. Interaktiivisuutta ja kokemuksellisuutta painottaneen kokonaisuuden oheisnumerona nähtiin syntetisaattoreiden ihmemiehen Erkki Kurenniemen vempeleistä ja runoilijaduo Anderssonin sekä Kalevi Seilosen sanantaiteesta koostunut pläjäys, jonka kapellimestarina toimi jazz-visiiri Otto Donner. Yleisömenestykseksi nousseesta Sähkö-shokki-illasta ei tietenkään ole tallella yhtään äänitettä, pelkkiä kuvia. Mutta, kuin levyn julkaisseen Jussi Lehtisalon keskeneräisyyden filosofiaa palvellen, sen harjoitukset tarttuivat kyllä nauhalle. Mikään valmis teos Sähkö-shokki-ilta ei siis ole, mutta muistiinpanojen, luonnosten ja kokeilujen dokumentaationa mitä hienoin ajan kuva. (Mikael Mattila)

AlunaGeorge – Body Music

Island

79 Lontoolainen AlunaGeorge nimettiin viime vuonna Brit-ehdokkaaksi, jonka lisäksi yhtye sijoittui BBC:n Sound of 2013 -äänestyksessä toiseksi. Tätä debyyttilevyä edeltävät julkaisut olivat viileää ja jännittävää – jopa sensuellia – mutta helposti omaksuttavaa popstepiä. Yhtye kuulosti nykypäivältä ilman oman muka-eksentrisyyden ja tavattoman taiteellisuuden uuvuttavaa itsekorostusta. Levyä edeltäneet kappaleet ovat edelleen kertakaikkisen hienoja – Massive Attack ja Sugababes ja Aaliyah sädetettynä nykypäivään ja dipattuna jäätelötiskin karkkirakeisiin. Albumin rungon muodostavat juuri nämä kappaleet. Onko tämä sitten hyvä vai arveluttava asia riippuu täysin siitä, oletko kuullut yhtyettä aiemmin. Levy käynnistyy huolestuttavasti uudella, läpeensä verettömällä kappaleella, joka on yhtyeen uran huonoin. Vanhat kappaleet kuitenkin ihastuttavat edelleen, ja loput uusista kappaleista toimivat huomattavasti paremmin. R&b:n takkia lainaan halajavia poppaavia post-modernisteja on pohjoinen pallonpuolisko täynnä, mutta harvalla heistä on tällaista luontevuutta, tyylitajua ja melodiakorvaa. AlunaGeorge tarjoaa värikkäämmän, tuhdisti popimman ja seksikkäämmän vaihtoehdon harmaan sävyillä maalaaville, ilottomille uuden r&b:n airuille. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bardo Pond – Peace On Venus

Fire Records

68 1960-luku on myytti, jota rakkaampi rockmuusikoille on ainoastaan tuon myytin purkaminen. Idealismin ja eksoottishakuisen metafilosofian jälkeisestä romahduksesta, uudesta pimeästä ajasta, hippikolikon b-puolesta ja kollektiivisista ”pahoista viboista” on tehty toisintoja stoner-bändin jos toisenkin toimesta. Jos Bardo Pond keksiikin tällä levyllä uudelleen pyörän, on se heksagrammin muotoinen, tehty ihmisluista, eikä sillä voi ajaa. Eli tuloksena on tavallista eksentrisempi, spiritistisen tumma psykedelialevy, joka toimii kuuntelukokemuksena melko harvassa tilanteessa. Kuten sanottu, on vastaavia viritelmiä kuultu ennenkin, mutta retrovaikutteilla pelaavista nimistä poiketen Bardo Pondin vahvuus on ennenkin ollut se, että bändi tuntuu tietävän paremmin kuin moni muu yhtye, miltä paha trippi tuntuu ja onnistuu myös kuulostamaan siltä. Melko erilaisella spektrillä operoivan Spacemen 3:n tavoin Peace On Venusilla tavoitetaan ilman turhia tehokeinoja jotain yhtä aikaa hyvin raskasta, melankolista ja kaunista. Mittaa levyllä riittää sekavasta illasta armahtavaan aamuun. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Jeremy Jay – Abandoned Apartments

Grand Palais / Modulor

67 Nuotin vieressä olevan nuotin vierestä hoilotteleva Jeremy Jay yhdisteli uransa alussa kirjastontäti-indiepoppia ja villaneule-rock’n’rollia tavalla, joka saa jokaisen Jonathan Richman -fanin sydämen väräjämään. Edellisellä albumillaan Dream Diarylla (2011) Ranskassa majaileva amerikkalaisartisti alkoi kuorrutella yksinkertaisia popsävellyksiään Pulp-henkisillä halpissyntikoilla. Abandoned Apartmentsilla Jay vie synteettisen äänimaisemoinnin vielä askelen pitemmälle; levyn nokturnaalinen tunnelma tuo ilmavuudessaan ja askeettisuudessaan mieleen Chromaticsin viimevuotisen Kill for Loven. Vuoden parhaimmistoon kuuluvalla Covered in Ivy -kappaleella kaikki on kohdallaan, mutta jo ennen levyn puoliväliä Jay alkaa menettää otteen kuulijasta. Liian moni kappaleista jää haparoivaksi yritelmäksi, ja sävellysten melankolinen flegmaattisuus alkaa ennen pitkää kääntyä itseään vastaan. Parhaimmillaan Abandoned Apartments toimii kuitenkin niin hyvin, että mielellään Jaylta kuulisi vielä toisenkin tällä reseptillä tehdyn levyn. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos! – No Blues

Wichita

29 Los Campesinosin uusimman albumin energiapotentiaali muistuttaa ns. sombreromallia. Sen musiikillinen pohja kattaa valtavan määrän alaa ja tyylikeinoja, sen keskiöstä nousee lopulta vain yksi kapea huippu, ja koko rakennelma kantaa nollavarausta (sisällä oleva tyhjä tila mukaan lukien). No Bluesin onttouden topologian päihittää ainoastaan Tom Campesinos! ja tämän lyriikkakynä, joka musteen sijaan on luultavasti täytetty Wite Outilla (muistatteko, se valkoinen tahma joka soveltui virheiden korostamiseen konekirjoitusliuskoissa niiden peittämisen sijaan sekä imppaamiseen?) Bikini Killin ja Sleater-Kinneyn levyistä muistettavaa John Goodmansonia käy sääliksi. Hän on joutunut hikoilemaan No Bluesin parissa kohtuuttoman paljon käyttääkseen jokaisen mahdollisen harhautuskeinon levyn keskinkertaisuuden peittämiseksi. On Walesin nummilla marssivan rojalistiarmeijan tunnelmaa, Pulttibois-henkisesti maanisen hysteeristä laulua kuvaamassa päähenkilön epästabiilia mielentilaa, ”massiivisten” shoegaze-kappaleiden breakdowneja akustisiksi, jopa cheerleader-kuoro todistamassa, että Britanniassa rugbyn ja prostituution voi yhdistää kunnialliseksi ammatiksi. Kaiken tämän takia itseriittoinen eksklamaatio ikuisesti päämäärätöntä indietä-indien-vuoksi-indietä tekevän Los Campesinosin nimen perässä tuntuu niin osuvalta. Kehnoinkin musiikki paranee vanhan teorian mukaan volyymiä lisäämällä ja No Bluesin kannessa pitäisi näin ollen lukea: ”To be played at maximum volume!” (Joni Kling!)

Video ei ole enää saatavilla

Moonface – Julia With Blue Jeans On

Jagjaguwar

78 Sehän tiedetään, että Moonfacella alias Spencer Krugilla (Wolf Parade, Sunset Rubdown ja noin sata muuta) on yksi 2000-luvun indierockin vaikuttavimmista lauluäänistä. Kolmannella sooloalbumillaan Julia With Blue Jeans Onilla kanadalainen antaakin baritonilleen kunnolla tilaa; levyllä ei kuulla muita instrumentteja kuin Krugin itsensä soittamaa pianoa. Kymmenen rakkauslaulua tällä reseptillä voi käydä väärässä mielentilassa kunnon päälle, mutta taitavasti säännösteltynä levystä saa paljon irti. Krug ei ole pianistina mikään virtuoosi, mutta varsin ilmaisuvoimainen. Jopa levyn pisimpien kappaleiden (kuten yli 8-minuuttisen Dreamy Summerin, jolla Krug tuntuu hyvällä tavalla kadottavan kappaleen punaisen langan) kesto on perusteltavissa. Yksittäisistä kappaleista nousee muiden yläpuolelle mahtipontinen Everyone Is Noah, Everyone Is the Ark, joka muistuttaa väkevästi ja koskettavasti, ettei se ihmisenä eksistoiminen ole mitenkään erityisen helppoa hommaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gary Numan – Splinter

Machine Music

65 Kraftwerkin ja Bowien jalanjäljissä new wave -hittejä tehneen simulanttikeikarin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jämähtää 1980-luvun myötä kepeästi diskoilevaksi uusromantikoksi, mistä hienot albumit Dance ja I, Assassin antoivatkin jotain viitteitä. Numan kuitenkin hoksasi verrattain varhain, että gootti- ja industrial-piireissä on gothoisampaa. Jälkiviisaasti päätös näyttää fiksulta ratkaisulta. Spartalaisen ankara äänenkuva sopii popveteraanille, joka on aina pyrkinyt maksimoimaan koukkunsa niiden mahdollisimman riisutulla esittämisellä. Numanin sävellykset eivät ehkä ole yhtä komeita kuin hänen polveileva lauluäänensä, joka kuitenkin tuli 1970-80-lukujen aikana hieman maneerimaisesti loppuunkäytetyksi. Kun pääsee yli siitä, että Splinterin raskaat, jossain Nine Inch Nailsin ja Marilyn Mansonin jäljissä ryskyvät industrialrock-taustat ovat auttamattoman vanhentuneita (vaiko jo lähes tuoreelta kuulostavia?) huomaa tajuavansa, että niihin yhdistettynä Numanin metallinen ääni saa aivan uutta dramatiikkaa alleen. Yllättävimmän tunnelatauksen asperger-artistilta tarjoaa kappale Lost. Kyllähän maailmassa riittää hieman pihalla olevaa kuusikymppistä mustahuulipönöttäjää, mutta luojan kiitos Numan tuntuu olevan paljon skarpimpi kuin monet aikalaisensa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Polica – Shulamith

Memphis Industries

53 Polica vaikutti ensimmäisten singlejensä perusteella harvinaisen omaperäiseltä elektronisen indiepopin tulokkaalta. Esikoislevy Give You the Ghost (2012) kuitenkin vihjasi, ettei minnesotalaisyhtyeellä taida olla ideoita tuhlattavaksi asti, ja kakkosalbumi Shulamith vain vahvistaa käsitystä. Polican kolhoa syntikkapoppia, rytmikästä R&B:tä ja Serge Gainsbourgin eurooppalaista svengiä yhdistelevä musiikki on yhä kiinnostavaa lähtökohdiltaan, mutta se on myös auttamattoman yksipuolista, jotta sitä jaksaisi sietää paria kappaletta suurempina kerta-annoksina. Channy Leaneagh tarkoituksettomasti kieppuvat laulumelodiat ja bändin rytmiryhmän ryskyvä ja polveileva soitto käyvät pidemmän päälle ärsyttämään, kun venyvistä ja vanuvista sävellyksistä ei saa kiinni. Siinä ei paljon Justin Vernonin taustalaulut auta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos vain hetkeä ennen Nuorgamilta saamansa arvosanan julistamista.

Walesissa alkunsa saanut indiepoprykelmä heittäytyi kerralla niin vakavaksi, että eihän se paljon naurata, viihdytä saati kosketa.

Maanisia kellopelimaratoneja, hengästyttävää huutolaulua ja kepeän idioottimaisia kertosäkeitä: iloa ja nuoruutta. Tätä kaikkea Los Campesinos! oli ensimmäisillä levyillään. Nyt seitsenpäinen bändi on tehnyt täyskäännöksen. Se on surullista kuultavaa.

Edellinen albumi Romance Is Boring (2010) esitteli ensimmäisen kerran yhtyeen vakavampaa puolta. Bändi kantoi uuden tyylivivahteen yllättävällä ryhdillä. Muutos kertoi kypsymisestä, aikuistumisesta. Los Campesinos! ei tuntunut enää yliopistokaveriporukan perustamalta bändiltä vaan se näytti itsestään moniulotteisemman ja kypsemmän puolen.

” I can’t believe I chose the mountains every time you chose the sea”, Gareth Campesinos huokaisi Romance Is Boring -levyn Coda-lopetuskappaleessa. Sydäntä vihlaisi.

Vaan eipä vihlo enää. Hello Sadness vetää murjottamisen niin reippaasti yli, että säälipisteet loppuvat ja niiden tilalla ropisevat epäuskon rippeet.

”It’s only hope that springs eternal
and that’s the reason why
this dripping from my broken heart
is never running dry”
(Hello Sadness)

Kaikki tuntuu liioitellun dramaattiselta. Ikään kuin seitsikko olisi istunut alas ja päättänyt tehdä teemalevyn surusta. Niin he ovat tehneetkin, mutta konsepti ei vain yksinkertaisesti toimi. Suru on liian selvää, laskelmoitua ja tönkköä. Se ei tunnu aidolta.

Mitä enemmän Hello Sadnessia kuuntelee, sitä falskimmalta se vaikuttaa. Surutuputus pursuaa yli sietorajan ja jäljelle jää halu laittaa tälle itkunäytelmälle loppu. Eniten Hello Sadnessissa harmittaa se, että levy tuntuu suorastaan kuulijan aliarvioinnilta. Lyriikat eivät anna varaa omille ajatuksille, vaan kaikki kipataan syliin kysymättä.

“The black bird is a part of me
so sad to see
so sad to be me”
(The Black Bird, The Dark Slope)

Los Campesinosin suurin vahvuus on aina ollut sen monipuolisuus ja rönsyilevyys. Seitsemän ihmistä saa aikaan upeita äänimaailmoja, runsautta ja rikkautta. Tässä suhteessa ei ole onneksi notkahdettu, sillä tälläkin albumilla ksylofonit kilkkaavat ja viulut vinkuvat tuttuun tapaan. Gareth milloin laulaa milloin puhuu reippaalla brittiaksentillaan. Mutta ei näillä osatekijöillä uppoavaa laivaa pinnalla pidetä. Vaikka soitto on tuttua, taattua Campesinos-laatua, se ei yllätä tai tuo pöytään mitään, mitä ei olisi kuultu jo debyytillä vuonna 2008.

Hello Sadnessin idioottivarma tematiikka ärsyttää niin paljon lähinnä siksi, että Romance Is Boring -edeltäjällä tunnusteltiin kaihoa ja kaipausta varsin onnistuneesti. Levyltä löytyy hienovaraisia oivalluksia ja kauniita ajatuksia menetyksestä ja surusta ilman, että ne olisivat pursunneet yli. Yhtye siis todistettavasti pystyy käsittelemään vaikeita tunteita hienovaraisesti ja oivaltavasti. Harmi, että samanlainen ymmärrys ei ole yltänyt enää uudelle levylle.

On parasta päättää tämä arvio yhteen Romance is Boring -levyn koskettavimmista säkeistä. Se olkoon muistutus siitä, että Los Campesinos! on hieno yhtye, joka tällä kertaa epäonnistui yrittäessään mahduttaa yhdelle levylle liian suurta surua. Sattuuhan sitä.

”I can see five hundred years dead set ahead of me
five hundred behind
a thousand years in perfect symmetry”
(The See Is a Good Place to Think of the Future)

20 Los Campesinos! todistaa, että surun käsitteleminen popbiiseissä on paljon vaikeampaa kuin tanssitaidottomuudesta kertovien kappaleiden rustailu. Nyt yhtye ymppää yhdelle levylle niin paljon surua, että se muuttui korniksi. Se on levyssä surullisinta.

Video ei ole enää saatavilla

Kunnioitettava siivu suomiräpin kuohkeinta kermaa yhdistää voimansa. Nuorgam kiittää.

Video ei ole enää saatavilla

Justice – Audio, Video, Disco

Nimikappale pariisilaisen elektrokaksikon lokakuussa julkaistavalta kakkosalbumilta, jota on kuvailtu ”elektroniseksi hardrockiksi” ja ”soittotaidottomien progeksi”.

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Vile – The Creature

Ensimmäinen kappale lopullisen läpimurtonsa tänä vuonna tehneen philadelphialaisrockarin tuoreelta So Outta Reach -ep:ltä.

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos! – By Your Hand

Ensimmäinen näyte ja avausraita walesilaisten tweepoppareiden neljänneltä albumilta, joka julkaistaan marraskuun puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

French Films – Pretty in Decadence

Tuore näyte ”Suomen Drumsiksi” mainitun helsinkiläisyhtyeen Imaginary Future -esikoisalbumilta, joka julkaistaan näinä päivinä.

Video ei ole enää saatavilla