RCA Records

72 Modernia r’n’b:tä vaivaa outo kahtiajako, jossa toisella laidalla ovat elektronisen tanssimusiikin maustamat party-anthemit ja toisella klassisempi r’n’b slowareineen. Chris Brownin uutukainen tiivistää tämän asetelman 19 kappaleeseen, joista valtaosa on äärimmäisen hyvin tuotettua ja kirjoitettua populaarimusiikkia, mutta joiden väliltä on turha etsiä yhteenkokoavaa teemaa. Karsimalla Fortunesta saisi mestariteoksen. Nyt timanttien väliin on jäänyt liian monta David Guetta -vaikutteista jytähumppaa ja löysän yhdentekevää hiphop-vetoa. Fortune tarjoaa kuitenkin kertakäyttömateriaalin rinnalla luksusluokan teoksia. Nasin kanssa levytetty Mirage on alusta loppuun tyylipuhtaana soljuva tunnelmapala, jonka kupliva biitti tuo mieleen TLC:n hitit, ja sitä seuraavat Don’t Judge Me ja 2012 ovat puhdasta r’n’b-kultaa. Klubitykityksistä taas Wait for You ilahduttaa villillä soundimaailmallaan. Fortunesta olisi saanut kaksi eri tyylisuuntiin nojaavaa albumia, joista olisi tullut oman lajinsa parhaimmistoa. Sekavuudestaan huolimatta siltä löytyy monta hetkeä, joihin voi palata, kun vuoden parhaita kappaleita ryhdytään listaamaan. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dent May – Do Things

Paw Tracks

59 Dent May julkaisee musiikkiaan Animal Collectiven suojissa, mutta ei jaa arvostetun kollegansa rohkeutta ja seikkailumieltä. Yhdysvaltalaismuusikon kakkosalbumi on innoittunut Beach Boysin musiikista, jopa naurettavuuteen asti (esimerkiksi Darlin’-biisin melodioita lainataan kolmessa kappaleessa). Tosin sillä erotuksella, että May luottaa varsin muovisiin syntikka- ja rumpusoundeihin eikä yllä likimainkaan yhtä enkelimäisiin lauluharmonioihin kuin Wilsonin veljekset. Rent Money, Best Friends ja Parents ovat kelpo pastisseja, mutta olemassaoloaan Do Things ei aivan pysty perustelemaan. Samanhenkisistä yrittäjistä esimerkiksi Golden Silversillä on paljon vahvempi oma identiteetti, Beach Boysin palvomisesta oman taiteenlajinsa tehneestä The High Llamasista puhumattakaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Diandra – Outta My Head

Universal

24 Diandra Floresin ennätysvauhtia levytetty esikoisalbumi käy varoittavasta esimerkistä joka suhteessa. Neito itse on vallan mainio ja lahjakas laulaja ja vaikuttaa kivalta ihmiseltä, mutta luoja paratkoon mitä Universal yrittää meille muiluttaa. Outta My Headin kappaleista suurin osa on covereita ja vieläpä biisejä, joita en suurin surminkaan antaisi kenellekään vielä levytettäväksi vaan lukitsisin kassakaappiin vähintään kahdeksikymmeneksi vuodeksi: Rihannan Only Girl, Beyoncén Listen, aivan hirveäksi tanssipophölkäksi raiskattu Tehosekoittimen Maailma on sun, persoonattomaksi riisuttu Lady Gagan Born This Way ja Whitney Houstonin I Have Nothing. Uusista kappaleista A Reason Why sekä Why Can’t My Heart Break lähes toimivat ja sinkkuna julkaistut Onko Marsissa lunta sekä nimibiisi hehkuvat jopa aitoa hittiyttä, mutta niistäkin jälkimmäinen on kiertänyt ensin itävaltalaisen tyttöbändin levytettävänä. Kokonaisuutena Outta My Head jää Anttilan alelaarin täytteeksi, eikä ole siinäkään seurassa kovin kiinnostava. Albumilta löytyy jokaiselle jotain, mutta sitä ei halua kukaan. Sääliksi käy Diandraa – tämä levy saattaa aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa, joka konkretisoituu vasta sitten, kun hän lopulta haluaisi hurmata ihmiset kunnollisella ja omannäköisellään popmusiikilla. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Loost Koos – <3

Monsp

84 Miten käy, kun kakkoslevyn semi-klubiräpillään ”äh”-reaktion aiheuttanut Loost Koos yrittää tehdä ensimmäisen vakavasti otettavan modernin kotimaisen r’n’b-albumin? Näyttäisi siltä, että syntyy paras albumi lajissaan. Toki kappaleissa edelleen räpätään, mutta niin niissä kaikissa myös lauletaan – ja sydämessään albumi on silkkaa nykyaikaista rytmibluesia. Levyllä Loost Koos ja vierailijat Joannan ja Super Jannen johdolla saattavat aiemmin flirttivaiheeseen jääneen estetiikan loogiseen päätepisteeseensä: he ottavat parhaat palat 1970-, 1980- ja 1990-lukujen r’n’b:stä, ripauttavat sekaan vähän letkeää Los Angeles -asennetta ja kuorruttavat kakun rehdin romanttisella räppifiilistelyllä. Pienempi kuin kolme -albumi kuulostaa silti täysin oman aikansa tuotteelta (mikäpä nykyjulkaisu ei viittaisi menneisyyteen?) – sen tuotantojälki on siistimpää, tasapainoisempaa ja niukempaa kuin ryhmän aiemmilla levyillä, tai ylipäätään juuri millään suomalaisella tämän genren levyllä. Toisinaan, kuten Aurinko nousee -kappaleessa, päästään jopa Roy Ayersin maagisiin sfääreihin. Kompit napsuvat kuivasti kuin The-Dreamilla konsanaan syntikkojen maalaillessa pohjalla vähäeleisin vedoin. Musiikissa on kuitenkin yksi iso ero aikalais-r’n’b:hen. Siinä missä modernin jenkkiärränbeen viisari osoittaa useimmiten sektoriin ”kolkko vieraantuneisuus”, Loost Koos on kesän lapsi ja puhuu sydämen äänellä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Son of Salami – Deli Days

Night People

60 Joey Pizza Slice on eräänlainen spurgumpi versio toisesta vermontilaismuusikosta Ryan Powerista. Myös miehen Son of Salami -äänitysten luomisprosessi on aitoa outsider-kamaa: c-kasettinauhurin nauhoituspää on modifioitu siten, että Mr. Pizza Slice voi tehdä päällekkäisäänityksiä entisten tallennuksien pyyhkiytymättä pois, tosin täysin sokkona. Kappaleet ovat siitä huolimatta melko onnistuneita. Ne ovat meluisia ja sekavia, eli siis persoonallisia ja taiteellisia. Joey Pizza Slice laulaa asioista, joilla on hänelle oikeasti merkitystä, kuten kappaleessa I Like Cigarettes. Voi pojat, toivon, ettei tämä nimi leviä liikaa suusta suuhun sosiaalisen median kautta, koska silloin Son of Salamista voisi tulla liian suosittu – vähän kuin Ariel Pinkistä nykyään. Ariel Pink on täydellinen sell out ja lisäksi hän on kuulemma kopioinut kaiken Joey Pizza Slicelta. Deli Days on lyhyesti sanottuna upea albumi ja jokaisen pitäisi kuulla se kerran elämässään. Valitettavasti lukiessanne tämän sen muutaman sadan kappaleen kasettipainos on luultavasti jo myyty loppuun. Oikeastaan koko kasetti oli niin UG, että sitä ei luultavasti edes myyty, vaan vaihdettiin huumeisiin. Sori! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Tallest Man on Earth – There’s No Leaving Now

Gravitation

83 Homman jujuhan on se, että Kristian Matsson on lyhyt: lähteestä riippuen hieman yli 160 senttimetriä. Harhaanjohtava nimi ei ole kuitenkaan estänyt ruotsalaista folklaulajaa saavuttamasta hämmästyttävää suosiota: esimerkiksi Yhdysvaltain albumilistalla There’s No Leaving Now sujahti ilmestyessään peräti top 40:een. Matssonin kolmas levy on hänen uransa toistaiseksi paras, malliesimerkki siitä, kuinka mies ja kitara -osaston albumit tulee hoitaa. Albumin kotonaan äänittänyt Matsson ei tarjoile tälläkään kertaa rinnuksille tursuavaa grilliherkkua ”kaikilla mausteilla” vaan höystää kappaleitaan vain silloin, kun siihen on tarvetta. Matsson soittaa lähinnä kitaraa ja pianoa, ja viidellä kappaleella häntä säestää basisti ja kahdella rumpali. Dylanin hengessä soivista kappaleista nousevat esiin syksyn sävyissä kahiseva avausbiisi Just to Grow Away ja helmeilevästi rullaava single 1904. Mutta kun konsepti ja toteutus ovat just eikä melkein kohdallaan, vähän köykäisempienkin kappaleiden parissa viihtyy. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Two Wounded Birds – s/t

Tri-Tone

79 Nahkatakkeihin, mustiin laseihin ja pottakampauksiin sonnustautunut lontoolaiskvartetti ammentaa esikoisalbuminsa tyylitietoisesti niiltä rockin vuosikymmeniltä, jolloin syntetisaattoreista puhuivat vain insinöörit ja hullut. Lahjattomissa käsissä Ramonesin (Together Forever), Chuck Berryn (Daddy’s Junk), Shadowsin (The Last Supper) ja The Beach Boysin (I’m No Saviour) sekoittamisesta voisi syntyä kulinaristia kauhistuttava sillisalaatti, mutta Johnny Danger (huokaus) ja kumppanit suodattavat aineksensa kaiken yhtenäistävän yökerhomelankoliafiltterin läpi, jollainen taisi olla käytössä edesmenneellä Branded Womenilläkin. Kahdentoista kappaleen joukosta ei heikkoa hetkeä löydy, ja jylhäsoundinen Growing-balladi päättää kekkerit tunteeseen, että Two Wounded Birdsistä saattaa olla tulevaisuudessa muuhunkin kuin äärimmilleen vietyyn tyylikkyyteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lukemattomista yhteyksistä tutun sarjakuvataiteilija-muusikko Ville Pirisen uusi yhtye soittaa uskonnollisista valistuskaseteista inspiroitunutta pelottelumusiikkia. Kolmikon Pirinen–Vekka–Taipale kynäilemän kappaleen esikoisvideon on ohjannut Sami Sänpäkkilä.

Video ei ole enää saatavilla

HeadHeartHands – Heroine

HeadHeartHands on keväällä 2011 perustettu helsinkilänen trio, joka on ehtinyt jo mm. lämmitellä Jamie Woonia miehen Helsingin-keikalla. Heroine on yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo 1.6. julkaistavalta EP:ltä Passions of the Young.

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Take a Walk

Passion Pitin kakkosalbumin kappaleet kertovat laulaja Michael Angelakosin mukaan “ongelmista, joita elämässäni on viimeisen kahden vuoden aikana ollut”. Gossamer ilmestyy 24. heinäkuuta. Sovitusapuna levyllä on ollut modernin klassisen ihmelapsi Nico Muhly.

Video ei ole enää saatavilla

Loost Koos – Kiitos (NMPT)

Kiitos (NMPT) on helsinkiläisen hiphop-trion kolmosalbumin avausraita. Monsp Recordsin julkaisema Pienempi kuin kolme ilmestyy 13. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Kylie Minogue – Timebomb

EMI julkaisee 6. kesäkuuta kokoelmalevyn The Best of Kylie Minogue, jolla kuullaan vanhojen hittien lisäksi tämä australialaisen taskuraketin uusi single. Lontoossa kuvatun videon on ohjannut Christian Larson.

Video ei ole enää saatavilla