Woodsist

78 Eat Skull, yksi arvaamattomimmista shitgaze-aallon (moukarifacepalm.gif) pörisijöistä palaa, yllätys yllätys, kimalaisten palatessa takaisin katukuvaan. Mutta… hetkinen. Nyt soundia on siistitty melkoisella kädellä. Ei ole hyvä etsiä perseraiskattujen radioiden S.O.S.-koodeja, kun III-albumia laittaa soimaan, sillä pettymys tulee olemaan valtava. Toisaalta, suhina ei tehokeinona enää ehkä riittäisi kolmannella levyllä, joten popsauvaa heilauttavat kallonpopsijat valitsivat viisaasti. Kiillotusta pintaan, niin vanhojen Punk Tripsin ja Oregon Dreamingin vertaisten melodioiden tuominen pääosaan riittää. Nyt saatte hieman laiskahkoa ja nuotillisesti rajoittunutta poppia, ja levyn päättää ei yksi vaan kaksi akustista heittoa. Hampaiden teroitus edessä, luulen, mutta tämä ei ainakaan tuhoa makuaistiani, kuten kymmenen vuotta sitten raakana juomani pontikka – tai Eat Skullin kaksi edellistä (ja erinomaista) levyä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Leijonat 2013

Sony

36 Kiekkolevyillä on yleensä sekä hyviä että huonoja kappaleita. Tällä levyllä on molempia. Hyviä kappaleita edustavat Mäk Gälis, Cheek, Haloo Helsinki! ja Irina. Huonoja kappaleita ovat esimerkiksi Teräsbetoni ja Lordi. Ne edustavat vanhoja nimiä ja ovat heviä. Miksi jääkiekko ja hevi on Suomessa naitettu yhteen? Kaikkihan tietävät, että parasta kiekkomusaa ovat räppi ja tekno. Albumilla on myös Samppa Linnan ja Timo Jutilan huumoribiisi. Biisin tyylilajina on dubstep ja aiheena huumori. Biisi ei ole aivan yhtä hauska kuin takavuosien hitti Ihanaa, Leijonat, mutta toisaalta: kuka pystyisikään ylittämään moisen klassikkokappaleen? Nyt tuntuukin, että tangenttia urheilun ja popmusiikin välillä yritetään tällä kokoelmalla muodostaa väkisin, kun Ihanaa, Leijonat -tyyppinen hittiklassikko ja oma visio puuttuu. Vaikutelma on väkinäinen eikä levyllä ole tarpeeksi teknoa tai räppiä. Lisäksi levyllä laulaa Vesku Jokinen kappaleen Olen suomalainen, jonka alkuperäinen esittäjä Jean Sibelus varmasti kääntyisi haudassaan, jos kuulisi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Antero Lindgren – Walking With the Dead

Ei-No

66 Antero Lindgrenin kakkosalbumin kohdalla on mainittu toistuvasti termi ”heartland rock”. Ja tuskinpa Lindgren olisi Talking With the Deadin kaltaista albumia tehnyt ilman aitoa viehtymystä Tom Pettyn, Jackson Brownen ja Bruce Springsteenin kaltaisten, sitä paljon puhuttua rehellisyyttä huokuvien sinikaulusrockareihin musiikkiin. Talking With the Deadillä ovat kuitenkin läsnä myös Mother-esikoisalbumilta (2012) tutut twinpeaksmäisen pahaenteisesti humisevat syntetisaattorit, joten mitään puhdasoppista retroilua albumi ei ole. Kahden äänimaailman välissä taiteillessaan Talking With the Dead jääkin eräänlaiseksi kompromissiksi Tunnel of Love -tyyppisen intiimiyden ja laulustemmoja ja 12-kielisiä kitaroita pursuavan ruutupaitareippailun välille. Se on sääli, sillä Lindgren on onnistunut tälläkin kerralla säveltämään varsin hyviä ja keskenään erilaisia kappaleita, kuten eaglesmäisesti viilettävä Highway Hallelujah ja synkkäsävyisempi I’m Ready. Pari miinuspistettä on tälläkin kertaa annettava Lindgrenin peruna suussa -tyyppisestä artikulaatiosta, joka liian usein muuttaa peet beeksi, koot geeksi, veet tuplaveeksi ja ässät zetoiksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

LL Cool J – Authentic

429 Records

51 Aitous ei ilmeisesti edellytä tuoreutta tai kekseliäisyyttä. Tämän levyn nimi piti alunperin olla Authentic Hip Hop, mutta LL Cool J on tainnut jossain vaiheessa tajuta, että pop- ja rockviittauksia vilisevä kauppakeskus-hiphop ei ehkä kuitenkaan ole sitä rouheaa vanhan koulukunnan riimitaidetta. Authenticin ongelma on, että kaikki kuulostaa tutulta kuin Nokia Tune suomalaisille. Tuotanto on löysää 2000-luvun listakamaa ja LL räppää kaikki mahdolliset kliseet, jotka kuka tahansa tämän levyjä kuullut osaisi ladella. Sen verran lipevä kaveri kuitenkin on, että muutamien hitaiden lemmiskelyrallien kohdalla on pakko myöntää miehen edelleen osaavan toisen tavaramerkkinsä tekemisen mainiosta. Sen toisen eli raakojen uhoräppien kohdalla homma kuulostaa sen sijaan lähinnä seniorin vaivaannuttavalta sotamuistelulta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

No Joy – Wait to Pleasure

Mexican Summer

69 Kanadalaisten Laura Lloydin ja Jasmine White-Glutzin muodostama No Joy on noussut varsin lyhyessä ajassa yhdeksi lihaksikkaamman kenkiintuijottelurockin suurimmista toivoista. Duon kakkosalbumin Wait to Pleasuren perusteella on helppo ymmärtää, kuinka näin on päässyt käymään, mutta yhtä selväksi levy tekee sen, että bändin on turha haaveilla minkäänlaisesta murtautumisesta shoegaze-geton ulkopuolelle. No Joyn merkittävin vahvuus on taito ja uskallus rakentaa tavallista häiriintyneempiä äänimaisemia. Eniten tekemistä kaksikolla on puolestaan perusasioissa, kuten laulunkirjoittamisessa. Ryhdikkään bassomelodian kuljettama Lunar Phobia olisi genreklassikko, mikäli se olisi julkaistu 1980- ja 1990-luvun taitteessa. Oikeaoppisesti laahaavalla ja pörisevällä Slug Nightilla sekä Cocteau Twinsiä grungeen naittavalla Hare Tarot Liesilla vahvistettuna siitä olisi saanut timanttisen ep:n, mutta uuvuttavuuteen asti hälisevällä albumilla niinkin hyvät kappaleet uhkaavat unohtua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Solar Bears – Supermigration

Planet Mu

77 Kyllästyivätköhän John Kowalski ja Rian Trench jossain vaiheessa odottamaan uutta Boards of Canada -albumia ja päättivät tehdä sellaisen omin voimin? Jos Supermigrationilta kuuntelee vain Cosmic Runnerin, Komplexin ja Rainbow Collisionin, on muunlaiseen johtopäätökseen vaikea päätyä. Solar Bearsilla on tarjottavana kuitenkin muutakin kuin (sinänsä erinomaisesti toteutettua) pastissia Boardsin auringonpaahteisesta raukeudesta ja fraktaalimaisista kappalerakenteista. Irlantilaisduon kakkosalbumilla kuullaan myös Stevie Wonderin 1970-luvun hippikauden progressiivisesti polveilevaa instrumentalismia (Love Is All), Trans Amin ja Zombin rosoista syntikkarockia (The Girl That Played With Light) ja hakua M83:n taivaisiin kurottelevan popin suuntaan (Airin Moon Safarilta tutun Beth Hirschin laulama Our Future Is Underground). Jälki on koko ajan varsin asiallista – mutta kuitenkin sitä kutkuttavampaa, mitä enemmän se tuo mieleen Boards of Canadan. Koskas se Tomorrow’s Harvest taas ilmestyykään…? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Shhh. Ole hiljaa, tai LL vie naisesi.

Rapmusiikin keulakuvilta on totuttu odottamaan machoilua, uhoamista, tiettyä uhkaavuutta ja jopa naisvihaa. Alkuaikojensa maailmojasyleilevän sanoman ja iloisten bileanthemien jälkeen rap otti varsinkin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa askeleen kohti vihan ja yhteiskunnallisen kritiikin täyttämää synkistelyä. Tähän oli toki syynsä, eikä tuolloin syntyneen gangstarapin merkitystä puhuttelevana ja monimuotoisena taiteena tule kyseenalaistaa.

Samaan aikaan tämän kehityksen rinnalla rap kuitenkin myös kaupallistui ja muuttui valtavirran suosikiksi esimerkiksi lähenemällä sitä melodisemman r&b:n kanssa. Rapin näyttämölle astuivat gangstereiden ohella herkemmät kaverit, jotka pystyivät katu-uskottaviksi katsottujen uhobiisiensä ohella tuottamaan hempeitä lemmenlurituksia.

Yksi tähän suuntaan kelkkansa kääntäneistä artisteista oli James Todd Smith, artistinimeltään LL Cool J, joka vielä ensimmäisellä levyllään oli tuutannut kuulijoilleen täyslaidallisen rehvastelevaa ja uhoavaa nuoren miehen kovistelua.

1990-luvun aikana mies osoitti kuitenkin olevansa kaikkein lahjakkaimmillaan tehdessään kappaleita joko rakkaudesta tai hellyyden lihallisemmista ilmenemismuodoista. Nuoresta kollista oli kuoriutunut parikymppinen hurmuri, jonka tavaramerkiksi muodostuivat rapiksi puetut romanttiset kertomukset ja kiihkeiden lemmenleikkien sankaritarinat.

LL Cool J:n artistinimi tulee sanoista Ladies Love Cool James, ja viimeistään 1990-luvun puolivälissä tämä rakkauden suurvisiiri oli lunastanut artistinimeensä kätketyn lupauksen lukuisilla romantiikkaa ja eroottista latausta tihkuvilla hiteillään.

Tänä keväänä LL Cool J julkaisee jo uransa 14 albumin, mikä ei oikeastaan tunnu mitenkään ihmeelliseltä, sillä onhan tämä monitaituri myös menestynyt tv- ja elokuvanäyttelijänä, sekä liikemiehenä. Hiphopin perinpohjin kaupallistetussa kaanonissa tämä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta se, että LL on onnistuneesti toiminut alalla jo neljällä vuosikymmenellä, on aika poikkeuksellista. Ellei sitten ole niin, että juuri rapin yleensä niin miehisestä kuulijakunnasta poikkeavan laajan naisyleisönsä ansiosta hän on pystynyt pysymään pinnalla kaikki nämä vuodet.

Näin ystävänpäivän kunniaksi tarjoilemme tämän suklaasilmäisen riimihurmurin seitsemän unohtumattominta tai ainakin tunteikkainta hittiä.

7. Hush (2004)

Tällä vuosituhannella LL Cool J:n kyky uusiutua on hieman karissut. Ehkä ikä ja kertynyt omaisuus ovat tuoneet mukanaan tiettyä mukavuudenhalua, jonka seurauksena sankarimme ei koe niin tärkeäksi yrittää enemmän?

Vaikea sanoa, mutta sen voi todeta tästä kappaleesta, että miehen kyky naittaa r&b:n herkkyyttä hiphopin leppoisampaan laitaan ei ole hävinnyt minnekään. Eikä simppelien, romanttisten, sanoisinpa jopa elokuvamaisten, kertomusten sepittämisen taito ainakaan ole hukassa.

Video ei ole enää saatavilla

6. I Need Love (1987)

Vuoden 1987 Bigger and Deffer -albumin toinen single oli megamenestys, jota on myöhemmin tituleerattu eri yhteyksissä maailman ensimmäiseksi rap-balladiksi. Kappale teki tuolloin vasta 19-vuotiaasta LL Cool J:stä lopullisesti tähden ja kuuluisuuden myös Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolella.

Kappaleen hienovireinen ja hidastempoinen ilmaisu kuulostaa edelleen raikkaalta, sillä se erottuu niin selkeästi aikamme turboahdetuista tunnepurkauksista. Herkkää niin herkkää.

Video ei ole enää saatavilla

5. Around The Way Girl (1990)

I Need Loven menestyksen rohkaisemana LL teki seuraavalle levylleen tukun balladeja, mikä poiki osalta hänen kuulijoistaan sekä alan vaikuttajilta kommentteja, että tämän musiikista oli tullut liian lässyä. LL Cool J vastasi syytöksiin tekemällä yhteistyössä supertuottaja Marley Marlin kanssa Mama Said Knock You Outin, levyn, joka tulvi aggressiota ja katujen koulimaa kovapintaisuutta.

Ironista kyllä, levyn parhaiten menestyneeksi singleksi kohosi yli puolimiljoonaa kappaletta myynyt Around The Way Girl, joka oli yksi levyn pehmeimmistä ja herkimmistä kappaleista. Tämä LL:n tilitys siitä, kuinka hän tarvitsee snobien mallineitojen sijasta katuja tuntevan, slangin taitavan ja bambukorviksissa keimailevan kulmien mimmin, oli hänen ensimmäinen top 10 -hittinsä.

Video ei ole enää saatavilla

4. Phenomenon (1997)

Kymmenessä vuodessa LL Cool J oli kavunnut uransa huipulle. Rahaa, naisia ja ylellisyyksiä riitti. Menestyksen myötä miehen lemmenlauluihin oli tullut myös huomattavasti lihallisempi ja suorasukaisempi sointi. Enää ei laulettu kulmien tytöistä tai kaipuusta oikean rakkauden syleilyyn. Herkän nourukaisen tilalle oli tullut mies, joka tietää mitä haluaa ja ottaa sen. Tämä kiihko tiivistyy parhaiten Phenomenoniin, kappaleeseen, joka siivitti hänen seitsemännen studioalbuminsa platinamyyntiin. Ei ihme, häärihän kappaleen tuottajana tuolloin vielä niin tuoretta soundia työstänyt Sean ”Puffy” Combs.

Kappaleen video on näin 2010-luvulla katsottaessa aika herkullinen paketti kaikkia niitä ylenpalttisesti 1990-luvun lopulla käytettyjä visuaalisia ja puvustuksellisia tehokeinoja, joiden ei toivo enää koskaan palaavan. PVC-asut, kalansilmäobjektiivi ja tökerösti ylikäytetyt nopeutukset, kaikki samassa paketissa.

Video ei ole enää saatavilla

3. Loungin’ (Who Do Ya Love) (1995)

1990-luvulla hiphop ja r&b lähenivät menestyksekkäästi toisiaan ja LL Cool J halusi osuutensa voitoista. Vuoden 1995 Mr. Smith on hänen uransa kulminaatiopiste, albumi, jolla hän punoi yhteen hiphopin uhkaavan kiihkeyden ja r&b lempeän sielukkuuden.

Bernard Wrightin Who Do You Lovea koukussaan kierrättävän Loungin’in remix-versio on LL:n ja r&b-naistrio Totalin yhteistyö, joka on kestänyt kappaleen alkuperäisversiota paremmin aikaa. Vaikka toki molemmat kappaleet ovat LL Cool J:n uralla hittejä, eihän hän muuten olisi makuuhuonehiphopin kiistaton esitaistelija.

Video ei ole enää saatavilla

2. Doin’ It (1995)

Nyt tehdään ”sitä”. Eipä tätä oikein voi selitellä mitenkään älyllisesti. Kiihko, kiima, panohommat, armoton lihan himo, niistä tässä kappaleessa on kyse. Eikä se haittaa ollenkaan kun kyseessä on näin viihdyttävä, kahden ihmisen kauneinta mahdollista kanssakäymistä kuvaava tunnelmointi.

Kappaleen jokseenkin kiihkeät naisvokaalit ovat jokseenkin tuntemattomaksi jääneen LeShaunin riimittelyä. Ostaisin tuolla äänellä varustetulta naiselta vaikka 20 sukkaparia tai Aku Ankan tilausta jos hän olisi puhelinmyyjä, huh huh, mikä mimmi.

Video ei ole enää saatavilla

1. Hey Lover (1995)

The Trackmastersin tuottama, r&b-hurmuriryhmä Boyz II Menin kanssa äänitetty Hey Lover toi LL Cool J:lle hänen uransa toisen Grammy-palkinnon. Ensimmäinen oli tullut parhaasta rap-kappaleesta Mama Said Knock You Outin nimiraidalla, ja viisi vuotta myöhemmin LL osoitti Hey Lovella, että herkkä kappale voi todellakin olla palkinnon arvoinen myös rapin kentällä.

Michael Jacksonin The Lady In My Lifesta poimittu sample, herkkääkin herkemmät kertosäkeet Boyz II Meniltä ja tuo silkkinen ja kuitenkin niin luontevan kuuloinen riimitulva, joka tihkuu lempeän totista kaipuuta, – siinä avaimet menestykseen. Mielestäni yksi hienoimpia biisejä, ikinä, missään.

Video ei ole enää saatavilla