”Hengellinen etsijä Cohen tuntuisi myöhempinä vuosinaan liukuneen takaisin kotiuskontonsa juutalaisuuden suuntaan, mutta dogmaatikoksi hänestä ei ollut koskaan.”

Lauluntekijän hyvästijättö ja moniselitteinen teologinen pohdinta samassa paketissa.

”Hineni, hineni
I’m ready, my Lord”

82-vuotiaana marraskuussa 2016 kuolleen Leonard Cohenin jäähyväisistä yleisölleen olisi houkuttelevaa etsiä yhtäläisyyksiä David Bowien vastaaviin vain vajaata vuotta aiemmin. Bowie tiesi kuolevansa syöpään Blackstar-albumiaan tehdessään, ja Coheninkin terveys oli loppuaikoina ilmeisesti niin heikko, että sopii olettaa hänen ymmärtäneen You Want It Darkerin viimeiseksi levykseen. Kumpikin teos on ladattu ainakin jonkinmoisella määrällä viitteitä edessä olevaan. Ja kumpikin albumi ehti tehdä vaikutuksen kriitikoihin ja kuulijoihin vain täpärästi ennen kuin suruviesti jo saapui.

Samankaltaisuuksia on lisää: niin Blackstarilta kuin You Want It Darkeriltakin julkaistiin ennakkoon singlenä nimikappale, ja juuri näissä molemmissa kappaleissa kuoleman aavistelu on ainakin jälkiviisaasta perspektiivistä kouriintuntuvinta.

Mutta sitten niihin eroihin.

Bowien kuolema tuli yleisölle täytenä yllätyksenä, ja vastaavasti Blackstar-biisi ilmaisee asiansa niin abstraktisti, ettei siitä osattu aluksi lukea aivan niin tummia sävyjä kuin siinä sitten osoittautui olevan. Cohen taas puhuu tässä niin suoraan kuin uskonnollisia symboleja käyttäen voi puhua. Tai no, se on ainakin osatotuus You Want It Darkerista.

Melko suoraa puhetta näyttää olevan ainakin tämä:

”If you are the dealer
I’m out of the game
If you are the healer
I’m broken and lame”

Eli vanha ja väsynyt ihminen anelemassa vapautusta tämän elämän kahleista? Säkeet on helppo tulkita näin ja jättää pohtimatta niiden moniselitteisyyttä. Ehtolauseet eivät kenties välitä vain ensimmäisenä mieleentulevaa sanomaa. Jos sinä olet parantaja. Ehkä et olekaan. Ja kuka sinä? Sekin kysymys on kysyttävä, vaikka taas vastausta voisi luulla ilmeiseksi.

Selvää toki on, että laulussa on kyse jumalasuhteesta. Selvää ei kuitenkaan ole edes se, mistä jumalasta puhutaan, sillä konteksti väreilee juutalaisuuden ja kristillisyyden välimaastossa. Teksti viittaa suoraan ristiinnaulitsemiseen, toisaalta se käyttää juutalaista uskonnollista sanastoa ja synagogakuoroa. Hengellinen etsijä Cohen tuntuisi myöhempinä vuosinaan liukuneen takaisin kotiuskontonsa juutalaisuuden suuntaan, mutta dogmaatikoksi hänestä ei ollut koskaan.

Tulkitsen, ettei You Want It Darker sittenkään ole tunnustuksellinen laulu tai mitään niin helposti ymmärrettävää kuin kuolemaansa odottavan ihmisen monologi jumalalleen. Se on saattanut saada virikkeensä jostakin tällaisesta, mutta laajenee yleisemmäksi kuvaukseksi elämästä uskonnollisen kokemuksen läpi nähtynä – monologi, kyllä, mutta ei rukous, vaan pohdintaa siitä, mitä tuo ihmistä suurempi haluaa, mahdollistaa, sallii ja lupaa. Vaiko mitään?

Hyvien sanoittajien lauluissa kannattaa aina kiinnittää huomiota nimeen ja sen rooliin kokonaisuudessa. You want it darker; we kill the flame. Mieleenpainuva ja arvoituksellinen säe, joka tuntuu kuvastavan elämän rajallisuutta ja tämänpuoleisen maailman kärsimyksentäyteisyyttä ja sitä, että asioita nyt vain ei ole tehty meille helpoiksi. Emmekä mekään tee niitä meille helpoiksi, vaan olemme susia toisillemme ja itsellemme.

Ja se on kai tärkein syy siihen, että niin monet meistä kaipaavat jumalaa (tai kaikki, ainakin jonkinlaista). Tarkoitusta.

Kieltämättä nämä ovat asioita, joiden kuvittelisin kuoleman lähestyessä, elämästään tiliä tehdessä, saavan entistä raskaamman painon.

On ehkä yllättävää, että You Want It Darkerin säveltäjä on nipusta loistavia Madonnan kasarihittejä parhaiten tunnettu Patrick Leonard. Mutta tämä ei oikeastaan ole sävellysbiisi. Tämän tekevät teksti, Cohenin loppua kohti vain vakuuttavammin sanoja painottava puhelaulu, kuoron lähes aavemainen, tyhjiä tiloja ja ihmisen suurta yksinäisyyttä alleviivaava osuus ja taiteilijan pojan Adam Cohenin vähäeleisen dramaattinen tuotanto.

Leonard Cohenin myöhempää levytysuraa leimaa usein jopa juustoiseksi käyvä syntikka- ja taustalaulumatto, jolla on kaiketi yritetty pehmentää hänen levy levyltä epämelodisempia vokaalisuorituksiaan, mutta tässä ei olla lähdetty tilkitsemään melodista tyhjiötä, vaan alleviivaamaan sen mahdollistamaa luontaista dynamiikkaa. Se on oikea ratkaisu, kun ollaan vastauksetta jäävien kysymysten äärellä.

Video ei ole enää saatavilla

Leonard Cohen – hieno mies.

Leonard Cohenin isä kuoli, kun Leonard oli 9-vuotias. Isä jätti hänelle pistoolinsa. Elämänkerturi Ira Nadelin mukaan siitä tuli Cohenin elämän ensimmäinen talismaani. Varttuessaan Cohen löysi uusia talismaaneja. Kirjat, kitaran, kirjoituskoneen, naisia, lisää aseita, psykedeelisiä huumeita, uskonnon.

Cohenin neroutta ymmärtääkseen on ymmärrettävä hänen spinozalaista kuvastoaan: jumala on läsnä kaikessa, myös uskonkirjoissa, joita Cohen ei oikeastaan tunnusta. Hänen korkeampi olentonsa on laulu. Se on ihmisruumiissa, luonnossa, taiteessa, elämän ja kuoleman välttämättömässä yhdessä käynnissä. Sota ja seksi yhdistyvät toisiinsa, poltiiikka on yksi rakkauden muoto. Rakkaus ja viha – toistensa lempilapsia. Ja mitä laulu itsessään on – eipä luultavasti juuri mitään. Vain tavattoman tiheään esiintyvä sana Cohenin pitkässä tuotannossa, jotain johon hän tuntee olevansa sidottu.

Ei Cohen ole mikään suuri humanisti – humanisteilla on taipumus hysteerisyyteen maailman pahuutta kohtaan, itselle ulkopuoliseen, ja puolestaan omahyväiseen rakkauteen sitä kohtaan, joka on ympyrän sisäpuolella. Cohen on zeniläisempi: ”Sigh, shit shappens”, hänen asenteensa tuntuu usein olevan, mikä voi antaa välinpitämättömän, kyynisenkin vaikutelman. Todellisuudessa kyse on melankolisen kauneuden näkemisestä aivan kaikessa. Pystyi siitä nauttimaan tai ei. Eikä Cohenin musiikki yksiselitteisesti kuulu nautinnon saati itsekidutuksenkaan piiriin.

Ja mistä nämä laulut syntyisivät, elleivät elämän sakaroitaan kaikkialle ulottavasta monimuodosta, ja siitä että tuon kukoistuksen päättää kuolema, että sitä varjostavat pimeät ajat, kurjat hotellihuoneet, väkivalta ja rakkaus – tuo väistämätön synti, heittäytyminen, ensimmäinen askel kohti lopullista. Orgasmitkin ovat pieniä itsemurhia. Hulluksi tuleminen on pientä.

Cohenin laulujen aiheina ovat tunteista suurimmat. Ja hän laulaa niistä intohimolla. Mutta kontekstissaan tuo kaikki arkipäiväistyy. Romantikon sijaan hän on äärimmäinen realisti. Popmuusikon täytyy olla, sillä jokainen uusi laulu on kertausta, jotain hieman banaalia. Käytössä oleva sanasto on rajallinen ja Cohen pysyy perusteemoissa. Näin hän on pystynyt myös pitämään tuotantonsa niin laadukkaana niin pitkään.

Tämä on johdanto Leonard Cohenin arkkityyppien äärelle. Kiertokävely hänen päänsä sisään on peruttu, mutta antaa laulujen kertoa jotain taiteilijasta. Ehkei meitä lopulta kiinnosta miten Cohen maailman näkee, vaan miten hän kertoo siitä meille. Veikkaan, että aika paljon siitä on bullshittiä – siitä tunnistaa hyvän taiteilijan.

Velhotrilogia

Songs of Leonard Cohen (1968)

96 Cohen aloittaa muusikonuransa räjäyttämällä pöytälaatikkonsa eteemme. Sen sisältö vastaa liitonarkkia. Avainkappale on toki Parasites of Heaven -runokokoelmasta sovitettu Suzanne. Jos laulu pitäisi väkisin kytkeä 1960-lukuun, olisiko sen referenssi folkperinteessä vai barokkipsykedeliassa? Suzannessa on paljon Cohenin varhaisen runouden populaarimetafysiikkaa, eikä se ole niinkään rakkauslaulu kuin metarakkauslaulu – kertomus rakkaudesta puhtaimmillaan, ylimaallisesta rakkaudesta naispuoliseen jumalolentoon, energiaa säteilevästä kultakehrästä ihmisen rinnassa. Levyn toinen voimaballadi, b-puolen avaava So Long, Marianne tuntuu ehkä tarkoituksellisenkin mundaanilta eroottisen seikkailun kaiholta, arkiselta vastapuolelta Suzannen rituaalille. Marianne on joka tapauksessa veret seisauttavalla intensiteetillä ladattu karbiini lauluksi. Leppymättömästi esitetty hyvästijättö mahdottomalle saaden kaiken lihan värisemään. ”You held on to me like I was a crucifix” -rivi tuntuu rintakehän sisään työntyvältä kädeltä.

Songs of Leonard Cohen on pippuroitu viehättävillä, vähemmän avainasemassa olevilla mutta taidokkailla pienoiskuvaelmilla. Lemmen pimeimmistä kellariloukoista kaivetut, maanisen depressiiviset Master Song ja Stranger Song, jotka Cohen esittää armottoman kameramaisella puhelaululla todeten, sivullisena todistajana, jota ei kiinnosta, joka ehkä jopa halveksuu. Cohen on rakkauden rakastaja, mutta vain aidoille rakastavaisille. Näiden kappaleiden hahmot ovat vihan, eivät rakkauden tuotteita. Jos folkperinne on jälleen mainittava, Cohen on siitä irrallaan: nämä ovat symbolismilla mustaksi väritettyjä versioita Dylanin Hollis Brownin laatukuvarealismista.

Songs of Leonard Cohen nousee vielä äärimmäiseen huippuunsa albumin lopussa. On kuin levyn romanttisempi, jopa pop-prinssimäinen trubaduuri kohtaisi kaikkea tuota lemmenkuvastoa osuvasti ja samalla salaa kaivaten satirisoivan, Beautiful Losers -romaanin alussa esiteltävän hullun erakkorunoilijan, ja nämä tekisivät musiikkia duona. Stories of the Street on luultavasti Cohenin aliarvostetuin mestariteos. ”The stories of the street are mine, the Spanish voices laugh. The Cadillacs go creeping now through the night and the poison gas” -rivi melodiaansa yhdistettynä on ginsbergiläisyydessään paras suurkaupunkikuvaus, joka koskaan on pistetty paperille. Kertoja on viimeisessä hotellissa istuva punnitsija, yhdessä kädessä itsemurha, toisessa ruusu. Molemmat motiivit tulevat myöhemmin toistumaan Songs of Love & Haten Dress Rehearsal Ragissa, mutta monin verroin kyynisempinä (itsemurhasta on tullut koko laulun päämotiivi, ruususta ruusuristi, ajatus uskonnollisesta heräämisestä viimeisenä, naurettavanakin toivona. Mitä upein vastakohtien balanssi.)

Kertoja haaveilee maatilasta ja rauhallisesta elämästä, mutta voi herätä yöllä unohtaen kuka on. Teurastamossa karitsan kanssa hänen käsissään ovat nyt heksagrammi ja tyttö. Lisää typerryttäviä rivejä: ”The age of lust is giving birth, and both the parents ask, The nurse to tell them fairy tales on both sides of the glass, And now the infant with his cord is hauled in like a kite, And one eye filled with blueprints, one eye filled with night.”

Kappaleen lopputoteamuksessa Cohen rinnastaa loputtoman universaalin yksinäisyydentunteen ja nykyihmisen kaupungissa elämisen musertavan osattamuuden tehokkaammin kuin kukaan muu on tehnyt: ”We are so small between the stars, so large against the sky, And lost among the subway crowds I try to catch your eye.” Rivi voisi yhtä hyvin jäädä viimeiseksi koko musiikin historiassa. Se summaa kaiken olennaisen. Se on rivi jonka jälkeen silmänsä on valmis ummistamaan viimeisen kerran. Koska mitään nähtävää ei enää jää jäljelle.

Yllättäen epilogin tarjoavat vielä albumin ainoa tyhjällä käyvä raita Teachers (jonka täydellisessä maailmassa korvaisi Store Room), sekä levyn viimeinen nuotti, joka laskeutuu painavana kuin likainen käärinliina: One of Us Cannot Be Wrong on jatko-osa Suzannelle ja Mariannelle, levyn kolmas, tuhoava naisjumalkuva. Pimeitä, hulluuden jo valloittamia riittejään puuhaten Cohen kertoo päähenkilöstä tämän kolmen rakastajan – psykiatrin, pyhimyksen ja eskimon – kohtaloilla. He kaikki tuhoutuvat oman mediansa kautta, psykiatri kirjoittaa itselleen reseptin, pyhimys hukkuu: sakramentti, ja eskimo jäätyy lumimyrskyyn. Laulajan äänen etääntyessä efekti on musertavin mahdollinen. Cohenin debyyttilevyn päätyttyä kuulija on näännytetty täysin. Se jättää jälkeensä tyhjän tilan, selittämättömän viiman ihmisen sisälle, se jättää kyvyttömäksi tunnistaa enää omien tunteidensa luonnetta myrskyn riepottelevuuden jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Songs from a Room (1969)

84 Songs of Leonard Cohenia seurannut kakkosalbumi tuntuu aavistuksen epätyydyttävältä. Laatumateriaalin valikoiduttua debyytille Songs from a Roomin materiaali vaikuttaa tuoreeltaan kirjoitetulta ja ajoittain kiireiseltäkin. Mukaan on päässyt muutama joutavanoloinen folklaulu. Kiinnostavinta on takakannessa poseeraava norjalaisblondi. Se on So Long Mariannen innoittaja Marianne C. Stang Jensen kuvattuna Hydran saarella Peloponnesoksella. Cohen eli suuren osan 1960-luvusta Hydralla Mariannen kanssa ja kirjoitti psykedeelistä romaaniaan Kauniit häviäjät, jonka tajunnanvirta syntyi hänen sanojensa mukaan kalliosaaren armottomasta auringonpaahteesta – luultavasti myös vapaasti saatavilla olevat huumeet olivat osallisina, koska saarella asustellessaan Cohen oli aina pilvessä kuin käki.

Muusikonuran myötä niin Hydra kuin Marianne olivat kuitenkin jääneet taakse. Yleisen käsityksen mukaan ero tapahtui hyvissä väleissä, mutta todellista syytä Cohen ei ilmeisesti ole osannut esittää. Songs From a Roomin aikaan artisti yritti pakonomaisesti hakea uutta suuntaa elämälleen. Levy äänitettiin Nashvillessa, missä hän yritti hieroa itselleen jonkinlaista cowboyimagoa. Pelkistäminen perusasioihin kuuluu myös Songs from a Roomilla. Debyyttialbumilla Cohenin raskas proosa oli toiminut sellaisenaan suoraan levylle siirrettynä, nyt hän etsi kirjoittamiseensa popmaisempaa, kevyempää rakennetta. Levyn muotokieleen kevyt, konstailematon soundi ylsi, mutta aiheiltaan Cohenin lyriikka on umpimasentunutta ilman aiempia koristeluja.

Seems So Long Ago, Nancy on kuoleman odottamista, You Know Who I Am ehkä kabbalaan mieltyneen tappajan mutinaa. Korkeimpaan lataukseen pääsee hyytävä Story of Isaac, jossa Abraham kuljettaa poikaansa temppelivuorelle. Kertomus päättyy murhaavaan kuvaan pyrstönsä levittävästä riikinkukosta. Ydinpommi? Avauskappale Bird on the Wire on levyn kappaleista ainoa yleisösuosikiksi jäänyt hitti. Lempeä yölaulu, jolla Cohen jälleen haikailee omaa vapauttaan. Laulun laulaa lintu – tie vapauteen on laulu?

Video ei ole enää saatavilla

Songs of Love and Hate (1971)

98 Mestariteos. Songs from a Roomin seuraajaa äänitettiin taas Nashvillessa, minkä jälkeen Cohen siirtyi Lontooseen. Cohen kuvaa varhaiskautensa lauluissa usein syvää masennusta ja itsetuhoa, mutta hänen todellisesta mielentilastaan on vaikeaa ottaa selkoa. Mieleltään lopulta aina tasaiselta vaikuttanut Cohen on ehkä vain kiintynyt myrskyisiin, runollisiin motiiveihin. Ehkä hän imi Lontoossa masennuksesta pikemminkin energiaa, oliivinvihreää kirjoituskonettaan vuokrahuoneessa iskien.

Songs of Love and Haten välitön tulkinta ei kuitenkaan ole näin optimistinen. Kokonaisuutena se on selkeästi hallituin ja Cohenin uran tasapainoisin tuotos materiaaliltaan hieman liian laajalle levittäytyvän debyyttilevyn jälkeen, tunnespektriltään se on kyynisempi, viileämpi, toteavampi. Äänitetty murha. Mutta kenen? Cohen vai fiktiivinen hahmo? Takakanteen painetut pari toteavaa riviä eivät anna vastausta.

Itsesäälinen Avalanche avaa levyn hitaana vyörytyksenä, joka antaa enteitä tulevasta. Perässä ei seuraakaan välitön katastrofi, vaan upea Last Year’s Man, jonka aloitusrivi on ehkä levollisimpia maailmassa, ja vihjaa kenties viimevuoden miehen olevan mielisairaalassa? Cohen etenee ylevöityneeseen tilaan tuijottaessaan kattoikkunaa, joka kenties päästää sadetta sisään, kunnes herää siihen että kylmä vesi kraanasta iskee väsyneisiin kasvoihin.

Dress Rehearsal Rag käy kuulijan kimppuun painavina, päätä jomottavina iskuina ja Cohen kuljettaa tekstiä sujuvammin kuin koskaan aiemmin, jopa kiireisesti, läpi katkeran ja silti oudon humoristisen kuvaelman. Kaikkein ankein kylpyhuone, mies jonka elämässä ei ole enää mitään jäljellä. Hän hengähtää hetken ja kuulijan on tehtävä niin myös, sillä fantasmagorisessa kauneudessaan seuraava jakso vie hengityskyvyn: mies siirtyy muistelemaan kastanjatukkaista naista ja kävelyjä vuorilla – kuvaus on liian mystissävytteinen tähän rosoiseen kylpyhuoneeseen elämän laidalla – onko se vain kuvitelmaa? Nyt hän on taas joulupukkina peilinsä edessä, partaveitsi lapasessa. Onko kyse humoristisesta realismista, vai palasiko hän hulluna vuorelta.

Jälkimmäinen lienee todennäköisempää, selviää, kun viimeisessä säkeistössä palataan Beautiful Losersin tunnelmiin: mitä kuponkeja tämä työtön luuseri etsii lehtien takakansista? Lähettävätkö ruusuristiläiset hänelle anonyymeissä kirjekuorissa salatietoa vai ei-niin-siveellisiä valokuvia naisista, jotka tarvitsivat rahaa yhtä kipeästi kuin hän ihmiskosketusta? Harvoin on kuulija tuntenut päässeensä pinteestä yhtä salakavalasti kuin kappaleen viimein päättyessä: kamera paneroi toisaalle, itsemurha jää tekemättä, se oli pelkkä läpimeno?

Songs of Love and Haten klaustrofobinen, pientä tilaa henkivä painajainen väistyy pieneksi hetkeksi. Se ei silti lakkaa olemasta häiriintynyt. lkeämielinen Diamonds in the Mine on pirullinen kantrirenkutus, Cohen kusipäisimmillään. Love Calls You by Your Name jää konventionaaliseksi, silti hieman vinksahtaneeksi ja pahaa enteileväksi rakkauslauluksi.

B-puolen päättää sarja Cohenin hienoimpia balladeja. Romanttisena hömppänäkin toimiva Famous Blue Raincoat on pintansa alla tuhansien arvoitusten sarja. Jälleen Beautiful Losers: kenties kolmiodraama, jonka kryptisyyttä lisää mukana näyttelevä kolmannen näyttelijän mielenterveyden hajoaminen. Ennen Joan of Arcin komeaa, surumielistä loppuelegiaa, joka synkeän albumin lopuksi tavallaan päästää kuulijan pinteestä toisin kuin debyytillä, kuullaan levyn synkkyyden oikeuttava ekstaasi: liveäänityksenä toteutettu Sing Another Song, Boys, joka viimein pakenee tuosta suljetusta kammiosta ulos vapauteen siirappisen surrealistisessa rakkaustarina jonka pääosaa voisi näytellä Errol Flynn. Jälkeensä se jättää taas kysymyksiä. ”She spies him through the glasses, from the pawnshops of her wicked father. She hails him with a microphone, that some poor singer, just like me, had to leave her. She tempts him with a clarinet, she waves a Nazi dagger.” Onko tämä uni, hullun viimeinen houre vapaudesta sellissään?

Video ei ole enää saatavilla

Sotatrilogia

New Skin for the Old Ceremony (1974)

85 Neljännellä albumillaan Cohen alkoi kokeilla uusia vaihtoehtoja laulujensa instrumentaatiossa. Lieneekö taustalla ollut toive hieman kunnioitettavammista myyntiluvuista? Kokonaisen bändin soitettavaksi luotu New Skin ei silti noussut Yhdysvalloissa edes listoille. 1970-luku oli Cohenille itsensä etsimisen ja artistikuvansa hakemista, eikä tuon vaiheen aloittava hieno levy ole myöskään jäänyt kriitikoiden mieleen samalla tavalla kuin miehen profiilikkaammat teokset, vaikka se pienoisklassikoksi tunnustetaankin. Silloin muistetaan mainita lähinnä kappaleet Who by Fire, Take This Longing sekä tietysti Chelsea Hotel #2:n banaali lyriikka (tähän balladiin haetusta koskettavuudesta Cohen ei koskaan saanut otetta, versio on liian kylmä ja toteava. Huolettomampi, vähemmän paatoksellinen Lloyd Cole löysi jotain tuosta koskettavuudesta paljon myöhemmin).

New Skin for the Old Ceremonyn todelliset hienoudet ovat kuitenkin avausraidan laiskasti naljaileva Is This What You Wanted, lähes Simon & Garfunkel -pophölmöydessään yhä traagiseen nuottiin käpertyvä Lover Lover Lover, sekä painostava There Is a War.

Field Commander Cohen -kappaleen ohella sen teemana on yksi Cohenin suosikkiaiheista: sota, miesten välisestä konfliktista sukupuolten väliseen sotaan laajennettuna, metafyysisenäkin voimana, rakkauden mahdollistajana. Vain vuotta aiemmin Cohen oli joutunut tulitaisteluun matkustettuaan Israelin ilmavoimien mukana Siinain erämaahan Jom kippur -konfliktin aikaan. Armeija oli ilmeisesti kuvitellut värväävänsä poptähden joukkoja viihdyttämään, Cohen taas pääsevänsä taistelemaan syyrialaisia vastaan itselleen pyssyn varastaen. Häpeällisen reissun jälkeen Cohen suunnisti seuraavaan sotaansa, joka käytäisiin törkyisten lakanoiden välissä. Hän soitti Phil Spectorille…

Video ei ole enää saatavilla

Death of a Ladies’ Man (1977)

87 Cohenin hämärin, hulluin ja hedonistisin tuotos. Phil Spectorin kanssa myrskyisissä merkeissä tehdyllä levyllä Cohen kokeilee kaikkea iskelmästä, funkkiin ja Spectorin wall of sound -tyyliin. Hän kuulostaa epätoivoiselta. Kaiken taustalla kytee keski-ikäistyvän, naista vailla olevan miehen pakkomielteinen seksuaalinen neuroottisuus. Aloitusraita True Love Leaves No Traces on yhtäaikaisesti herkistelevä, pahuksen nätti popkappale, jonka alavire on silti härski. Cohenin ohut ääni tuntuu epävarmalta ja hänet näkee puettuna imelyyksiä suoltavan estradilaulajan epäsopivaan viittaan. Paper Thin Hotelissa paneminen tihkuu ohuiden seinien läpi, ja on ihme ettei yksikään nysväindiebändi ole vielä tätä pienklassikkoa coveroinut (?) Memories pauhaa maanisena periodikuvauksena tai sitten sijoittuu kertojan omaan perverssiin fantasiamaailmaan, jossa hän tanssittaa naisia rautaristit kauluksessa.

Kauttaaltaan rasvaisen albumin keskipiste on kuitenkin Don’t Go Home With Your Hard-On, jonka jälkeen Fingerprintsin maalaisviuluineen ja fiftyshadehtavan, bombastisen lopetusraidan voi skipata. Hengästyttävässä Spector-orgiassa kasvetaan mieheksi kauneusalongissa, isä on kampaaja, äiti on enemmän freelancer. Cohen pääsee täyteen vauhtiin revitellessään kertosäettä: erektio ajaa miehen hulluksi! Sade ei sitä sulata! Kotiin ei voi mennä kun stondaa! Hän on joko purskahtamaisillaan itkuun, kuolemaisillaan tai jo valmiiksi lähellä orgasmia. Sama asia. Äärimmäistä primaaliterapiaa, jolle Bob Dylan ja Allen Ginsberg laulavat taustoja.

Jos Death of a Ladies’ Man olikin epäonnistunut tyylikokeilu, ”katastrofi”, on se erittäin riemukas sellainen. Edetkää omalla vastuulla.

Video ei ole enää saatavilla

Recent Songs (1979)

78 Cohenin ehdottomasti unohdetuin albumi ei sisällä käytännössä lainkaan isoiksi klassikoiksi muotoutuneita kappaleita. Vaikka avausraita Guests nousee hyytävyydessään Cohenin kappaleiden kärkeen, on muu materiaali varsin ennalta-arvattavaa eikä sykähdytä välittömästi. Toistuva levyyn perehtyminen avaa kuitenkin varsin hienoja yksityiskohtia, kuten vaikka kaunis The Traitor, jossa lattarikitara kuitenkin leijailee häiritsevän päälle liimattuna. Kelvollisen albumin tarjonta ei siis jää välittömästi mieleen ja tuotantoa olisi voinut trimmata.

Cohen ei olisi Cohen jos hän olisi tehnyt useamman Recent Songsin kaltaisen albumin, niin pahasti levy uhkaa välillä hukkua pehmeyteensä. Dynamiikassa tultaisiin hyppäämään aivan uudelle tasolle viisi vuotta myöhemmin Various Positionsilla. Syytä voi vain arvailla, mutta asiaan on saattanut vaikuttaa noihin aikoihin tehty esiintyminen Jerusalemissa, missä Cohen otti hetken mielijohteesta LSD:tä juuri ennen lavalle nousemista, ja näki taivaallisen ilmestyksen avautuvan pyhän kaupungin ylle.

Video ei ole enää saatavilla

Rakastajatrilogia

Various Positions (1984)

95 Cohenin renesanssin katsotaan alkavan vuoden 1989 hittialbumista I’m Your Man. Various Positionsin suosio antoi vielä odottaa itseään, mutta uuden tulemisen elementit ovat kaikki jo läsnä tällä usein I’m Your Manin varjoon jäävällä mestariteoksella. 1970-luvun tyylillisistä harhailuista ei ole tietoakaan, kun Cohen löytää aivan uuden voimakkaamman ilmaisun muodon. Muusikko, joka ei edes debyyttialbumillaan 17 vuotta aiemmin kuulostanut vasta-alkajalta, kasvaa nyt artistina täyteen, suorastaan jättimäiseen mittaansa.

Various Positionsin jokainen raita on laadukasta popmusiikkia, mutta huomion luonnollisesti varastavat kaksi laulajan uran ikonisinta raitaa. Minimaalisessa intensiivisyydessään pelottava, raamatullisesti svengaava Hallelujah, sekä Dance Me to the End of Love. Luonnottoman vetoavan melodian taustalla palava Holokausti kuuluu tavallaan kaikessa Cohenin musiikissa, mutta Dance Me to the End of Lovessa hän jopa vertaa kansanmurhaa rakastetun piirittämiseen, piirtäen surun ja historian taaksejättämisen kuin uuden elämän alkusykäyksiksi, tietäen että sama alavireinen melankolia tulee kiduttamaan myös tulevia sukupolvia, ja että sama matalatahtisten työntöjen hiljainen rytmi lähes verisuontemme kohinan alle peittyen tulee soimaan jokaisen uuden elämän taustalla vastaten tuosta kidutuksesta. Vain Cohenilla on kyky tällaiseen kylmähermoisuuteen – ja sen pukemiseen yhdeksi kaikkien aikojen kauneimmista popkappaleista.

Oman mainintansa ansaitsee vielä albumin kolmas huippuhetki, ylevänä, kaiken tahtonsa koonneen väsyneen taistelijan hoippuvalla varmuudella etenevä kuolonmarssi Night Comes On. Cohenin maailmassa olemme kaikki murhaajia – viimeinen toivomme on kauneuden löytäminen ennen kuin häviämme varjoihin.

Video ei ole enää saatavilla

I’m Your Man (1988)

93 I’m Your Man alkaa morodermaisesti säksättävillä syntikoilla, jotka antavat taustan julmalle First We Take Manhattanille, yhdelle Cohenin korkeimmista lakipisteistä, joka täydellistyy viimeistään musiikkivideonsa kirkuvissa yhdyntäkonnotaatiossa lokeissa. Tämä on militanttia musiikkia, tämä on valloittamisen musiikkia, ja Cohen on palannut voitokkaana. Jennifer Warnesin Famous Blue Raincoat -cover oli nostanut vanhan tuotannon pinnalle (sitä ennen esimerkiksi Various Positionsia oli myyty Yhdysvalloissa hävettävän pieniä määriä, itse asiassa Pohjois-Amerikassa Cohenin runokirjat myivät paremmin kuin hänen levynsä) mutta I’m Your Man nosti hänet valokeilaan, kaksikymmentä vuotta aiempia menestyksiä vanhempana ja uutta karismaa saaneena, voisikos sanoa ”naistenmiehenä.”

Levyn nimikappale on silkkaa vanhan miehen vihjailua, eikä Ain’t No Cure for Loven tai Take This Schmaltzinkaan kohdeyleisöjä kauheasti tarvinnut levy-yhtiössä pähkäillä, kun Cohenille annettiin hänen uusi tilaisuutensa. Tuloksena oli kuitenkin värisyttävän hyvä poplevy, jonka ainoa tahra on artistin uran luultavasti tyylittömin vikatikki, typeristä typerin Jazz Police.

Video ei ole enää saatavilla

The Future (1992)

70 I’m Your Manin jälkeen The Future tuntuu osittain pettymykseltä. Cohenista tulee ensimmäistä kertaa moralisti. Se tuntuu myös tavattoman hidastempoiselta levyltä – yhtä lukuun ottamatta kaikki Futuren kappaleet kellottavat kuuden ja kahdeksan minuutin välillä. Toisaalta Cohen taitaa pahaenteisyyden, jota biisimateriaalin esiintyminen Oliver Stonen rikollisen aliarvostetussa Natural Born Killers -julmuustutkielmassa vielä jotenkin alleviivaa.

Levy sisältää muilta (ehkä Death of a Ladies’ Man poisluettuna) miehen albumeilta puuttuvaa surrealistista pahan unen tuntua. Nimikappaleessa ja Waiting for the Miraclessa tämä toimii parhaiten, mutta keskivaiheen Closing Time–Anthem–Democracy -putki on puuduttavaa kuunneltavaa, eikä sen helpotukseksi albumin lopussa tarjota kuin aavistuksen soljuvampi Light as the Breeze ja kymmenen minuutin Irving Berlin -versiointi, jolle ei oikein tunnu löytyvän mitään oikeutusta.

Video ei ole enää saatavilla

Kuningastrilogia (tunnetaan myös nimellä ”Käpistrilogia”)

Ten New Songs (2001)

49 Yhdeksän vuoden tauon jälkeen Cohen, 67, oli noussut asemaan, jossa kukaan ei voi enää odottaa itseoikeutetulta mestarilta mitään todellista substanssia. Eikä Cohenin myöhäiskauden avaava Ten New Songs tarjoa mitään sinne päinkään. Albumin ydinsisältö on myhinää, öhinää ja palkka-armeijalta kuulostavan studio-orkesterin puhelinjonotusmusiikkia. Sessiomuusikot ovat joko robotteja, tai ovat putkahtaneet kohdusta suoraan harmaantuneina vanhoina möykkyinä… He ovat istukoita jotka on opetettu soittamaan. Jos jumala opetti Daavidin soittamaan psalmeja, ehkä hän myös opetti Daavidin vaimojen jälkeiset soittamaan. Soitelkaa, te kohtukäpyset, soitelkaa!

Pitkäaikainen taustalaulaja Sharon Robinson tunkee myös mukaan. Tämä on Cohenin m(y)öh(ä)istuotannon huonoin puoli: hän on antanut oman rajoittuneen sävellystyönsä kasvavissa määrin musiikillisesti kuolleista kuolleimpien ulkopuolisten masinoitavaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Dear Heather (2004)

50 Ehkä Cohenista voi sanoa, vailla pelkoa vanhan miehen elämäntyön halveeraamisesta, että uransa ehtoolla, keskellä pahinta käpistelyä ja hattukauttaan, hän sentään istuu kaiken keskellä välinpitämättömänä, jopa sarkastisena. Levyn aloittaminen Byronilla ja päättäminen Tennessee Waltzilla on niin herkullinen paradoksi, että miehen ironiantaju ei siis liene kadonnut mihinkään – tai sitten hän on jo seniili? Muiden runoilijoiden tekstien lukeminen ei ole uutta Cohen-levyillä, mutta olihan esimerkiksi Lorcalla ja Cohenilla sentään tiettyä yhteistä maaperää allaan.

Entäpä miehen omat tekstit? Suoraan sanottuna Heatherin materiaali on melkoisen laiskaa ja parhaat näytteet tulevatkin kauempaa, esimerkiksi vuoden 1961 runo To a Teacher. Se, että teksti lausutaan umpijuustoisen, kasarilta klangaavan pseudobeatnikjatsin päälle, lienee taas Cohenin itsetietoista piruilua? Toivottavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Old Ideas (2012)

67 Uransa heikoimpien levytysten jälkeen emeritustaiteilijalle on enemmän kuin sopivaa nimetä levynsä vanhoiksi ideoiksi. Siinä piilee tietysti jälleen myhäilevä alasävy: Cohen ei keksi ideoitaan uudelleen, mutta levy on kaukana hänen väsyneimmistään.

On vuosi 2013. Tässä vaiheessa Cohen on jo niin vanha, että 4845-vuotias Metusalem-puu Kalifornian Inyon piirikunnassakin kalpenee. Mutta hyvin se vetää. Jos kokonaisuus tasapaksuudessaan vähän puuduttaakin, Going Home, Amen ja Darkness nousevat levyn muun materiaalin ylle ja harmiton möhinäpaketti saatetaan kunnialla uuniin sapattia edeltävänä iltana.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Live Songs (1973)

79 Euroopassa 1970–1972 soitetuista konserteista koostettu pienimuotoinen Live Songs poikkeaa lukuisista muista Cohenin livelevyistä siinä, että osa materiaalista on kokonaan uutta eikä saatavilla muilla albumeilla. Muu materiaali koostuu Songs From a Roomin päivitetyistä kappaleista. Live Songs onkin ennen kaikkea kiehtova dokumentti siitä, mitä tuo aina hieman kesyksi jäänyt albumi olisi voinut olla raadollisemmalla asenteella toteutettuna. You Know Who I Am ja Nancy (aiemmin Seems So Long Ago, Nancy) peittoavat Songs From a Roomin versiot. Aliarvostettunakin Live Songs on kuitenkin liian hajanainen ja kiireessä kasatun oloinen toimiakseen täysipainoisena teoksena.

Uutena materiaalina kuullaan improvisaatioiden ja resitaatioiden ohella teologinen kantriveto Passing Through sekä värisyttävä päätösraita Queen Victoria. Levyn oudoke on Lontoossa äänitetty, ainoastaan kerran livenä esitetty Please Don’t Pass Me By (A Disgrace). Kolmetoistaminuuttinen sokean kerjäläisen mantra, joka voi koetella armottoman muotonsa, mutta ennen kaikkea siihen pakatun maanisen sivustakatsojan syyllistämisen vuoksi – sen tarkoitus on tehdä kuulijansa olo epämukavaksi. Sävellyksenä puolivillainen kappale täytyy nähdä ainutkertaisena sosiaalisena kokeena, jossa Cohen kidutti yleisöään laittamalla nämä taputtamaan rytmiä loppumattoman, synkeän ranttinsa mukana.

Video ei ole enää saatavilla

Onko se Kilpinen? Onko se Samu Sirkka? Ei, se on Leondard Cohen!

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Tänään vuorossa Juha Merimaa.

Leonard Cohen: Old Ideas

Kunhan pääsee yli alehallin halpiskokoelmalle sopivalta levykannelta, paljastuu Leonard Cohenin kahdestoista studiolevy yhdeksi komean uran parhaista. Helsingin olympiastadionin kanssa samaa vuosikertaa edustavan miehen ideat voivat olla vanhoja, mutta niistä syntyvät kappaleet iättömiä. Darkness, Amen ja levyn avaava Going Home olisivat helmiä kenen tahansa tulkitsemina, mutta Cohenin rauhallinen puhelaulu ja taustaymusiikoiden hillitty svengi sopivat niihin kuin hattu vanhan herran päähän. Ja levyn päättävässä, parisuhteen ongelmista kertovassa Different Sidesissa on paras tänä vuonna kuulemani kertosäe:

”Both of us say there are laws to obey
But frankly, I don’t like your tone
You want to change the way I make love
I wanna leave it alone”

Video ei ole enää saatavilla

Bob Dylan: Tempest

Dylan voi olla Cohenia seitsemän vuotta nuorempi, mutta Tempestiä kuuntelemalla tätä tuskin uskoo. Jos Old Ideas on levynä ajaton, on Tempest vanha jo syntyessään. Se kuulostaa levyltä, jollaisia 1930-luvun bluesukot olisivat vääntäneet, jos heillä olisi vain ollut käytössään Dylanin levytysbudjetti. Ikä kuuluu myös Dylanin äänessä, mutta toisin kuin Cohen hän ei edes yritä kääntää sitä edukseen vaan kurlaa raspillaan suoraan kuulijaan korvaan: ota tai jätä. Tarjous ei ehkä kuulosta helpolta, mutta ottaminen kannattaa; julma Pay In Blood, eeppinen kolmiodraama Tin Angel ja Muddy Waters -päivitys Eraly Roman Kings ovat väkeviä todistuksia siitä, miksi vanhassa vara voi olla parempi.

Video ei ole enää saatavilla

Patti Smith: Banga

Paitsi että Patti Smith on tämänkertaisesta kolmikosta ainoa, joka vielä voisi olla Suomessa työelämässä (joskin jo kerryttämässä työssä viihtyjien superkertymää), hän myös kuulostaa nuorimmalta. Toisin kuin asemansa hyväksyneissä Dylanissa ja Cohenissa, Pattissa on mukana yhä aito annos hullutta tehdä mitä mieleen juolahtaa. Bangan tähtihetkiä ovat pitkä, improvisointiin perustuva tajunnanvirtateos Constantines Dream sekä toisaalta perinteistä poplaulua muistuttava This Is the Girl, rehelliseltä kuulostava tribuutti Amy Winehouselle. Levyn päättävä After The Goldrush osoittaa myös, ettei Patti ole menettänyt taitoaan tehdä hyviä covereita, vaikka viiden vuoden takainen masentava Twelve antoi jo syytä pelätä moista.

Video ei ole enää saatavilla

Ramsayn kirjoittama teksti Leonard Cohenin Take This Waltzista julkaistiin Nuorgamin Popklassikot 1986 -sarjassa 16.2.2012. Ikään kuin lämmittelynä Ramsay kirjoitti ensin esseen aivan toisesta kappaleesta, Dance Me to the End of Lovesta – siitäkin huolimatta, että se oli julkaistu jo vuonna 1984. Julkaisemattahan se jäi, jehna vieköön.

Tänään Sonera Stadiumilla järjestettävän Leonard-konsertin kunniaksi julkaisemme nyt tuon myyttisen esseen, ettei se huuhtoudu peruuttamattomasti ajan aallokkoihin. Hyvät naiset ja herrat, Jean Ramsay ja kadonneen popklassikon arvoitus: Dance Me to the End of Love!

* * *

Leonard Cohen: Kanadan Markus Nordenstreng, mitä hattuvarantoon tulee.

“Well, I sing this for the Jews and the gypsies and the smoke that they made”, laulaa Leonard Cohen Live Songs -levyllä (1973) julkaistulla yhdeksänminuuttisella versiolla kappaleesta Please Don’t Pass Me By (A Disgrace). Tuo lause kaikuu oudolla tavalla myös Dance Me to the End of Loven sisällä.

Cohen on itse sanonut Dance Me To The End of Loven saaneen alkunsa tarinasta, jossa  tietyillä tuhoamisleireillä krematorioiden läheisyyten oli pakotettu vangeista koottu jousikvartetti soittamaan klassista musiikkia hirmutöiden taustalle. Tuo musiikki, ja lause ddance me to your beauty with a burning violin”, ovat Cohenille eräänlaisia kauneuden ja intohimon äärimmäisyyksiä tuossa hirvittävässä tilanteessa. Samaa ristiriitaisuutta ja tuhoon antautumisen kauneutta Cohen näkee myös rakkaudessa, joka on laulun keskeinen voima.

Kirjassaan Leonard Cohen: Prophet of the Heart (Omnibus, 1990) L.S. Dorman ja C.L. Rawlins näkevät kappaleen taustalla juutalaisen arvoituksen, koanin, joita juutalaiset heidän mukaansa mutisivat matkalla uuneihin. “Out of the eater came forth food / and out of the strong came forth sweetness”.

Tämä elämän ja kuoleman tai paniikin ja turvan välinen tila (”dance me through the panic ’til I’m gathered safely in”) saa miltei sadomasokistisia tasoja niskavillat nostattavassa viimeisessä säkeistössä:

””ouch me with your naked hand
touch me with your glove
dance me to the end of love”

Paljas käsi ja hansikas ovat toistensa äärimmäiset vastakohdat, toinen rakkautta ja toinen vihaa, mutta lopputulos on silti sama: molemmat työntävät eteenpäin siihen tilaan mikä rakkauden lopussa on.

Kappaleen voimakkaat raamatulliset viitteet – oliivinoksat, kyyhky, Babylon ja teltan tarjoama suoja – johtavat tulkintaa tiettyyn suuntaan. Kaikkiin näihin liittyy eräänlainen vankeus, ja pakeneminen. Erämaamatkat, ja heikkona lepattava toivo. Cohen tuntuu rinnastavan tanssin eräänlaiseen uskaltamiseen paeta omaa tilannettaan, nousta sen rajoitusten yläpuolelle, ja sen kautta päästä yhteyteen toisen ihmisen kanssa, mutta toki lopulta myös siihen äärimmäiseen yhteyteen, eli jumaluuteen sulautumiseen, siihen mitä “rakkauden lopussa” on (myös kappaleen videon alussa on tämä implikaatio kuolemaan). Näin koko kappale muuttuu rukoukseksi, pyynnöksi tanssittaa pois siitä sietämättömästä tilanteesta, jossa on.

Kreikkalaisen sirtakin (tai hidastetun klezmerin) rytmeissä kulkeva kappale on tunnelmaltaan haparoivan surumielinen. 2000-luvun kiertueilla Cohen on lisännyt mukaan alkuperäiseen minimalistiseen keitokseen klarinetin, joka korostaa kappaleen klezmer-juuria entisestään.

Kyseessä on transitorinen laulu, eräänlainen siirtymäriitti. Edellislevy Recent Songs ilmestyi vuonna 1980, ja Various Positions neljä vuotta myöhemmin. Näiden välillä Cohen oli julkaissut voimakkaasti omaa juutalaisuuttaan luotaavan, uskonnollisia tekstejä sisältävän Book of Mercyn (1982), viettänyt jo aikaa Mount Baldyn zen-luostarissa ja lähestyi uhkaavasti 50. ikävuottaan. Tietty tarve muuttua roikkui painavana ilmassa.

Transitorisuutta ilmentää myös levyn instrumentaatio. Cohen siistiytyi tällä levyllä, ja etenkin levyn avanneella Dance Me to The End of Lovella, jolla käytetään ajan hengen mukaisesti syntetisaattoreita. Tämä vieraannutti osaa Cohenin yleisöstä, mutta toi omalla tavallaan uuden tason suorastaan huvittavaa minimalismia Cohenin musiikilliseen palettiin. Dance Me to the End of Lov’n alussa kuultava halpa Casion preset-komppi on kappaleen musiikillinen selkäranka, jota korostavat villit konebanjo-soundit soolossa ja futuristisena avaruusklezmerinä leijuva syntetisoitu viulu-melodia.

Various Positions nousi julkaisuviikollaan top 10:iin Espanjassa, Portugalissa ja Skandinaviassa, mutta tilanne Atlantin toisella puolella oli varsin toisenlainen. CBS (joka oli tähän asti julkaissut kaikki Cohenin levyt) kieltäytyi julkaisemasta albumia, koska ei pitänyt sitä tarpeeksi hyvänä. “Katsos, Leonard, tiedämme että olet suurenmoinen, emme vain tiedä oletko oikeastaan yhtään hyvä”, kerrotaan yhtiön johtajan Walter Yetnikoffin sanoneen Cohenille levyn julkaisun tiimoilta käydyissä keskusteluissa.

Various Positions julkaistiinkin Amerikassa riippumattoman Jem Recordsin Passport-alamerkillä. CBS otti levyn katalogiinsa vasta, kun Cohenin tuotanto julkaistiin ensi kertaa cd:llä vuonna 1990.

Video ei ole enää saatavilla

Onko se Kilpinen? Onko se Samu Sirkka? Ei, se on Leondard Cohen!

Lyriikoiden kuuntelematta jättäminen vie pois suuren osan joidenkin laulujen sisällöstä, mutta Leonard Cohenin laulujen tapauksessa se vie kaiken arvokkaimman. Tässä sunnuntain konsertin kunniaksi kymmenen kappaletta, jotka valaisevat veteraanilaulajan kykyä pukea mitä hankalimpia, yllättävimpiä ja hieman häpeiltyjäkin tunteita hienoiksi, välillä todella julmiksikin lauluiksi.

#10 Master Song (Songs of Leonard Cohen, 1968)

Edes ensimmäisella levyllä ei kestä kauaa, että herran tunnetuimman kappaleen Suzannen kaiho katoaisi. Sen jälkeen tärähtää heti hankala, moniulotteinen Master Song, joka vaatisi oman esseensä. Tilan puutteesta johtuen on helpompaa lajitella se samaan pinoon Famous Blue Raincoatin kanssa: kolmiodraamoihin pureutuviin lauluihin, mutta kertojan ääni jää tässä etäisemmäksi ja häiritsevämmäksi. Ja sekin on vain yksi tulkinta – teksti notkuu upeita vertauksia, mutta harva niistä on yksiselitteinen.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Dress Rehearsal Rag (Songs of Love and Hate, 1971)

Löytyykö itsestäänselvempää kappaletta tähän listaan, voisi kysyä. Songs of Love and Haten itsemurhatarina kerrotaan kaikki yksityiskohdat läpikäyvänä, pilkkaavana sormenosoitteluna. Äänensävy muuttuu todella ilkeäksi siinä vaiheessa, kun laulaja myhäilee henkilölle, joka ei uskalla edes päästää irti elämästään.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Field Commander Cohen (New Skin for the Old Ceremony, 1974)

New Skin for the Old Ceremony tuntui usein käsittelevän rakkautta pelkkänä strategiana, ja Field Commanderilla Cohen vie sen äärimmilleen. Teksti voisi olla yhtä hyvin agenttielokuvan juoniselostus, mutta silloinkin sen päähenkilö jää huokailemaan rakkaansa perään.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Sing Another Song, Boys (Songs of Love and Hate, 1971)

Alusta asti tuhoon tuomittu rakkaus käydään läpi pessimismin syövyttämällä tavalla. Lähes absurdit yksityiskohdat (”She waves a nazi dagger”) sävyttävät tarpeeksi nähnyttä ja tarpeekseen saanutta katkeraa kerrontaa. Ja se laulu ei pääty onnellisesti, kuten lopun lähes dementoitunut fatalistien kuoro viestisi täysin ilman sanojakin.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Don’t Go Home with Your Hard-On (Death of a Ladies’ Man, 1977)

Nomen est omen. Herran ainoa yritys pornofunkin (kyllä, luit oikein) osa-alueella on yhä kahjo mestariteos. Allen Ginsberg ja Bob Dylan tukenaan kertosäe muuttuu niin rempseäksi, että viskin ja eritteiden haju leijuu kaiuttimista äänenvoimakkuuden ollessa tarpeeksi korkealla. Valitettavasti Helsinki tuskin pääsee nauttimaan tästä harvoin esitetystä yllätyksestä.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Please Don’t Pass Me By (A Disgrace) (Live Songs, 1973)

Live Songs tarjoili huomattavasti hienoja uusia kappaleita, mutta kuka niitä muistaa niin hyvin? Tämä 13-minuuttinen tuskanhuuto on yhä intensiivisimpiä hetkiä herran koko tuotannossa, ja sen pitäisi sanoa tarpeeksi. Puoliksi monologi, puoliksi varoitus siitä, kuinka kuka tahansa voi päätyä sokeana kadunkulmaan: tämä on Cohenin pisin yksittäinen lyriikka.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Diamonds in the Mine (Songs of Love and Hate, 1971)

Vahingonilo on paras ilo, mutta kappale, joka kertoo hedelmättömästä naisesta, haastaa hyvän maun rajat. Ja sitten vielä lääkäriä ylistetään sterilisoinnista. Latentti seksuaalisuus on joka puolella, tyhjistä suklaarasioista katkenneisiin raajoihin. Yli puolet kappaleesta on lähinnä naurun sävyttämää ulvomista, eikä pirteän iloinen folk-tausta voi muuta kuin tehdä kaikesta vielä tyrmistyttävämmän kuuloista.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Story of Isaac (Songs from a Room, 1969)

Pienuuden tunne on kovin suhteellinen, eikä uhrilahjana oleminen eroa yksilötasolla sodassa kuolemisesta sitten millään tavoin. Puoliksi kuuluisaan Raamatun tarinaan, ja puoliksi sotajoukkojen molemminpuolisen pelkoon nojautuva Story of Isaac sisältää lopussa Cohenin synkimmät sanat: riikinkukon pyrstö vertautuu ydinaseeseen, kauhuun, jolta kummatkaan, sodan tai rauhan miehet eivät ole turvassa.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Memories (Death of a Ladies’ Man, 1977)

Räkäinen juoppolaulu, jota Phil Spectorin tuotanto mädättää entisestään, tämä Death of a Ladies’ Manin keskipiste on häpeämättömyydessään sanoja uhmaavalla tasolla. Tanssilattialla soi kappale nimeltä Jezebel, Leonardin asuun kuuluu rautaristi, ja ainoa asia mikä kiinnostaa on vaaleahiuksisen kaunottaren näkeminen alastomana. Mutta kuinka häkellyttävän mukaansatempaavaa se kaikki onkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#1 One of Us Cannot Be Wrong (Songs of Leonard Cohen, 1968)

Ja lopuksi ensilevyn viimeinen kappale. Kaikki listalla sitä edeltävät kappaleet tuntuvat paljon enemmän todellisuuteen nojaavilta. Tämä tarina on enemmänkin laskuhumalassa kerrottu monologi, jonka kohde ei tule ikinä edes kuulemaan sanoja – koska Cohen, yrityksistään huolimatta, ei löydä etsimäänsä. Lopun huudot ovat traagisen yksinäisiä; ei ihmetytä ollenkaan, että useammat ovat sanoneet ettei tätä levyä kestä kokonaan selvin päin.

Video ei ole enää saatavilla

Leonard Cohen Sonera Stadiumilla sunnuntaina 2.9. klo 19

Leonard Cohen ja yksi syy äänen syvyyteen.

Jos vasta tapaamasi ihminen tuhahtaa ja sanoo vihaavansa Leonard Cohenia, jossain ennakkoluulojen taustalla soi vaimeasti mitä luultavimmin Take This Waltz.

Tähän yhteen kappaleeseen tiivistyy kaikki, mikä Cohenissa on raivostuttavaa: Harlekiini-romaanien kliseitä hönkäilevä ukko Armani-puvussa, ylidramaattiset mustalaisviulut ja Jennifer Warnesin eteerinen taustalaulu. Tahattomasti pullottelevat symboliset vertauskuvat täyttävät korvan ja mielen. Huoneissa haisee tunkkainen home, halpa partavesi ja väljehtynyt kuohuviini. Keski-ikäiset naiset tanssivat huovutetuissa hatuissaan ja kummallisen muotoisissa punavihreissä silmälaseissaan, yksin, silmät suljettuina.

Jos Take This Waltz on klisee, ei syy ole yksinomaan Leonardin. Kyse on nimittäin eräänlaisesta coverista.

CBS julkaisi vuonna 1986 kokoelman Poets in New York, jossa eurooppalaiset muusikot ja runoilijat (Mikis Theodorakis ja Georges Moustaki, Patxi Andion, David Broza, Angelo Branduardi, Pepe ja Paco de Lucia, Manfred Maurenbrecher, Victor Manuel, Lluis Llach, Donovan, Chico Buarque ja Raimundo Fagner) juhlistivat espanjalaisen runoilija Federico García Lorcan (1899–1936) kuoleman 50. vuosipäivää. Cohen on keskiverto-popparille varmasti levyn esiintyjistä tutuin.

Take This Waltz pohjaa Lorcan runoon Little Viennese Waltz, josta Cohen teki uuden käännöksen. Lorcan henki on uudessa tekstissä vahva. Jo kertosäkeen andalusialaiseen kansanlaulelmaan pohjaava “ay, ay, ay” on tuskallisen tuttu kelle tahansa Lorcaa vähänkin lukeneelle.

Take This Waltzia on helppo luulla Cohenin originaaliksi. Ilmeisin syy on siinä, että Cohen on suuri Lorcan ihailija, ja hänen teksteissään on kautta uran näkynyt Lorcan vaikutus. Tästä kertoo jo sekin fakta, että hän on nimennyt tyttärensä Lorcaksi.

Tekstit ovat pääpiirteittäin samanlaisia, ja kiinnostavimpia ovatkin niiden väliset vivahde-erot. Rinnakkain luettuina huomaa että Lorcan tytöistä on tullut Cohenin naisia, puluista kyyhkyjä, iiriksistä liljoja, rakkaudesta halua. Kappaleen keskiössä oleva valssi ja tanssi ei Cohenille ole vieras elämän ja rakkauden metafora, kuten edellislevyn Dance Me To The End of Love todistaa.

Kummallista on kuitenkin, että tiivistämisen mestari Cohen lisää Lorcan tekstiin asioita jota originaalissa ei ole. Ilmeisintä tämä on viimeisessä säkeistössä: Lorcalla jokainen metafora tuntuu viittaavan kuolemaan, kun taas Cohen jättää toiveikkaasti ovia auki, ja onnistuu jopa tekemään  intertekstuaalisen viittauksen itseensä: ”cheap violin” on liian lähellä First We Take Manhattanin ”plywood violinia” ollakseen sattumaa.

Viuluista puheenollen pitää huomautta, ettei originaalilla ollut Raffi Hakopianin viulua tai Jennifer Warnesin harmonioita, jotka kuulija nykyisin automaattisesti liittää kappaleeseen. Nämä lisättiin vuonna 1988 I’m You Manilla ilmestyneelle versiolle.

Oma lukunsa on kappaleeseen tehty huvittava video, joka vetää epäonnistuneessa huulisynkkauksessa vertoja jopa legendaarisen huonolle Springsteenin Born In The U.S.A.:lle. Kazakstanilaisen matkailuvideon ja saksalaisen pehmopornoelokuvan välimuodolta näyttävä tahatonta komiikka tursuava video on kuvattu Espanjan Alhambrassa, Lorcan kotitalossa.

Video ei ole enää saatavilla

Leonard Cohen on niin kova jätkä, että hänen läsnäollessaan jopa Leonard Cohen ottaa hattunsa päästä.

Pidättäkää henkeänne ja kuunnelkaa, sillä tämä saattaa olla täysin ainutlaatuisen artistin testamentti. Tai sitten ei.

Jos 77-vuotias, aina harvakseltaan levyttänyt lauluntekijä julkaisee albumin ensimmäistä kertaa yli seitsemään vuoteen, niin kyllähän se saattaa olla hyvästijättö tai tilinpäätös. Sellaisena siihen tulee suhtauduttua. Ja jos tämä lauluntekijä on Leonard Cohen, hahmottuu tilanne väistämättä haudanvakavaksi. Toista hänen kaltaistaan ei nimittäin ole, eikä tule.

Leonard Cohen on oikeastaan satuolento tai ehkä mielentila. Monen tätä lukevan isovanhemmillekin hän on edustanut täsmälleen samaa hämärähköä merkityskokonaisuutta kuin heille itselleen. Sitä ei voi koskaan määritellä aivan tarkkaan, mutta maalaisserkullasikin on aavistus siitä.

Siinä on kyse jostain sellaisesta, että kirjasivistys, vanhan koulun humanismi, tyylikkäät kuteet, runouden modernismi, laadukkaat viinit, Kreikan saaret, vaivaton naisensaanti ja tosi rakkauden utuinen aina katoava unelma, krooninen depressio ja teologinen harharetkeily jotenkin löyhästi vain liittyvät yhteen.

Sen voi tietysti sanoa niinkin, että jos jonkun tosi kiinnostavan saa yksiöönsä kahden hengen jatkoille, kannattaa laittaa Cohenia soimaan.

Leonard Cohen ei ole koskaan tuntunut kuuluvan popmusiikkiin juuri millään tapaa. Genrenimikkeiden sijaan hänet määritellään kirjallisuudentutkimukseen ja uskontotieteeseen kuuluvilla sivistyssanoilla. Hän debytoi runoilijana toistakymmentä vuotta aikaisemmin kuin laulajana. Täydellinen poptähti, toisin sanoen.

Satuolennotkaan eivät silti ole täydellisiä. Cohenin edellinen mestariteos The Future ilmestyi vuonna 1992. 2000-luvun alussa hän innoittui tekemään kaksi omilla mittareillaan keskinkertaista albumia. Sen jälkeen on seurannut paljon keikkailua ja runsaina vuotaneita yleisön kyyneleitä, mutta uusi levy vasta nyt. Kaikki haluaisivat sen olevan ihan järkyttävän kova. Oikeuden ja kohtuuden mukaan sen pitäisi olla.

Se on.

Cohen ei ole lähtenyt tekemään mitään muistopatsasta itselleen. Old Ideas tekee tämän selväksi jo moniselitteisellä nimellään. Ensijärkeilyllä se on itseironiaa, joka kohdistuu artistipersoonan ja musiikillisten ilmaisukeinojen pysymiseen suhteellisen samoina. Toisella miettimällä alkaa kelata Cohenin ikävuosia: vanhan miehen ajatukset ovat vanhoja ajatuksia. Kolmannella kelauksella tajuaa, että levyn teemat – taide, rakkaus ja viha, usko, kuolema – ovat tosiaan vanhoja ideoita, paitsi esittäjänsä tuotannossa, myös lajimme ajattelun historiassa vähän useammankin vuosituhannen mitalta.

Mutta koska Cohen on älykkäänpuoleinen tyyppi, hän saa loputtomasti irti näistä klassikoista. Jo avausraita Going Home tarjoaa näkökulman, johon en muista kevyessä musiikissa ennen törmänneeni. Se on artistin skitsofreeninen vuoropuhelu muusansa kanssa ja samalla haudanvakava toive siitä, että pian vastaantulevan rajan takana ei tarvitse enää käyttää naamioita ja leikkiä “Leonard Cohenia”. Vaikka biisissä on veitsenterävää huumoria, sen virsimäinen tahti ja pohjattoman tummasävyinen vähäeleisyys kertovat, että aihe on tekijälle todempi kuin tosi.

Sama moodi leimaa Old Ideasia kauttaaltaan. Cohenin iättömäksi kähinäksi patinoitunut ääni puhelaulaa minimalistisia melodioita, jotka koukuttavat kuitenkin. Ollaan syvällä mollin absoluuttisessa ytimessä. Puhun mollista, joka on molli silloinkin, kun musiikkia tuntevan mielestä mennään duurissa.

Huumori nousee sanoista ja sanojen väleistä. Näin katsoo elettyä elämäänsä ihminen, joka on onnistunut elämään sen harvinaisen täysillä. Elämä otti ja antoi, ja kohta se otetaan pois. Siksi molli, mutta naurahtava, tyydyttynyt sellainen.

Sellainen tarkastelupiste vaatii ajoittain laittamaan käden sentimentaalisena sykkivälle sydämelle, kuten naistaustalaulajien dominoimalla ja oman sydämen sapesta vapautusta anovalla Come Healing -raidalla. On kai silti väistämätöntä, että nuoremman kuulijan mieltä innoittavat enemmän ne kappaleet, joilla Cohenin mieli askartelee hieman maailmallisempien asioiden parissa. Hämmästyttävää kyllä, ne suorastaan dominoivat albumia.

Todellisia magnum opuksia ja kaikkien aikojen Cohen-klassikoita on ainakin kolme. Levyn ainoa pitkä biisi Amen on anteeksipyyntö vuosikymmenten varrella tapahtuneesta synnissä rypemisestä. Tietysti se on osoitettu ennen kaikkea jollekulle korkeammalle, mutta tekstin muoto on nerokkaalla tavalla lukemattomien miesten naisille kirjoittamien ruikutuslaulujen kaltainen:

”Tell me again when I’m clean and I’m sober
Tell me again when I’ve seen through the horror
Tell me again tell me over and over
Tell me that you’ll love me then”

Sekä sävellyksenä että sanoituksena levyn kirkkaista kirkkain kruunu on kohtalokas Darkness, jonka symboliikka on tosi tosi kaukana tavallisen kuolevaisen sanoittajan ulottumattomissa. Kertoja puhuttelee jotakuta, jonka maljasta juomalla hän sai vuosikymmeniä sitten tartunnan – pimeyden tartunnan. Mikä se pimeys on? Masennus? Luovuuden kutsumus? Taiteilijaelämän epävakaana ja liian lyhyen aikaa palava liekki? Kuka on biisin sinä? Jumala? Kohtalo? Kieli, runous? Joku 1950-luvun Montrealissa kampuksen nurmella tavattu nuoruudenheila?

Hypnoottiset kitaranlyönnit ja leikkisät urut luovat nerokkaaseen esitykseen kahtalaista tunnelmaa, joka tekee sen analysoinnista entistä hankalampaa ja palkitsevampaa.

Se kolmas täyden kympin suoritus on levyn päättävä Different Sides, joka tuntuu edellä mainittuihin verrattuna yksiselitteiseltä. Se on aika vihainen, katkera ja toteava laulu parisuhteen päättymisestä väärällä hetkellä sanottuihin vääriin sanoihin. Taustalaulajanaiset käyvät tässä upeasti sovitettua dialogia Cohenin kanssa. Biisi on levyn tarttuvin, vaikka ei sekään näinä rappion aikoina tule radiossa soimaan.

Taas on kiusaus spekuloida. Onko Old Ideasin suorimman parisuhdebiisin asemoiminen sen viimeiseksi raidaksi jokin loppulausunto? Haluaako Cohen, tuo suurimmista suurin paljonpuhuvien katseiden, vielä yksien kaadettujen viinilasillisten, mitä ilmeisimpien “voithan sä aina tännekin jäädä yöksi” -kommenttien runoilija sanoa uransa päätteeksi, että Jumalasta ja kirjoista riippumatta olennaisinta oli silti tämä miehen ja naisen välillä tapahtuva?

En minä tiedä. Mutta Old Ideas on niin hyvä levy, että toivottavasti lausuntoja kaikista mainituista aiheista saadaan lisääkin. Syntikka- ja taustalaulujuustoa on oleellisesti vähemmän kuin parilla edellisellä. Kitarat, urut, jouset ja puhaltimet soivat täydellisen, melankolisen kauniisti. Kuulija kääritään mustaan untuvatäkkiin, jonka sisältä ei tee mieli pois. Sanat tarkoittavat enemmän kuin niiden kirjaimet yhteen laskettuina. Vähien musiikillisten tehokeinojen summa on ääretön. Vuoden 2012 jatkoille on saatu oleellista soitettavaa.

89 Tiedä siitä testamentista, mutta tällä tavalla sekä älyä että tunnetta kutkuttavaa musiikkia ei ole koskaan liikaa, itse asiassa sitä on aina liian vähän. Leonard Cohen on aarre ja hänet pitäisi nimetä Unescon maailmanperintökohteiden listalle.

Video ei ole enää saatavilla