Modular

54 Nu-madchester? Screamadelica ja Pills n’ Thrills n’ Bellyaches puskevat mieleen heti, kun house-piano hyppää esiin Free Your Mindin nimikkokappaleessa. Ja kyllä, löytyy täältä diiva-taustalaulajiakin (ei toki ensimmäinen kerta tälle bändille). Tässä vaiheessa Cut Copy heittää pois muut tavoitteet ja pyrkii olemaan vain sopivan hyväksyttävä bilebändi mahdollisimman monelle. Musiikista tulee hieman värikkäämpää, mutta yksinkertaistettu päämäärä sulkee pois monia enemmän tai vähemmän toivottavia elementtejä ja pelkistää tunnelman vain hieman neutraalin yläpuolelle. Äänimaailma polttomerkitään vuodelle 2008 ja Cut Copy joutuu tuomiolle jo viisi vuotta sitten kyynikoiden esittämistä keskinkertaisen retroilun syytteistä. Se ei ole Free Your Mindin kompastuskivi – se, että hyvien biisien kirjoittaminen unohdettiin, on paljon raskauttavampaa. Nyt ekstaasinhuuruinen tunnelma ei pysy muistissa, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämä toimisi paremmin, jos nyt olisi kesä? (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Meadow – Warble Womb

Xemu

77 Melankolista ja raskasta psyke-bluesia tuvan täydeltä tarjoava Dead Meadow osuisi skaalalla puoliväliin Woven Handia ja Earthia. Tai sitten vertauksen voi kääntää toisin päinkin: tämä on kevyempää kuin ensin mainitun loputon apokalypsi, ja vähemmän hypnoosihakuista kuin jälkimmäinen. Kitarat surisevat ja rytmi pysyy juuri ja juuri keskitason alapuolella, suurimmaksi osaksi. Tuon ohjenuoran ulkopuolella voidaan päätyä kummallisiin paikkoihin: fraktaalikylvetetty kaksiosainen nimibiisi ja vielä häilyvämpi Mr. Chestyn intro puskevat Warble Wombin todella syvälle psykedeliaan. One More Toll Taker taas käyttää kolme minuuttia haitarin ja akustisen kitaran yhdistelmään. Vastapainona tällaiselle on bändille tunnuksenomaisempaa stoneria: This Song Is Over venyy kymmeneen minuuttiin, mutta kuten muutkin pidemmät biisit, se käyttää aavikkomaista tunnelmaa suureksi edukseen. Dead Meadow ottaa siis suht laajan skaalan tarjottavakseen. 1,000 Dreams ja In the Thicket toimivat helpoimpina sisäänpääsyinä, ja jos bändin edelliset levyt tai kumpikaan aiemmin tekstissä mainituista bändeistä miellyttää, Warble Womb on helposti nauttittavissa. Mikäs tuo fraktaalivalo tuolla onkaan… (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Death Grips – Government Plates

Thirdworlds

61 Jos musiikillisten tyylikeinojen kirjosta puhutaan, Death Grips ei varsinaisesti loista kaikissa Benettonin väreissä. Sen tehokkuus on verhoutumisessa kokomustaan aggressioon. Ongelmana on, ettei duo pysty enää uutta, tummempaa väriä keksimään. Yllätysjulkaisu Government Plates onkin omanlaisensa deus ex machina – jumala laskeutuu koneesta soittamaan suutaan ja iskee salamalla: loppu huonosti, kaikki huonosti. Arvattava ratkaisu loistavien Money Storen ja No Love Deep Webin jälkeen siis. Yhtye on mestaroitunut negatiivisen energian manifestaatioissa, mutta alkuvoimaisin ja rujoinkin punk-asenne voi muodostua rajoitukseksi itselleen. MC Ride on jo sylkenyt misantropiaansa sen verran, että välillä hänen haluaisi kanavoivan jotain muutakin tai menevän vihanhallintakurssille. Shokeeraavinta mitä Government Plates olisi voinut tarjota, olisi ollut täyskäännös ja oman sisäisen harmonian löytäminen. Biisejä kukkasista, hattarasta ja popcornista – kaikki asioita, jotka voi myös sytyttää tuleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Bryce Dessner & Kronos Quartet – Aheym EP

Anti

83 The Nationalista tunnettu kitaristi Bryce Dessner on säveltänyt kaikessa rauhassa musiikkia emoyhtyeensä varjossa. Noin kuuden vuoden aikana sävellyksiä on kertynyt jo aika liuta, ja yhteistyökumppanien lista on vaikuttava. Uusi sävellyskokoelma Aheym (sana on yiddishiä ja tarkoittaa ”kotiinpäin”) on neljän pitkän kappaleen kokonaisuus, jonka punaisena lankana kulkee hienossa vedossa oleva Kronos Quartet. Siinä on jotain hienoa, että Dessner on pitänyt tämän puolen itsestään tavallaan piilossa julkisuudelta. Hän on saanut kypsytellä säveltäjän ääntään kaikessa rauhassa. Dessner on klassisesti koulutettu säveltäjä, joten ei ihmekään, että ”se jokin muu” on täysin erilaista kuin The National. Mutta se ei selitä kaikkea. Kyseessä on sarja erittäin kunnianhimoisen ja lahjakkaan säveltäjän kappaleita. Paikoitellen musiikki on vähän liiankin ”fiksua”, mutta kolmessa kappaleessa neljästä Kronos Quartetin asettamat raamit tekevät sävellyksistä jännitteisiä ja intensiivisiä. Näistä kuitenkin varta vasten Kronos Quartetille sävelletty A Little Blue Something jää hieman ontoksi. Levyn kohokohta on upea Tenebre. Kokoelman viimeinen raita, Tour Eiffel, on kappaleista suurin, ja polveilee moneen suuntaan kitaran johdolla. Kappaleella laulaa Brooklyn Youth Choir. Aheym on kiinnostava ja vahva puheenvuoro säveltäjältä, jolla tulee olemaan vielä paljon sanottavaa. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Forest – Caramel Arms EP

Indelabel

65 Tällä Forestilla ei ole mitään muuta yhteistä 1960- ja 1970-luvun taitteen brittiläisen folk-kulttisuosikin kanssa kuin kotimaa. Viiden hädin tuskin täysi-ikäisen cambridgelaisnulikan muodostama yhtye ammentaa inspiraationsa 1990-luvun britti-indien arvattavimmista mahdollisista lähteistä. Ensimmäisen ep:n taiderock My Bloody Valentine– ja Radiohead-vaikutteineen on muisto vain, sillä kolmannella julkaisullaan Forest särisee energisesti ja aurinkoisesti, särinällä, huminalla ja hädin tuskin havaittavilla grunge-sävyillä melodista voimapoppiaan maustaen. Lopputulos on ihan kiva, viitaten milloin priimakauden Ride-söpöilyn (Warm Tyres) ja milloin Los Campesinosin päällekäyvän teini-indien (Coaster) suuntaan. Kypsyttelyä kannattanee kuitenkin vielä jatkaa, sillä universumille lisäarvoa tuovaa albumia ei näillä eväillä vielä synny. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Heavenly Beat – Prominence

Captured Tracks

68 Skandaali! Nuorgam klikkihuoraa arvioimalla ihan kivan indiebändin entisen basistin sooloprojektin ei juurikaan odotetun kakkoslevyn ja antaa sille provosoivasti 68 pistettä! Beach Fossilsissa soittanut John Peña tekee musiikkia, joka on parasta mahdollista seinätapettia, mutta joka ei jätä kuulijan pääkoppaan juuri minkäänlaisia muistijälkiä. Heavenly Beatin rytmit ovat pikemminkin varovaisia kuin taivaallisia: ne svengaavat hieman. Peña sormeilee akustisia kitaroitaan ja latinoperkussioitaan sulavasti siinä missä 1980-luvun sofistopopparit Haircut 100:sta Matt Biancoon mutta ei saa puhallettua hempeään keinuntaansa samaa vaivihkaista tenhoa kuin esimerkiksi Suomi 2013 -soundin sanansaattaja Shine 2009 tai länsinaapurimme The Embassy. Kevyttä tuulenvirettä muistuttavan albumin energisin kappale on Forever, ei siitäkään ole aiheuttamaan mitattavia muutoksia keskivertoyksilön adrenaliinintuotannossa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

M.I.A. – Matangi

Interscope

72 Virhepäätelmä, joka yleisölle syntyi M.I.A:n suhteen Arularin ilmestyessä, oli että hän tekisi popmusiikkia. No, ”popmusiikkia” tietenkin, mutta kivasti kokeellisempana ja tiedostavampana – viimeistään Kalan myötä fanit alkoivat odottaa artistilta nyrkki-silmään-koukkuihin ja yksittäisiin iskulauseisiin perustuvia hittejä, jotain mitä tanssia indiediskossa. Heiltä jäi huomaamatta että M.I.A. on liian älykäs tehdäkseen niin yksiulotteista musiikkia loputtomiin. Ongelma on, että hän ei myöskään ole tarpeeksi lahjakas tehdäkseen oikeasti vakavaa levyä. Näiden kahden tosiseikan väliin jää häilymään myös Matangi, jonka M.I.A. on ilmoittanut olevan uransa viimeinen albumiformaatissa julkaistu teos. Koko projektia leimaa vaikutelma siitä, että artistin ideat alkavat olla loppuunkäytetyt. Kun vuoden 2010 Maya oli yritys irtautua pop-leimasta, ei yleisö sitä sallinut. Post-internet-estetiikkaa parilla vuodella ennakoinut levy saatetaan myöhemmin nostaa ansaitsemaansa arvostukseen, mutta Matangia ei tule muistamaan kukaan. Se on muuten harmi. Matangi on ehkä päällisin puolin teemoiltaan vanhentunut – samaa tuttua orientaaliflirttailua uudelleen lämmitettynä, hölmöjä lyriikanpätkiä ja kömpelöjä biisinnimiä. Mutta se on myös kokonaisuus, joka ei missään vaiheessa koita viihdyttää liikaa. Ainoa idiottivarma hitti on kaksi vuotta vanha Bad Girls, joka on Matangin antia heikoimmillaan, väkinäistä yritystä vanhojen lattiantäyttölohkaisujen toistamiseen. Loput levystä on artistin naiivia ja samalla vinon kiehtovaa, auttamattoman epätrendikästä tajunnanvirtaa. Haluaisin ajatella, että tämä on lopulta Mathangi Arulpragasamin oikea ääni, ainoa lajissaan. Hän ei ole kala, ei lintu, eikä lentokone. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo and the Dust – Last Night on Earth

Matador

82 Kun rockmuusikon sanotaan ”vanhenneen arvokkaasti”, tarkoittaa se yleensä kaunistellusti sitä, että kaikki on ohi. Kiitos vaan, tuosta kouraan kultakello ja kausikortti kulttuurireliikkien saattokotiin, menehän jo. Päinvastaisiakin esimerkkejä on. Sonic Youthin salainen ase Lee Ranaldo on 57-vuotias – eikä peittele sitä millään tavalla. Iän tuoma kokemus kuuluu kitaristin musiikissa ihailtavana helppoutena ja vaivattomuutena, eikä juuri koskaan nautiskelevana jammailuna. Sillä pahin virhe, mihin ansioitunut konkari voi sortua, on löysätä vyötä ja ryhtyä soittamisen sijasta soittelemaan. Last Night on Earth on Ranaldon toinen albumi Sonic Youthin hajoamisen jälkeen. Kuten edeltäjänsä Between the Times & the Tides (2012), se on erittäin hyvä – joskin eri tavalla. Ranaldon ympärilleen kokoama yhtye The Dust (SY-rumpali Steve Shelley, taidemusiikin parissa touhunnut kitaristi Alan Licht, basisti Tim Lüntzel) kääntää Ranaldon toteavat, suorakulmaisuudessaan 1980-luvun R.E.M.:stä muistuttavat laulut uuteen asentoon ja löytää niistä psykedeelisen rockin syvyyttä, vähän mutta riittävästi. Onkin vaikea kuvitella, kuinka esimerkiksi countrysti keinuvan Key/Holen tai Sonic Youthin ja Crazy Horsen täsmällisen kohtauspisteen löytävän Ambulancerin kaltaiset kappaleet voisivat kuulostaa yhtään paremmalta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Seekrets / Lazards – Split 7″

Blast Of Silence

80 Kerrankin splitti, joka oikeasti palvelee tarkoitusta. Liian usein splittilevyjen bändeillä joko a) ei ole mitään tekemistä keskenään tai b) ne ovat kuin samasta puusta. Nyt homma kuitenkin toimii: molemmat bändit surffaavat löyhästi samoilla retroilevan, syntikoilla maustetun autotalliboogien määrittämillä aallonpituuksilla, mutta tarjoavat kaluttuun aiheeseen kaksi jokseenkin omaperäistä ja toisistaan poikkeavaa näkökulmaa. Yhden puolen kuunneltuaan haluaa kuunnella sen toisen. Ja tämä kai juuri pitäisi olla splitin idea: bändit tukevat toisiaan. Juuri nyt levy hyppiikin lautasellani ikiliikkujan elkein, enkä kuolemaksenikaan osaa sanoa kummasta puolesta pidän enemmän. Pääasiallinen ero on, että Lazardsin anti on asteen ilmavampaa ja psykempää kuin The Seekretsin. Ensinmainitun huippuhetkeksi nousee sisin raita Thinkin’ About You. Bändin laahaava komppi pääsee huumaavan klesaan lentoon ja laulaja tuo hetkittäin elävästi mieleen nuoren Iggyn. Seekretsillä soundin keskiössä on tahallisen ärsyttävä nasaalilaulu, joka huonona päivänä saisi harkitsemaan korvien putsausta pyöröviilalla. Juuri nyt, yksin himassa parin kaljan pöhnässä, kuuppa videopeleistä pehmeänä, se kuitenkin tuntuu h-h-hyvältä. Soitto on ihanan rajua – kitaran paiskonta tuo mieleen Dr. Feelgoodin räyhähengen Wilko Johnsonin (RIP) hurjat päivät. Rock’n’roll Fruit kuulostaa siltä kuin The Crampsin Lux Interior olisi syönyt pilaantuneen pallokalan ja paskantanut invavessassa Shonen Knifen. Pitänee taas kääntää puolta. (Jarkko Immonen)

Tindersticks – Across Six Leap Years

Lucky Dog

63 Across Six Leap Years on erikoinen retrospektiivi. Yhtä vaille kaikki biisit on jo nähty joko bändin tai laulaja Stuart Staplesin levyillä, eikä tässä ole suunniteltu mitään radikaaleja uudelleenversiointeja. Tämän levyn tarkoitusta voikin pohtia hyvän aikaa, sillä alkuperäiset versiot esimerkiksi biiseistä A Night In ja Sleepy Song nousivat jo alkuperäisinä versioina sellaisiin korkeuksiin, ettei parantamisen varaa jäänyt. Täältä löytyvät versioinnit menettävät sen kylmän juhlavuuden, joka oli viehättävimpiä piirteitä Tindersticks II:lla, mutta uusille kuulijoille nekin voivat olla valaisevia. Tasaisuutta esityksistä ei löydä: Simple Pleasurelta löytynyt If You’re Looking for a Way Out toistetaan turhan jäykkänä, mutta Waiting for the Moon -levyn Say Goodbye to the City saa uhkaavuutta. Can Our Love -albumin Dying Slowly menettää jännitteensä, mutta She’s Gone tuo dipsomaaniseen flamencoonsa keveämpää ohikiitävyyttä. Jokaista pientä onnistumista vastaan on tarjota yksi merkityksetön versiointi. Across Six Leap Yearsin kummallinen, enemmänkin faneille suunnattu luonne ei kuitenkaan ole missään muodossa tarpeellinen. Ehkä se johdattaa taas muutamia ihmisiä bändin kahden ensimmäisen mestariteoksen luokse, mutta muussa muodossa tämä revisionismi ei palvele kuulijaa, niin hyviä kuin kappaleet ovatkin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Matador

83 Ceremony osasi varmaansti odottaa kakkapökäleitä, joita sen niskaan on Zoo-albumin ja sitä edeltäneen Hysteria-singlen julkaisun myötä ropissut. Kolme väkivaltaisesti rytissyttä levyä pienille levymerkeille tehnyt kalifornialaisyhtye loikkasi suurelle ja mahtavalle Matadorille ja teki rapeasti rockaavan albumin, jonka yhteydessä hardcoren (saati poskettoman powerviolencen) kaltaiset genremääreet on syytä korvata pehmeämmillä, kuten punk-, garage- tai indierockilla. Itsensä myyminen on harvoin kuulostanut näin hyvältä. Zoo on miellyttävän puupäinen rocklevy, jolla Nuggets-kokoelmien nihilistisin jurnutus (Monks, Music Machine) kohtaa The Fallin louhikkokosketuksella runnotun postpunkin sekä Germsin kaltaisen vauhdikkaan jenkkiräminän. Välillä levyn riffittely muistuttaa jopa varhaisesta The Hivesistä! Zoon soundi on alusta loppuun erinomaisen energinen ja eläväinen. Sen ansiosta levyn parissa viihtyy muulloinkin kuin biisimateriaalin ollessa vahvimmillaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

La Sera – Sees the Light

Hardly Art

83 Tässäpä vasta onkin raikas levy! Vivian Girls -basisti Katy Goodman on vaihtanut La Sera -sivuprojektillaan pääbändinsä lo-fi-nuhjuisuuden häpeilemättömän säkenöivään poppiin. Yhtyeen toisen albumin Sees the Lightin rakennuspalikat ovat tuttuja: 1960-luvun tyttöbändit, garage rock, 1980-luvun nynnypop, Fleetwood Mac ja Pixies, mutta jotenkin Goodman on onnistunut saamaan aikaiseksi vanhoista mausteista maittavan sopan. Olisivatko syynä hyvät kappaleet? Levyn aloittavan Love That’s Gonen kantrivaikutteisesta herkistelystä Goodman siirtyy häikäilemättä Please Be My Third Eyen riemastuttavaan säröpoppiin. Pixies tuntuu levittäneen keijutomuaan läpi levyn – yhtyeen vaikutus kuuluu niin nyrjähtäneessä I Can’t Keep You in My Mindissa, punkahtavassa Break My Heartissa kuin surumielisesti leijailevassa It’s Over Now’ssakin. Rautalankakitaran ajama Drive On puolestaan kuljettaa kuuntelijan hämärämmille sivukujille. Kevät antaa vielä odottaa itseään, mutta hyvään alkuun pääsee avaamalla ikkunan, laittamalla La Seran levylautaselle ja kääntämällä stereoiden äänenvoimakkuuden säätimen reilusti kaakkoon. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

New Build – Yesterday Was Lived and Lost

Lanark

51 Hot Chipin vähälahjaisemman siiven (Al Doyle, Felix Martin) sivuprojekti on ammattitaitoista, mutta melko hengetöntä ja yllättävän tavanomaista elektropoppia. New Build ammentaa 1980-luvun valtavirran syntikkasoundista ja valkoisesta funkista, ja muistuttaa mukavuudenhaluisissa melodioissaan amerikkalaisen new waven aikuisempaa laitaa. Heikoimmillaan (Misery Loves Company) yhtye tekee yhtä laimeaa discorockia kuin VHS or Betan kaltaiset 2000-luvun mitättömyydet, eikä parhaimmillaankaan (napakasti funky Medication, Totolle kumartava Miranda Be My Guide) ole kuin pätevä pastissi paremmistaan. Ylikansoitetussa genressä New Build on tuomittu pikaiseen unohdukseen, mutta onneksi on päivätyö Alexisin ja Joen siipien suojassa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo – Between the Times & the Tides

Matador

79 Thurston Moore julkaisi viime vuonna hienon akustisen Benedicitioninsa. Suomen indieyleisö odottaa kuolaten Kim Gordonin ensi kesän soolokeikkaa Helsingissä. Nyt Sonic Youthin kolmas laulaja, se harmaantunein ja huonoihoisin, julkaisee uransa yhdeksännen sooloalbumin. Siinä missä Moore lähti hakemaan emoyhtyeestään eroavia soinnillisia ratkaisuja, on Ranaldo kirjoittanut enemmän kappaleita, joiden kaltaisia hänellä oli Sonic Youthinkin aikana tapana tuottaa. Avausraita Waiting on a Dreamin tutun tuntuisesti efektoidut kitarariffit voisivat aivan hyvin kuulua jollekin The Eternal -levyn biisille. Toisaalta esimerkiksi Fire Island (Phases) hakee vaikutteita jostain aivan muualta. Intron kitaramyrsky voisi olla Neil Youngin live-levyltä ja A-osan olisi voinut kirjoittaa Dave Grohl. Kaikein kaikkiaan Between the Times & the Tides on laadukas ja vähintään yhtä charmantti kuin Ranaldo albuminsa kansikuvassa. Sonic Youthin perinnön ylläpitämisen tunne on kuitenkin kovin vahvasti läsnä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Ryan Power – I Don’t Want to Die

NNA

83 Vanhalla taidekritiikkilatteudella ilmaistuna Ryan Powerin musiikin voisi sanoa ”pakenevan määritelmiä”. Yhtä epäselvää taitaa olla I Don’t Want to Dien vertaaminen Pet Soundsin kuuntelemiseen hallusinogeenien vaikutuksen alaisena: melodiat kehittyvät loputtomasti alkuperäisen muotonsa kadottaen ja kurottavat päättymättöminä janoina horisonttiin näköpiiristä häviten. Scritti Polittia ja Prefab Sproutia fanittavan vermontilaismuusikon parodiamaisista antityylilajeista toiseen poukkoilevaa tuotosta on turha yrittää puhkianalysoida, ja omin korvin kuuntelua taas tohtii suositella vain niille, joita levoton yleisvaikutelma ja kertosäkeiden puute eivät pelota. Punaista lankaa albumilta on haasteellista löytää, ehkä sellaisen etsiminen olisikin väärä lähtökohta Powerin tuotannon tutkailemiseen. I Don’t Want to Die on sellaisenaan aivovokseleita kiehtovasti kutitteleva paketti, joka kerjää useampaa kuuntelua. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Yeti Lane – The Echo Show

Clapping Music

71 Olen sikäli huono ihminen, että osaan nauttia ilman tunnontuskia ”record collection rockista” eli musiikista, jonka tekijät ammentavat inspiraationsa ennemmin omasta levyhyllystään kuin henkilökohtaisista elämänkokemuksistaan. Yeti Lane on levykokoelmarockia par excellence: pariisilaisyhtye ruksii kakkosalbumillaan kaikki indiepopin kliseeboksit motorisista krautrytmeistä analogisyntetisaattoripulputukseen, heiveröiseen falsettilauluun ja twang-kitarasooloihin. The Echo Show on kevyen psykedeelinen pakettimatka viime vuosikymmenten soonisesti kiinnostavimpiin äänimaisemiin ja sisältää kaksi sympaattisen harrastelun yläpuolelle nousevaa kappaletta, 8-minuuttinen kestonsa vaivatta perustelevan avausraidan Analog Wheelin ja yhtä lailla Stereolabille kuin Grandaddyllekin kumartavan Warning Sensationsin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla