Laura väläyttelee, mutta epätasaisesti.

Kemopetrol-laulaja ajautuu lähelle tien keskiviivaa.

Laura Närhen ensimmäinen sooloalbumi Suuri sydän oli positiivinen yllätys – tummanviileä, tyylikäs elektropoplevy eroamisesta ja pettämisestä ja kuolleista tunteista. Esimerkiksi Tämä on totta -kappaleella Närhi todella kuulosti siltä, että oli tehnyt läheistä tuttavuutta pettäjän roolin kanssa.

Närhen uusi levy Tuhlari on puolestaan se levy, jonka ainakin minä pelkäsin debyytin olevan – vähän pikkukiva suomalainen keskitien radiopoplevy. Silloinkin kun se tavoittelee samanlaista viiltävän haikeaa aikuista popdraamaa kuin Suuri sydän, se kuulostaa vain paria piirua syvällisemmältä kuin Antti Tuisku.

Edellislevy kuulosti eronneen, petetyn, pettäjän tekemältä – vaikkei sitä varmaankaan ollut – kun taas Tuhlari kuulostaa onnellisesti naimisissa olevan yritykseltä laulaa asioista, joita ei ymmärrä. (Huom. pöytälaatikkobiografistit: On yhdentekevää, mikä totuus asiasta on. Avainsana tässä on kuulostaa.)

Nimikappaleen jollottava futisanthem-kertosäe on aivan käsittämätön – ja suorastaan vähän luotaantyöntävä. Yllättävän hyväksi laulajaksi kypsyneen Erinin kanssa laulettu Siskoni puolestaan on ihan nätti kappale, mutta vähän liiankin imelä osoittelevalla tavalla. Ja sitten on Varjo – maailman epäuskottavin stalker-biisi, jossa kertoja-Närhi ”seuraa sua kuin varjo vaeltajaa” reipashenkisen euroviisurockin säestyksellä.

1945-kappaleella Närhi kuitenkin muistuttaa meitä kyvystään tulkita surunsinisiä sävyjä kuulaan selkeästi kertojan roolissa. Kappaleella eräs maamme popkaunottarista omaksuu vanhan naisen roolin, jossa hän muistelee menneitä ja puhuu nukkuvalle (ja ilmeisesti kuolevalle) aviomiehelleen. 1945 tuntuu todelta ja saa hyyn viistämään selkärankaa; se on levyn koskettavin kappale. Voimme vain toivoa, että levyllä olisi päästy useamminkin kappaleen sfääreihin.

Ex-Tehosekoitin-jehu Matti Mikkola on taas vastuussa ammattitaitoisista sävellyksistä, mutta aina kun sana ”ammattitaitoinen” mainitaan poplevyn arviossa, voi arvata levyn iskeneen muualle kuin sydämeen. Tässä yhteydessä sopimukseni myös velvoittaa minut mainitsemaan albumin Tehosekoitin-coverin Hetken tie on kevyt, jota voi parhaiten kuvailla sanoilla ”jokseenkin tarpeeton”.

Mutta toisaalta: pidin ensimmäisestä albumista niin paljon, että olen varmasti liian ankara Tuhlaria kohtaan, joka ei missään nimessä ole huono poplevy. Se ei vain onnistu nousemaan tarpeeksi turvamerkityn maakuntaradiopopin yläpuolelle. Se tuntuu etäisen falskilta eikä onnistu koskettamaan kuin hetkittäin.

Albumiformaatin ystävät kuitenkin ilahtuvat tiedosta, että levy paranee loppua kohden. Riittää on yhdistelmä vanhahtavaa popsoulia ja Hugh Grant -elokuvan Sävel & sanat pääkappaletta (!), mikä on tietysti vain hyvä asia. Joka päivä uudelleen tavoittaa edellislevyltä tuttua nykynaisen sielunelämän ruumiinavauksen dramatiikkaa, mutta yhdistää siihen vielä kevyen breakbiitin ja tyylikkäästi liitävät jouset.

On toki hyvä lopettaa huipulla, mutta voi myös ihmetellä, miksi levyn neljä parasta kappaletta on sijoitettu viimeiseksi – kohtaan johon 80 prosenttia nykykuuntelijoista (lähde: Nuorgamin virallinen eittämättömien bullshit-faktojen osasto) ei koskaan pääse, jos ei satu tykkäämään albumin alusta.

Ilmeisesti Närhi tuotantotiimeineen on kanssani eri mieltä. Voihan olla että sinäkin olet. Paljon parjatussa ”nykymaailmassa” on ainakin se kiva puoli, että voit tarkistaa asian oheisen Spotify-linkin kautta.

72 Tuhlari on levy, jollainen Laura Närhen esikoinen ei onneksi ollut – vähän pikkukiva suomalainen keskitien radiopoplevy.

Daphni on yhtä kuin Dan Snaith eli Flow Festivalillekin dj-keikalle saapuva Caribou. Muutaman pikkuvinyylin ja remixin pyöräyttäneen Daphnin esikoisalbumi Jiaolong ilmestyy 9. lokakuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Laura Närhi – Tuhlari

Seuraaja Kemopetrol-laulajan platinaa myyneelle Suuri sydän -albumille (2010) ilmestyy vielä tämän syksyn aikana. Levyn ensimmäisen singlen ovat säveltäneet Matti Mikkola ja Street Kobra. Teksti on Närhen omaa käsialaa.

Video ei ole enää saatavilla

Crystal Castles – Plague

Kanadalaisen indie-elektrosuosikin kolmosalbumi kuuluu loppuvuoden odotetuimpiin levyihin. Sitä odotellessa bändi on julkaissut uuden kappaleen, Plaguen, joka löytyy uudelta albumilta – tai sitten ei.

Video ei ole enää saatavilla

Konev – The Final Cut

Tamperelainen koneellisen elevaattorimusiikin tuore pioneeri julkaisee toisen levynsä Dedicated to People Flow’n syyskuussa. Teollista, ambientia ja elektronista äänimaisemaa yhdistelevän bändin mukaan: ”All your media will be assimilated. Resistance is futile.”

Video ei ole enää saatavilla

Sin Cos Tan – Trust

Jori Hulkkosen ja Villa Nahin solistina tutuksi tulleen Juho Paalosmaan Sin Cos Tan -duo soitti viime viikolla ensimmäiset keikkansa. Nyt kaupoista löytyy 12-tuumainen sinkku ja Youtubesta kaksi lisäbiisiä. Debyyttitäyspitkää voi odotella loppusyksystä.

Video ei ole enää saatavilla

Viisi vuotta etsittyään he löysivät laulun ja syyn.

”Ne tulevat takaisin.”

Tämä levy yllättää minut kahdella tasolla. Ensinnäkin se on odottamattoman hyvä. Toisekseen en olisi ikinä osannut kuvitella ilahtuvani näin paljon siitä, että Kemopetrol tekee hyvän levyn.

Vaikka olen mielestäni aina tuntenut sympatiaa Kemopetrolia kohtaan, taisin todellisuudessa hylätä yhtyeen jo sen kakkoslevyn, Everything’s Finen (2002) aikaan. Orkesterin kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti Slowed Down oli riemastuttanut pakottomalla soinnillaan ja onnistuneilla sävellyksillään niin lähtemättömästi, että samaa konseptia heikommin kappalein kehitellyt toisinto latisti intoni lähes täysin.

Yhtyeen seuraavia levyjä kuuntelin vain puolella korvalla, jonka tukin melkein kokonaan Teleportin (2006) muovisten elektrokokeilujen myötä. Vokalisti Laura Närhen soolouralle kuuloelimeni tuskin lotkahti.

Mutta niin vain olen taas täynnä rakkautta. Tunteessa on ripaus vanhojen muistojen voimaa sekä vaikeiden aikojen yli selvinneen lemmen seesteisyyttä. Nautintoa ei voi kuitenkaan selittää vain jonkin kadonneeksi luullun löytämisellä. Kun viiden vuoden levytystauon päättäneen A Song & A Reasonin nimikappale nousee ensimmäiseen kertosäkeeseensä, Kemopetrol tulee lihaksi ja ruumiiksi nimenomaan tässä päivässä. Näin vahvalta ja komealta yhtye ei ole kuulostanut kertaakaan aiemmin.

A Song & A Reason ei ratsasta vanhalla maineella. Levyn huolellinen äänimaisema muistuttaa yhtyeen tavaramerkeistä, mutta alkuvuosien lapsenomaisuudesta ei ole enää tietoakaan. Orkesteri tekee oikealla tavalla kypsää musiikkia, jonka johtotähtinä ovat kategorisoimaton uuden etsiminen ja kappaleiden ehdoille antautuminen. Kuulijalta yhtälö vaatii hieman enemmän, mutta suurempi on palkintokin.

Palkinto jaetaan sekä yksittäisissä hetkissä että koko levyn mitassa. Vahvaan ja kiinnostavaan yleistunnelmaan tukeutuvan albumi-identiteetin keskeltä nousee esille joukko toisiinsa väljästi kietoutuneita taideteoksia, joiden ydin viittaa yhtyeen synnyttäneeseen vuosikymmeneen. Orkesterin soinnin epäajankohtaisuudessa on kuitenkin jonkinlaisen iättömyyden juuri. Tällainen omistautunut ja vilpitön oman musiikillisen vision seuraaminen tuntuu tuntuvasti kestävämmältä ja antoisammalta kuin viimeisimmän ajankohtaisen soinnin perässä juokseminen.

Kemopetrolin musiikin aikatasot rakentuvat pikemmin vihjeinä kuin indeksisinä viittaussuhteina. Jostakin löytyy ripaus Everything But The Girlin haikeaa eteerisyyttä, toisaalla The Cardigans kaahaa takaisin Gran Turismon soundikokeiluihin. Ajoittain tulkintavastuun saavan Kalle Koiviston lauluosuuksissa on samaa hartaan ujoa vakavuutta kuin Mobyn vokalisoinnissa. Levyn kuulas utuisuus puolestaan muistuttaa, että kepeistä sykähdyksistään huolimatta Kemopetrolin sydämenlyönneissä kaikuu Massive Attackin kumea sivuääni.

Albumi seisoo kuitenkin ensisijaisesti omillaan. Sen kappaleista löytyy niin sisällöllistä, tyylillistä kuin funktionaalistakin vaihtelua. No Horizonin, nimikappaleen ja Pretty Facen kaltaiset kaunokit erottuisivat helminä missä kontekstissa hyvänsä, avausraita A Different Plan ja sateen jälkeistä raikkautta huokuva Haven’t You Heard puhkeavat puolestaan kukkaansa osana albumin sisäistä dynamiikkaa. Avainraitojen ja onnistuneiden siirtymien välinen vuoropuhelu lienee albumin lumovoiman viimeinen tae.

Kemopetrol ansaitseekin kiitoksen kyvystään vaihtaa vaihdetta oikea-aikaisesti niin levyn kuin kappaleidenkin sisällä. Esimerkiksi avaussingleksi poimittu Changing Lanes suorastaan tuskastuttaa päälle liimatulla sähköisyydellään, kunnes yhtye lyö pöytään enkelimäisen kertosäkeen, jossa Fairport Convention istutetaan keskelle 2000-luvun lasisten kaupunkien huminaa. Harkitut mutta odottamattomat käännökset ja tunnelmanmuutokset ruokkivat luottamusta yhtyettä kohtaan. Kemopetrol tietää selvästi mitä tekee.

Yhtenäisen ja nautinnollisen äänivirran keskellä on vain muutama matalikko, jossa kuulija joutuu kahlaamaan omin jaloin. Esimerkiksi Depeche Moden hengessä kolaava Grand Prize/Fireplace tuntuu kivireen raahaamiselta keskellä muutoin huokoista kokonaisuutta. Kappale konkretisoikin ajoittaisen vaikutelman siitä, että raskasta sointia tavoitellessaan Kemopetrol luiskahtaa helpoimmin lestinsä päältä. Orkesteri pystyy tuntuvasti vaikuttavampiin ja ilmaisuvoimaisempiin suorituksiin malttaessaan luottaa musiikkinsa ujossa kauneudessa asuvaan vaivihkaiseen painostavuuteen.

Epäkohtien etsiminen tuntuu kuitenkin yhtä tavoitehakuiselta kuin nuppineulalla sohiminen Kauppatorin vappuhulinassa. Lähtökohtaisesti Kemopetrol onnistuu ensiluokkaisesti kunnianhimoisessa pyrkimyksessään tarjoilla laadukkaita kappalekokonaisuuksia ja kiinnostavia yksityiskohtia ilman että toisen korostaminen johtaisi toisen väistymiseen.

Siihen se ei ole tässä laajuudessa pystynyt sitten debyytin. Ehkä ei koskaan.

A Song & A Reasonista huokuu vapautunut tunnelma. Kemopetrol lieneekin tällä hetkellä miellyttävässä tilanteessa. Sen ei tarvitse sylkeä markkinoille levyjä lyödäkseen läpi, päivittääkseen sointiaan pintavirtausten mukaan tai muistuttaakseen olemassaolostaan. Riittää, että musiikkia tulee silloin kuin sanottavaa on.

Niinpä aion itsekin olla yhtyeelle armollinen. Kuuntelen tätä levyä niin pitkään kuin se aikaa kestää, sen jälkeen olen valmis unohtamaan yhtyeen levollisin mielin vähäksi aikaa.

Kemopetrol osaa kyllä itse kertoa, milloin sitä kannattaa taas kuunnella.

81

Pitkä levytystauko on tuonut Kemopetrolin otteisiin rauhallisuutta ja syvyyttä. Samalla yhtye tuntuu löytäneen puolivahingossa musiikillisen identiteettinsä. Ehkä orkesterin kannattaa jatkossakin muistaa, että satunnaisella tahdilla tuotetut ajattomat hetket poikivat suurempia palkintoja kuin tiiviin julkaisutahdin väsyttämät pyrkimykset päivittyä ilman sisältöä.

Video ei ole enää saatavilla