Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 113 Peaking Lights – All the Sun Shines

Kolmenkymmenen asteen helteet ja väkivaltainen auringonpaiste olivat viime kesänä lähinnä uuvuttavia, mutta onneksi nestehukkaa saattoi paeta isojen huivien, aurinkolasien ja Peaking Lightsin suojaan. Wisconsinilaisyhtyeen anesteettinen dubpsykedelia muuttuu helposti kieppuvaksi taustatapetiksi, mutta siihen on helppo upota myös hyytävän talven kolottaessa luita. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 112 Wire – Red Barked Trees

Taidepunkin suurmestarit yllättivät viime vuoden alussa julkaisemalla yhden uransa parhaista albumeista. Tapojensa mukaisesti Wire teki levyn päättäneellä melkein-nimikappaleella hypyn tuntemattomaan. Kolmijakoinen, akustisten kitaroiden dominoima laulu on elegia tuhoutuvalle luonnolle, eikä sen viattomalle herkkyydelle löydy verrokkia konkariyhtyeen tuotannosta. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 111 Beastie Boys – Too Many Rappers

Beastie Boys palasi tänä vuonna hurjan kovalla uutuuslevyllä. Sen ehdoton kohokohta on jo parisen vuotta sitten nettiin vuotanut Too Many Rappers. Levyllä vieraileva Nas ei heitä kaikkein ikimuistoisinta läppää mutta se ei haittaa, kun riimejä putoilee neljän räppärin toimesta puolelta ja toiselta. On and on ’til the crack of dawn, until the year 3000 and beyond! (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 110 Noel Gallagher’s High Flying Birds – AKA… What a Life!

”I’m gonna take that tiger outside for a ride.” Hieno lause vanhemman Gallagherin kryptisessä lyyrisessä virrassa. Siinä tiivistyy kaikki se keski-ikäisen haikailu villin Hacienda-nuoruuden perään, uhmaileva aikomus palata siihen vielä yhdeksi illaksi, mistä tässä samaan aikaan ylevässä ja tanssittavassa instant-klassikossa on kyse. On eletty, ja millainen elämä! (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 109 Gil Scott-Heron vs. Jamie XX – NY Is Killing Me

Hyvä kuolema on vaikea kuvitella. Meillä kaikilla on liioiteltu kuva omasta sankarillisesta potentiaalistamme Kuoleman edessä. Tai jos ei muuta, niin toiveita. Hyvä kuolema voisi kuulostaa tältä. Tai edes ne rauhan hetket, jotka sitä edeltävät. Ehkä se eksistentialistinen kauhu saisi raivattua itselleen tilaa viimeisellä ikuisuuden kestävällä nanosekunnilla. Ehkä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 108 Lassi Valtonen – Kerran ollaan nuoria

Lassi Valtonen on erikoishahmo. Hänen käytöksensä vaikuttaa töykeältä ja lavalla Lassi ei osaa olla luontevasti sitten millään. Mutta kun tämä puustapudonnut nuori mies laulaa, voi perkele miten komeasti hän sen tekee! Ja kun Poutahaukoista tunnettu Marko Haavisto lahjoitti Lassin levylle juuri hänen suuhunsa sopivan huippukappaleen, ei mikään voi mennä pieleen. (Tomi Palsa)

Lassi Valtonen – puusta pudonnut.

Kuuntele Kerran ollaan nuoria Spotifyn kautta tästä.

# 107 Maria Minerva – 10 Little Rock Chix Listening to Neu!

Villein ja viilein noise/electrosonicyouth/anti-disco chic(k) tulee juuri nyt Virosta. Maria Minerva on kuin syväjäähauteestaan sulatettu Malaria! Mustahuulisen, totisen ja paskanharmaan DDR:n sijaan Minervan musiikissa kaikuu pankkiirien raiskaama, kiiltävä ja ränsistynyt, aamuviideltä korkkareissa nilkat mutkalla hoipertava Tallinna. Pian kaikki kuulostaa tältä. (Tapio Reinekoski)

Maria Mineva julkaisi viime vuoden aikana peräti kaksi albumi ja kaksi ep-levyä.

Kuuntele 10 Little Rock Chix Listening to Neu! Spotifyn kautta tästä.

# 106 Bright Eyes – Jejune Stars

The People’s Keyn jokaisessa kappaleessa piilee viisautta. Ei yksittäisiä nokkelia ajatuksia vaan täysivaltaista viisautta. Jejune Stars on selviytymistarina pienoiskoossa olematta tuomitseva, lässyttävä tai kiusallinen. Ennen kaikkea laulu on lohdullinen ja voimakas. Vaikuttaa kieltämättä lässyltä, mutta kuuntele biisi itse, jos epäilyttää. Kuuntele ja viisastu. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 105 Veronica Falls – Bad Feeling

Veronica Fallsin debyytti on vuoden indiepop-levy niille, jotka haluavat nauttia elämänsä ja musiikkinsa ylidramaattisena syöksykierteestä toiseen johtavien kohtausten sarjana. Kitarat helisevät C86-filterin läpi suodatettuja mollisointuja, joiden tahtiin voi silti tanssia pallomekko liehuen. Niin autenttista ja söpöä angstia, ettei siitä voi olla hullaantumatta! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 104 Burial – Street Halo

Samannimisen ep:n avaava Street Halo kummittelee kuin viimeinen muistikuva eilisyön klubista. Krapulaverhon takainen tasainen jyske sekoittuu päänsärkyyn. Epäinhimilliseksi efektoitu dubstepbotin ääni ei tyynnytä, pelottelee vain. Kun musiikki vähitellen kaikuu pois, huomaa seisovansakin sateessa, pimeässä ja tuntemattomalla kadulla. Kello on puoli kuusi aamulla. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 103 Future Islands – Close to None

Toissa vuonna Twin Shadow’n Forget-levyyn ihastuneet saattoivat vuonna 2011 lääkitä musiikillisia vieroitusoireitaan baltimorelaisen Future Islandsin On the Water -albumilla. Sen kirkkaimpana tähtenä kimaltelee Close to None, oivallisen jakomielinen popkappale, jonka alkupuolen vellovasta ambient-merestä nousee lopulta määrätietoisesti tamppaava indiediskohirviö. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 102 EMA – California

Vuoden erolevyistä itsensä pahimmalle vereslihalle raapi EMAn Past Life Martyred Saints. Sen houreinen kliimaksi California lievittää paniikkikohtausta kodeiiniövereillä, leikkaa kallon halki ja tökkii aivojen puhekeskusta haarukalla. Tiedottomuudessa välitetyt ärsykkeet pulppuavat vuoden intensiivisintä tajunnanvirtaa ja maanisimpia fraaseja kitaradronepedillä. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Lassi Valtonen 15.12.2011 Klubi, Tampere.

Lassi Valtonen, viiksiä ja villasukkamelankoliaa.

Ensimmäinen oikeasti kiinnostava Idols-kokelas? Sinne päin.

Olen muistellut Lassi Valtosen debyyttiä kuunnellessani erästä anekdoottia Rauli Badding Somerjoesta. Tämä kuulemma parahti mentorilleen M.A. Nummiselle jossain vaiheessa Suomen Talvisodan jälkimainingeissa: “Mauri, jos et tee mulle omaa singleä, ammun itseni haulikolla.”

Valtosen suhtautuminen on vaikuttanut päinvastaiselta. Hapsuviiksinen ujo poika keräsi heti Idols-tuotantokauden alettua laajan fanijoukon empaattisia olkalaukkutyttöjä, mutta suosio ei nuorukaiselle kelvannut. Hän jätti leikin kesken ennen finaalivaihetta ja ilmoitti keskittyvänsä jatkossakin rumpujen soittoon progebändissään.

Jotain kuitenkin tapahtui: voimme varmasti kuvitella, mitä suunnilleen. Eiköhän isoista levy-yhtiöistä vielä tänäkin päivänä löydy joku hunajasuu hoitamaan taivuttelu tällaisessa tilanteessa. Niinpä nyt, varsin lyhyen ajan kuluttua, pitelemme käsissämme Lassi Valtosen debyyttialbumia.

Baddingin mainitseminen tässä yhteydessä ei ole sattumaa. Valtosen asenne ja hieman syntymässä säikähtänyt olemus ovat tuoneet suomalaisen herkkyyden mestarin muidenkin mieleen. Valtonen näyttää poptaivaan kauniiden poikien ja tyttöjen seassa nimenomaan 1970-lukulaiselta hahmolta, ja häneen on helppo yhdistää mielikuvia aitoudesta, rehellisyydestä, oikeasta käsityömeiningistä, paljaana olemisesta.

Haastatteluissa hän ei ole lähtenyt silottelemaan persoonaansa mitenkään, ja levy-yhtiölle tämä sopii varmasti hyvin. Valtosen brändiksi on valittu tupakkaa ikkunalaudalla poltteleva hieman saamaton haaveilija, joka pelkää ihmisten kohtaamista. On yhdentekevää, vaikka hän olisi aivan oikeasti sellainen: kyse on silti brändistä.

Ristiriitaiseksi tilanteen tekee sekin, ettei Valtonen ole laulunkirjoittaja. Hänelle on siis pitänyt kasata albumi, joka tuntuisi heijastelevan hänen omia syvimpiä tuntojaan, mutta se on pitänyt kasata muiden biiseistä. En väitä, että tämä olisi väärin tai mahdotonta, mutta haastavaa se on. Vähintään tällaisessa projektissa tarvitaan luottolauluntekijä, joka tietää täsmälleen, mitä kirjoittaa ja kenelle.

Sellaista Kukin tyylillään -levyltä ei taida löytyä. Osan sävellysvastuusta kantavat Matti “Tehis” Mikkola ja Uusi Fantasia -mies Street Kobra, joista on näemmä tulossa musiikkiteollisuuden luottomiehiä silloin, kun kaivataan jotain hieman viistompaa. Heidän tekstittäjänään on toiminut Asa, jota tilaustöiden maailma on myös alkanut houkuttaa.

Valtaosa albumista on kuitenkin folkrokahtavaa lauluntekijäkamaa, jota on tilattu Matti Johannes Koivulta, Topi Sahalta ja Marko Haavistolta. Ihan järkevä tausta-ajatus näyttää olevan, ettei kaikkea mahdollista listoille tähdättyä musiikkia kannata hankkia kasvottomilta ammattimiehiltä; jos halutaan särmää, kannattaa etsiä tekijöitä, joilla on todistetusti jokin omakin näkemys.

Valtosen levyä kuunnellessa tulee kuitenkin väkisinkin miettineeksi, kuinka todennäköisesti nämä singer-songwriterit luovuttavat kaikkein parhaita aikaansaannoksiaan muiden käyttöön. Koivun ja Sahan biisit ovat nimittäin järjestään hyvin arkipäiväistä, varmaan päälle sanoitettua ja sovitettua perusbulkkia. Jälkimmäisen tylsä shuffle Panttilainaamo lähenee jo masentavuuden äärirajoja. Paljon paremmin Saha onnistuu tummempisävyisessä Se aika on mennyt -herkistelyssä.

Koivu taas on eniten asian ytimessä Vanhanaikainen-sinkulla, jonka villasukkamelankolia ei ole omaperäistä, mutta runopojan ja oikukkaan tytön parisuhteesta kertova teksti onnistuu jotenkin puhuttelemaan. Tällaisissa biiseissä Valtonen onkin kotonaan: hänestä on turha tehdä nyyhkyövereissä kieriskelevää itsesäälipatsasta, hieman haikea ja nuhjuinen kahvikupin ääressä jumittaminen tuntuu luontevammalta.

Ilman Mikkolan ja kumppaneiden biisejä levy jäisi auttamattoman valjuksi. Tällä kolmikolla ei liene tarvetta pantata parhaita ideoitaan, ja se kuuluu. Avausraita Tuhkaa ja hiekkaa on vielä melko tavanomainen siivu Anssi Kelan rivakammilta biiseiltä kuulostavaa poprockia aikamme lyhyydestä, mutta omituinen Suonsilmä sotkee mukaan jonkun pukumiehen selostusta yhä suuremmista ja elämyksellisemmistä kauppakeskuksista: moisen modernin pintakiillon vastustaminen sopii jouhevasti Valtosen artistipersoonaan, vaikka tietysti hänen levyään myydään niissä elämyskeskuksissa.

Ehdottomaksi huippuhetkeksi nousee kuitenkin melodialtaan lähes arkaainen folkballadi Pispala, joka ilmaantuu kuin tyhjästä levyn puolivälin paikkeilla ja vangitsee kertakuulemalta. Huikean hienovaraisen esityksen täydellistää Asan lakonisilla kuvilla piirtämä teksti, joka kaikista maailman aiheista kertoo kansalaissodan ratkaisutaisteluista Tampereella lapsen näkökulmasta. Juuri tällaista uskallusta ja täysin epätodennäköisiä ideoita levy olisi kaivannut paljon enemmän; samalla sen syntyolosuhteet tekevät toiveesta turhan ja mahdottoman. Valtosen eläytyvä tulkinta vihjaa, että hänen suorituksestaan klassikon syntymä ei jäisi kiinni.

Voin vaivatta julistaa Pispalan ylivoimaisesti parhaaksi suomalaisen Idols-taustaisen artistin esitykseksi koskaan.

Levyn päätteeksi kuullaan sitten hauska, treenikämpällä rämpytetyn oloinen versio Pelle Miljoonan varhaisesta punk-klassikosta Nuoriso sairastaa syöpää. Tuossa biisissähän Pelle kritisoi apaattisia nuoria, jotka elävät television ja kaljakuppilan noidankehässä sen sijaan, että muuttaisivat maailmaa. Monia ironian tasoja syntyy siitä, että Valtonen vaikuttaa tavallaan juuri sellaiselta nuorelta. Ei hän ole aktivisti tai sukupolvensa eturiviä, vaan vastentahtoisesti parrasvalojen reunamilla lymyilevä sympaattinen tyyppi.

Puoli tuntia ennen ensimmäistä isoa keikkaansa hän sytyttää takaoven portailla vielä yhden röökin, toivoo ettei kukaan löytäisi häntä hetkeen ja ihmettelee, miten on joutunut sinne, missä on. Sitten hän tumppaa, huokaisee, menee lavalle ja tekee parhaansa. Saa nähdä, miten Lassin käy.

63 Paljon ihan mukavaa villasukkamusiikkia, muutama sympaattinen pikkuhelmi ja yksi aito klassikko. Muuten levy herättää enemmän ajatuksia musiikkiteollisuudesta ja artistipersoonan rakentamisesta kuin suurta innostusta.

Video ei ole enää saatavilla