Oskari Onninen lähti nostalgiatripille ja yritti hankkia suomalaisen pophistorian tärkeimmän kangaskassin.

”Mitä viet Lapko-fanille, joka pyytää tuomaan jotain halpaa, joka menee hyvin päähän?

– Lapko-kassin.”

Vuonna 2017 olin viimein valmis hankkimaan itselleni Lapko-kassin.

Todennäköisesti baarinpöydästä käsin laitoimme Kallio kierrättää -ryhmään ostopyynnön. Sieltä jos jostain luulisi löytyvän.

Lopputulos: lukuisia ironisia peukkuja tutuilta ja Fullsteamin Johannes Kinnusen asiallinen neuvo ottaa yhteyttä Lapkon Ville Maljaan, jos hänellä olisi.

Myöhemmin Malja vastaa Facebookissa löytäneensä vain uudempia designeja, mutta ne eivät tietenkään kelpaa.

Mutta vain alkuperäinen merkitsee, miksi kukaan edes ajattelee muuta. Viimein Lapkoon voi suhtautua nostalgisesti, vailla ironiaa.

”Kielletyn nautinnon” konsepti on musiikkinörttiklisee, jota oppii miettimään, vaikkei siinä ole järkeä. Se on Nick Hornbyn jälkikäteiskatsannossa liikuttavan ummehtuneen Uskollisen äänentoiston perintöä – ainakin henkisellä tasolla. Se on levy- ja levykauppaukkeleita kaivamassa omaa napaansa, vaikka itsereflektion kannalta suositeltavampaa olisi tavata edes satunnaisia normaaleja ihmisiä.

Guilty pleasure edustaa myös populaarimusiikin rakenteellisia dikotomioita puhtaimmillaan, poppia vastaan rockia sekä kitaroita vastaan syntikoita.

Guilty pleasuressa on kyse vain uskottavuudesta. Uskottavuudessa taas on usein kyse vain naurettavuudesta. Ainakin jos asiaa erehtyy pohtimaan myöhemmin.

Minun guilty pleasureni on ollut Lapko. Aina, kun ajattelen Lapkoa, ajattelen Irc-gallerian yhteisölistausta ja vuosia, jolloin vaalin sitä paljon tarkemmin kuin todellista makuani, jossa painoi hevivuosien ja erikoismusiikin raskas taakka.

Siinä kulississa Lapko oli jostain syystä se, jonka avulla kredibiliteetti mitattiin ja josta en olisi saanut pitää.

Yläasteen loppuvaiheilla ja taidelukiovuosieni alkuhetkillä luin pakkomielteisesti Rumba-lehteä, jossa Lapko oli taattuja nelitähtisiä saava yhtye. Lapkosta kirjoittaminen oli kriitikkokammiosta joristua voimatriopuhetta ja tahtilajianalyysiä. Maailma meni siltä ohi.

Kuten vallankumouksille on sopivaa, tämäkin alkoi vahingossa.

Joskus 2000-luvun taitteessa Ville Malja ja Anssi Nordberg olivat marssineet kotikaupungissaan Harjavallassa Seri-Seppo-nimiseen painoon ja pyytäneet paitaan printtiä bändin logosta.

Kun Malja ja Nordberg saapuivat hakemaan tuotosta, kävi ilmi, että ”Seppo” oli ottanut ohjat omiin käsiinsä.

Alkuperäisessä logossa oli ruostetekstuuria ja rosoa, jonka ”Seppo” oli ajatellut olleen huolimattomuutta ja latonut logon uudelleen ”Arial Blackillä tai jollain”.

Lopputulos: rujo pelkistys ja minimalistisia suoria linjoja kuin suojatiessä.

Ville Malja kertoo nyt, että pettymys oli kadonnut kotiin mennessä. Tilalla oli tunne, että logossa oli sittenkin jotain.

Toissa vuoden Flow-festivaalilla laskimme (wuhuu, festarielämys!) Niitä Marimekon kangaskasseja, noita nuorkeskiluokan harmittoman tietynlaisuuden virallisia symboleita.

Lapko-kasseja olisi voinut laskea niillä 2000-luvun festivaaleilla kun rock tarkoitti vielä rockia. Niiden kantaminen symboloi paljon rohkeammin oman aikansa tietynlaisuutta. Marimekko-kassi pyrki olemaan merkityksiltään mahdollisimman lähellä printitöntä, Lapko-kassi oli kokonainen univormu.

Musiikkilehdissä Lapkosta huomion kiinnitti lähinnä mainittu lahjakas soitto, ei muu, vaikka olisi pitänyt.

Ajan henkeä hahmoteltiin useammin ihmetyksen kautta. Rumbassa esimerkiksi julkaistiin reportaasi My Chemical Romancen jäähallikeikalle jonottaneista teineistä, jotka viisveisasivat mustan hiusvärinsä sopivuudesta tyypillisimpiin kalpeisiin kantasuomalaispigmentteihin.

2000-luvulla virallinen rock-kulttuuri tuntui päässeen yli siitä, että teinitytöt nyt kuuntelevat mitä sattuu. Elettiinhän aikaa ennen Justin Bieberiä.

Rokki- ja indiepoliisien pamputettavina olivat sen sijaan emot ja heidän todellinen uskottavuusrikoksensa. He olivat My Chemical Romancen ja Fall Out Boyn johdolla varastaneet 1980-luvulta nousseen diy-kulttuurin perinnön, kaupallistaneet sen ja maalanneet vielä itsensä kajalipandoiksi.

Professori Juha Siltala on myöhemmin kirjoittanut, että varsinkin 2000-luvun pojille emokulttuuri oli pakopaikka maskuliinisilta odotuksilta. Hintelyys oli suotavaa, pateettinen eli hysteerinen herkkyys keino saada huomiota ja päästä osaksi yhteisöä Livejournalin kaltaisissa esiajan sosiaalisissa medioissa, joissa tärkeämpää oli avautua enemmän ja holtittomammin kuin olla avautumatta. (Kuinka vuotta 2018!)

Suomessa oleellisin osa heidän univormuaan olivat kassit ja paidat. Niistä paistoi se logo, jonka Seri-Seppo oli omin luvin tehnyt.

”Kuinka monta Lapko-fania tarvitaan vaihtamaan lamppu?”

”Ei yhtäkään, sillä uuden Lapko-paidan printti hohtaa pimeässä.”

Joskus Lapkon suuruuden vuosina 2000-luvun puolivälin jälkeen lukiokaverini Janne postasi Irc-Galleriaan mustavalkokuvan. Siinä hän istuu vessanpytyllä housut kintuissa yllään paita, jossa ei lukenut LAPKO vaan PASKA.

Myöhemmin selvisi, että hän oli tilannut sen pääosin huittislaisista koostuneen IRC-kanavan #dinosaurusklubin avaamasta verkkokaupasta.

Kauppa sijaitsis osoitteessa lapkosucks.dinosaurusklubi.net. Irc-Galleriassa oli erillinen Lapko sucks -yhteisö.

Paitoja oli painettu joitain satoja. Tieto niistä levisi keikoilla ja Galtsussa. Kaupassa pyydettiin erikseen lähettämään itsestään kuvia tilattu paita päällään.

Niiden tarkoitus tuntui olevan kääntää Lapkon paitojen ja kassien – eli sen tärkeimpien singlejen – läpitunkevuus itseään vastaan.

Lapkon estetiikka oli alusta asti rakennettu juuri logon ja yksinkertaisen visuaalisuuden ympärille.

Kahden ensimmäisen levyn kannessa bändin logo oli juuri paidassa ja ihmiset poseeraamassa dramaattisissa asennoissa, joihin he tuskin päätyvät elleivät tavoittele erikoisuutta.

Vastareaktio oli luonnollinen.

Noihin aikoihin Lapkoa ei päässyt pakoon. Vuonna 2006 ilmestyi ensimmäinen Fullsteam-levy Scandal, seuraavana vuonna vielä parempi Young Desire. YleX soitti All the Best Girlsiä, ja bändi kiersi kaikki isoimmat festivaalit ja Disco Ensemblen kanssa Saksaa.

Yhtäkkiä indie rock oli tullut Suomeen uudessa, kaupallisessa muodossaan. Lapkon ja Disco Ensemblen kasseista oli tullut ruudullisten Vansien ja pillifarkkujen jatke. iImeisesti hienointa, mitä kuvitella saattoi, oli kuulua Fullsteam Recordsin yhtyeiden street teameihin.

Sen vuoksi molemmat bändit olivat kiusallisen sell-out. Lapkolla oli loputon paita- ja kassikampanja, Disco Ensemble julkaisi First Aid Kit -läpimurtolevynsä Saksassa uudelleen ison levy-yhtiön kautta. (Tosifaneista pilalle meneminen oli alkanut jo Fullsteamista.)

Emolla oli muoti-ilmiön feminiininen leima, ja sen lisäksi se vuodatti meikkinsä perinteen päälle.

Siitä, mikä oli joskus coolia ja omaehtoista, oli tullut kasseja ja tarroja, joilla sulautua massaan sen sijaan, että erottautuisi siitä. (Seuraavaksi sitten musiikkiblogit ja sosiaalinen media ja maailma, jossa toiset indiebändit ovat lähempänä kulttuurimarkkinoinnin pro gradua kuin bändiä.)

#dinosaurusklubin kasseja tekemässä ollut Antti J. Mäkelä kertoo nyt, että aikoinaan Lapkossa provosoi juuri vanhaan kajoaminen.

”Vanhempia tieteenharjoittajia ärsytti Lapkon selkeästi nuoremman faniporukan emo-asioiden omiminen sellaisella panda-tatsilla, joka koettiin ärsyttävänä. Kun miettii jotain Get Up Kidsin tyyppejä, niin ne oli tavallisia lähiöpoikia T-paidoissa ja farkuissa. Sitten emoon tuli se, että siihen piti panostaa myös ulkonäön suhteen.”

”Mutta siitä päästiin yli melko nopeasti.”

Mitä Lapko tekee Placebon keikalla?

”Äänittää uutta levyä”

Lapko oli ärsyttävä bändi, koska se vaikutti niin harkitulta eli laskelmoidulta eli oli myynyt itsensä.

Tosiasiassa logo oli vahinko. Samoin biisinnimien varastaminen oli Maljan mukaan vain seuraamisen arvoiselta tuntunut päähänpisto. (Ensin All the Best Girls ja pian Paranoid ja I Shot the Sheriff.)

Kirjoittaessani vuonna 2012 Rumba-lehteen Lapkon toiseksi viimeisestä LOVE-levystä harmittelin Lapkon olleen muutaman strategisen vuoden myöhässä emon kolmannesta aallosta.

Tuolloin saattoi kuitenkin aistia ensimmäisiä häivähdyksiä emon paluusta tai neljännestä aallosta, kummin sen haluaa tulkita.

Ville Maljan mielestä emoleima oli bändille aina punainen vaate.

Lapkon musiikkiin suhtautumista määrittivät merkittäviltä osin ne, jotka sitä fanittivat. Placebo-naureskelu oli aiheellista, mutta emon punk-juuria ei kuulunut missään vaiheessa. Sitä paitsi: oleellisin puuttui.

Viimeisen puolen vuoden aikana, erityisesti Brand New’n ja Pinegroven solistien syyllistyttyä kyseenalaiseen seksuaalikäytökseen, yhdysvaltalaismedia on analysoinut kolmannen aallon emobändien lyriikoita. Niistä kirjoittajat – usein naisoletetut entiset emofanit – ovat löytäneet nuorten miesten jatkuvaa läheisyydenkaipuuta, ”laulajien romanttista holokaustia” ja tytön voittamista tai häviämistä elämän määrittävimpänä tekijänä.

Samalla he ovat kyseenalaistaneet menneisyyttään: miten en silloin huomannut!

Lapko on tästä emobändien modernista ongelmasta kiitettävän irrallaan. Bändin tekstit ärsyttivät korniudellaan, eivätkä niinkään sanallistaneet runopoikien ja muiden teinigoottien elämää. Monin paikoin metodi tuntuu olleen perisuomalainen ”jotain, mikä kuulostaa hyvältä”.

Lapko oli ehkä satakuntalainen lallibändi, mutta kaikkea muuta kuin T-paitoja ja tavallisuutta.

City-lehden kannessa suomirockin tiukimmista farkuistaan ja rastoistaan tunnetusta Ville Maljasta maalailtiin uutta Ville Valoa, tyttöjen bändin seksikästä keulakuvaa ja rocktähteä. (En tietääkseni ole ainut, joka järkyttyi lukiessaan jutusta Maljan painaneen peräti 75 kiloa. Malja kuitenkin sanoo, ettei ole koskaan painanut niin paljon, vaan 10 kiloa vähemmän. Myös jutussa painoksi on tosiasiassa merkitty 65 kiloa.)

Basisti Anssi Nordberg horjui keikoilla kuin poiju ja oli hyvää vauhtia muuttumassa suomalaisen indien Andy McCoyksi.

Mutta 2000-luvulla poptimismi ei ollut vielä tuhonnut indieuskottavuuden kaltaista, nykyään varsin koomista käsitettä.

Lapko oli rockbändi, joka suhtautui hassutelleen rock-uskottavuuteen.

Lapko oli indiebändi, jolle kaupallisuus oli kunnia-asia.

Siksi siitä tuli suomalainen ukkosenjohdatin niille, joita harmitti indien katoaminen indiestä.

Samalla ne tekivät Lapko-kassien kantamisesta mahdotonta, ainakin jos itsetunto oli riippuvainen musiikkimaun erinomaisuudesta.

Siksi uskottavinta oli pukeutua PASKA-paitaan.

Sellaista en koskaan ostanut kuten en Lapko-kassiakaan, sillä suhtauduin koko yhtyeeseen häpeillen.

Vuonna 2007 suosikkibändejäni olivat Last.fm:n määrällisen analyysin mukaan Elliott Smith, The White Stripes, Nine Inch Nails, Arcade Fire ja The Smiths. Otos kuvaa tyypillisintä porttiteoriaa tarkoituksellisen vaikeasta, niin sanotusta ansamusiikista kohti indietä.

Samana kesänä Ankkarock-sunnuntain pääesiintyjä oli Nine Inch Nails. Aiemmin saman sunnuntain iltapäivänä esiintyi Lapko. Keikan aikana muistan istuneeni maassa ja tuhahdelleeni bändille ihan silkkaa pelkuruuttani. Sosiaalisesti Lapkosta pitäminen ei ollut mahdollista ja nyt sentään oltiin galleriatuttujen seurassa leikkimässä coolia. (Aiemmin samana päivänä hypin kuitenkin Disco Ensemblen pitissä niin, että kädessäni näkyy edelleen kaatuessa saatu naarmu.)

Monia muita tuon ajan suosikkiyhtyeitäni en enää juuri kuuntele, mutta Lapkon toiseen ja kolmanteen levyyn palaan yhä aika ajoin kuin ne voisi viimein ladata täyteen mennyttä zeitgeistiä ja kulttuurisia merkityksiä, joita aikanaan en huomannut eikä lehdissä huomattu. (Neljäs levy A New Bohemia tuntuu jo yhtä huvittavalta kuin nimensä.)

Tällä hetkellä Lapkon Facebookissa on musta kansikuva, mutta bändi ei ole virallisesti lopettanut.

Scandalista tai Young Desirestä se ei myöskään soittanut muistelukeikkoja. Ville Maljalla on uusi yhtye Dallas Kalevala, ”Iggy Popia ja Justicea uimassa suomalaisessa kesäyössä”, seuraava vaihe, jossa on silti paljon vanhaa.

Paitakauppa myytiin alehintaan tyhjäksi loppuvuodesta. Myöhästyin tilaamasta, vaikka olin viimein hyväksymässä menneisyyteni kuvitellun ”nolouden”. Toisaalta kasseja ei ollut tarjolla.

En muista milloin olen viimeksi edes nähnyt Lapko-kassin elävässä elämässä, vaikka ”kaikki” niitä omistivat.

Sukupolvikokemus on rispaantunut rei’ille tai tungettu koin syötäväksi varastoon.

Kierrätysryhmissä, Facebookissa tai Twitterissä huutelu ei auta. Ohi on.

Keväällä sain Facebookissa viestin. Fullsteamin toimiston kahvipöydälle oli tuotu kokoelma vanhoja kangaskasseja. Saa ottaa!

Kuvassa kiilteli Lapko-kassi, ei ihan alkuperäinen, vaan kultaprintattu, joita oli painettu sadan kappaleen limited edition Scandal-levyn ennakkotilaajille. Painos oli mennyt naps vain.

Huhtikuun lopussa sain Lapko-kassini.

Sen minulle ojensi Disco Ensemblen solisti.

Lapko-kassi menee mm. päähän.

Edes Hannu Mikkolan kaikki etunimikaimat eivät ole erityisen kuuluisia, kuten 51koodia-yhtyeen Hannu Sallinen.

Yhdysvaltain albumilistan ykköspaikallakin kököttänyt fun. esiintyy tänään tiistaina 25.9. Helsingin Circuksessa. Valitettavasti amerikkalaista voimapoptrioa ei lämmittele helsinkiläinen noiserocktrio Fun. Olisiko siinä riemulla rajoja – tuskin!

Fun-yhtyeiden inspiroimina intouduimme muistelemaan kaikkia muitakin suomalaisia artisteja ja yhtyeitä, joilla on kaima maailmalla. Samalla vaivalla yritimme kuvitella, mitä tapahtuisi, jos nuo kaksi nimensä jakavaa artistia sulautuisivat yhteen – kauheuksia tietenkin!

Muun muassa The Sounds, Lodger, Freeman, Sara ja Soma eivät tällä kertaa mahtuneet mukaan, mutta onhan sitä näissäkin. Nauttikaa – ja kertokaa kommenteissa, mitkä nimikaimat eivät mieleemme juolahtaneet!

#1 Fun vs. fun.

Mikä Fun?

Neuroottisen kulmikas helsinkiläinen noiserock-trio, jota on kuvailtu ytimekkäästi ja ei-aivan-harhaanjohtavasti “Suomen Shellaciksi”. Onpa bändi peräti äänittänyt kaksi edellistä albumiaan (Zu-Pa!, 2007, ja New 13, 2010) Shellacin Steve Albinin Electrical Audio -studiossa – niistä ensimmäisen jopa Albinin itsensä toimiessa tuottajana.

Mikä fun.?

Häpeilemättömän melodista alternativerockia Panic at the Discon ja Phantom Planetin hengessä soittava newyorkilaistrio teki lopullisen läpimurtonsa vuoden takaisella We Are Young -singlellä, jonka kertosäkeen muistaa hautaansa asti jokainen, joka sen on kerran kuullut. Listaykkösenäkin tovin viihtyneen trion pysäyttämättömältä vaikuttavaa voittokulkua jatkaa Some Nights -albumin toisena singlenä lohkaistu nimikappale, jonka afro- ja folk-sävyillä suolattu voimapop on tuonut platinaa muun muassa Yhdysvalloista, Australiasta ja Ruotsista.

Jos Fun ja fun. sulautuisivat…

…palaisi Cosmobile samalla kellonlyömällä keikkalavoille. Tuomas Palosen johtama indierockryhmä ponnistaa meidän Funimme tapaan hardcoresta, emosta ja grungesta, muttei amerikkalaisen fun.-yhtyeen tapaan pelkää maustaa musiikkiaan hyvinkin melodisilla ja populaareilla elementeillä. Samaan mikstuuraan luotti 1990-luvulla Quicksand.

Kuuntele: Fun + fun. = Cosmobile

#2 Asa vs. Aṣa

Kuka Asa?

Matti Salo, 2000-luvun 21. nerokkain muusikko ja suomalaisen hiphopin Loppuasukas, joka toi valtavirran räppiin Pekka Strengin luontokuvastoa ja hipahtavia balkan-sävyjä – ja sai siitä hyvästä Teosto-palkinnon. Edellisellä Jou jou -albumillaan (2011) ysäriräppiä herätellyt artisti työstää parhaillaan jatko-osaa Foetida-Pro Promo 2 -mixtapelleen.

Kuka Aṣa?

Lämpimistä myssyistä ja kohtuuttoman suurista silmälaseista pitävä nigerialais-ranskalainen laulajatar Bukola Elemide on julkaissut kaksi albumia jazzahtavaa nykysoulia, joka on kelvannut etenkin Angélique Kidjon ja Erykah Badun ystäville. Kakkosalbumi Beautiful Imperfection vei Asan Billboardin maailmanmusiikkilistan kolmanneksi.

Jos Asa ja Aṣa sulautuisivat…

…syntyisi Meshell Ndegeocello. Jos Aṣan sliipattu soul ja hunajainen lauluääni kohtaisivat Asan usein äkkiväärän, kriittisen ja ajoittain hermeettisen ilmaisun, huutaisi resepti enää muutamaa bassosooloa.

Kuuntele: Asa + ]]> https://www.nrgm.fi/artikkelit/54-lapko-all-the-best-girls-2006/ Sat, 28 Jul 2012 08:20:28 +0000 Tuomo Yrttiaho http://www.nrgm.fi/?p=31266

Lapko, Harjavallan lahja suomi-indielle. (Kuva: Tomi Palsa)

Lapkon pillifarkuntiukan yhteensoiton kiteytymä nosti yhtyeen kotimaisen rockin avauskentälliseen, arvaamattoman ja omia polkujaan tallaavan piilokärjen paikalle.

“Why do all the best girls have a loaded gun
Immortal group of killers ready for landing”

Pienellä Jukeboss-levymerkillä vuonna 2004 julkaistun debyyttialbuminsa jälkeen satakuntalaislähtöinen Lapko kiinnitettiin hyvässä nosteessa olleelle Fullsteamille. Vuonna 2006 ilmestynyt Scandal osoitti, että trio sopi mainiosti levy-yhtiön rosteriin muun muassa Disco Ensemblen kaltaisten yhtyeiden rinnalle.

Scandal olikin tietyllä tapaa myös tärkeä Fullsteamin soundia ja brändiä muovaava merkkipaalu. Ennen kaikkea albumi oli kuitenkin Lapkon uran kannalta äärimmisen tärkeä levytys, sillä se sisälsi yhtyeen pillifarkuntiukan yhteensoiton jalostuneimman kiteymän, All The Best Girlsin.

Ville Malja, vaatteet päällä. (Kuva: Tomi Palsa)

Dynaaminen ja kiivas All The Best Girls saa suurimman voimansa juuri kiinteästä kolmikosta. Soittajien vuosikymmenen mittainen yhteistyö kuuluu kappaleen virheettömässä virtaviivaisuudessa, jossa kaikki nyanssit ovat selkeinä kohdillaan. On Heikkosen kireä rummutus, Nordbergin ikoninen bassoriffi sekä Maljan kirskuva kitara ja kirkas ääni, jolle yhtye on viisaasti antanut tilaa.

Edes kappaleen tuhnuista treenikämppähuumoria henkivä nimi ei heikennä sen tehoa. Päinvastoin, Bogart Co:n kasarihittiin viittaava nimi tuo mukaan virnettä, joka kirkastaa vakavana sykkivän kappaleen sädekehää entisestään.

Jo debyytillään sekä Scandalia seuranneilla albumeillaan Lapko jatkoi vastaavaa kappaleiden nimillä leikittelyä. Vaikka yhtye on samalla laajentanut kiitettävästi tonttiaan, samanlaista täysosumaa se ei ole toistaiseksi onnistunut levyttämään.

Toisaalta, jo All The Best Girlsissä on äärettömän paljon enemmän kuolemattomuutta kuin monien menestyneiden yhtyeiden koko uran mittaisissa aikaansaannoksissa.

Video ei ole enää saatavilla

Gracias teki erinomaisen levyn. Nyt sen sai sanottua Nuorgamkin.

Se oli siinä. Vuoden 2012 A-puoli, meinaan. Vaikka arvioimme sen aikana päälle 250 albumia tai ep:tä, kaikensorttisia hyvyyksiä jäi aika paljon huomioimatta.

Siispä ohjeistimme toimittajakuntaamme kirjoittamaan miniminikritiikin niistä alkuvuoden parhaimpiin kuuluvista levyistä, joita emme ole vielä Nuorgamissa arvioineet, jotta tiedottajat saisivat jotain siteerattavaa ja te kenties löytäisitte uusia tuttavuuksia. Tässä on teille kooste ja siinä mainituilta levyiltä poimituista kappaleista koostettu soittolista.

Talkoisiin osallistuivat, Iida Sofia Hirvonen (ISH), Juuso Janhunen (JJ) Joni Kling (JK), Kari Koivistoinen (KK), Antti Lähde (AL), Mikael Mattila (MM), Oskari Onninen (OO), Teemu Purhonen (TP), Tapio Reinekoski (TR), Anton Vanha-Majamaa (AVM), Niko Vartiainen (NV), Mervi Vuorela (MV), Verna Vuoripuro (VV) ja Tuomo Yrttiaho (TY).

Kuuntele soittolista tästä.

Francis Bebey – African Electronic Music 1975–1982

70 Francis Bebey löysi syntetisaattorin 1970-luvulla ja kohteli sitä kuin akustista akustista kitaraa. Lopputuloksena oli safaribaarin hermostuttavaa onnentuntimusaa, joka kuulostaa paperisateenvarjoilta ja pelikoneilta. (ISH)

Allo Darlin’ – Europe

73 ”So you’re scared and you are thinking that maybe we ain’t young anymore” -tyyppistä pophaikeilua The Go-Betweensin hengessä. (ISH)

Black Dice – Mr. Impossible

74 On 11-vuotissyntymäpäiväsi. Olet toivonut lahjaksi Frontside Ollien tms. levyä. Juhlapäivänä lahjapaperista paljastuu tämä. Seuraavat 20 vuotta mietit, oliko se oikeasti vahinko vai sairasta pilaa. (JK)

Father John Misty – Fear Fun

77 Välillä unohtuu, miten hyvältä näinkin amerikkalainen kantrirock-soundi voi kuulostaa. Fleet Foxesin ex-rumpalin kahdeksannella levyllä kuuluu kyseisen bändin kaiku, mutta klangi on rouheampi. (MM)

Damien Jurado – Maraqopa

78 Amerikkalaislaulaja-lauluntekijän levyihin on mukava uppoutua. Edeltävän Saint Bartlettin tavoin Maraqopa on nasta yhdistelmä levollista ja jämptimpää Juradoa. Kuin hienoa käsityötä. (TY)

Friends – Manifest!

78 Surffikitarat, funk ja new wave -rytmit, teiniromantiikkaa kukkivat sanoitukset sekä Samantha Urbanin raukean hekumallinen ääni muodostavat Manifestin selkärangan. Täydellinen kesälevy, kuin prosciuttoa cantaloupe-melonin kera ja lasillinen rommikolaa: sopivasti suolaista, makeaa ja humalluttavaa. (JJ)

The Cribs – In the Belly of the Brazen Bull

79 Viidennellä levyllään The Cribs kumartaa Dave Fridmannin ja Steve Albinin avustuksella 1990-luvulle, onnistuen samalla luomaan hävyttömän tarttuvia kertsejä. (KK)

Phédre – s/t

79 Phédre on visuaalisempaa musiikkia kuin miltä se kuulostaa. Sen pinta on sisäsyntyisempi kuin sen ulkopuolelle jäävä sisäpuoli. En tiedä – se on yksi helvetin kompostiastia täynnä ideoita. (JK)

Kiveskives –Joystick

80 Kiveskiveksen lanseeraama nintendohevi on Joystickillä läsnä, mutta soppaan mahtuu myös loisteliasta pekkapohjolamaista progehenkeä. Trion juna rullaa hyvin, mutta suunnasta ei liene hajua kellään. (TP)

Suomen Tulli – Uuteen maailmaan

80 Torniossa perustetun yhtyeen perinnetietoinen ja silti selvästi 2010-lukulainen debyytti palauttaa kiinnostuksen uudempaan kotimaiseen progressiiviseen rockiin. Ei mikään Korppi, mutta lähellä. (TY)

The-Drum – Heavy Liquid

80 Yhdysvaltalainen tuottajakaksikko The-Drum herättää hetkittäin mielleyhtymiä Burialiin, mutta kappaleet soivat laskuhumalaisempina ja alakuloisempina. (TK)

 The Magnetic Fields – Love at the Bottom of the Sea

82 Jotkut eivät saisi luopua hyväksi havaituista toimintametodeista. Stephin Merritt on yksi heistä. Syntikoiden kaivaminen komeroiden perältä palautti The Magnetic Fieldsin pienen ja hennon otteen nerouteen ja sydänsuruihin. (OO)

Circle – Manner

83 Harvoinpa osuu termi ”avant-AOR” näin naulan kantaan. Toto ja Can kohtaavat mitä sopuisammin, kun Porin spandex-ristiretkeläiset maalaavat hienoimpia riffejään hetkeen aikaan. (MM)

d’Eon – LP

84 Arkkienkeli Gabrielista internetissä kertova teemalevy on valtavien kaarien IDM-r&b-odysseia, jonka rumpukoneet paukkuvat hyperaktiivisemmassa tilassa kuin 20 tuntia newsfeedejään maanisesti skrollannut somenisti. (OO)

Colleen Green – Milo Goes to Compton

84 Kalifornian osavaltiossa on tiettyjä lakeja, jotka rajoittavat metsästystä: esimerkiksi liikkuvasta autosta ampumisen kieltäminen ja säädös, joka estää Colleen Greenin käyttämisen elävänä pyydyksenä. (JK)

Killer Mike – R.A.P. Music

84 Michael Render tuuppaa riimiä ilmoille taidolla ja raivolla, kaapaten huomiosi. Tämä musiikki ei vaeltele ujosti taustalla, vaan nappaa rinnuksista kiinni ja pakottaa kuuntelemaan. (KK)

Roberto Rodriguez – Dawn

84 Kotimaista house-osaamista parhaimmillaan. Maailmaa riivaavan EDM-buumin aikakaudella on riemastuttavaa löytää näin tinkimättömän tyylitietoista, hiottua ja soundimaailmaltaan raikasta tanssimusiikkia, josta löytyy niin klubien lattiat täyttävää tykitystä kuin leudon kesätuulen lailla hitaasti vietteleviä tunnelmapaloja. (JJ)

Mac DeMarco – Rock and Roll Night Club

85 Langanlaiha montrealilainen on ihastuttava tuttavuus jokaiselle, jolle yhden miehen/naisen lofi-outsiderit ovat heikko kohta. Rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, sopivassa suhteessa, sopivan epävireisesti. (AL)

Pyuria – Incarnadine Reverly

85 Incarnadine Reverlylla soiva tekninen ja sopivasti härski kuolonmetalli toimii kuten se kuuluisa kuutio Hellraiserissa: helvetin hyvin. (TP)

Trust – TRST

87 Jos Interpolin Paul Banks kärsisi kroonisesti ummetuksesta ja alkaisi tehdä synteettistä goottipoppia Anvil-klubin tarpeisiin, syntyisi musiikkia, jollaista kanadalaisen Trust-duon esikoislevy on tulvillaan. (AL)

Actress – R.I.P

88 Reivaamiseen väsynyt dj silpoo korvienvälikirjastoaan ja tekee täyteäänistä groovea. Jos olisin algoritmi, tanssisin itseni solmuun vuoden hinkatuimmalla biisillä Ravenilla. (TR)

Lapko – LOVE

88 Melko nopeasti unohtuneen New Bohemian jälkeen Love tuntuu henkeäsalpaavan intensiiviseltä. Lapko on nyt täydellisessä tasapainossa mustien vyörytysten ja Ville Maljan melodisuuden kanssa. (VV)

Ride For Revenge – Under the Eye

88 Helsinkiläistynyt Ride For Revenge on kolmannella levyllään juuri niin kvlt, lofi ja evil (in league with satan), kuin vitun kovan black-/death metal -bändin kuuluukin olla. Hail! (MV)

Verneri Pohjola Quartet with Aki Rissanen – Ancient History

88 Pohjolan yhtyeet soittavat aina kuin yksi kieltä pakeneva ajatus, nykyinen kvartetti jo ehkä liiankin saumattomasti. Hulppeaan pop-standardien sarjaan liittyy nyt putoileva Björkin Hyperballad. (TR)

Ty Segall Band – Slaughterhouse

88 Ylituotteliaan Segallin nerous kristalloituu viimein koukukkuuden ja murhaavuuden yhdistäväksi jyystöksi. Levy, jolta turpaan saaminen naurattaa räkäisesti sekä lyöjää että lyötävää. (OO)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi – Maailman paras maa

88 Tillasen ja Rantaremmin Joku Roti -debyytti yllättää kypsyydellään. Ote on terävöitynyt ja lopputulos on suora, paikoin jopa roisi tulkinta upean Suomenmaan nykytilasta. Lisää tätä herkkua! (TP)

Homeboy Sandman – Subject: Matter

89 Hykerryttävän hieno 20-minuuttinen 31-vuotiaalta newyorkilaiselta, jolla on älyttömän hieno nimi: Angel de Villar II! Ajaton sekoitus hiphopia, soulia ja psykedeliaa priimakauden Commonin ja Cunninlynguistin hengessä. (AL)

Gracias x JTT – Globe

90 Deogracias Masomi teki vuoden parhaan räppilevyn. Miksei tästä ole puhuttu enemmän? Vaivaton flow, JTT:n a-luokan tuotanto ja huipputerävät enkunkieliset lyriikat. Jumaloin. (AVM)

Voices from the Lake – s/t

90 Ambient-teknon hienoimpia teoksia sitten Global Communicationin 76:14:n. Tuudittaa, kunnes koukuttaa. (NV)

Shaved Women – s/t

90 Noisepunk-trio Shaved Womenin debyyttilevy on raaka ja verinen kuin tartar-pihvi. Tätä pihviä ei tosin nautita ravintolassa, vaan mahdollisimman matalakattoisessa squattikellarissa. (MV)

Gareth Davis and Frances-Marie Uitti – Gramercy

91 Bassolla, klarinetilla ja pohjattomalla varannolla mustaa, mustaa ja mustaa kaivetun kaivon seinistä ahdistuu hengiltä aina kuin ensimmäistä kertaa. (TR)

Can – Lost Tapes

92 Vuoden 2012 paras musiikki on tehty 1960- ja 1970-lukujen taitteessa! Kolmituntinen arkistokokoelma perustelee Canin ylivertaisuuden suvereenilla yhteissoitolla, eläimellisellä funk-groovella ja hulppeilla drone-sukelluksilla. (MM)

Brittiläinen elektropopyhtye Hot Chip tekee kellon tarkkaa työtä. Bändi julkaisi neljä ensimmäistä albumiaan vuosina 2004, 2006, 2008 ja 2010, joten tottahan toki viidennen aika on nyt. Domino julkaisee In Your Headsin 11. kesäkuuta. Luovuus jyllää muutenkin Hot Chip -leirissä: tänä vuonna yhtyeen jäsenten sivuprojekteista albumin ovat julkaisseet niin The 2 Bears kuin New Build.

Video ei ole enää saatavilla

Beach House – Myth

Beach House kulkee Hot Chipin kanssa samaan tahtiin. Baltimorelainen dreampopduo julkaisi kolme ensimmäistä albumiaan vuosina 2006, 2008 ja 2010, joten numeroloogisesti nyt on neljännen vuoro. Chris Coadyn (Yeah Yeah Yeahs, Blonde Redhead) tuottama Bloom ilmestyy Sub Popin kautta 15. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Lapko – Love Is Sick and Wrong

Lapkon poikia soisi mätettävän turpaan, sillä he ovat antaneet viidennelle albumilleen nimeksi ΓΟΛΕ. D. James Goodwinin (Devo, Norah Jones) kanssa New Yorkin Woodstockissa äänitetyn albumin ensimmäinen maistiainen on 6-minuuttinen järkäle Love Is Sick and Wrong, joka muistuttaa harjavaltalaisten rakkaudesta niin Toolia kuin Queeniäkin kohtaan.

Video ei ole enää saatavilla

Bobby Womack – Please Forgive My Heart

Across the 110th Street -elokuvan (1972) musiikista parhaiten tunnettu amerikkalainen soul-veteraani tekee kesäkuussa näyttävän paluun, kun äärimmäisen arvostettu indieyhtiö XL Recordings julkaisee miehen ensimmäisen studioalbumin yli kymmenen vuoteen. The Bravest Man in Universen on tuottanut Damon Albarn, jonka Gorillaz-yhtyeen Stylo-singellä Womack toissa vuonna vieraili.

Video ei ole enää saatavilla

Pää kii – Kalifornia Dreamin’

Kakka-hätä 77– ja The Heartburns -yhtyeistä tutun Teemu Bergmanin uusi yhtye esittäytyy melankolis-energisellä punkrock-rallilla, jossa taustoja laulaa Tehosekoittimesta tuttu Otto Grundström.

Video ei ole enää saatavilla

Lapko / Ville Malja 05.08.2011 Porispere, Pori.

Lapko / Ville Malja 6.7.2007 Ruisrock, Turku