Alkuaikoinaan Ladytron pukeutui keikoilla Andromeda uhkaa -elokuvan inspiroimiin hopeisiin avaruusuniformuihin, mutta sittemmin yhtye on laajentanut uniformukäsitteensä ainoastaan värimääritteiseksi.

Liverpoolilaisen konenelikon suurin hitti vuodelta 2005. Matkaa on yhtä paljon Abbaan kuin tummasävyisen syntetisaattoripopin lähteille.

”What you touch you don’t feel
Do not know what you steal
Destroy everything you touch today
Please destroy me this way”

Ensikosketukseni Ladytroniin tapahtui legendaarisena paskan gootin viikonloppuna keväällä 2001. Helsingissä oli livetarjontana perjantaina Musta Paraati -tributeksi muuttunut, comebackina mainostettu keikka ja lauantaina soitti surkean keikan Christian Death, jonka johtohahmo Valor ei saanut pääkaupungistamme sopivia huumeita.

Keikkojen välissä Samuli Knuuti esitteli ostamaansa Ladytronin debyyttialbumia 604, joka musiikillisesti pelasti koko viikonlopun. Kaksivuotias Ladytron tarjosi oman vaihtoehtonsa vuosituhannen vaihteen runsaaseen elektroniseen tarjontaan ja oli kaksikymmentä vuotta vanhoilla retrosoundeillaan piristävä poikkeus konemaailmassa, jossa huhuiltiin vielä kauemmas menneisyyteen tai vaihtoehtoisesti kauemmas tulevaisuuteen.

Tämä futusoundeilu myös kostautui, sillä puoli vuotta myöhemmin Ladytronin saapuessa ensimmäiselle Suomen-keikalleen Turun Koneisto-festivaalille, olivat matkatavarat jääneen jonnekin puolitiehen. Koska Ladytronin soundit ja taustat eivät kulkeneet kätevästi käsimatkatavaroissa, joutui yhtye soittamaan keikkansa lainatuilla analogisynilla, mikä tarkoitti epäonnistunutta keikkaa ja vahvaa väitettä siitä, että Ladytronin mainio studiotuotanto ei toimi livenä.

Ladytron sai alkunsa vuonna 1999 Liverpoolissa, kun opiskelijat Daniel Hunt ja Reuben Wu alkoivat luoda musiikkia syntikoillaan. Poikien debyyttisinglellä He Took Her to a Movie lauloi ruotsalainen Lisa Eriksson, mutta lopullinen kokoonpano muovautui kun vokalisti-kosketinsoittajiksi tulivat skotlantilainen Helen Marnie ja bulgarialainen Mira Aroyo.

Tomi Palsa kuvasi Ladytronin Ruisrockissa vuonna 2009.

Debyyttialbumi 604 oli hyvinkin retrohenkistä futupoppia. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Light & Magic vei yhtyeen soundia tummempaan suuntaan ja vuonna 2005 ilmestynyt kolmosalbumi Witching Hour oli selvä yritys laajentaa kuulijakuntaa, joskin enemmän bändin kuin yleisön ehdoilla.

Ladytron-nelikon lisäksi studiossa olivat mukana Light & Magic -kiertueella jo yhtyettä vahvistaneet basisti Pop Levi ja rumpali Keith York. Avustavasta rytmiryhmästä huolimatta Ladytronin soundi oli edelleenkin sähköinen, ja tyhmempi kuulija tuskin edes noteerasi tietoisesti, että rumpukoneita ja ohjelmoituja bassoja oli korvattu ihmisten soittamilla osuuksilla.

Tietoisuutta tai ei, mutta Witching Hour nosti Ladytronin kotimaansa albumilistalle, ja levyn toisena sinkkulohkaisuna julkaistu Destroy Everything You Touch muodostui yhtyeen suurimmaksi hitiksi. Se on ilmestymisensä jälkeen kuultu kaikilla Ladytronin keikoilla.

Destroy Everything You Touch on täydellisen reipashenkinen, mutta samanaikaisesti traaginen neljän ja puolen minuutin poplaulu, jossa sekä säkeistö että kertosäe jäävät päähän ensi kuulemalta. Samaa tarttuvuutta on syntsakuvioissa, jotka taustoittavat tyttöjen yhteislaulua. Joskus neljännesvuosista ennen Destroy Everything You Touch’in julkaisua Suosikki-lehdessä oli juttua sekä Abbasta että The Human Leaguesta. Tuskin kukaan lukijoista osasi arvata, että joskus tulee bändi, joka niputtaa sujuvasti molempien bändien parhaat puolet.

Witching Hourin jälkeen Ladytron on julkaissut kaksi albumia, ja uutta levyä on lupailtu tälle vuodelle. Toistaiseksi julkaisuilta ei ole löytynyt yhtä tarttuvaa biisiä kuin Destroy Everything You Touch, enkä välttämättä menisi lyömään vetoa seuraavankaan levyn osalta. Ainakaan kovin suurella summalla.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Ladytronilta äänestettiin myös kappaletta International Dateline.

Onpa ihanan monotonista, Ladytron tuumaa.

Viileät syntetisaattoritaustat, etääntyneen apaattinen laulusuoritus ja lakkaamatta toisteltu otsikko, joka muodostaa koko kappaleesta oman hypnoottisen kertosäkeensä. Siinä ainekset tähän aamuöisyyttä ja tyhjiä terminaalirakennuksia henkivään melankoliseen pophelmeen. Ladytronin muusikot taitavat popklassikoidensa haikeudella täyteen lataamisen hittipotentiaalia unohtamatta.

Roxy Musicin yhtä lailla yksinäisyyttä huokuneen kappaleen mukaan nimetty nelikko edusti uutta englantilaista elektropoppia, jossa oli kuultavissa niin new waven kuin uusromantikkojen ja goottipopinkin kaikuja. Kun monet kollegoista asettuivat punkahtavamman electroclash-nimikkeen alle, oli Ladytron kuitenkin lopulta hyvin konventionaalinen yhtye. Playgirl olisi lopulta voinut soida radiossa jo 1980-luvulla Depeche Moden ja Siouxsie & the Bansheesin välissä.

Tämä konventionaalisuus, joka näkyi niin yhtyeen musiikin suoraviivaisessa viileydessä, kuin pateettisen sävyttömässä pukeutumisessakin, teki Ladytronista lopulta aikalaisiaan huomattavasti tylsemmän, mutta myös kestävämmän yhtyeen. Kymmenen vuotta ja viisi levyä myöhemmin hyvin vähän on muuttunut bändin mustanpuhuvassa maailmassa, johon omaa tavaramerkkiään itsevarmasti kantava nelikko kuitenkin on pystynyt jatkuvasti esittelemään tasokkaita sävellyksiä.

Sellainen oli myös Playgirl. Monotoninen, mielikuvituksetonkin elegia kuvastonaan 2000-luvun alun oppikirjakliseitä vieraantumisesta: löytyy rikkinäistä maksupuhelinta, viivakoodia ja tilinumeroa. Mutta nämä leppymättömät kutsuhuudot huomisen juhlia hamuavalle Playgirlille eivät ole kuin koristeluja välittömästi tarttuvalle melodialle ja kappaleen äänimaailman luomalle ilmapiirille, joka antaa vaikutelman päättymättömästä surullisesta matkasta ja tämän kehämäisen teknologiaballadin loputtomista tulevista kierroksista levylautasella.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 125 Friendly Fires – Hawaiian Air

Friendly Firesin kakkoslevy oli aurinkoista elektropoppia, joka unohtui hetkessä, mutta tulevien kesien soittolistoille voi sisällyttää ainakin trooppisesti jossain Karibianmeren yllä liihottavan Hawaiian Airin. Tyhmässä videossa ollaan lentokoneessa, vaikka pitäisi ratsastaa monivärisillä jättipapukaijoilla Galapagos-saarten rannikolla. Tai jotain vielä kivempaa. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 124 Suvi Isotalo – Vastarakastuneet

Suvi Isotalon oivaltaminen vaati kaksi soolokeikkaa. Molemmilla kerroilla se ratkaiseva kappale oli P.S. Maj’lle -albumin päätösraita, pianoballadi Vastarakastuneet, jossa tiivistyy Isotalon merkittävin avu: kaiken vakavuuden ja mahtipontisuudenkin takaa pilkistävä huumori. Laulu, joka kuulostaa joka kerta siltä kuin se syntyisi siltä istumalta, ei voi olla huono. (Antti Lähde)

Syyskuussa julkaistu PS. Maj

Voit kuunnella Vastarakastuneet Spotifyn kautta tästä.

# 123 Moonface – Return to the Violence of the Ocean Floor

Ajattelin aluksi, että kappale käsittelee taiteen ja yleisönkosiskelun välistä tasapainoa. Luulin keksineeni hyvän selityksen – laulussa mainittu henki valuu joskus hiekkana rannalle, jossa meri kohtaa maan ja ”yleisön”. Joskus tekee taas mieli palata meren väkivaltaiselle pohjalle, hankalan taiteen pariin. Väärin. Laulu kertoo Spencer Krugin mukaan itsemurhasta. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 122 Ladytron – White Elephant

White Elephantin tunnistaa parissa sekunnissa ehdaksi Ladytroniksi. Palkeiden välistä tihkuu kuitenkin joukko uusia sävyjä – auringon säteitä, herääviä tunteita. Vaikka yleistunnelma on odotetun kolho, kappaleen huokoinen majesteettisuus vihjaa Ladytronin löytäneen musiikkiinsa sellaista inhimillistä lämpöä, jota yhtye on sekä etsinyt että väistellyt läpi uransa. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 121 Ruudolf & Karri Koira – Mammat riivaa

Danza Kuduro oli jo sellaisenaan täysin kelvollinen osanottaja tällä listalla, mutta Ruudolfin ja Karri Koiran huikea lokalisointi nostaa hommat ihan uusille tasoille! Vaikka biisiä ei edes julkaistu Youtube-videota virallisemmin, se lukeutuu silti helposti vuoden 2011 kesähittien joukkoon. Täysin ansaitusti. Etenkin virallisen tanssin esitelleen videon ansiosta. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 120 Wilco – Art of Almost

Wilcon paras kappale vuosiin on nimetty oudosti. Art of Almostilla kun mikään ei ole melkein vaan kaikki on justiinsa justiinsa. Seitsemässä ja puolessa minuutissa opus kasvaa rumpuloopista puoliorgaaniseksi poplauluksi huipentuen Nels Clinen pitkään sooloon. Samalla se todistaa Wilcon olevan vuonna 2011 parempi Radiohead kuin nykyinen Radiohead itse. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 119 The Lonely Island – Jack Sparrow

Huumorimusiikki on vaikea laji. Monet sen klassikoista panostavat lähinnä lyyriseen antiin, musiikin toimiessa lähinnä tarjottimena, jolla pihvi tarjoillaan. Lonely Islandin nerouden ydin piilee siinä, että ellei kuuntelisi sanoja, sen voisi helposti uskoa olevan tosissaan tehtyä modernia rytmimusiikkia. Michael Bolton pistää itsensä upeasti peliin vierailullaan. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 118 Coldplay – Princess of China (feat. Rihanna)

Chris Martinin johtaman supertähtinelikon viides albumi kuulosti aiempia helpommalta popilta. Miellyttävään virtaan mahtui onneksi pari yhtyeen parhaiden kappaleiden seuraksi kelpaavaa hetkeä, joita bändi voi tykittää stadioneilla. Rihannan kanssa esitetty Princess of China hymyilyttää syntetisaattorien ja eeppisen kertosäkeen voimin. Nautittavaa. Ja säväyttävää. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 117 Anna Abreu – Stereo

Kultasormi-lokeroon tipahtavan Jukka Immosen yhdessä brittituen kanssa kirjoittama Stereo jatkoi Hysterian aloittamaa Abreun rynnistystä. Kappale kipusi pophittien sarjassa joka suhteessa vuoden valioiden kastiin. Kertosäe paisuu suorastaan taivaallisen nostattavaksi ja Raaseporin linnassa kuvattu videokin on ilmiselvistä gagaismeistä huolimatta kunnianhimoinen. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 116 Rival Sons – Pressure & Time

Basisti Robin Everhart on tässä se sankari. Svengaa kuin Lee Sklar Billy Cobhamin Stratuksella. Tämän ensi kertaa kuullessa tuli aivan sama olo kuin ensi kertaa Rancidille altistuessa. Myös Rancidin kantava voima oli basisti. Rival Sonsissa on kaikki muukin kohdillaan, laulajan kukkoilua, rumpalin nännikomppia ja kitaristin kliseevapaata sooloilua myöten. Rockia. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 115 Zombi – Escape Velocity

Pittsburghilais-duo Zombi löytää Escape Velocityssä sisäisen Kraftwerkinsä. Rumpuihin ja syntetisaattoreihin kutistettu soitinarsenaali ei kuitenkaan ohenna elävän kuolleen soundia, vaan kasarivaikutteinen, mutta silti moderni elektroninen rock muodostuu hyvinkin monitahoiseksi. Lääkärin määräyksestä levyllinen päivässä akuuttiin savolaisen Aavikon puutostilaan. (Sami Sankilampi)

Toukokuussa ilmestynyt Escape Velocity on Zombin neljäs albumi.

Kuuntele Escape Velocity Spotifyn kautta tästä.

# 114 Shabazz Palaces – Swerve… the Reeping of All That is Worthwhile (Noir Not Withstanding)

Shabazz Palaces -nokkamies Ishmael Butler todistaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä uusiutua. Digable Planetsin kanssa briljanttia jazzilla sävytettyä rappia tehnyt Butler on noussut viime vuosina uudelleen otsikoihin raikkaan abstraktilla hiphopilla taituroivan Palacesin kanssa. Swerve… on hyönteisrobottiarmeijan kanssa tehty päivitys kultakauden rapista. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Englantilais-bulgarialais-skotlantilais-kiinalais-kuopiolais-uranuslais-trinidad-ja-tobagolainen Ladytron.

Kuten vain paatuneet retrofuturistit voivat, Ladytron on tehnyt väliinputoamisesta suoranaisen kutsumuksen.

Trendijengi ja hipsterit ovat pitäneet englantilais-bulgarialais-skotlantilais-kiinalaista Ladytronia menneen talven lumina jo noin vuodesta 2003 saakka, sattuihan yhtye aivan sattumalta julkaisemaan ensimmäiset levynsä samoihin aikoihin lyhytaikaisen electroclash-buumin kanssa.

Ja vaikka yhtyeen kappaleita on jo vuosikaudet kuultu mainoksissa, elokuvissa ja tyylikkäiden musiikkivideoiden taustalla, sillä ei ole ollut ihka aitoa listahittiä oikein missään päin maailmaa. Lavakarismaa nelikolla puolestaan on sänkyesittelijöiden verran, mistä huolimatta he tuntuvat keikkailevan Suomessakin nykyisin noin vuoden välein.

Kaikesta huolimatta tämä avaruusajan ABBA on pysynyt koossa ja pinnan tuntumassa jo kahdentoista vuoden ja viiden albumin verran. Uusi Gravity the Seducer näyttää meille miksi. Se esittelee meille yhtyeen, joka keksii itsensä uudestaan jokaisella levyllään, mutta onnistuu kuulostamaan aina samalta.

Samankaltaisuuden selittävät elektroninen yleissoundi, musiikillisen maestron Daniel Huntin mieltymys tietynlaisiin melodiakulkuihin sekä laulaja Helen Marnien ääni, joka onnistuu aina kuulostamaan yhtä aikaa suloiselta ja ilmeettömältä. Niinpä elektroniikkavelhojen Daniel Huntin ja Reuben Wun yritykset sisustaa bändin maailma uusiksi jokaista uutta levyä varten jäävätkin vain kalusteiden siirtelemiseksi huoneen kulmasta toiseen.

Gravity the Seducer paljastaa tavoitteensa jo kansivihkosessaan. Kitschahtavan kimaltavissa kuvissa scifikuvasto yhdistyy auringonpaahteisiin erämaamaisemiin – tämä on musiikkia avaruudesssa kuvattuun David Lean -elokuvaan, Uranuksen Lawrenceen. Poissa ovat 604:n (2001) analogisoundit. Light & Magicin (2002) halogeeniminimalismi, Witching Hourin (2005) särökokeilut ja Velociferon (2008) industriaalivaikutteet, tilalla on Vangelis-henkistä pseudoeksoottista syntikkautua, jossa koneet usein jäljittelevät urkuja, huiluja, jousia ja sembaloa (joita voi toki olla oikeastikin seassa, samapa tuo).

Tähän kontekstiin eivät sovi tavaramerkiksi muodostuneet Mira Aroyon bulgariaksi haukkumat kappaleet, joten hänkin joutuu ensimmäistä kertaa kokeilemaan sekä laulamista että englannin kieltä kappaleessa Moon Palace.

Kaksi ensimmäistä kappaletta White Elephant ja Mirage ovat klassista Ladytron-poppia, mutta sillä tavalla softattuja ja kaukokaipuufiltterin läpi suodatettuja, että vain pienellä säädöllä voisi kuvitella niiden soivan länsimaalaisten suosimassa yökerhossa 1950-luvun Kairossa. ”Valkoinen elefanttihan” tarkoittaa käsitteenä kallisarvoista omistusta, jonka ylläpitäminen maksaa paljon, mutta josta ei pääse eroon – yleisin esimerkki lienee rapistuva mutta perinteikäs sukukartano. Yhtä lailla kappaleen nimen voi kuvitella viittaavan Ladytronin musiikilliseen konseptiin, joka yhtä aikaa antaa yhtyeelle ainutlaatuisen identiteetin mutta samalla vieraannuttaa muut paitsi uskollisimmat fanit.

Alun singlesuoran täydentää jo aiemmin kokoelmalla kuultu Ace Of Hz, mutta sen jälkeen Gravity the Seducer muuttuu abstraktimmaksi ja tunnelmallisemmaksi. Ritual ja Transparent Days ovat näpsäköitä instrumentaaleja, ja vain minimaalisen puhelaulun koristama Altitude Blues voisi yhtä hyvin olla. Ambulancesia eräs nettikriitikko ehti jo kuvaamaan Enyan ja Salemin ristisiitokseksi, kun taas Moon Palace ja Melting Ice sijoittavat kuulijan ballardmaiseen surrealistiseen tulevaisuuteen, surffaamaan kaukaisten planeettojen dalimaisilla hiekkadyyneillä.

Albumi huipentuu sinfoniseen Ninety Degreesiin, jonka lopun crescendossa universumin kaikki tähdet kääntyvät päälle ja transgalaktinen orkesteri purskahtaa pyrstötähdiksi. Sillä lailla.

Ladytron ei varmasti tule koskaan pistämään Witching Houria paremmaksi tai kirjoittamaan kahta yhtä hyvää yksittäistä kappaletta kuin sen kohokohdat Destroy Everything You Touch ja International Dateline. Siitä huolimatta Gravity the Seducer lienee yhtyeen uran tähän mennessä yhtenäisin, parhaiten sommiteltu ja viettelevin kokonaisuus, jonka kuuntelu on kuin selaisi viereisestä maailmankaikkeudesta pöydälle putkahtanutta lomamatkaesitettä. Buukkaa sukkulasi jo tänään.

83Femmerobotti valahtaa eteeriseksi ja toismaailmalliseksi kiehtovalla albumille, joka ei tällä kertaa ole lähirantakohteen sinkkuklubi vaan sitoutumista vaativa odysseia toiselle linnunradalle.