Matador

83 Ceremony osasi varmaansti odottaa kakkapökäleitä, joita sen niskaan on Zoo-albumin ja sitä edeltäneen Hysteria-singlen julkaisun myötä ropissut. Kolme väkivaltaisesti rytissyttä levyä pienille levymerkeille tehnyt kalifornialaisyhtye loikkasi suurelle ja mahtavalle Matadorille ja teki rapeasti rockaavan albumin, jonka yhteydessä hardcoren (saati poskettoman powerviolencen) kaltaiset genremääreet on syytä korvata pehmeämmillä, kuten punk-, garage- tai indierockilla. Itsensä myyminen on harvoin kuulostanut näin hyvältä. Zoo on miellyttävän puupäinen rocklevy, jolla Nuggets-kokoelmien nihilistisin jurnutus (Monks, Music Machine) kohtaa The Fallin louhikkokosketuksella runnotun postpunkin sekä Germsin kaltaisen vauhdikkaan jenkkiräminän. Välillä levyn riffittely muistuttaa jopa varhaisesta The Hivesistä! Zoon soundi on alusta loppuun erinomaisen energinen ja eläväinen. Sen ansiosta levyn parissa viihtyy muulloinkin kuin biisimateriaalin ollessa vahvimmillaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

La Sera – Sees the Light

Hardly Art

83 Tässäpä vasta onkin raikas levy! Vivian Girls -basisti Katy Goodman on vaihtanut La Sera -sivuprojektillaan pääbändinsä lo-fi-nuhjuisuuden häpeilemättömän säkenöivään poppiin. Yhtyeen toisen albumin Sees the Lightin rakennuspalikat ovat tuttuja: 1960-luvun tyttöbändit, garage rock, 1980-luvun nynnypop, Fleetwood Mac ja Pixies, mutta jotenkin Goodman on onnistunut saamaan aikaiseksi vanhoista mausteista maittavan sopan. Olisivatko syynä hyvät kappaleet? Levyn aloittavan Love That’s Gonen kantrivaikutteisesta herkistelystä Goodman siirtyy häikäilemättä Please Be My Third Eyen riemastuttavaan säröpoppiin. Pixies tuntuu levittäneen keijutomuaan läpi levyn – yhtyeen vaikutus kuuluu niin nyrjähtäneessä I Can’t Keep You in My Mindissa, punkahtavassa Break My Heartissa kuin surumielisesti leijailevassa It’s Over Now’ssakin. Rautalankakitaran ajama Drive On puolestaan kuljettaa kuuntelijan hämärämmille sivukujille. Kevät antaa vielä odottaa itseään, mutta hyvään alkuun pääsee avaamalla ikkunan, laittamalla La Seran levylautaselle ja kääntämällä stereoiden äänenvoimakkuuden säätimen reilusti kaakkoon. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

New Build – Yesterday Was Lived and Lost

Lanark

51 Hot Chipin vähälahjaisemman siiven (Al Doyle, Felix Martin) sivuprojekti on ammattitaitoista, mutta melko hengetöntä ja yllättävän tavanomaista elektropoppia. New Build ammentaa 1980-luvun valtavirran syntikkasoundista ja valkoisesta funkista, ja muistuttaa mukavuudenhaluisissa melodioissaan amerikkalaisen new waven aikuisempaa laitaa. Heikoimmillaan (Misery Loves Company) yhtye tekee yhtä laimeaa discorockia kuin VHS or Betan kaltaiset 2000-luvun mitättömyydet, eikä parhaimmillaankaan (napakasti funky Medication, Totolle kumartava Miranda Be My Guide) ole kuin pätevä pastissi paremmistaan. Ylikansoitetussa genressä New Build on tuomittu pikaiseen unohdukseen, mutta onneksi on päivätyö Alexisin ja Joen siipien suojassa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Lee Ranaldo – Between the Times & the Tides

Matador

79 Thurston Moore julkaisi viime vuonna hienon akustisen Benedicitioninsa. Suomen indieyleisö odottaa kuolaten Kim Gordonin ensi kesän soolokeikkaa Helsingissä. Nyt Sonic Youthin kolmas laulaja, se harmaantunein ja huonoihoisin, julkaisee uransa yhdeksännen sooloalbumin. Siinä missä Moore lähti hakemaan emoyhtyeestään eroavia soinnillisia ratkaisuja, on Ranaldo kirjoittanut enemmän kappaleita, joiden kaltaisia hänellä oli Sonic Youthinkin aikana tapana tuottaa. Avausraita Waiting on a Dreamin tutun tuntuisesti efektoidut kitarariffit voisivat aivan hyvin kuulua jollekin The Eternal -levyn biisille. Toisaalta esimerkiksi Fire Island (Phases) hakee vaikutteita jostain aivan muualta. Intron kitaramyrsky voisi olla Neil Youngin live-levyltä ja A-osan olisi voinut kirjoittaa Dave Grohl. Kaikein kaikkiaan Between the Times & the Tides on laadukas ja vähintään yhtä charmantti kuin Ranaldo albuminsa kansikuvassa. Sonic Youthin perinnön ylläpitämisen tunne on kuitenkin kovin vahvasti läsnä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Ryan Power – I Don’t Want to Die

NNA

83 Vanhalla taidekritiikkilatteudella ilmaistuna Ryan Powerin musiikin voisi sanoa ”pakenevan määritelmiä”. Yhtä epäselvää taitaa olla I Don’t Want to Dien vertaaminen Pet Soundsin kuuntelemiseen hallusinogeenien vaikutuksen alaisena: melodiat kehittyvät loputtomasti alkuperäisen muotonsa kadottaen ja kurottavat päättymättöminä janoina horisonttiin näköpiiristä häviten. Scritti Polittia ja Prefab Sproutia fanittavan vermontilaismuusikon parodiamaisista antityylilajeista toiseen poukkoilevaa tuotosta on turha yrittää puhkianalysoida, ja omin korvin kuuntelua taas tohtii suositella vain niille, joita levoton yleisvaikutelma ja kertosäkeiden puute eivät pelota. Punaista lankaa albumilta on haasteellista löytää, ehkä sellaisen etsiminen olisikin väärä lähtökohta Powerin tuotannon tutkailemiseen. I Don’t Want to Die on sellaisenaan aivovokseleita kiehtovasti kutitteleva paketti, joka kerjää useampaa kuuntelua. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Yeti Lane – The Echo Show

Clapping Music

71 Olen sikäli huono ihminen, että osaan nauttia ilman tunnontuskia ”record collection rockista” eli musiikista, jonka tekijät ammentavat inspiraationsa ennemmin omasta levyhyllystään kuin henkilökohtaisista elämänkokemuksistaan. Yeti Lane on levykokoelmarockia par excellence: pariisilaisyhtye ruksii kakkosalbumillaan kaikki indiepopin kliseeboksit motorisista krautrytmeistä analogisyntetisaattoripulputukseen, heiveröiseen falsettilauluun ja twang-kitarasooloihin. The Echo Show on kevyen psykedeelinen pakettimatka viime vuosikymmenten soonisesti kiinnostavimpiin äänimaisemiin ja sisältää kaksi sympaattisen harrastelun yläpuolelle nousevaa kappaletta, 8-minuuttinen kestonsa vaivatta perustelevan avausraidan Analog Wheelin ja yhtä lailla Stereolabille kuin Grandaddyllekin kumartavan Warning Sensationsin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla