Kylie, korvamadon haltija.

Keskuudessamme elää harmaita eminenssejä, jotka ohjaavat aivotoimintojamme hittiferomoneilla.

”La, la, la, la, la, la, la, la”

1973–2000

Mud seikkaili 1970-luvun alussa listoilla tarttuvalla fiftariglampurkallaan. Yhtyeen kitaristi Rob Davis oli outo tapaus jopa sen ajan kuvioissa tätipermiksineen, napakolttuineen ja korvakilluttimineen. Kaveri näytti pikkujouluihin laittautuneelta naapurin Inkeriltä.

Mud-huuman hälvettyä Davis maastoutui huomaamattomaksi, ensin doowop-pumppu Dartsin takariviin ja myöhemmin tyystin kulisseihin biisintekijäksi. Mudin iskusävelmät olivat tulleet Chinn/Chapman-tehtaasta, mutta Davis oli jo tuolloin päästetty harjoittelemaan sinkkujen b-puolien kanssa.

Uusi ura lähti lentoon, kun Paul Oakenfold tutustutti Davisin tanssimusiikkiin 1980-luvun lopulla. Mies erikoistui säveltämään top line -laulumelodioita biittibiiseihin. Muistatko Spillerin Groovejetin? Davis muotoili muun muassa sen kertosäkeen.

Cathy Dennis yritti 1990-luvun alussa levylaulajana ja saikin aikaan muutaman tanssipophitin. Useimmista kollegoistaan Dennis erosi siinä, että hän oli etevä lauluntekijä. Kun sinkut eivät enää listautuneet, hän siirtyi aikalaisensa Betty Boon eli Alison Clarksonin tavoin kynähuoneen puolelle.

Dennisin vyöllä on kahdeksan Ison-Britannian listaykköstä, muun muassa Britney Spearsin Toxic ja Katy Perryn I Kissed A Girl. Hänellä voi sanoa olevan melko hyvä käsitys siitä, miten synnytetään korvamatoja.

2000–2001

Rob Davis ja Cathy Dennis ryhtyivät yhteistyöhön syksyllä 2000 ensinmainitun vaatimattomassa kotistudiossa. Talkoiden ensimmäisen päivän tuotoksista ei ole tietoa. Toisena päivänä Davis soitteli biittiluupin päälle akustista kitaraa D-mollista, ja Dennis alkoi laulaa: Can’t get you out of my head. Siinä se oli.

Kolmisen tuntia myöhemmin oli demopurkissa kappale, joka rynni listaykköseksi kaikissa Euroopan maissa paitsi Suomessa. Miksi se eikä jokin muu niistä lukuisista biiseistä, joita Davis ja Dennis ovat työstäneet?

Ehkä vastaus on koukutuksen häikäilemättömyydessä – don’t bore us, get to the chorus. Tai omalaatuisessa, itsepintaisessa, itsensä ympärille kiertyvässä rakenteessa, joka peilaa hienosti sanoitusta.

Joka tapauksessa kappale erittää hittiferomoneja niin sankkana usvana, että sitä ei moni rokkisonnikaan kykene vastustamaan.

2001–

Mitä mahtaa läikähtää Rob Davisin ja Cathy Dennisin mielissä, kun Can’t Get You Out Of My Head pärähtää soimaan autoradiossa, pubissa tai vaatekaupassa?

Iskeekö kaipuu lavalle katseiden ristituleen? Tuntevatko he itsensä maailmankaikkeuden valtiaiksi, jotka ohjailevat miljardien ihmisten aivokemiallisia prosesseja? Nakertaako ylpeyden taustalla pelko siitä, että he eivät ehkä koskaan enää osu yhtä lähelle napakymppiä?

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kylie Minoguelta äänestettiin myös kappaletta Slow.

Kylie ja Nick, surmat mielessä.

Joskus toinen kerta on ratkaiseva. Ensimmäisellä kerralla olin varmaankin tehnyt jotain muuta samalla, koska en rekisteröinyt videon aika suoraan kertomaa tarinaa, ainoastaan nätin balladin, jonka esittäjistä en tiennyt paljoakaan. Nick Cave oli lähinnä nimi rocklehdissä, Kylie Minoguen tunsin vähän paremmin, koska hän oli edellisenä vuonna esiintynyt kiinnostavalla tavalla alasti Put Yourself In My Place -singlensä videossa.

Seuraavan kerran, kun Where The Wild Roses Grow’n suloiset introjouset kuuluivat aina MTV:n taajuudelle säädetystä telkkarista, istuin alas ja keskityin. Tajusin. Jumalauta, sehän tappaa sen! Koska kaiken kauniin on kuoltava! Miten yllättävää, miten dramaattista. Miten romanttista ja miten synkkää. Rakkaus on. Elämä on.

Olin 17 ja juuri löytänyt uuden suosikkiartistini. Vasta seuraavan vuoden puolella ilmestynyttä Murder Balladsia edeltäneet kuukaudet tuntuivat pitkiltä. Rovaniemellä olin innostuksessani kohtalaisen yksin, mutta myöhemmin on selvinnyt, että Caven suurimpaan listahittiin obsessoituminen oli angstiin ja makuuhuoneälyllisyyteen taipuvaisten ikätovereideni keskeinen sukupolvikokemus.

Harva meistä silloin tajusi kovin monia Where The Wild Roses Grow’n lukuisista kerroksista. Minä en ainakaan. Minulle se oli kohtalokas laulu rakkaudesta ja kuolemasta, hyvin kauniilla melodialla kruunattuna. On se sitäkin.

Murder Ballads on Caven levyistä konseptuaalisin ja asetelmallisin. Murhaballadit ovat sitä synkempää angloamerikkalaista kansanperinnettä, joka oli kiehtonut taiteilijaa Birthday Partyn ajoista asti. Tällä levyllä Cave lähti päivittämään traditiota: etsimään uusia näkökulmia, miettimään, millaisia voisivat olla moraalisesti ambivalentin 1900-luvun lopun murhaballadit.

Toisaalta projekti salli hänen pitää hauskaa ihmisten ylilyödyillä käsityksillä “goottiylipapista” ja kaikkien verenjanoisten sankarista. Cave korosti tuoreeltaan haastatteluissa, että Murder Balladsilla on paljon huumoria. Niin on, mutta se ei ole kilteintä mahdollista lajia. Villiruusujutun kaltaisen tekstin pukeminen lähes sokeriseksi herkistelyksi ja duetoiminen pop-prinsessan kanssa on jo lähtökohdiltaan pirullisen naurun säestämä idea.

Cave on kertonut olleensa pakkomielteisen kiinnostunut maannaisestaan Minoguesta jo vuosia ja kirjoittaneensa tälle useitakin biisejä, ennen kuin oikea löytyi. Wild Rosesin ominaislaatu paljastaa samalla, mikä Kylie-hahmon aspekti Cavea kiehtoi. Alastonvideo oli ilmeisesti jäänyt näkemättä, koska Cave fantasioi Minoguesta selvästi tämän uran alkuaikojen viattomana naapurintyttönä.

Kun murhaballadilevyn koko idea perustui Caven omalla pahan jätkän imagolla leikittelyyn, on roolitus tätä myöten selvä. Where The Wild Roses Grow on laulu varsin arveluttavasta aiheesta: miehisestä pakkomielteestä viattomuuteen ja neitsyyteen; siitä, miten lukuisien kulttuuristen meemien puitteissa nainen on haluttava näiden ominaisuuksien ansiosta, mutta kun halu sitten saa täyttymyksensä, enemmän tai vähemmän väkisin, menettää tämä arvonsa ja voi yhtä hyvin vaikka… kuolla.

Tämä melko arkaainen perusasetelma toimii parhaiten sijoitettuna monia muitakin Murder Ballads -biisejä taustoittavaan folk-fantasiamaailmaan, jossa Minoguen yksinäinen ja surullinen tyttö elelee yksin metsämökissä noutajaansa odottamassa. Miehestä ei saada tietää oikeastaan mitään, naisestakin lähinnä sen, että hän on neitsyt ja vailla suvun tai perheen turvaa.

Nimi Elisa Day saattaa Caven tuntien sisältää vaikka mitä obskuureja referenssejä, tai sitten se on valittu vain sensuellin äänneasun takia. Nopein piirroin kerrottua, Cavelle vähäsanaista tarinaa raskautetaan symboliikalla, joka liittyy ennen kaikkea niihin punaisiin ruusuihin. Ne viestivät niin verta ja väkivaltaa kuin rakkautta ja erotiikkaakin; tämän biisin maailmassahan nämä kaikki kietoutuvat ja kieroutuvat yhdeksi ja samaksi tunnevyyhdeksi.

Elisa löydetään pää tohjoksi hakattuna, ruusu hampaiden väliin työnnettynä ja saa tästä “Wild Rose”-lempinimensä, jota vielä haudan takaakin ihmettelee ja haluaa painottaa oikeaa ristimänimeään, kuin sanoakseen, että hei, minä olin ihminen, persoona, en objekti tai metafora tai kansantarinan elementti. Voimaton protesti, jota Caven hahmon kaltaiset miehet eivät koskaan tule kuulemaan.

Videossa symboliikkaa on lisää: kamera nuolee kuolleen Kylien reisiä jo avauskuvassa, myöhemmin käärme luikertelee kohti hänen jalkoväliään. Punainen tahraa valkoisen monimerkityksisesti.

Tällaisia kappaleita tekemällä voisi saada misogyynisen maineen, mutta se tuskin hetkauttaa Cavea pätkääkään. Tosin alkuperäisen cd-singlen kakkosbiisinä julkaistu huikea (nyt ajatellen selvästi Wild Rosesia parempi) The Ballad Of Robert Moore and Betty Coltrane saattaa olla eräänlainen kompensaatio. Siinä useaa miestä pyörittänyt naispäähenkilö ratkaisee ihmissuhdesotkunsa ampumalla koko äijäjengin hengiltä. Väkivaltako ei muka ole vastaus mihinkään.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Demovaiheessa ja myöhemmin livenä Caven sidekick, ihmisnero Blixa Bargeld, otti Kylien roolin. Tämä hukkaa biisin konseptuaalisen tason, mutta tuo kuvioon uudenlaista metatason hassutusta: Bad Seeds -faneille Caven ja Bargeldin humoristinen valta-asetelmaleikki sai alkunsa jo Weeping Songin isä–poika-duetosta. Tässä liveveto vuodelta 1998:

Video ei ole enää saatavilla

Lukemattomista yhteyksistä tutun sarjakuvataiteilija-muusikko Ville Pirisen uusi yhtye soittaa uskonnollisista valistuskaseteista inspiroitunutta pelottelumusiikkia. Kolmikon Pirinen–Vekka–Taipale kynäilemän kappaleen esikoisvideon on ohjannut Sami Sänpäkkilä.

Video ei ole enää saatavilla

HeadHeartHands – Heroine

HeadHeartHands on keväällä 2011 perustettu helsinkilänen trio, joka on ehtinyt jo mm. lämmitellä Jamie Woonia miehen Helsingin-keikalla. Heroine on yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo 1.6. julkaistavalta EP:ltä Passions of the Young.

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Take a Walk

Passion Pitin kakkosalbumin kappaleet kertovat laulaja Michael Angelakosin mukaan “ongelmista, joita elämässäni on viimeisen kahden vuoden aikana ollut”. Gossamer ilmestyy 24. heinäkuuta. Sovitusapuna levyllä on ollut modernin klassisen ihmelapsi Nico Muhly.

Video ei ole enää saatavilla

Loost Koos – Kiitos (NMPT)

Kiitos (NMPT) on helsinkiläisen hiphop-trion kolmosalbumin avausraita. Monsp Recordsin julkaisema Pienempi kuin kolme ilmestyy 13. kesäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Kylie Minogue – Timebomb

EMI julkaisee 6. kesäkuuta kokoelmalevyn The Best of Kylie Minogue, jolla kuullaan vanhojen hittien lisäksi tämä australialaisen taskuraketin uusi single. Lontoossa kuvatun videon on ohjannut Christian Larson.

Video ei ole enää saatavilla

Kolme neroa.

Maaliskuun lopussa tuli täyteen 25 vuotta ensimmäisestä tuottajatrion kirjoittamasta brittilistan ykkösestä Mel & Kimin Respectablesta. Kappale tallensi seiskatuumaiselle lontoolaissisarusten poreilevan elämänilon ja katu-uskottavuuden, mutta toimi myös Stock-Aitken-Watermanin statementtina kriitikoille.

”Tay-tay-tay-tay-tay-t-t-t-t-t-t-t-t-tay-tay-tay
Take or leave us
Only please believe us
We ain’t ever gonna be respectable
Like us hate us, but you’ll never change us
We ain’t ever gonna be respectable”

Video ei ole enää saatavilla

Brittiläinen laulukirjoittaja- ja tuotantotiimi oli mukana yli kahdessasadassa Iso-Britannian Top 40 -hitissä aikavälillä 1984–93. SAW loi uusia neonhohteisia tähtiä melkeinpä liukuhihnalta: Kylie Minogue, Rick Astley, Mel & Kim, Sinitta, Jason Donovan… Kolmikkoa voidaan pitää Britannian menestyneimpänä tuottajatiiminä.

Monet muistavat SAW:n 1980-luvun vihatuimpana ilmiönä, heti Margaret Thatcherin jälkeen. Yhtä monet muistavat kuinka kolmikko oli heidän ensimmäinen kosketuksensa termiin ”tuottaja”. Allekirjoittaneelle fraasi ”written, produced & arranged by Stock, Aitken & Waterman” tarkoitti levyä, joka täytyi saada, oli kannessa kuka tahansa. Jo kymmenvuotias tiesi, ettei Kylie itse mitään tee; kappale sävelletään, sanoitetaan ja tuotetaan hänelle. Yhtä kaikki, sama kymmenvuotias kykeni rakastamaan sekä Kylietä että SAW:ia.

”Golden oldies, Rolling Stones, we don’t want them back
I’d rather jack than Fleetwood Mac
No heavy metal, rock ’n’ roll, music from the past
I’d rather jack than Fleetwood Mac”
(Reynold Girls – I’d Rather Jack, 1989)

Monet eivät muista, tai halua muistaa, että Stock-Aitken-Waterman-soundin koti PWL oli yksi Britannian kaikkien aikojen menestyksekkäimpiä indieyhtiöitä. Ja kyllä, Kylie Minoguen levyt todellakin listattiin briteissä indielistalle. SAW ja PWL nähtiin über-kaupallisena korporaatiokoneistona, joka sylki hittejä liukuhihnalta ja loi Jason Donovanin kaltaisia pop-nukkeja.

Ilmiötä lähemmin tarkastellessa tajuaa, että itse asiassa tilanne oli päinvastainen. SAW oli täysin itsenäinen toimija, joka loi itsensä tyhjästä, nousten muutamassa vuodessa isoksi tekijäksi brittimarkkinoilla ja vei punkin DIY-hengessä levybisnestä 10–0, onnistuen samalla suututtamaan levyteollisuuden isot pojat. Pete Watermanin liian suuri suu ärsytti establisoitua levyteollisuutta niin paljon, että kolmikon noutaessa vuoden parhaille biisintekijöille jaettavaa Ivor Novello -palkintoa alan ihmisistä muodostunut yleisö alkoi buuata.

PWL-yhtiölle levyttäneiden Kylien ja Jasonin lisäksi monet Stock-Aitken-Watermanin tuottamat tähdet olivat vastaavien disco-nyrkkipajojen artisteja. Esimerkiksi Toy Boy– ja Cross My Broken Hearts -hiteistä tuttu Sinitta levytti piskuiselle Fanfare Recordsille, kun taas Mel ja Kim olivat kirjoittaneet levytyssopimuksen lontoolaisen Supreme Recordsin kanssa. Samaan aikaan kun Madonnan kaltaiset jättiläiset saattoivat luottaa Warnerin tyylisten isojen yhtiöiden valtaviin markkinointibudjetteihin, oli PWL:llä ja muilla kaltaisillaan käytössä vain puskaradio ja sietämättömän tarttuvat hitit.

”We make records to entertain people for between three to seven minutes, and if they don’t like them they don’t buy them. If they do buy them they are doing so not because of art but because they like the records.” (Pete Waterman, 1987)

PWL syntyi, kun PR-miehenä mainetta hankkinut Pete Waterman päätti alkaa tuottaa omia levyjä. Hän keksi yhdistää kaksi parhaiten tuntemaansa soundia; Motown-soulin ja hi-energy-discon. Tarkoituksena oli tehdä gay-klubeille soveltuvaa tanssimusiikkia, tähtäimenä muutaman kymmenen tuhannen myynti per single. Ravintolamuusikot Mike Stock ja Matt Aitken eksyivät Watermanin juttusille vuoden 1984 alussa ja loppu onkin pinkkiä ja pirtsakkaa historiaa.

Stock ja Aitken sävelsivät ja sanoittivat Watermanin avustuksella lähes kaiken trion tuottaman musiikin. He myös soittivat kaikki instrumentit sadoilla hiteillä. SAW ympäröi itsensä luottotiimillä, joka koostui alan parhaista miksaajista, studioteknikoista ja taustalaulajista. Trion pääsäveltäjä Stock kirjoitti laulut tuottajan näkökulmasta; niiden piti mahtua siihen muottiin, jolla ne myös tultaisiin toteuttamaan studiossa. Näin syntyi liukuhihnalta 3 minuutin 20 sekunnin mittaisia purukumintarttuvia ralleja, jotka muistuttivat toisaan, mutta jollain ihmeen tavalla kuitenkin sisälsivät aina sen uuden koukun, jolla saatiin hyräilemään kuulija – tai kiroamaan.

Melodiat sävellettiin melkein poikkeuksetta duuriin. Sanoitukset saattoivat kuitenkin olla yllättävänkin melankolisia: ”I could lie awake and cry away the hours, but that won’t bring you back to me, won’t make you change your mind, it’s a waste of time, no, I don’t believe in miracles, how often does a dream come true” (Sinitta, 1988) tai ”I wanna hear you tell me you don’t want my love, put your hand on yout heart, and tell me it’s all over” (Kylie, 1989).

Hittitehtaan fanit oppivat rakastamaan tuotantojen pieniä yksityiskohtia: sämplättyjä vocal-lockseja (I-i-i-i-i-i-I should be so lucky, tay-tay-tay-tay-take or leave me), runsaasti viljeltyä kaikuefektiä, The Calrec Soundfield -mikrofonin soundia, kappaleitten melkein identtisiä introja, Linn 9000 -rumpukonetta, jne.

Heinäkuussa hittitehtaan musiikki palaa hetkeksi parrasvaloihin Lontoon Hyde Parkissa järjestettävän Pete Waterman presents: The Hit Factory -jättikonsertin muodossa. ABBAn kaltaista renesanssia ei ehkä kannata odottaa, mutta ehkäpä SAW vielä jossain vaiheessa arvioidaan uudelleen myös musiikillisesti, ilman 1980-luvun olkatoppausten raskauttavaa painoa.

Seuraavassa Nuorgam esittelee viisi Stock-Aitken-Watermanin kirkkainta tähtihetkeä.

#1 Mel & Kim – F.L.M. (albumi, 1987)

”Don’t want to sit on the sideline
Or stare at the skyline
Just wanna be free,
Need to make a few headlines
Just looking for good times
Just wanna be me”
(Mel & Kim – F.L.M., 1987)

Mel & Kimin musiikki ja imago olivat SAW:n autenttisin luomus. Alunperin sisarusten ensisingleksi oli kaavailtu sofistikoituneen soulahtavaa System-kappaletta, mutta nauhoitusten jälkeinen pubi-ilta valaisi tuottajille mistä tytöissä oli kysymys – he olivat street, he olivat fun, he olivat dance. Hetkessä syntyi liuta kappaleita, joissa yhdistyivät asenne, huumori ja Atlantin toiselta puolelta lainattu Chicago house -mausteinen tanssibiitti. Kaikki tämä kuorrutettiin sampleilla ja tyttöjen omilla hekotuksilla. F.L.M. (Fun, Love & Money) -kappale sai alkunsa tyttöjen käyttämästä ”Fuckin’ lovely, mate” -hokemasta. F.L.M.-pitkäsoitto oli sekä myyntimenestys että SAW:n taiteellinen huippu, joka toimii edelleen hienona pop-albumina.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Bananarama – I Heard a Rumour (single, 1987)

Toisin kuin monilla SAW -artisteilla, Bananaramalla oli jo liuta kultalevyjä seinillään ennen hittitehtaalle päätymistä. Tämä teki kollaboraatiosta tasapuolisemman ja samalla Pete Watermanin mukaan ”painajaisen”. Lopputulos oli kuitenkin hieno: I Heard a Rumour ei häpeä lainkaan The Supremesin parhaiden hittien rinnalla. Tuottajatiimi otti Banskujen vajavaisesta laulusta kaiken irti ja rakensi monikerroksisen pophattaran, joka lainaa beatin italodiscosta ja latin freestylestä, sanat 11-vuotiaan tytön päiväkirjasta ja harmoniat The Carpentersilta. Siobhan Faheyn tunnetusti hankala asenne studiossa takasi, että kappaleen charmi on kuitenkin tyttöjen omaa. Tämä oli juuri se ”sound of a bright young Britain”, joksi Pete Waterman trion soundia tituleerasi PWL-levyjen etiketeissä.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Rick Astley – Together Forever (single, 1988)

”So don’t stop me falling, it’s destiny calling
A power I just can’t deny
It’s never changing, can’t you hear me I’m saying
I want you for the rest of my life”

Rick Astley oli SAW:n kultapoika. Komeaääninen Astley bongattiin baarikeikalta ja värvättiin PWL:lle… teen keittäjäksi! Kuuman kupposen äärellä SAW kuitenkin jo kehitteli oikeaa tyyliä lanseerata Astley pop-yleisölle. Tarvittiin vain juuri oikea imago ja juuri oikea laulu. Never Gonna Give You Up oli SAW:n mittapuulla pihtisynnytys: tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1987 levytetty kappale saatiin kauppoihin vasta saman vuoden elokuussa, lukuisten uudelleenmiksausten jälkeen. Valtava maailmanlaajuinen hitti sinetöi myös SAW:n oman soundin. Seuraavat Astley-singlet seurasivat tiukasti tuota formulaa. Parhaana esimerkkinä toimii Rickin toinen jenkkiykkönen Together Forever, jossa kaikki elementit naksahtivat kohdalleen: Rickin miehekkäät vokaalit, SAW:n käsittämättömän tarttuva purkkapop-melodia, maltillinen, mutta pomppuisa 115 bpm -biitti, muoviset synatorvet ja Motown-tyyppiset kellot. Näillä mentiinkin sitten seuraavat kolme vuotta!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record) (single, 1985)

Dead Or Alive oli SAW-tallissa harvinainen ryhmä gootti-imagonsa lisäksi myös siksi, että he kirjoittivat itse kaiken materiaalinsa. SAW:n merkitys You Spin Me Roundin synnyssä on kuitenkin hyvin olennainen. Bändin nokkamies Pete Burns oli bongannut SAW:n ensimmäiset tuotannot Divinen ja Hazell Deanin, ja ihastunut niiden New Yorkin underground-klubeilta lainattuun hi-energy-biittin. You Spin Me Round -demon Burns kirjoitti omien sanojensa mukaan viidessä minuutissa Luther Vandrossin I Wanted Your Love –kappaleen päälle. Tästä jatkoi Stock-Aitken-Waterman muuttaen kappaleen hengästyttäväksi hi-energy-maasturiksi, joka jyrää eteenpäin 120 lasissa jättäen jälkeensä vain glitterisen vanan ja sakkolappuja.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kylie Minogue – Better the Devil You Know (single, 1990)

Kylie oli PWL:n menestynein, mutta samalla valitettavasti myös geneerisin tähti. SAW tuntui säästävän Kylli-tätiä varten kaikkein varmimmat koukut, kaikkein helpoimmat sovitukset ja kaikkein banaaleimmat sanoitukset. Kyliessä ja Jasonissa SAW todellakin horjahti sokeritopan väärälle puolelle. Poikkeuksiakin löytyy: Kylien kolmannen albumin ensimmäinen single Better the Devil You Know on uskomattoman pakottoman kuuloinen yhdistelmä varovaista klubibiittiä ja musikaalista lainattua laulumelodiaa. Ja ne koukut – woh woh woh -kuorolaulanta ja ”Better the devil you know, better the devil you know” -hokemat! Biisi oli tavallaan SAW:n joutsenlaulu, jonka jälkeen tuotannon taso ja listasijoitukset lähtivät laskuun. Yleisön, ja ennen kaikkea itse tiimin, väsyttyä lopulta hengästyttävään hittivyöryyn.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus – viisi yllättävää faktaa SAW:sta!

Brilliant –> The KLF

Eräs epäonnistuneita SAW-tuotantoja oli Brilliant-bändin albumi Kiss the Lips of Life (1986). Brilliantista tekee mielenkiintoisen se, että siinä olivat mukana molemmat tulevan The KLF -bändin jäsenet Jimmy Cauty ja Bill Drummond, bändin A&R-miehenä, sekä ex-Killing Joke -basisti Youth. Projekti oli niin valtava floppi Drummondille, että hän päätti lopettaa päivätyönsä levy-yhtiössä ja siirtyä kokeelliseen hiphopiin. Loppu onkin MU MU -historiaa.

Video ei ole enää saatavilla

PWL ja brittien indielista

SAW aiheutti paljon harmaita hiuksia brittien indielistan kokoajille. Kaikilla mittapuilla Pete Watermanin levy-yhtiö PWL oli täysin riippumaton yhtiö. Mutta voiko indielistan kärjessä olla viikosta toiseen Kylie, Jason tai Sonia? Päätettiin, että se ei käy päinsä, joten sääntöjä rukattiin ja jollain käsittämättömällä logiikalla PWL-tähtiä ei enää nähty indielistalla vuoden 1989 jälkeen.

Judas Priest ja SAW

Metalliyhtye Judas Priest levytti Stock-Aitken-Watermanin kanssa vuonna 1988 kolme kappaletta: I Will Return, The Runaround ja You Are Everything. Tiedon vuodettua lehdistölle fanien reaktio oli niin voimakkaan kielteinen, että kappaleet jäivät julkaisematta ja pysyvät edelleen jossain Rob Halfordin hautaholvissa.

Band Aid 2

Vuonna 2004 markkinoitiin voimakkaasti Band Aid 20:n jatko-osaa vuoden 1984 alkuperäiselle Do They Know It’s Christmas -klassikolle. Samalla unohdettiin röyhkeästi vuoden 1989 ensimmäinen ja oikea kakkososa, SAW:n tuottama Band Aid 2 tähtinään muun muassa Lisa Stansfield ja Wet Wet Wet. Historian uudelleenkirjoitus on sinänsä helppo ymmärtää – kappale on eräs karseimmista SAW-tuotannoista. Hyväntekeväisyysmielessä levy oli kuitenkin menestys nousten brittiykköseksi ja ohittaen myynnissä esimerkiksi Madonnan Like a Prayerin.

Neneh Cherry ja SAW

Ensimmäinen verso Neneh Cherryn Buffalo Stance -jättihitistä (1989) löytyy SAW:n tuottaman Morgan-McVeyn Looking Good Diving -singlen b-puolelta nimellä Looking Good Diving with the Wild Bunch. Kappale sisältää jo kaikki Buffalo Stancen olennaiset koukut ja kertosäkeen.

Video ei ole enää saatavilla