”Kurt Vile venyttää sanoja ja säveliä kuin virttynyt kasettisoitin ylipitkää magneettinauhaa.”

Elämä riittää, toteaa lähimmäisenrakkautta nimessään julistavan kotikaupunkinsa raukein Kurt.

”Don’t worry ’bout a thing
It’s only dying”

Hyvää huomenta. On taas aika kohdata uusi päivä itsestään selvänä.

Jos pysähtyisi hetkeksi – ihan vain hetkeksi – pohtimaan jokapäiväisen olemassaolonsa ehtoja, havahtuisi siihen, miten merkillistä on herätä… eloon, tulla tietoiseksi elämästä, tuntea rakkauden tiivistyvän… ja sitten taas unohtaa.

Elämäntunne on läsnä kaikkialla ja kuitenkin tavoittamattomissa, kuin kuolema.

”It’s hard to explain
My love in this daze”

Tuota merkillistä ihmiseloa valaisevaa paradoksia ja sitä uskollisesti kiertäviä ajatuskappaleita Philadelphian raukein kitaristi-laulaja-lauluntekijä Kurt Vile vaikuttaisi puntaroivan viidennen albuminsa Wakin on a Pretty Daze avausraidalla.

Kestoltaan kolmen popkappaleen mittainen Wakin on a Pretty Day kuulostaa äänitallenteelta Vilen sisäisen maailman ja kulloinkin kohdalle sattuneen kitaran välisistä keskusteluista, joista on lopulta liudentunut vierailevien soittajien avustuksella moniääninen ajatusvirta, jonka vietäväksi kuulija kivikossa levänneen kaarnalaivan lailla tempautuu.

Wakin on a Pretty Day on näennäisen pysähtynyttä ja sisäänpäin kääntynyttä musiikkia. Sen sydän sykkii hetkittäin villisti, kuin heijastuksena tekijänsä mielenliikkeiden äkillisistä pyrähdyksistä ja ulos kurottautumisista.

Kappaleen aikakäsitys on popkontekstissa poikkeuksellinen. Sen harvat sovitukselliset koukut, rytminvaihdokset ja ikuisuudelta tuntuvat tauot kuullaan vasta, kun soittimen kello on ehtinyt jo viidennelle minuutille. Lisäksi Vile venyttää sanoja ja säveliä (ja samalla myös aikaa) kuin virttynyt kasettisoitin ylipitkää magneettinauhaa.

Warpaintin Stella Mozgawa pelastaa kappaleen siinä myötäsyntyisesti piilevältä itseensä hukkumisen mahdollisuudelta ja samalla sitoo sen hapsottavat johtolangat yhteen mestarillisella rumpuosuudellaan.

”Dig, dig in
To these lives that we are livin’
Livin’ low
Lackadaisically so”

Kappaleen (ja sen emolevyn) day/daze-sanaparilla leikittelystä huolimatta Vile kuulostaa sosiaalisen median aikakaudelle tyypillisiä jatkuvia nokkelia julkisia heittoja vierastavalta aikalaiselta, eikä luoja paratkoon näyttäisi kaipaavan onnea tai menestystä – elämä riittää.

”Yeah, yeah
Yeah, yeah
Yeah, yeah, yeah yeah”

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Vile: ryhti on yliarvostettua.

Jesus Fever on kuin ilmastoimattoman auton ikkunasta viileään tuulenvireeseen työnnetty käsi, joka piirtää ilmaan salaisia mielikuvia ja toiveita.

”I’d pack my suitcase with myself
But I’m already gone
Cleanse myself with vitamin health
But I’m already gone”

Kurt Vile on karikatyyrimäinen hahmo. Ensimmäisenä kiinnittää huomionsa tietenkin hänen hiuksiinsa. Suureen, valtoimenaan valuvaan ja kauniiseen pehkoon, joka herättää pen… hiuskateutta, jos oma kuontalo on harvennut tai parturoitu, ja joka on aina keskijakauksella. Sen jakauksen läpi Vile katselee maailmaa aavistuksen laajentuneilla pupilleillaan, joissa on häivähdys ilkikurisuutta, väliinpitämättömyyttä ja terävyyttä.

Vilen ryhti ei ole huono. Hänellä ei ole ryhtiä lainkaan. Kitaran kannatteleminen kaulalla on vääntänyt hänen pitkän ja tikkumaisen laihan vartalonsa lopullisesti mutkalle. Vaikka ulkokuoresta voisi olettaa, että Vile polttaa paljon pilveä ja syö valtavia määriä roskaruokaa, ei hän tunnu silti lihovan. Vile on siis läpipasko.

Kaikki nämä pirteet tekevät Vilesta helposti lähestyttävän ja rakastettavan artistin. Hän on ymmärtänyt jotain oleellista ajastamme. Mikään ei tunnu kiinnostavaan miestä paskaakaan. Paitsi musiikki. Ja rakkaus. Ja pilvi. Siis elämän tärkeimmät asiat, sanoisi joku.

2010-lukulaisessa maailmassamme, jossa yksikään työnantaja, rakastaja tai palveluntarjoaja ei koskaan sitoudu keneenkään tai mihinkään, Kurt Vile on täydellinen rock-tähti: irrallinen, juureton, luovuttanut ja siksi niin aito. Julkaistuaan So Outta Reach -EP:n Vile antoi haastattelun Pitchforkille, jossa kertoi, että hän kävi joskus päivätöissä, mutta sai nopeasti kenkää, sillä ei yksinkertaisesti jaksanut herätä aamuisin. Oikea, hedonistinen ja todellisuuspakoinen viesti downshift-sukupolvelle, joka samanaikaisesti haluaisi irroittautua vanhempiensa työelämän kuristavista velvoitteista, mutta pelkää kuollakseen elävänsä aikuisuutensa pätkätöiden ja surkeiden eläkesäästöjen kurimuksessa.

Vilen slacker-asenne on ajankohtainen, mutta myös hyvin yhdeksänkymmentälukulainen. Vile, yksi sukupolvensa lahjakkaimmista ja tärkeimmistä biisintekijöistä, yhdistääkin lauluissaan 1990-lukulaisen laiskan slacker-indien laajaan yhdysvaltalaisen laulunkirjoittamisen tradition tuntemukseensa. Hänen kappaleissaan on kuultavissa vivahteita ja kaikuja niin 1990-luvun vaihtoehtorockin suuruuksista, kuten Pavementistä tai Dinosaur Jr:sta, amerikkalaisen rockin kivijaloista, kuten Youngista, Dylanista, Pettystä ja Springsteenistä, sekä uudemmista Americana-bändeistä, kuten Wilcosta.

Tähän juttusarjaan olisi voitu valita Vilelta montakin kappaletta. Olisin mielelläni kirjoittanut vaikkapa eteenpäin paahtavasta, sydänmaata kohti ujeltavasta Freak Trainistä, lempeän lämpimästä Baby’s Armsista tai hitaasta Slow Talkersista, joka paljastaa, miten monipuolinen ja taitava kitaransoittaja Vile on. Jesus Fever on kuitenkin parhaiten poppia edustava otos miehen tuotannosta. Se on julkaistu loistavalla Smoke Ring For My Halo -albumilla, joka lukeutuu kuluvan vuosikymmenen tärkeimpiin, kestävimpiin ja kauneimpiin pitkäsoittoihin.

Jo Jesus Feverin intron monipuolinen sointuvaihtelu lumoaa. Sitten kitararaidat kasautuvat kiehtovasti sovitettuina toistensa ylle. Vile alkaa laulaa pari napsua väärässä sävelkorkeudessa mupeltaen tutuista teemoistaan. Sanoitus koostuu ytimekkäistä ja irrallisista yksityiskohdista, nonsensestä ja elämän katoavaisuuden pohtimisesta herkin kielikuvin. Kuulija pääsee ihanaan, kesäiseen tilaan. Jesus Fever on kuin ilmastoimattoman auton ikkunasta viileään tuulenvireeseen työnnetty käsi, joka piirtää ilmaan salaisia mielikuvia ja toiveita.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kurt Vileltä ei äänestetty muita kappaleita, mutta Jeesuksesta laulamalla kupongille pääsi myös muun muassa Jackie Leven, kappaleellaan The Sexual Loneliness of Jesus Christ.

Soliti

62 Black Lizardilta oli lupa odottaa enemmän. Aurinkolaseja, nahkarotseja ja päihdekeskeisiä sanoituksia suosivan helsinkiläiskvartetin vuoden takainen ep-levy vangitsi kuulijan tavalla, johon bändin Soliti-esikoinen ei pysty. The Byrdsistä ja Nuggets-kokoelman epäilyttävimmistä aineksista vastustamattoman cocktailin sekoittava Forever Gold (jonka lisäksi ep:ltä on mukaan kelpuutettu Some Drugs) on yhä yhtyeen paras kappale, eikä sen rinnalle nouse oikeastaan kuin Jesus & Mary Chainin Just Like Honeyn jalanjäljissä laahustava Dead Light. Bändi tuntee hyvin ne kaksi sointua, jotka tällaisen musiikin tekemiseen vaaditaan, mutta liian usein tyytyy käärimään ne yhdentekeviin melodioihin. Periaatteessa Black Lizardilla on kaikki kohdallaan, ja luultavasti heidän esikoisalbuminsa kuulostaa juuri sellaiselta kuin he halusivatkin, mutta valitettavasti tämä kaikki on kuultu jo kovin monta kertaa, paljon mieleenpainuvammin ja karismaattisemmin esitettynä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Bonobo – The North Borders

Ninja Tune

74 Brittituottaja Simon Greenin aka Bonobon viides studioalbumi jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä, vuoden 2010 kiitelty Black Sands jäi. Siinä missä Black Sands oli kuin tehty etkoille ja hillityn mukavahenkisiin ja viileisiin bileisiin, The North Borders on mainio ääniraita astetta menevämpiin juhliin, jatkoille tai aamuöisille matkoille baarista tai kemuista kotiin. Niihin hetkiin, kun keho ja mieli odottavat jännittyneinä jotain tapahtuvaksi, tai niihin, kun keho on vielä liekeissä, mutta mielen kierrokset jo laskemassa. The North Borders on Black Sandsia perinteisempi konemusiikkilevy. Simon Green operoi tällä kertaa alueella, jonka maaperää on jo kynnetty – Caribou ja Four Tet tulevat tasaisin väliajoin mieleen. Vierailevat vokalistit Erykah Badun johdolla tuovat albumille elävyyttä. Black Sandsin jazzahtavat luomurytmit ovat väistyneet taka-alalle, mutta Bonobo on silti edelleen parhaimmillaan hyvin koukuttavaa ja tyylitietoista konemusiikkia. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

Prurient – Through the Window

Blackest Ever Black

88 Kuka haluaa tanssia huoneessa, jossa puolet ihmisistä vuotaa verta korvista ja puolet nenästä samalla, kun artisti keskittyy vihaamaan jokaista, joka kehtaa vuotaa verta, ja vääntämään volyymia hitaasti tappavaksi? Dominick Fernow’n pitkäikäisimmän noise-aliaksen Prurientin kohdalla ei tarvitse enää tätä miettiä. Mies on tehnyt läpeensä kiehtovalle ja ihanasti nimetylle post-retro-kaikkea julkaisevalle brittilevymerkki Blackest Ever Blackille 12-tuumaisen kolmen biisin älpeen karmivaa ja välinpitämätöntä industrial house -kutua. Levyn 18-minuuttinen nimiraita sykkii ja tamppaa kuin katkeamaisillaan oleva verisuoni päässä, nappaa kiinni jostakin avaruus-trancesta, ja kuiskii korvaan, että kuolet pian, jos pysyt paikallasi. Hellittämättömän tietokoneviruksen tavoin se avaa aivoistasi kaikki koskaan näkemäsi snuff-pornoclipit ja huijaa luulemaan, että kaikki ympärilläsi olevat haluavat katsoa niitä kanssasi koko yön. Välissä puuskutetaan neljä minuuttia Terracotta Spinen kammiossa: heräsit lopulta pakkasesta tehdasrakennuksen vessasta, jossa kaikki ovat tehneet tarpeensa yhteen suuren ämpäriin. Onneksi bileiden puolella on vielä neljä ihmistä, jotka ihmeen kaupalla heiluvat vielä hieman pystyssä. You Show Great Spirit auttaa jaksamaan vielä kymmenen minuuttia ennen kuin hyppäät ikkunan läpi ja kaikki on loppu. Through the Window on Prurientin paras ja pervoin julkaisu. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Harper Simon – Division Street

PIAS

76 Harper Simon kypsytteli lahjakkuuttaan kaikella kärsivällisyydellä ennen kuin astui vuonna 2010 valokeilaan nimettömällä esikoisalbumillaan – 37-vuotiaana. Paul Simonin esikoispoika oli hionut taitojaan edeltävän kahdenkymmenen vuoden aikana muun muassa Robert Quinen, Carl Perkinsin, Yoko Onon ja Daniel Merriweatherin sekä kohtalotoveriensa Sean Lennonin ja Martha Wainwrightin soittokaverina. Division Street on umpilahjakkaan ja näkemyksellisen artistin rento hengentuote. Menestymispaineista ei ole tietoakaan, kun Simon sukkuloi powerpopin ja villamyssygrungen välimaastossa Elliott Smithin, Brendan Bensonin ja Rogue Waven kaltaisten artistien tyyliin. Tasavahvalla levyllä on kolme erityisen hyvää biisiä: Breathe Out Love, 99 ja parhaimpana Bonnie Brae, joka maistuu raikkaalta kuin Modest Mousen ja Johnny Marrin yhteistyön maukkaimmat hedelmät. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Marnie Stern – The Chronicles of Marnia

Kill Rock Stars

70 Marnie Stern tekee lähes kuuntelukelvottomuuteen asti rasittavaa musiikkia, mutta sen kiehtovuutta ei käy kiistäminen. 37-vuotiaan newyorkilaisen resepti pysyy biisistä toiseen lähes muuttumattomana: hervotonta tapping-kitarantilutusta, väsymätöntä postpunk-nitkutusta, ryskyviä ja päällekäyviä rumpuryöpsähdyksiä, lapsenomaisesti kiekuvaa lauleskelua. Amerikkalaisen indierockin estetiikkaa viimeistä piirtoa myöten noudattava (levyn on tuottanut Deerhunteria ja Wild Nothingin kanssa työskennellyt Nicolas Vernhes) The Chronicles of Marnia on täsmäherkku Deerhoofin, Fucking Champsin ja Battlesin kaltaisen erikoismusiikin ystäville, mutta vähänkään normaalimpaa ihmistä kehottaisin lähestymään sitä äärimmäisellä varovaisuudella. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Vile – Wakin on a Pretty Daze

Matador

80 Hetkinen. Eiväthän levyt enää ole tällaisia: pitkiä, hitaita, uskomattoman nätisti sävellettyjä kaupunkihipin meditaatioita? Kurt Vile, senkin imbesilli, olet tehnyt juuri tuollaisen levyn. Vaikutan varmaan Eaglesiä kuuntelevalta isältäni, kun blastaan tätä kesällä Volvosta. Pakko pitää ikkunat kiinni, jotteivat nurkilla hengaavat Kurt Vile -kloonit huomaa. Koko Vile-brändihän on sinänsä jo kulahtanut, mutta retrorokkaavia laiskurihonkkeleita velttoilee silti kaikkialla. Herra Vilen peruukinkin alla majailee kuulemma nykyään kalju. Valitettavasti Kurt on nyt tehnyt ihan oikean albumillisen ihan oikeaa musiikkia, joka tekee hänestä sittenkin relevantin. Vile joutaisi dumpata roskakoriin ja levykin on tavattoman tylsä, mutta sitä ei silti voi nostaa lautaselta. Vilellä on vielä liikaa asioita kerrottavanaan. Mistä Was All Talkin taustat on kaivettu? Mistä vieraasta maailmasta nämä lyriikat kumpuavat? Onko Alex sama tyttö, josta Christopher Owens lauloi? Soittaako Kurt Vile oikeasti kaikki levyn kitarat itse? Paljonko hän polttaa? Onko hän kalju??? (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Vondelpark – Seabed

R&S

72 Näin aluksi pitää todeta, että brittiyhtye Vondelpark ei ole uusi The XX. Sinkkuna julkaistu California Analog Dream nimittäin antaa lupauksen minimalistisesta ja melankolisesta kitarapopista, mutta kappale on vain yksittäinen poikkeus Vondelparkin musiikillisesta linjasta. Debyyttilevylleen Vondelpark on tehnyt pikemminkin pehmeää, elektronista äänimaisemaa kuin popkappaleita. Lewis Rainsburyn laulu on miksattu yhdeksi instrumentiksi muiden joukkoon. Sen seurauksena sanoitukset menevätkin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yhtye liikkuu samankaltaisissa alakuloisissa tunnelmissa kuin James Blake, mutta mieleenpainuvat kappaleet jäävät albumilta puuttumaan. Seabed on sinänsä taidokas yhdistelmä aamuöisiin tunnelmiin sopivaa, elektroon kallellaan olevaa dreampoppia ja brittiläistä sateen kyllästämää melankoliaa, mutta hetkittäin kappaleet uhkaavat lipsahtaa yhdentekeväksi äänitapetiksi. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Vile 27.07.2012 Kuudes Aisti -festivaali, Helsinki.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 17 Anna Calvi – Desire

On nainen. On jumalainen nainen, hypnoottinen ääni ja punaiset huulet. Desire-kappale kumahtelee kohtalokkaana, seksuaalisena ja voimakkaana. Osuvasti nimetty biisi on jälleen yksi osoitus siitä, miksi Anna Calvi on juuri niin kuolettavan ihana kuin onkaan. ”God knows it’s just the devil in me”, Anna laulaa. Silloin tietää, että taistelu ei auta. On antauduttava. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 16 Tom Waits – Bad as Me

Tom Waits, tuo vanha färssi varjoisilta kujilta, meni ja turautti seitsemän vuoden tauon jälkeen levyn, jolle ei vuoden mittaan montakaan haastajaa löytynyt. Meno on alusta loppuun täyttä höökiä, kuin yhtä raivotautista mutta inspiroitunutta mahlapurkausta. Nimibiisi Bad as Me siis kelpaa tähän listaustarkoitukseen siinä missä mikä tahansa muukin kipale levyltä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 15 Feist – Graveyard

Introvertilta Metals-albumilta ei löytynyt iPod-mainokseen sopivia hittejä 1234:n tyyliin. Sen sijaan levyn kirkkaimmista hetkistä käy esimerkiksi Graveyard, jonka mantrassa herätellään kuolleita henkiin. Kappale keinuu vetäytyneestä värjöttelystä kohti uljasta loppuaan, eikä kokonaisuus ole onneksi liian mahtipontinen, vaikka mukana on puhallinsoittimia ja kuoro. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 14 Kate Bush – Snowed in at Wheeler Street (feat. Elton John)

Kaksi sielua on jumissa ikuisuuksiin pyörivässä ajan pyörässä, mutta heidän tragediansa on jäädä aina erilleen. Juuri kun he ovat saavuttamassa toisensa, heidät repii erilleen milloin Rooman palo, milloin Lontoon sumu tai 9/11. Crescendot kasvavat huikeiksi Katen ja Eltonin laulaessa koko sydämestään, etteivät he taas halua menettää toisiaan. Syvästi koskettavaa. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 13 22-Pistepirkko – Rodeo Heart

Kun Utajärven outolinnut vaihtavat herkistelyvaihteelle, tuloksena on lähes aina poikkeuksellisen sydämeenkäyviä lauluja. Sympaattinen Rodeo Heart on Lime Green DeLorean -albumin pieni salaisuus. Se on hahmotelma haparoivasta yrityksestä pysyä kohdalle osuneen, lujaa lyövän sydämen kyydissä, ja siitä, pitäisikö päästää irti vai pitää vain entistä tiukemmin kiinni. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 12 Mirel Wagner – No Death

Joskus kuiskaus kuuluu huutoa voimakkaammin. Mirel Wagnerin arsenaali rajoittuu akustiseen kitaraan ja tuskin puheääneen yltävään lauluun, mutta vaatii kuulijansa rajoittamattoman huomion. Komean ensilevyn helmeksi nousee goottilainen tarina kuolleesta rakastetusta – vai ehkä lapsesta? Vuoden intensiivisin esitys ei päästä otteestaan ennen viimeistä nuottia. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 11 Burning Hearts – Into the Wilderness

Kun Chairliftin luonnonmukaisesti valmistettu elektropop yhdistetään Magenta Skycoden pyhältä tuntuvaan jylhyyteen, käy selväksi kuinka poikkeuksellisesta jalopuusta turkulaisen Burning Heartsin melodian- ja nyanssientaju onkaan veistetty. Burning Hearts matkaa helmikuisella kakkosalbumillaan entistä syvemmälle luontoon. Kerrankin on varmaa, että hype kestää. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 10 Atlas Sound – Terra Incognita

Aaah, niin intiimiä mutta terävää, niin terävää mutta intiimiä. Bradford Coxin kynä ei petä. Nyt on helppo sanoa, että (Coxin bändiprojektin) Deerhunterin Halcyon Digest ennakoi Parallaxia jo 2010, mutta mitään näin herkkää, paljasta ja jotenkin lumoavan pysähtynyttä ei kai kukaan ihan odottanut. Terra Incognita on tämän metamorfoosin riipivän alaston huipentuma. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 9 Fucked Up – Queen of Hearts

”Hello my name is David. Your name is Veronica. Let’s be together, until we’re all finally crushed.” Vaikka traaginen loppu saapuu jo levyn viitosbiisissä, kukapa meistä ei tahtoisi olla kokematta Queen of Heartsin intensiteetillä starttaavaa rakkaustarinaa. Repeat-nappi huolehtii onneksi siitä, että David ja Veronica löytävät toisensa yhä uudelleen ja uudelleen. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 8 Iron & Wine – Walking Far from Home

Profetiat ja sanahelinä ovat usein yhtä. Iron & Winen matkahavaintojen arvo on pikemmin niiden lyyrisessä vaikuttavuudessa kuin varsinaisessa sanomassa. Silti laulussa on jotakin ylevää ja ylevöittävää. Se antaa totuuksien jäädä ristiriitaisiksi, luovuttaa satunnaisille havainnoille todistusvoiman ja ylentää ulkopuolisuuden tunteen avaran ymmärryksen esiasteeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 7 Kurt Vile – Jesus Fever

Oliko Lana Del Rey mielestäsi tuotekuva? Entäpä Kurt Vile sitten? Kun kerran kuvittelee hepun vetämässä Jesus Feverin American Idolissa, ei mielikuvasta enää pääse eroon. Ehtaa rokkia Vilessa on tuskin nimeksikään, vuoden parhaiten soljuvaa popnerokkuutta sen sijaan kosolti. Kurt Vilen tukka on lakritsihattaraa. Haluan syödä Kurt Vilen tukan! Lisää sokerihuurua! (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 6 Bon Iver – Perth

Perth on kappaleena niin ylitsetulvivan kaunis, että kuuntelijalla on vaikeuksia olla pakahtumatta. Marssirummut, valtavat äänivallit, herkähkö kitaramelodia ja Justin Vernonin korkealta henkäillyt koskettavat lyriikat takaavat yhden vuoden herkistävimmistä kappaleista. Ihailtava nappisuoritus Bon Iveriltä, myös muiden taannoisen hittialbuminsa kappaleiden osalta. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja päättyy huomenna.

Kunnioitettava siivu suomiräpin kuohkeinta kermaa yhdistää voimansa. Nuorgam kiittää.

Video ei ole enää saatavilla

Justice – Audio, Video, Disco

Nimikappale pariisilaisen elektrokaksikon lokakuussa julkaistavalta kakkosalbumilta, jota on kuvailtu ”elektroniseksi hardrockiksi” ja ”soittotaidottomien progeksi”.

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Vile – The Creature

Ensimmäinen kappale lopullisen läpimurtonsa tänä vuonna tehneen philadelphialaisrockarin tuoreelta So Outta Reach -ep:ltä.

Video ei ole enää saatavilla

Los Campesinos! – By Your Hand

Ensimmäinen näyte ja avausraita walesilaisten tweepoppareiden neljänneltä albumilta, joka julkaistaan marraskuun puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

French Films – Pretty in Decadence

Tuore näyte ”Suomen Drumsiksi” mainitun helsinkiläisyhtyeen Imaginary Future -esikoisalbumilta, joka julkaistaan näinä päivinä.

Video ei ole enää saatavilla

Jokunen vuosi sitten philadelphialainen Kurt Vile keräsi nopeasti huomiota raikkaalla lofi-folkpopillaan. Muutaman virallisemman julkaisun jälkeen Matador onnistui lopulta nappaamaan talliinsa tuotteliaan vaihtoehtomusiikin lapsineron, joka on äänittänyt kotonaan lukuisia cd-r-levyjä jo varhaisesta teini-ikäisestä.

Ensimmäinen uudelle levy-yhtiölle tehty albumi Childish Prodigy (2009) oli aikaisempia sähköisempi ja toi Vilen taustabändiä Violatorsia enemmän esille. Siihen verrattuna Smoke Ring for My Halo on hienoinen paluu Vilen varhaisen, akustisen soundin maailmaan.

Vilen uralla on siis ehtinyt tapahtua jo monenlaista, mutta on mukava huomata, että perusasiat eivät ole juuri muuttuneet – lukuun ottamatta ehkä sitä, että kokeellisemmat luuppirönsyilyt on harmillisestiriisuttu pois. Smoke Ring for My Halon kappalemateriaali on vahvaa ja monipuolista. Albumin kaiutettu soundimaailma kuulostaa sopivan hiomattomalta, vaikka Matadorin myötä kotistudion edestä onkin pudonnut ensimmäinen sana pois.

Mukana on jälleen klassisen Big Star -powerpopin ja amerikkalaisen 1990-luvun särökitaraindien välimaastoon sijoittuvia menokappale: Jesus Feveriä, aivan kuin ensialbumin hittiä Freewaytä, voisi kuunnella loputtomasti ajellessaan ruostuneella jenkkiraudalla tyhjiä leveitä katuja periamerikkalaisessa lähiössä.

”Society is my friend, it makes me lie down in a cold bloodbath”

Avausbiisi Baby’s Arms ja yksi levyn avainkappaleista, Peeping Tomboy edustavat akustisia herkistelyjä, joissa voi kuulla John Faheyn tai puolitoista vuotta sitten edesmenneen philadelphialaiskollegan, Jack Rosen vastustamattomasti groovaavan näppäilytyylin vaikutuksen. Samalla toki Vilen laiska slacker-fraseeraus herättää henkiin sellaisia perinteisiä indienimiä kuin Pavement ja Sebadoh – tai jopa kaimansa Seattlesta.

Keskitempoiset bändibiisit, joita Violators vie jamiosilla psykedelian puolelle, puolestaan vertautuvat Everybody Knows This Is Nowhere -aikaisen Neil Youngin taiteellisesti kunnianhimoiselle folkrockille – tästä esimerkkinä vaikkapa nimibiisi tai loistava Society Is My Friend.

Sanoituksissaan Vile ilmaisee itseään tarvittaessa herkän intiimisti, mutta pystyy nokkelalla sanailullaan (”I came across some girl, she was a tomboy – and I was a peeping tom for that scene”) ja mustalla huumorillaan välttämään liiallisen vakavuuden tuoman raskauden, mistä esimerkkinä käy Society Is My Friendin johtolause ”Society is my friend, it makes me lie down in a cold bloodbath”. Onneksi Vile myös ymmärtää, että huumori on hyvä renki mutta huono isäntä.

Vaikka kaikki kappaleet eivät muodostu merkittäväksi yksittäisinä tekeleinä, ne sopivat hienosti albumikokonaisuuteen. Smoke Ring For My Halo on siis kaiken kaikkiaan tasapainoisuudessaan erittäin suositeltava albumi, jossa hienointa on ehkä se, että sen miellyttävyyttä on vaikea analysoida saati pukea sanoiksi. Ehkäpä kyse on Vilen vilpittömyydestä, lahjakkuudesta ja tyylitajusta sekä hengittävästä lofi-soundimaailmasta, joka on antiteesi täyteen kompressoidulle nykyelektrolle.

90 Smoke Ring For My Haloon kannattaa ehdottomasti tutustua, etenkin jos pitää amerikkalaisesta folkista ja kitaravetoisesta indiepopista. Ei tarvitse olla kummoinenkaan meedio ennustaakseen Vilelle pitkää ja nousujohteista uraa musiikin parissa.

Video ei ole enää saatavilla

Kurt Vile – Society Is My Friend