Otetaankos espressot?

Kymmenen vuotta sitten Hygge Hyvärisellä meni lujaa – hänellä oli tallissaan Suomen kovin bändi ja tuliterä Saab. Raskas rock, alastomuus ja skandaalit olivat arkipäivää. Alkoholi ja erikoiskahvit virtasivat. Vanha managerismies herkistyi muistelemaan.

Elettiin 2000-luvun alkua ja olin eksynyt jonkinlaisille älyteknologian vienninedistämispäiville. Paikalle oli buukattu myös muutamia syntikoitaan pimputtavia päivänpolttavia elektroartisteja, joten pitihän minunkin tulla haistelemaan uusia tuulia. Kaikilla oli niin sanotusti mikrosiru perseessä. Olin paennut mokomaa humpuukia Messukeskuksen ”bäkkärille”, missä istuin vetämässä espressokoneesta tulevia tosi jänniä kahveja ja ahmin Fasupaloja, sillä en halunnut jättää mitään lojumaan soundilaisille. Samalla näppäilin upouutta Palm Treo 90 -älypuhelintani. The High Life!

Iltapäivällä kajahti sitten Turusta uutinen: suomirock oli kuollut. Murhattu. Ampuja oli piilotellut Åbo Akademin kirjatornissa. Ykkösepäilty oli muuan Jori Sjöroos, King Kong of the Dance Floor -nimisen renkutuksen kirjoittaja, mutta muitakin konemusiikkinimiä oli noussut esiin.

Suomirockin loppu? Tässä oli tyhjiö täytettäväksi. Ja kiireesti! Kansalliseen hätätilaan pystyisi vastaamaan vain raavaalla äijäenergialla. Päätin että nyt buukataan ensimmäinen vastaantuleva bändi, josta koulitaan tämän nahistuneen kansakunnan uusi selkäranka. Olin kuitenkin jo hyvän aikaa pyörinyt kalasääskenä alueella ilmaisen viinan ja kahvin perässä. Tiesin, että oikeiden rockbändien löytäminen oli haaste. Juuri vaihtuneen vuosituhannen takia kaikki muusikot vain käyttivät huumeita ja soittivat technoa.

Pysähdyin jonkin ekosähköfirman kojulle tunnustelemaan kollegoiden viboja. Firma oli lanseeraamassa jallukolaa loputtomaksi liike-energiaksi muuttavaa keksintöä: humalainen musiikkikriitikko oli istutettu levysoittimen ääreen. Lautasella pyöri sinkku, johon oli prässätty kaksi a-puolta. Kriitikko imi pillillään jallukolaa ja yritti kääntää levyn aliarvostettua b-puolta esiin. Maistelin itsekin jallua muutaman pikkumukillisen, kunnes tankkaukseni keskeytti viereiselle lavalle kivunnut joukko kiinnostavia karvapäitä.

Talouskeittiö soitti Kraftwerkin biisejä kolmellakymmennellä Linksysin dial up -modeemilla, jotka oli kytketty sarjaan. ”Meidän jokaisesta esityksestähän jää myös jälki niihin servereihin, joihin me otetaan keikan aikana yhteys… Me ollaan tällainen kumuloituva informaatioprojekti”, selitti yhtyeen johtohahmo Hytönen, mihin minä vastasin että: ”Ettekä perkele ole, nyt soitatte rokkia!” ja lykkäsin pojille oikeat soittimet käteen. Olin säätänyt ne lainaan Tiktakin roudarilta jallua vastaan ja luvannut palauttaa hetimiten. Ei palautettu. Niille soittimille oli nyt parempaa käyttöä.

Talouskeittiössä oli mielestäni alusta saakka aistittavissa raakaa alkuvoimaa, mikä johtui siitä, että ne olivat niin paskoja. Liian tuotettua soundia ja turhaa kiillottamista pyrin bändin kanssa työskennellessä alusta saakka välttämään. Kun esimerkiksi emme saaneet sopivaa studiota buukattua, käytimme erään yläasteen musiikkiluokkaa, jonne ujutin pojat väittäen, että ne olivat erityisopetuksessa. Sessioiden aikana syntyi yhtyeen ensimmäinen (ja paras) demo – samalla tyypit oppivat kertotaulut neljään saakka sekä lukemaan.

En toki ollut ensimmäistä kertaa maitojunan puikoissa, kun Suomeen luotiin kaikki kansankerrokset läpäisevää superbändiä. Ultra Bra oli niihin aikoihin pinnalla ja lafkat halusivat lisää samanlaista kamaa. You know, musiikkiluokka meets polttaribändi. Olin ottanut Edel Recordsiin yhteyttä ja tarjonnut niille löytöäni nimeltä Jean S, josta ”tulisi isompi kuin Ultra Bra.” Ja tulihan niistä!

Talouskeittiön myymisessä tärkeintä oli tiukka tuotekehittely. Imago oli alusta alkaen huolella rakennettu. Eli kännipäissään istuttiin ouija-laudan ääreen ja pelattiin sököä Oblique Strategies -korteilla. Palaset meidän referenssikartassa loksahti yhteen kuin itsestään: päätettiin että konsepti on ”Allu Tuppurainen soittamassa Soundgardenia”. Sen jälkeen alkoi vimmainen oheistuotteiden lanseeraaminen. Talouskeittiö-paidat, -kahvimukit, -pipot ja -ketjulompakot olivat kova juttu. Itse otin jopa liekehtivät Talouskeittiö-teippaukset uuteen Saabiini. Keikoille oli aina kiire ja motarilla ohitellessa se antoi sellaisen vaikutelman, että tässä ei kuulkaas myydä mitään Tupperwarea!

Kaiken kaikkiaan se tuotelinjasto oli yksinkertainen ja toimiva: merchin tyypit lähetteli plansseja katsottavaksi, eikä mulla koskaan ollut niihin mitään valittamista. Korkeintaan lähetin aina vastauksen, että ”lisää liekkikuviota tuohon ja tuohon… ja tuohon”. Jossain vaiheessa Hytöstä alkoi kai ahdistaa se oma vahva brändi. Keikoilla se saattoi saada raivarit, kun jengi eturivissä yritti tunkea Talouskeittiö-espressokoneitaan lavalle signeerattaviksi. Yleisö tuijotti, kun Hytönen repi päältään bändin logolla varustetun t-paitansa ja reisitaskuhousunsa, jopa Patagonia Clothingin kanssa suunnitellut ekoystävälliset, liekkikuvioidut Talouskeittiö-retkeilykalsarinsa!

Se oli sen tapa kritisoida sitä niiden tuotteistamista, mutta siitä alastomuudestahan tuli tavaramerkki sitten itsessään. Bränditön brändi, keisarin uudet vaatteet ja niin edelleen. Ihan nerokasta! Meinasin Hytöselle sanoa joskus, että kukaan ei ole tuotteistanut alastomuutta yhtä hyvin kuin se, mutta mietin sitten pidemmälle ja jätin sanomatta.

Bändin päätyönä pidän yhä Salpalinja-pitkäsoittoa. Se levy oli kuitenkin vähällä jäädä toteutumatta. Olimme juoneet kaikki ekojen demojen tuotot Helsingin hienoimmissa kahviloissa, eikä levy-yhtiöltä saanut enää skottia. Hytönen maalaili meille suunnitelmiaan hienosta konseptialbumista. Se perustuisi Timo K. Mukan jälkeenjääneisiin papereihin, jotka Hytönen oli löytänyt kesämökkinsä huussista. Hytönen oli myös tutkinut Bodomjärven murhia Wikipediasta. Siitä tulisi osa levyn teemaa: kaikki biisit nivoutuisivat netissä tapahtuvaan Bodom-tutkimukseen. Näin hieno teos ei saisi jäädä toteutumatta. Lopulta lainasin Hytösen Diners Club -korttia ja kustansin sillä itse koko levyn.

Salpalinjan kantta kuvattiin 40 asteen pakkasessa. Hytönen sai keuhkokuumeen ja virtsatietulehduksen, kun se keikkui ristille naulittuna keskellä peltoa ilman rihmankiertämää. Ei sen pitänyt alun perin olla alasti mutta siltä oli taas vaatteet hävinneet jonnekin. Se oli ristillä neljä tuntia – pidettiin se lämpimänä juottamalla ristrettoa ja jallua. Kun sitten näin valmiin kansikuvan, tajusin kaiken säätämisen olleen sen arvoista: alaston mies luonnon armoilla, Ihmisen Poika, pikkulapsen lailla haavoittuvainen. Taidetta se oli. Lähetin kuvat lafkalle eteenpäin ja sanoin, että lisätkää liekkifontti ja se on siinä.

Mutta pojista oli tulossa diivoja. Keikkailu ei kiinnostanut, biisintekoon joutui patistamaan, treenaamiseen jopa kiristämään. Niillä oli aina ollut eklektinen maku, joten sanoin vuokranneeni Mementon ja jättipussin Taffelin sipsejä. Sovittiin, että bändi treenaa aina puoli tuntia kerrallaan ja sitten katsotaan Mementoa vartti. Kun leffasta oli enää loppukohtaus näkemättä niin jätkät ei enää olisi suostuneet soittamaan. Otin dvd:n ulos soittimesta ja sanoin, että nakkaan ikkunasta helvettiin sen dvd:n. Totesivat, etten uskalla tehdä sitä, kun se on Filmtownin dvd, ja oikeassahan ne olivat. Laitoin sitten levyn takaisin soittimeen ja katsottiin se elokuva ilman mukinoita loppuun. Tajusin, että eihän bändiä voi loputtomasti rääkätä.

Ei kaikki muutenkaan aina ollut pelkkää kofeiininousua. Joskus tuntui kuin kaikki oli menossa kohti täystuhoa. Helvettiäkö ne halusi mua Mirja Pyykön ohjelmaan puhumaan siitä, miksi jengiä tuli sokeaksi Salpalinja-lagerista. Sitten alkoi kuulua huhuja, että Talouskeittiö olisi homobändi, koska ne olivat miehiä, aina alasti, ja olihan ne keikkapaikatkin vähän sellaisia… Itse kyllä yritin tsempata bändiä: ”Kyllä te soitatte ihan miehekkäästi ottaen huomioon, että teillä on tyttöbändin soittimet”. Lopulta teetätin pojille hienot puvut. Dressed for Sucksess -kiertuuella bändi pääsi palaamaan juurilleen – versioimaan vanhoja suosikkejaan Karheinz Stockhausenia ja Dream Theateria. Sen kiertueen jälkeen tuntui, että huippu on nyt saavutettu. Tiet erosi poikien kanssa ystävällisissä merkeissä ja välit ovat edelleen hyvät. Ei ne ole pojat, vaan niiden juristit, jotka perään soittelee.

Nykyään Talouskeittiön herrat ovat maailmantähtiä, mistä en halua ottaa kunniaa. Tärkeintä oli poikien oma, leppymätön työ menestyksensä eteen. Sanomattakin on selvää, että he saavuttivat asemansa kurinalaisella treenaamisella ja säännöllisellä saatananpalvonnalla.

Video ei ole enää saatavilla

73 Maailmanloppu on rutinoitunut levy pitkän uran tehneeltä mörribändiltä, mutta myös jäyhän asenteen pehmenemisestä vihjeitä antava tuotos. Sen perusteella voisi nähdä bändin imagon pitävän jäseniään vangittuina, mutta ehkä tuo imago staattisuudessaan myös synnyttää tervetulleita jännitteitä kevyen ja raskaan välillä.

Kotiteollisuus / Jouni Hynynen 29.06.2013 Rock The Beach, Helsinki.

Kotiteollisuus / Jouni Hynynen 4.8.2007 Ankkarock, Vantaa.

Kotiteollisuus / Jouni Hynynen 12.07.2012, Tammerfest, Tampere.

Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

Johanna Kustannus julkaisee syyskuun alussa jatko-osan Kotiteollisuuden neljän vuoden takaiselle Sotakoira-cover-albumille. Mikko Karmilan tuottaman ja miksaaman levyn ensimmäinen single on tämä Appendix-laina.

Video ei ole enää saatavilla

Tame Impala – Apocalypse Dreams

Kevin Parkeriin henkilöityvä australialainen indiepsykedeliatulokas herätti innostusta kahden vuoden takaisella Innerspeaker-esikoisellaan, jonka julkaisi muun muassa Cut Copyn ja Ladyhawken levy-yhtiönä tunnettu Modular Recordings. Todd Rundgren -vaikutteinen kakkosalbumi Lonerism ilmestyy lokakuussa.

Video ei ole enää saatavilla

Blur – Under the Westway

Albumin viimeksi vuonna 2003 julkaissut Blur jatkaa asteittaista paluutaan. Brittipoplegenda julkaisi heinäkuun alussa singleinä kaksi uutta kappaletta, The Puritanin ja Under the Westwayn, jotka on kirjoitettu Lontoon olympialaisten päättäjäisiä varten. Tässä niistä jälkimmäinen.

Video ei ole enää saatavilla

No Doubt – Settle Down

Ska-popin suursuosikki palaa peräti yhdentoista vuoden mittaiseksi venähtäneeltä tauolta, jonka aikana laulaja Gwen Stefani ehti pyöräyttää kaksi sooloalbumia – ja kaksi lasta. Syyskuun lopussa ilmestyvän Push and Shoven ovat tuottaneet Mark ”Spike” Stent ja Diplo.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nowhere

Jack Tatumiin henkilöityvä yhdysvaltalainen dreampopyhtye löi komeasti läpi vuoden 2010 esikoisalbumillaan Geminillä. Nowhere on ensimmäinen single elokuun lopussa ilmestyvältä Nocturnelta, jonka julkaisee Captured Tracks. Suomeen Wild Nothing saapuu 11. marraskuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Spotify tuli viimein tutuksi tälle kurikkalaiselle.

Vesa-Matti Saarakkala, 27, perussuomalaisten kenttäsihteeri ja Timo Soinin avustaja, perussuomalaiset (23 – Vaasa)

www.saarakkala.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Elämää.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Tässä on sopivassa suhteessa henkilökohtaista tunnetta ja yhteiskunnallisuutta, sekä tietysti kappaleet kuulostavat hyviltä.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Kaikille. On vaikea sanoa etukäteen, millaisesta musiikista kukakin pitää.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Kolmannen Naisen Sekunnit ja tunnit. Onnellisuus on tärkeä asia.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Kyllä. Rammsteinin Ohne dich.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen musiikkia pääosin autossa.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Rammstein on bändinä ainutlaatuinen. Elämänmakuista ja vahvaa ilmaisua.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”En muista. Siitä on aikaa.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan yhä cd-levyjä. Olen ollut aika konservatiivinen tässä.”

Spotify vai iTunes?

”Olen käyttänyt vain Spotifyta ja sitäkin tähän kyselyyn vastatakseni. Hyvä palvelu.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Rammsteinin keikalla Provinssirockissa. Se oli spektaakkelimainen ja vaikuttava. Sisätiloissa esitys olisi voinut olla vielä parempi.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Jumala.”

Vesa-Matti Saarakkalan soittolista

1. Rammstein – Stirb nicht vor mir
2. Canto Finlandia – Niin kaunis on maa
3. Puolikuu – Makeaa myrkkyä
4. The Offspring – The Kids Aren’t Alright
5. Sibelius – Finlandia
6. Kolmas Nainen – Sekunnit ja tunnit
7. Kolmas nainen – Kilpi
8. Kolmas nainen – Hyvää ja kaunista
9. Eero Piirto – Kirijeen sulle kirijootaan
10. Kotiteollisuus – Minä

Kuuntele Vesa-Matti Saarakkalan soittolista.