Kirjoittaja isänsä levyhyllyllä.

Olen elänyt noin kahdeksan kuukautta siinä käsityksessä, että minusta tulee isä. Laskettu aika on ensi viikolla, eikä toistaiseksi ole ilmennyt syytä muuttaa oletusta. Suhtaudun asiaan rauhallisen odottavasti, suurta paniikkia tai muitakaan tunnetyrskyjä ei ole ilmennyt.

Pari viikkoa sitten oli kuitenkin hetki, jolloin en tunnistanut itseäni. Pauli Hanhiniemi lauloi tv:ssä hittiään Valehtelisin jos väittäisin. Voitelin keittiössä karjalanpiirakoita.

”Ois kai siistii antaa periksi
Toteais vain kylmästi
’Ei tästä mitään tuu’
Lähtis kävelemään
Painais oven kiinni perässään”

Liikutuksen sykäys oli niin voimakas, että minun oli laskettava veitsi kädestä. Rintaa puristi. Tunne meni pian ohi, mutta tilalle tulvahti kertakaikkinen hämmennys, joka hetken ajan täytti kaiken.

En hämmästynyt sitä, että liikutun musiikista. En hämmästynyt siitäkään, että kappaleen aihe kosketti. Hämmennyin siitä, että tämä nimenomainen kappale yhtäkkiä puhutteli niin voimallisesti.

Samasta aiheesta on tehty lukemattomia hienoja lauluja, kuten Leevi & The Leavingsin Kerro terveiset lapsille tai Joshua Jamesin Millie. En lainkaan ihmettelisi, jos kokisin nuo laulut entistä voimakkaammin. Ne ovat jo alkujaan syviä ja painavia teoksia.

Kolmannen naisen sietämätön renkutus ei kuitenkaan ole minusta ikinä kuulunut samaan joukkoon. Hanhiniemen olemukseen kiteytyy minusta jotain pohjattoman eltaantunutta ja ankeaa sellaisesta 1990-lukulaisesta pastellinsävyisen kerrostalolähiön elämästä työttömyyksineen ja kurkkuvoileipineen, jollaisesta sain formatiivisina vuosinani yliannostuksen.

Liikuttuminen mistään Paulin tekemisistä tai sanomisista on ajatuksena yhtä vieras ja masentava kuin liikuttua Matti Kyllösen formulaselostuksesta.

Totesin, että syyn täytyy olla edessä siintävässä isyydessä. Liikutukseen näet kytkeytyi pelkoa ja häpeää, joka oli todellisempaa kuin normaaliin taiteen tai viihteen kokemisen viitekehykseen mahtuu. Uudenlaista ahdistusta riittämättömyydestä.

Tehdessäni itselleni selkoa tapahtumista keksin kaksi muutakin tapausta, joissa tuleva vanhemmuus on jotenkin kääntänyt taidetta päälaelleen.

Syyskuussa kävin Joensuun taidemuseo Onnissa, jossa osa Ateneumin kokoelmasta oli kierroksella. Näyttelyn keskipisteenä oli Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset (1893). Tuolloin isyys oli vasta asia, joka oli ensi kertaa elämässäni todennäköinen skenaario. Mistään ei tietenkään ollut mitään varmaa tietoa, mutta muistan asian putkahdelleen päähäni silloin tällöin epätodellisina välähdyksinä. Noina hetkinä oloni oli kuin vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa juuri silloin, kun turvakaaret lukittuvat, vaunu nytkähtää liikkeelle ja aloittaa hitaan kiipeämisensä kohti pelottavaa syöksyä tuntemattomaan.

Kiertelin huoneita hajamielisesti, kunnes saavuin pääteoksen eteen. En ole ikinä elämässäni liikuttunut kuvataiteesta, vaikka näyttelyissä museokortillani silloin tällöin laahustelenkin kaltaisteni seassa. Järnefeltin teoksenkin olen nähnyt jo joskus aiemmin, mutta kohtaamisesta ei ole jäänyt mainittavaa muistijälkeä.

Nyt kuitenkin murruin sen edessä täysin. Tunnetta on vaikea kuvata muuten kuin että se oli äärimmäisen voimakas. Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen emootio. Totta kai mukana oli paljon sympatiaa etualan tyttöä kohtaan, mutta paljon muutakin. En saanut katsettani irti tytön silmistä ja kyynelet valuivat pitkin poskia.

Meni kymmenen sekuntia tai minuuttia tai puoli tuntia, en tiedä, mutta päästyäni jatkamaan matkaa en pystynyt enää keskittymään mihinkään näyttelyn muista teoksista. Kurkkasin loppuihin huoneisiin mekaanisesti ja lähdin kohti juna-asemaa. Myöhemmin kuvaillessani tapahtumia työkaverilleni hän uumoili minun kokeneen katarsiksen.

Eero Järnefelt: Raatajat rahanalaiset (1893).

Syksyn pimeydessä on vain vähän positiivisia puolia, mutta yksi niistä on mahdollisuus tunnelmallisiin iltalenkkeihin koiran kanssa. Katuvalot häilyvät lätäköissä ja märät lehdet tuoksuvat raikkaassa ilmassa. Näillä kävelyillä on ehdottomasti kuunneltava tunnelmaan sopivaa musiikkia, ja valitseminen on tarkkaa puuhaa. En ole soittolistaihmisiä, joten yleensä valitsen albumeita. Yksi varmoista vakioistani on Songs: Ohian levy The Lioness. Jason Molinan lohduton ja hiljainen baritonikitara ja ihmisyyden syvimmissä alhoissa verkkaan lipuvat tekstit ovat kuin luotuja noihin yksinäisiin, jotenkin melodramaattisinkiin hetkiin.

Viime syksynä kuitenkin skippasin yhden biisin tuolta levyltä systemaattisesti ja tekisin niin varmasti vieläkin (en osaa kuvitella kuuntelevani kyseistä levyä näin keväällä tai kesällä), Coxcomb Redin. Outoa tämä on siksi, että jos vielä edellisenä syksynä joku olisi kysynyt suosikkikappalettani levyltä, olisin vastannut miettimättä juuri sen. Tieto mahdollisesta isyydestä on kuitenkin tehnyt aiemmin rakastamastani kappaleesta täysin kuuntelukelvottoman.

Ennen laulu oli minulle väkevä tulkinta ydinperheen problematiikasta ja inhimillisestä kärsimyksestä. Nyt se nostaa mieleni pimeimmistä sopukoista pintaan jotain sellaista, jota en halua ajatella, nimetä enkä varsinkaan kohdata.

”I watched you hold the son in your arms while he bled to death
He grew so pale next to you
The world is so pale next to you
The world is so pale next to you

Your hair is coxcomb red your eyes are viper black
Your hair is coxcomb red your eyes are viper black”

Video ei ole enää saatavilla

Olisi typerää olettaa, että vanhemmuus ei muuttaisi maailmankuvaani tai tunne-elämääni jollain tavalla. En kuitenkaan ole varautunut siihen, että taiteen ja viihteen kohdalla muutokset olisivat näin kummallisia ja rajuja. Tuleeko minusta Matti Kyllösen selostuksia muisteleva ja liian surullisia lauluja välttelevä faija? Pitääkö minun kääntää kanavaa, jos myöhäisillan koukuttavassa nordic noir -sarjassa tehdään lapselle pahaa?

Nyt odotuksen kalkkiviivoilla tuntuu, kuin minulle olisi lyöty kouraan Matrix-elokuvan pillerit ja kirjoittaisin lokikirjaan muistiinpanoa hetkestä, jolloin pystyin vielä näkemään molemmat todellisuudet hyvine ja huonoine puolineen. Taiteeseen intohimoisesti suhtautuva lapseton hedonisti, perheellinen… mikä? Matrix-vertausta jatkaakseni: en osaa myöskään sanoa, kumpi vaihtoehto tässä olisi se ”matrix” ja kumpi ”todellisuus”.

Jos ja kun isyys sitten koittaa, tuskinpa se selviää sittenkään. On kuitenkin jossain määrin pelottava ajatus, että uudessa roolissani en pysty ehkä enää tunnistamaan muutosta itsessäni. Ehkä Kolmas nainen oli aina kova.

Nyt kävi näin.

Mistä on suomalainen rock-festivaali tehty? Hyvästä meiningistä, koleista öistä, humalahakuisesta juomisesta, hassuista hatuista ja – viime hetken peruuntumisista.

Joka kesä joltain isolta festivaalilta peruu joku iso nimi. Jos se tapahtuu aivan viime tipassa, kuten Jónsi viime vuonna Flowssa, ei tilalle ehditä hankkia ketään, jolloin festivaali paikkaa puutosta aikataulumuutoksin.

Esimerkiksi, kun Pearl Jam perui Ruisrockin 1992, siirrettiin sen paikalle päälavalle kaikista maailman bändeistä Poverty Stinks. Se vitutti. Flowssa 2010 perunutta Jónsia paikkasi erinomaisen keikan heittänyt Caribou. Se ei niin vituttanut.

Pääsääntöisesti viime hetken peruuntumiset kuitenkin vituttavat aina. Erityisen paljon ne tekevät sitä, kun festivaalin tilalle järjestämä yhtye/artisti on aivan jotain muuta kuin se, jota on tullut paikalle katsomaan.

Nuorgam esittelee viisi karuinta Suomi-festareiden peruuntumista ja niiden korvaajaa.

5. The Coral –> Maj Karma (Provinssirock 2003)

Kaverikuvassa Maj Karma ja The Coral. Kuvaa manipuloitu. (Kuva: Denisse Islas)

Kesällä 2003 The Coral oli yksi englantilaisen kitararockin kuumimmista nimistä. Tieto siitä, että liverpoolilaisyhtye esiintyisi Törnävänsaaressa vain reilu kuukausi ennen odotetun kakkosalbuminsa Magic & Medicinen julkaisua, sai kaikkien vähänkään brittipoppia seuraavien mahlan juoksemaan, Antti Lähde muistelee ja muistelee lisää:

”Sama porukka odotti kieli pitkällä myös Junior Seniorin Suomen-ensi-iltaa. Tanskalaisen popkummajaisen Move Your Feet -single oli kuumaa kamaa indiediskoissa ja kuulosti etukäteen ajatellen vahvalta ehdokkaalta festivaalikesän Viralliseksi Teemabiisiksi.

Sitten väliin tulivat ”promootioesteet” (The Coral) ja ”logistiset ongelmat” (Junior Senior) – ja molempien bändien tiedotettiin peruuttaneen keikkansa. Ilmeisesti pettymyksen maksimoidakseen Provinssirock päätti hieroa karkeaa merisuolaa poppareiden vielä vuotaviin haavoihin ilmoittamalla yhtyeiden korvaaviksi esiintyjiksi kotimaisen indiepopskenen kaksi kärkinimeä: Maj Karman ja Peer Güntin.”

4. Neil Young –> Kolmas Nainen (Provinssirock 1997)

Neil Youngin Provinssi-peruutus on Suomen kaikkien aikojen kuuluisin viime hetken festariperuuntuminen. Tuhannet paikalle saapuneet Neil Young -fanit tulevat ikuisesti muistamaan syyn, jonka takia Neil Young perui. Niilo leikkasi sormeensa haavan tehdessään voileipää.

Youngin tilalle Provinssirock hankki pikavauhtia tuolloin jo lopettaneiden kirjoihin merkatun Kolmannen naisen. Se oli ihan ok paikkausyritys. Youngissa ja Kolmannessa naisessa on yhtä paljon samaa kuin ruutupaitoihin pukeutuvissa maajusseissa ja indienörteissä – eli jotain, mutta ei todellakaan riittävästi.

Neil Youngin seuraavaa Suomen-keikkaa saatiin odottaa neljä pitkää vuotta.

3. OutKast –> Ultra Bra (Provinssirock 2001)

Weezer, Tool, Manicsit, The Soundtrack of Our Lives… Vuonna 2001 Provinssirockin line-up oli erinomainen. Lähes täydellisen – sen ajan mittapuulla – siitä olisi tehnyt, jos perjantai-illan olisi päättänyt sinne buukattu esiintyjä, edellisenä vuonna loistavan Stankonian julkaissut, Erykah Badusta kertovalla Ms. Jackson -megahitillään listat valloittanut OutKast.

Mutta ei. OutKast perui. Syy: André 3000:n munuaisvaivat. Näinä Timo Jutilan nilkkatulehdusaikoina syy kuulostaa hyvin, hyvin epäluotettavalta.

Perjantain pääesiintyjäksi Provinssi pestasi pikavauhtia hiphop-kansan suosikkiyhtyeen Ultra Bran. Suuri festivaalikansa ei muutosta pistänyt pahakseen, sillä Ultra Bra oli tuolloin yksi Suomen suosituimpia esiintyjiä ja viimeisellä festarikesällään.

Mutta kumman haluaisit nyt sanoa nähneesi livenä, OutKastin vai Ultra Bran?

Kuten tästäkin jutusta voi huomata, niin kuin niin monta kertaa muulloinkin, vuosi oli Provinssille epäonninen. Samana vuonna perui myös Muse, jonka tilalle buukattiin My Vitriol, joka perui ja jota lopulta paikkasi Kemopetrol.

2. Amy Winehouse –> Sturm und Drang (Provinssirock 2007)

Sturm und Dranghouse. Kuvaa ei ole manipuloitu. Eikun, on sitä. (Kuva: Denisse Islas)

Ja taas Provinssirockia kohdannut vastoinkäyminen. Juha Merimaa raportoi:

”Vuoden 2007 piti olla naisten vuosi Provinssissa. Perjantaina esiintynyt Tori Amos jäi kuitenkin etäiseksi ja lauantain Patti Smith uhrasi liikaa keikastaan yhdentekevän Twelve-cover-levynsä materiaaliin.

Varsinainen pettymys odotti kuitenkin sunnuntaina, kun festariportteihin aamulla teipatut ilmoitukset kertoivat Amy Winehousen peruneen keikkansa.

Ihan puskista ilmoitus ei tullut. Winehouse oli tuolloin jatkuvasti otsikoissa sekoiluistaan ja tehnyt useamman no-shown jo aiemmin. Nyt oli kuitenkin vakuuteltu viimeiseen asti, että keikka todella tapahtuisi. Amyn kerrottiin saapuneen seurueineen Suomeen, mutta lopulta lääkäri oli kieltänyt laulamisen kurkkukivun vuoksi.

Uskokoon ken tahtoo. Ainakaan yhtään näköhavaintoa Amysta Suomessa ei koskaan päässyt lehdistöön asti. Myöhemmin asiaa muistellessaan myös Selmun edustaja arvioi, ettei soultähti päässyt Kööpenhaminaa lähemmäs Seinäjokea.

Kireällä aikataululla korvaajaksi haalittiin vaasalaisten heviteinien Sturm und Drang. En käynyt katsomassa. (Minä kävin. Sympatiat poitsuille, mutta kyllä lähinnä itketti. –vast. toim. huom.)

Illalla esiintyneen Scissor Sistersin keikalla veistä vielä kierrettiin haavassa. Laulaja Jake Shears ilmoitti yllätysesiintyjästä: neiti Amy Winehouse nousisi kohta heidän kanssaan lavalle.

Yleisön epäuskoista kohinaa seurasi kuitenkin punchline: ’Valitettavasti neiti Winehouse onkin kipeä. Olemme todella pahoillamme, mutta joudutte nyt tyytymään meihin’, Shears piruili.

Arvaa naurattiko.”

1. Dream Theater –> Suurlähettiläät
(Nummirock 1995)

No nyt on tuimaa äijää tarjolla! (Kuva: Denisse Islas)

Kuvittele, että olet suomussalmelainen progemetallin ystävä, joka on ajanut autossa seitsemän ja puoli tuntia, 530 kilometriä, päästäksesi juhannuksenviettoon keskelle Etelä-Pohjanmaata, keskelle ei-mitään, vain siksi, että siellä esiintyy suosikkiyhtyeesi Dream Theater.

Ja kun pääset paikalle, sinulle ilmoitetaan, että ei, James, John, John ja Mike eivät ole täällä, mutta meillä on JUSSU! Kyllä, näin on käynyt: kun Dream Theater on perunut, sitä paikkaamaan on tullut SUURLÄHETTILÄÄT.

Voi olla, että silloin päässäsi ovat soineet Suurlähettiläiden sen vuoden jättihitin Kuka pysäyttäisi kellot kertosäkeen sanat ”kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää” ja olet toivonut, että olisit pysynyt kotona.

Spotify tuli viimein tutuksi tälle kurikkalaiselle.

Vesa-Matti Saarakkala, 27, perussuomalaisten kenttäsihteeri ja Timo Soinin avustaja, perussuomalaiset (23 – Vaasa)

www.saarakkala.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Elämää.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Tässä on sopivassa suhteessa henkilökohtaista tunnetta ja yhteiskunnallisuutta, sekä tietysti kappaleet kuulostavat hyviltä.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Kaikille. On vaikea sanoa etukäteen, millaisesta musiikista kukakin pitää.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Kolmannen Naisen Sekunnit ja tunnit. Onnellisuus on tärkeä asia.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Kyllä. Rammsteinin Ohne dich.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen musiikkia pääosin autossa.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Rammstein on bändinä ainutlaatuinen. Elämänmakuista ja vahvaa ilmaisua.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”En muista. Siitä on aikaa.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan yhä cd-levyjä. Olen ollut aika konservatiivinen tässä.”

Spotify vai iTunes?

”Olen käyttänyt vain Spotifyta ja sitäkin tähän kyselyyn vastatakseni. Hyvä palvelu.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Rammsteinin keikalla Provinssirockissa. Se oli spektaakkelimainen ja vaikuttava. Sisätiloissa esitys olisi voinut olla vielä parempi.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Jumala.”

Vesa-Matti Saarakkalan soittolista

1. Rammstein – Stirb nicht vor mir
2. Canto Finlandia – Niin kaunis on maa
3. Puolikuu – Makeaa myrkkyä
4. The Offspring – The Kids Aren’t Alright
5. Sibelius – Finlandia
6. Kolmas Nainen – Sekunnit ja tunnit
7. Kolmas nainen – Kilpi
8. Kolmas nainen – Hyvää ja kaunista
9. Eero Piirto – Kirijeen sulle kirijootaan
10. Kotiteollisuus – Minä

Kuuntele Vesa-Matti Saarakkalan soittolista.