Hulluina vuosinaan Kiss (Ace Frehley, Gene Simmons, Paul Stanley, Peter Criss) kokeili myös pakkopaitaa.

Kiss on häpeilemättömän suuri. Juuri niin suuri kuin haluaakin.

Vuonna 1972 New Yorkissa muotoutunut yhtye on kasvanut aikain saatossa viihdeimperiumiksi, jonka nimissä on myyty kaikkea mahdollista nukeista flippereihin ja eväslaukuista ruumisarkkuun. Vilkkaan myyntityön ohessa orkesteri on säilyttänyt asemansa maailman suurimpien yhtyeiden joukossa jo neljän vuosikymmenen ajan, eikä hyökkäysvaunua tunnu pysäyttävän edes kärkikaksikon, Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin, vääjäämätön ikääntyminen. Vuodelle 2013 Kissin kalenteriin on merkitty 46 konserttia, joista yksi kuullaan tänään Helsingissä.

Kuitenkin Kissin nykyisyys perustuu vuosikymmeniä sitten roihunneen rovion hiilien puhalteluun. Orkesterin maine lepää edelleen vakaasti 1970-luvulla rakennetulla pohjalla. Tuolloin nahkaan ja haarniskoihin pukeutunut, kasvonsa kauttaaltaan maalannut ja julmetun kovaa soittanut miehistö herätti sekä pyhää ihastusta että vakaata kauhua pitkin maailmaa.

Noina vuosina sattui ja tapahtui. Rumpali Peter Crissin ja kitaristi Ace Frehleyn tuoreet omaelämäkerrat ovat häkellyttävää luettavaa siitä, millaisen yhtälön maine, raha, päihteet, naiset ja tähteyden mahdollistama vastuuttomuus muodostivat. Kissistä tuolloin huokunutta vaaran ja kiiman tunnetta ei hälventänyt edes Stanleyn, Simmonsin ja yhtyeen taustakoneiston tahto kehittää yhtyeestä vakaa ja jättiläismäinen sirkus, jonka pohjimmaisena tehtävänä oli tarjota yleisölle takuuvarma show sekä esittäjille rahaa ja seksiä.

Kissin kaltainen äänekäs, eroottinen, hedonistinen ja ahne yhtye ei ollut kaikkien mieleen. Yksi Kissin kirjavan tarinan sivujuonne kertookin siitä, kuinka syvän etelän kristilliset liikkeet ottivat paholaismaiseksi mieltäneensä yhtyeen 1970-luvulla hampaisiinsa. Orkesterin levyjä poltettiin, konsertteja vastustettiin ja mainetta koetettiin mustata. Lokakampanjan yhteydessä lähetettiin liikkeelle huhu, jonka mukaan yhtyeen nimi oli lyhenne sanoista Kids in Satanic Service.

Se, että moinen väite kohdistettiin korostuneen maalliseen yhtyeeseen, jonka jäsenistöön kuului kaksi juutalaista, yksi harras katolilainen ja yksi, no, mikä lie, kertoo tietenkin enemmän väittäjästä kuin väitteen kohteesta. Todellisuudessa Kissin nimi syntyi Crissin entisen orkesterin, Lipsin, innoittamana. Se oli naseva, pureva, sopivan seksuaalinen nimi, jonka tueksi Frehley ja Stanley muotoilivat sittemmin ikoniseksi muodostuneen logon. Yksinkertaisesti, Kiss oli hyvä tuotemerkki, ilman sivumerkityksiä.

Tuotemerkki nykymuodossaan: Stanley, Eric Singer, Simmons ja Tommy Thayer.

Jos nimi pitäisi kuitenkin pilkkoa palasiksi, saattaisi sopivin tulkinta olla:

Kinship: Yksi Kissin suosion salaisuus piilee sen lojaaleissa faneissa. Kissin ympärille on syntynyt tiivis heimo, joka uusintaa yhteenkuuluvuuttaan konserteissa, fanitapahtumissa, tribuuttibändien keikoilla ja sosiaalisessa mediassa. Kiss Army lienee maailman tunnetuin fanijärjestö ja sillä on paikallinen alaosasto Suomessakin. Kun kaksi Kissin fania tapaa toisensa, sinetöityy veljeys oitis ilmakitaran, fanituotteiden määrän vertailun, parhaasta rumpalista käydyn väittelyn sekä nykyiseen kitaristiin Tommy Thayeriin suunnatun ylenkatseen avulla. Joka tähän heimoon vähäisestikin vihkiytyy, löytää sen riveistä paikkansa ja hengenheimolaisensa silloinkin kun Kiss ei tunnu enää elämän tärkeimmältä asialta.

Income: Länsimainen myytti rahan perään olevista juutalaisista elää sitkeänä. Eivätkä Stanley ja Simmons ole tehneet elettäkään nitistääkseen sitä. Kiss on ollut uransa alusta alkaen perso kaikille tapahtumille ja tuotteille, jotka voivat lisätä sen suuruutta ja vaurautta, vaikka sitten uskottavuuden ja taiteellisen laadun kustannuksella. Yhtyeen fanituotekatalogi on mittavuudessaan käsittämätöntä luokkaa, eikä laulujenkaan uudelleenpaketoimista kaihdeta. Stanley ja Simmons heittäytyvät edelleen kernaasti kauppalopoiksi, jotka pistävät kaiken myyntiin jos tarjous on tarpeeksi suuri: yhtyeen menneisyyden, tasa-arvon, yksityisyyden, itsekunnioituksen, you name it. Tavaraa on tarjolla niin kauan kuin ostajia riittää.

Spectacle: Kissin selkäranka muodostuu kaikesta siitä mitä tapahtuu lavalla. Kostyymit, pommit, valoshow, levitoivat rummut, hehtaarien kokoinen logo, kirvesbasso, kolmiulotteiset efektit, veren sylkeminen, tulennielentä, ilotulitteita ampuvat kitarat, konfettisateet, huumaava äänenvoimakkuus… Kiss on tiennyt alusta asti, miten show rakennetaan ja miten sen varassa työstettyä mainetta pidetään yllä myös lavan ulkopuolella. Yhtye omaksui teatraalisen konseptinsa alkujaan Alice Cooperilta ja New York Dollsilta, mutta vei sen nopeasti tasolle, johon vain harva on sittemmin yltänyt. Vaikka Kissin railakkaimmat vuodet ovat nykyisin pelkkä muisto ja shown syrjässä alkaa näkyä ilottoman klovnin tragiikkaa, on Kissin konsertti edelleen suunnaton viihdespektaakkeli, jota kannattaa käydä katsomassa jo siksi, että niin moni nyky-yhtye on jokaisen lavamaneerinsa velkaa Kissille.

Sex: Making Love, Love Gun, Gimme More, I Just Wanna, Let’s Put the X in the Sex… Kissin mieluisin laulunaihe on helppo päätellä. Ja jos laulujen sanoma uhkaa jäädä epäselväksi, voi lukea jonkin haastattelun, jossa Simmons kehuskelee tuhansia valloituksiaan esittelevällä polaroid-abumillaan. Tai katsoa tallenteita Revenge-kiertueelta, jolla Kiss marssitti lavalle joukon strippareita. Tai lukea Frehleyn ja Crissin muistelmat. Tai… Niin, Kiss ei ole koskaan pyrkinyt suoranaiseksi naisasialiikkeen mieliyhtyeeksi, vaikka onkin ilmoittanut laulujensa olevan ylistyslauluja naisille. Kunnioitustaan yhtye on julistanut laulamalla esimerkiksi anaaliseksistä (Nothin’ to Lose), oraaliseksistä (Lick It Up), pikaseksistä (Mr. Speed), seksistä prostituoidun kanssa (Take It Off), seksistä alaikäisen kanssa (Christine Sixteen, Domino), lääkärileikeistä (Calling Dr. Love), siittimien kipsivaloksista (Plaster Caster) ja niin edelleen. Vuodet vierivät, mutta vuodesta toiseen yhtyeen syvin olemus kiteytyy vuonna 1983 julkaistun Fits Like Glow’n rivissä:

”When I go through her / it’s just like a / hot knife through butter”.

Mutta hetkinen. Listasta puuttuu jotain olennaista. Musiikki. Niin tuppaa yleensä käymään Kissistä puhuttaessa, vaikka orkesteri on myynyt levyjään kuin leipää ja nakutellut kappaleen toisensa jälkeen globaalin jukeboksin klassikko-osastolle. Korjataanpa siis perspektiivivääristymä ja tarkastellaan kerrankin vain ja ainoastaan yhtyeen taiteellisia saavutuksia koko massiivisen diskografian laajuudelta.

Sillä musiikistahan tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse. Onhan?

 YOU WANTED THE BEST, YOU GOT THE BEST…

Kiss (1974)

Joskus asiat vain loksahtavat kohdalleen. Vielä syksyllä 1971 Stanley ja Simmons purkittivat turhautunein mielin silloisen yhtyeensä Wicked Lesterin julkaisematta jäänyttä pitkäsoittoa, jonka kevyesti psykedelinen yleisilme ei onnistunut peittämään kokonaisuuden linjattomuutta. Paria vuotta myöhemmin heillä oli yhtäkkiä kasassa soitannollisesti tiivis ja ulkoisestikin yhtenäinen yhtye, jolla oli selvä päämäärä. Studioon päästyään tämä orkesteri joka purkitti nauhalle oikopäätä liudan kappaleita, jotka tulivat pian nauttimaan klassikkoarvoa ja joita aloittelevat yhtyeet veivaavat kellarinseinät rämisten vielä tänäkin päivänä.

Vuonna 1974 ilmestynyt Kissin esikoinen on edelleen yksi yhtyeen onnistuneimmista levyistä. Se on äänekäs ja irtonainen albumi, jonka raidoilla soivat New Yorkin kadut ja jonka otteesta tihkuvat hiki ja tekemisen tuntu. Levystä huokuu henki, jolla puolittaiset taidot hitsataan kokonaisuutta palvelevaksi soinniksi oikean asenteen ja ydinosaamisen taitavalla tasapainottamisella. Lisäksi kaiken yllä on sopivana annoksena röyhkeää huumoria, löytämisen iloa ja naiivia uskoa omiin kykyihin.

Puhumattakaan tietysti hämmästyttävän laadukkaasta kappalemateriaalista. Jo avausraita Strutter yhdistää jäljittelemättömällä tavalla toisiinsa korkean volyymitason sekä Kissin ytimeen alusta asti kuuluneen peittelemättömän iskevyyden. Sen jälkeen pöytä on katettu äänekkäitä juhlia varten. Firehouse, 100 000 Years, Deuce, Cold Gin, Black Diamond – levyn kappalelista on komeaa luettavaa. Tarttuvat riffit, suurpiirteinen yleissointi ja nasevat laulumelodiat kasvavat onnistuneeksi kavalkadiksi, jota yhtye itse ohjaa kuvittelemansa tulevaisuuden innoittamana. Levyllä Kiss kertoi, että se oli tullut kasvaakseen suuria luulojaankin suuremmaksi.

Levyn annettiin onneksi myös rönsyillä, ehkä silkan nuoruuden rohkaisemana. Let Me Know ja Nothin’ to Lose suorastaan leikittelevät vanhahtavan rock’n’rollin sovinnaisuuksilla ja Love Theme from Kiss -instrumentaali soi täyteraitanakin näyteikkunana Kissin varhaiseen luovaan prosessiin. Sen kantamuoto oli liki seitsenminuuttinen moniosainen Acrobat, joka kuitenkin typistettiin lyhyeksi välisoitoksi pienen hengähdystauon takaamiseksi. Kappaleen vapaata polveilua leikkaaminen ei kuitenkaan tukahduttanut. Love Theme from Kissia kuunnellessa on helppo kuvitella, miltä Kiss alkuvuosinaan kuulosti antautuessaan vapaan jamittelun vietäväksi.

Oma lukunsa on tietenkin levyn kakkospainoksesta alkaen mukana ollut Kissin’ Time. Kohtsillään Kissin esikoisen synnyttyä yhtyeen manageri Neil Bogart päätti, että orkesterin tulisi radiosoittoa saadakseen antautua yhteistyöhön Yhdysvaltoja kiertäneen suudelmakilpailun kanssa. Niinpä bändi purkitti vastentahtoisesti Bobby Rydellin kappaleen suukkokiertueen tunnuslauluksi – ja karsastamakseen täytteeksi levylleen. Vaikka laulu rikkoo kiekon linjaa, on se hyvä muistutus yhtyeen popahtavasta sydämestä ja kyvystä heittäytyä milloin minkäkin hankkeen pariin, jos se vain lisää rahavirtaa.

Kaikessa laskelmallisuudessaan Kissin’ Time oli lopullinen pinnoite sille tielle, jota pitkin yhtye kohta rullasi kohti mainetta.

Kissin jäsenten arvio: 4,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Alive! (1975)

Julkaistuaan kolme studioalbumia runsaassa vuodessa Kiss oli tiukan paikan edessä. Sillä oli maine huikeana livebändinä ja sen levyillä oli pieni mutta uskollinen ostajakuntansa, mutta varsinaista läpimurtoa orkesteri ei ollut tehnyt. Niinpä se päätti pelata upporikasta tai rutiköyhää. Petyttyään studiolevyjensä steriiliksi ja kesyksi mieltämäänsä äänimaisemaan Kiss raahasi äänitysvälineet sinne, missä taika todella tapahtui, konsertteihin. Lopputuloksen, livetuplan, oli määrä näyttää yhtye kaikessa loistossaan – spektaakkelina, jollaista ei toista ole.

Alive! välittää sanoman erinomaisesti. Se on kiihkeä ja kaunistelematon levy, eräänlainen Kiss-keikan prototyyppi, jossa kappaleet runnotaan läpi intomielellä, rock-shown kliseekieltä sopivasti liioitellen. Levyltä löytyy kaikki se, mikä studioplatoilta paikoin puuttui – keikkatilanteen pauhaava vuorovaikutus, pitkät soolot, lauluja toisiinsa sitoneet välihuudot ja soittamisesta huokuva palo.

Ja mikäs yhtyeellä oli soittaessa? Se oli lyhyessä ajassa kirjoittanut shownsa rungoksi lukuisia suoraan lavoille räätälöityjä sähikäisiä, joiden parissa soittajat pääsivät toteuttamaan täydellisesti lavapersoonaansa. Arvaamaton ja ilkeä Simmons, vampahtava showmies Stanley, kitarallaan epäsovinnaisia avaruuksia piirtänyt Frehley, jazz-juurensa Brooklynin kovettamaksi piiskaukseksi kanavoinut Criss – kaikki he olivat Alive!:lla läsnä teräväpiirteisempinä kuin koskaan.

Riskisijoitus kannatti. Alive! ampaisi listoilla huimaan nousuun ja hinasi yhtyeen valioliigaan. Vaikka levyn viehätys perustuu sen intensiiviseen yleistunnelmaan, voi orkesteri kiittää albumin läpimurrosta yhtä laulua. Vielä Dressed to Killille (1975) taltioituna studioversiona Rock and Roll All Nite oli aavistuksen kesy yritys rakentaa arkisista elementeistä riehakkaat bakkanaalit, mutta yleisön eteen vietynä se nousi lentoon, todellisen rock-hurmion tunnuskappaleeksi. Kappaleen liveversio kasvoi yhtyeen ensimmäiseksi jättimäiseksi hitiksi, ja vaikka kappale on sittemmin kärsinyt melkoisesta ylisoitosta, saa tuo versio edelleen kylmät väreet liikkeelle. Se on murjontaa, ravistelua, intohimoa ja kimalletta. Uskontunnustus.

Juuri tämä luenta Rock and Roll All Nitesta voitti aikoinaan myös minun keskenkasvuisen sydämeni Kissin puolelle.

Silloin en tiennyt, että kaikessa kiihkeydessään Alive! on myös ehta silmänkääntötemppu. Vaikka äänityslaitteisto todella seurasi Kissiä sen konsertteihin, on valtaosa Alive!:lla kuultavasta soitosta korjausjälkeä. Tallennettuaan Kissin keikkoja pitkin itärannikkoa tuottaja Eddie Kramer perkasi laulut alkutekijöihinsä – rumpuraitojen ja ulvovan yleisön varaan – ja soitatti valtaosan kitaroista, bassosta ja lauluosuuksista uudelleen studiossa. Kun totuus tuli myöhemmin julki, kääntyivät muutamat karvaat kielet levyä vastaan. Mutta mitä sitten? Ainahan Kiss on ollut illuusio, ainahan sen maine on perustunut tekojen lisäksi ihmisten haluun uskoa. Tulipa ääni studiosta tai lavalta, Alive! on täydellinen kiteytys siitä, miten Kiss oli mahdollista kokea; eräänlainen rock-unelman hypoteettinen kliimaksi.

Oikeastaan tekotapa suorastaan tukee levyn filosofiaa.

Kissin jäsenten arvio: 4,75 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Destroyer (1976)

Kun Alive! oli piirtänyt pisteen Kissin alkutaipaleelle ja nostanut orkesterin kuninkuusluokkaan, oli edessä uusi strategiapalaveri. Nyt bändin liikkeitä seurattiin ja sen seuraavaa siirtoa odotettiin. Tässä tilanteessa aiempien studiolevyjen kaltainen tasavahva kymmenen rock-rallin kooste olisi ollut askel taaksepäin. Saavutetun asemansa säilyttääkseen sen piti keksiä jotakin uutta. Niinpä se värväsi kelkkaansa Alice Cooperin kanssa vakuuttavaa jälkeä tehneen tuottaja Bob Ezrinin ja ryhtyi kirjoittamaan villien vuosiensa historiikkiin seuraavaa menestyksekästä lukua.

Ezrinin käsissä Kiss muuttui eläväksi sirkukseksi. Siinä missä yhtye oli tullut ensimmäisten vuosiensa aikana toimeen tiiviillä bändisoitolla ja kiehtovaan habitukseensa naittamallaan konstailemattomalla rockilla, Destroyerilla yhtye kasvoi jättiläiseksi myös musiikillisesti. Ezrin kiinnitti äänimaailmaan pikkutarkkaa huomiota, lisäsi kappaleisiin efektiikkaa, jousia ja kuoroja, hioi rakenteita, soitatti sooloja uudestaan ja piiskasi yhtyettä yhä parempiin suorituksiin kuin hullu tiedemies, jolla oli käsissään avain alkemian ytimeen.

Destroyerin nauhoittaminen oli Kissille kuluttavaa ja löi rakoja yhtyeen kiinteään ytimeen. Kukin jäsen sai vuorollaan tyytyä sivurooliin Ezrinin sovittaessa levyn palasia uusiin järjestyksiin, ja vain osa bändin jäsenistä osasi mieltää röykytyksen oppimisprosessiksi. Mutta lopputulos oli nähdyn vaivan arvoinen. Destroyer on Kissin monipuolisin albumi, jossa jokaisen laulun paikka tuntuu perustellulta. Kerronta lähtee liikkeelle arkea mallintaneista äänikulisseista, kasvaa moneen suuntaan versovaksi spektaakkeliksi ja päättyy houreiseen kollaasiin, jossa levyn musiikilliset teemat soivat ikään kuin takautumina. Levyä kehystävä radioteatteri perustui pohjimmiltaan siihen, että albumista oli tulossa liian lyhyt, mutta se puolsi paikkansa erinomaisesti. Jälleen Kiss onnistui kuin sattumalta tekemään asiat oikein.

Kappalemateriaaliltaan Destroyer on briljantti. Jo avausraita, Detroit Rock City, osoittaa Kissin kasvaneen muutamassa vuodessa suunnattomasti. Yhtye murtaa laulussa totunnaisuutensa korvaamalla kertosäkeen eri tavoin toistuvalla teemalla, joka ympäröi kappaleen varsinaista kerrontaa. God of Thunder ukkostaa puolestaan raskaasti lepattaen, Great Expectations kasvaa soittorasiamaisesta hempeydestä juhlavaksi sinfoniaksi ja b-puolen perinteisemmissä rock-paloissakin on uudenlaista leijuntaa ja ilmavuutta. Vaikka Destroyeria voi pitää suurilta osin Ezrinin luomuksena, muistuttaa se myös Kissin mukautuvuudesta. Ilman yhtyeen heittäytymiskykyä ei Ezrinkään olisi voinut rakentaa sen ympärille omalaatuista maailmaansa.

Ezrinin ohella Destroyerin sankariksi nousi Peter Criss. Mies ei ainoastaan paukuttanut Detroit Rock Citylle uransa onnistuneinta raitaa, vaan vastasi myös levyn suurimmasta hitistä, Bethistä. Laulun pohjana oli Crissin ja hänen ystävänsä Stan Penridgen muinoin kirjoittama vanha simppeli folkballadi, jossa Ezrin aisti potentiaalin nousta levyn kohokohdaksi. Hän rustasi laulun rakennetta ja sanoitusta uuteen uskoon, upotti sen suloisiin jousiin ja antoi Crissin tenhovoimaisen äänen hoitaa loput. Kepeästä rallatuksesta tuli yhtäkkiä yön kuningatar, levyn harras helmi, joka sulatti Amerikan kollektiivisen sydämen radioaalloille päästyään.

Viimeistään nyt Kiss oli kasvanut täyteen mittaansa.

Kissin jäsenten arvio: 4,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Solo Albums (1978)

Vaikka Kiss oli alkuvuosinaan kiinteämpi yhtye kuin koskaan myöhemmin, koostui se myös täysin erilaisista persoonista, joiden suhde elämään ja musiikkiin vaihteli melkoisesti. 1970-luvun kuluessa nämä erot alkoivat laajentua ylittämättömiksi kuiluiksi. Orkesteri jakaantuikin nopeasti kahteen leiriin, joista toisessa sijaitsi Stanleyn ja Simmonsin hallinnoima komentokeskus ja toisessa Crissin ja Frehleyn kokaiinipölyinen juhlahuoneisto. Kun vuosikymmen alkoi lähestyä loppuaan, oli leirien välille rakentunut korkea muuri.

Antaakseen toisilleen hetken hengähdystauon yhtye-elämästä Kiss ideoi suuruudenhullun hankkeen. Jokaisen jäsenen oli määrä purkittaa oma soololevynsä, jotka yhdistettäisiin orkesterin nimen alle. Erityisen suuri myönnytys tämä oli Crissille ja Frehleylle, jotka kokivat jääneensä paitsioasemaan yhtyeen laulunkirjoitustehtävissä.

Myöhemmin koko Kissin alkuperäisnelikko on nimennyt sooloalbumit karmaisevaksi virheeksi ja yhtyettä nakertaneeksi syöväksi. Sen sijasta että levyt olisivat laannuttaneet nelikon sisäistä kuplintaa, ne päästivät massiivisiksi paisuneet egot rehottamaan valtoimenaan. Kuitenkin kiekot paljastavat paljon kiinnostavaa yhtyeen alkuvoimasta. Ne muodostavat monimuotoisen nelikon, jossa kaikki jäsenet koettavat maalata muusikkokuvansa mahdollisimman kunnianhimoisin siveltimenvedoin. Perinteisen Kissin kanssa levyillä on tuskin mitään tekemistä, mutta kokonaisvaltaiseksi monumentiksi sulatettuina niissä samaa kiehtovaa ”kaikki tai ei mitään” -mentaliteettia kuin The Beatlesin valkoisessa albumissa.

Niitä kuuntelemalla on helppo ymmärtää sekä Kissin ensimmäisen nousun että sen ensimmäisen tuhon ainekset.

Uskollisimmin Kissin musiikillista julkikuvaa piti pystyssä Stanley – kuin ennakoiden roolia, joka hänelle oli myöhemminkin lankeava. Mies kirjoitti soololevynsä täyteen leimallisia menopaloja, joissa juhlan tuntu oli läsnä ja kertosäkeet kaikuvat suurina (Move On, Wouldn’t You Like to Know Me, It’s Alright). Tähtisilmä ei kuitenkaan malttanut olla vilauttamatta myös romanttista puoltaan, jonka hän toi esille siirappisemmin ja hempeämmin kuin koskaan aiemmin – niin ikään tulevaa ennakoiden. Läpeensä laadukkaiden rallien rinnalle piirtyikin hieman vaikeammin sulava joukko balladeja, joiden laatu vaihteli jotakuinkin siedettävästä jotakuinkin sietämättömään.

Kissin jäsenten arvio: 4 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Siinä missä Stanley personoi itsensä Kissin musiikilliseksi selkärangaksi, kurkotti Criss emopuusta niin kauas kuin suinkin uskalsi. Saatuaan vapaat kädet hän palasi häpeilemättä musiikillisille juurilleen r&b:n ja vanhakantaisen rockin maailmaan. Manifestinsa hän lausui Hooked on Rock ’n ’Rollissa, jonka lause ”I was vaccinated with a Victrola needle” konkretisoitui levyllä kappale kerrallaan. Vaikka I’m Gonna Love Youn tai Tossin’ and Turningin kaltaiset soulahtavat standardipalat eivät kielineet suuresta omaperäisyydestä, valutti Criss niiden pintaan koko sydämensä tunnusomaisella lauluäänellään. Levyn varsinaisiksi kiinnekohdiksi nousivat kuitenkin sen mahtipontiset balladit, Easy Thing ja I Can’t Stop the Rain, joiden sielun Crissin tulkinta tavoitti täydellisesti. Vaikka levy herätti alusta asti närää Kissin faneissa, oli se samalla huomattavan rehellinen julkilausuma, joka ei ole ansainnut saamaansa ylenkatsetta. Päinvastoin, ennakkoluuloton kuulija voi levyn myötä ymmärtää, millaisen määrän juurevuutta ja tunnetta Criss Kissin alkuperäiseen sointiin toi.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Yksi voimakkaimmin Crissin albumia kritisoinut henkilö on kautta aikain ollut Simmons, joka julisti jo varhain Crissin levyn osoittaneen, kuinka hukassa Kiss tuolloin oli itsensä kanssa. Noinkohan Simmons on muistanut katsoa peiliin rumpalia suomiessaan? Hänen oma soolonsa oli nimittäin tuntuvasti linjattomampi ja suureellisempi yritys kehuskella musiikillisen osaamisen laaja-alaisuudella. Hittejä hiotusti ja kurinalaisesti säveltävän Stanleyn rinnalla Simmons on aina heitellyt ilmaan mitä moninaisimpia ideoita ja katsonut sitten mille kasvaa siivet. Hänen soololevynsä toi tämän lähtökohdan julki lähes itsepintaisen röyhkeästi. Radioactiven kaltaisten tehojyrien sijasta albumin rungon muodostivat kollaasimaiset tyylitutkielmat (Always Near You/Nowhere to Hide, Tunnel of Love, True Confessions), joiden rinnalla paljas ja pienimuotoinen See You Tonite kuulosti villiin aistiharhaan eksyneeltä aikajätöltä virkamieheltä. Kiehtovan mutta vaikeasti seurattavan musiikillisen vuoristoratansa Simmons päätti Samu Sirkalta lainattuun suosikkilauluunsa, itkukurkkuisena tulkittuun When You Wish Upon a Stariin, joka lienee edelleen sekä campeinta että rehellisintä mitä mies on kuunaan julkaissut.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Hieman yllättäen sooloprojektin pisimmän korren veti Frehley, jonka levy oli sekä kaupallisesti että musiikillisesti nelikon suurin menestys. Vaikka Frehleyn yksityiselämä oli noina vuosina iloisessa sivuluisussa, onnistui hän kokoamaan levystään kauttaaltaan laadukkaan ja mielenkiintoisen kokonaisuuden, joka näytti prikulleen tekijältään. Materiaali ulottui riemukkaasti leikitelleestä kännikuvauksesta (Wiped Out) kokaiinihuuruiseen hallusinointiin (Snow Blind) ja tunnusomaiseksi tulleesta riffittelystä (Rip It Out, What’s on Your Mind) keimailevan kauniiseen instrumentalismiin (Fractured Mirror). Menestyksensä Frehley sinetöi lainaamalla levylle Russ Ballardin kynäilemän New York Grooven, josta kasvoi koko soololevyhankkeen suurin hitti. Veikeästi funkaavan kitaran ja tamppaavan rumpukompin päälle huudahdeltu ylistyslaulu kotikaupungille poikkesi leimallisesti koko muun levyn materiaalista, mutta tarjosi juuri sen viimeisen silauksen, jota albumi kaipasi kivutakseen korkealle Kiss-ikonostaasissa.

Kissin jäsenten arvio: 3,7 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Soololevyjen ilmestyttyä niistä koostettiin myös kokoelmalevy, jonka sisältö vaihteli mantereittain. Tässä muodossa hanke ei kuitenkaan toiminut alkuunkaan. Kuten suuruudenhulluissa projekteissa yleensäkin, ainoa mielekäs tapa nauttia kokonaisuudesta on niellä se sellaisenaan, luineen nahkoineen.

Revenge (1992)

Tuntuu edelleen kunnioitettavalta, että Kiss jalosti myöhempien aikojen uljaimman levynsä lähtökohdista, jotka olisivat yhtä hyvin voineet merkitä yhtyeen lopullista näivettymistä. Orkesteri oli juuri päättänyt 1980-luvun uransa heikoimpaan levytrilogiaan ja sen edustamasta musiikista oli tulossa kirosana uusia suuntia etsineessä 1990-luvun alun musiikki-ilmastossa. Lisäksi nelikon tahtikone Eric Carr kamppaili syöpää vastaan kuolettavin seurauksin. Esimakuna purkitettu Argent-tulkinta God Gave Rock ’n’ Roll to You II:kaan ei puhunut valoisamman tulevaisuuden puolesta, vaikka nousi kohtalaisen kokoiseksi hitiksi.

Ehkä vaikeudet karaisivat yhtyettä, joka joutui työstämään levyä pitkästä aikaa täydellisessä altavastaajan asemassa. Orkesteri otti vuosien tauon jälkeen yhteyttä Ezriniin ja ryhtyi hänen johdollaan taltioimaan vihaisinta, viriileintä ja valppainta materiaaliaan kymmeneen vuoteen. Ezrinin lisäksi levyn taustalta löytyi toinenkin tärkeä hahmo. Revengen työstövaiheessa Kiss lämmitti uudestaan suhteensa vanhaan kitaristiinsa, Vinnie Vincentiin, jonka kanssa Stanley ja Simmons rustasivat muutaman levyn parhaista kappaleista.

Todellinen muutos tapahtui kuitenkin yhtyeen sisällä. Ensinnäkin Kiss teki viisaan siirron palkatessaan Carrin tuuraajaksi muun muassa Badlandsissa, Black Sabbathissa, Alice Cooperin taustalla ja Stanleyn soolokiertuebändissä takoneen Eric Singerin. Miehen tekninen mutta suoraviivaisen ronski soittotyyli kovetti täydellisesti sitä rujoa kuosia, jota yhtye sovitteli musiikkinsa ylle. Revengellä myös kitaristi Bruce Kulick tuntui viimeinkin löytävän omimman ilmaisunsa. Hänen sooloistaan katosi kaikki keimaileva lyyrisyys ja tilalle tuli aimo annos ehtaa röyhkeyttä.

Lopullisen sinetin Revengen pintaan iski kuitenkin Simmons. Vietettyään 1980-luvun omaa peilikuvaansa ihaillen hän – sanojensa mukaan – palasi Kiss-planeetalle. Mies antoi ihonsa virttyä ja partansa kasvaa, ja ryhtyi kirjoittamaan ulkoista habitustaan vastanneita lauluja. Dominosta tuli Simmonsin oma lolita-mukaelma, Unholy julisti rujoa apokalyptiikkaa ja Thou Shalt Notilla Simmons yhdisti elämänfilosofiansa kaunistelemattomaan uskontokritiikkiin.

Simmonsin rinnalla Stanley rakensi tuttua suurten kertosäkeiden varaan taottua kivijalkaa, mutta hänenkin otteensa oli virkeämpi kuin pitkään aikaan. Railakkaat rock-palat, kuten Heart of Chrome, Take It Off ja I Just Wanna täydensivät erinomaisesti Simmonsin synkeää kerrontaa. Ne toivat Revengelle juuri riittävän määrän perinteisiä Kiss-elementtejä sysäämättä levyä kuitenkaan päättyneen vuosikymmenen sifonkiseen keinomaailmaan.

Levyn päätösraidaksi Kiss työsti Carrin rumpusoolon vuodelta 1981. Tiivismittainen soolo esitteli Carrin rumpalipersoonan erinomaisesti. Carr Jam ’81 kumisikin kauniina kiitoksena rumpalille, joka palautti hakoteillä olleen yhtyeen raiteilleen 1980-luvun alussa, mutta jonka musiikillista potentiaalia Kiss ei koskaan osannut täysin realisoida.

Kissin jäsenten arvio: 4,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE WORST…

Asylum (1985)

Vaikka 1980-luku poiki Kissin taskuun monta hittiä, laski yhtyeen käyrä vuosikymmenen kuluessa syöksymällä. Naamiottoman ajan avanneet Lick It Up (1983) ja Animalize (1984) onnistuivat pitämään orkesterin kuonon vielä pinnan tuntumassa, mutta alaspäin viettävä trendi välittyi niiltäkin. Ennusmerkit yhtyeen uran kuraisimmille julkaisuille olivat vakaasti ilmassa muutaman vuoden ajan.

Maskittoman ajan kolmas levy, Asylum, kärsi jo tuntuvasti Kissin halusta julkaista materiaalia silloinkin kun siitä ei ollut täysipainoiseksi levyksi asti. Etenkin Simmonsin panos levyn suhteen jäi luvattoman heikoksi. Jo kahdella aiemmalla levyllä alkoi käydä selväksi, että Kissin mahdollisuus osua kultasuoneen oli puhtaasti Stanleyn kynäilemien täsmäosumien varassa, mutta Asylum tuntui repivän keulakaksikon välisen eron ennätysmittaan. Siinä missä Stanley sai aikaan sentään King of the Mountainin ja Who Wants to Be Lonelyn kaltaisia iskusävelmiä – joiden avulla hän saattoi saada Uh! All Nightin kaltaiset kömmähdykset anteeksi – jäi Simmonsin panos Love’s a Deadly Veaponin ja Any Way You Slice It:n yhdentekevään pullisteluun.

Herttisen tyhjänpäiväiseksi jäänyt Asylum kirjautuikin Kissin historiaan oikeastaan vain kahdesta syystä. Ensinnäkin levyn uumenista löytyi Tears Are Falling, varman päälle kirjoitettu mutta samalla kertakaikkisen ehyt ja pureva kasarirock-kaunokki. Toisekseen levy esitteli yleisölle Kulickin, kitaristin jonka myötä Kissin läpi 1980-luvun vaihdellut kokoonpano saavutti viimeinkin vakiintuneen muodon. Nykypäivän näkökulmasta nämä kaksi mainetekoa eivät kuitenkaan riitä puoltamaan levyn ostamista millään tavalla.

Eikä tilannetta taida muuksi muuttaa yksi Kissin historian rumimmista kansikuvista.

Kissin jäsenten arvio: 2,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Crazy Nights (1987)

Asylumin viitoittama alamäki jatkui sitä seuranneella Crazy Nightsilla, josta kuulsi epätoivoinen yliyrittäminen. Etenkin Stanley pyrki pysymään kiinni ajassaan kynsin hampain kynäilemällä Kissille tukun radiohittejä omaperäisyydestä tinkien. Hänen laulunsa soivat suurina ja läpeensä liisteröityinä, ja niiden pintaliitoa korosti pintaan nostetut syntetisaattorit. Simmons puolestaan jatkoi mielikuvituksettomien rock-jyrien rustaamista vailla vähäisintäkään viitettä kunnianhimosta. Carrin ja Kulickin tehtäväksi jäi sukkuloida kärkikaksikon kotistudioiden välillä edistämässä milloin mitäkin kappaletta surullisen tietoisina materiaalin kehnosta laadusta.

Varsinaisesta bändilevystä ei siis Crazy Nightsin kohdalla voi puhua. Pikemminkin Crazy Nights on albumi, joka toi julki korporaatioksi paisuneen Kissin ongelmat. Sen jäseniltä katosi yhteinen ote punaisesta langasta sitä mukaa kuin aika alkoi ajaa pompöösiksi kasvaneen heavyn ohi. Vaikka Kiss koetti puleerata pintaansa entistä radioystävällisemmällä soinnilla, ei levyn musiikillista onttoutta voinut peitellä. Crazy Nights on sekä täyteen ahdettu että turhauttavan veltto levy, jonka on vaikea kuvitella puhuttelevan ketään aikalaistamme.

Kuitenkin levy pakottaa nostamaan hattua Stanleylle. Hänen kappaleissaan on ainakin selkeä visio, eikä toteutuskaan ollut aina kehno. Kaikessa mahtipontisessa ilmeisyydessään Crazy, Crazy Nights on sietämättömän tarttuva kiskaisu, ja sen äpärälapset, My Way, I’ll Fight Hell To Hold You ja Turn on the Night rynnivät isänsä kintereillä kohti ylimitoitetun stadionrockin muovista taivasta. Reason to Live puolestaan osoittaa Stanleyn kyenneen noina aikoina myös rauhallisempaan – vaan ei toki pienimuotoisempaan – ilmaisuun.

Näiden jokseenkin yksimuottisten koukkukimppujen takana aukeaakin sitten todellinen erämaa, jonka kaktuksina törröttävät latteat riffit, rasittavat kitarasoolot, yllätyksettömät melodiat, toisteiset kappalerakenteet ja tympäisevän yhdentekevä taparock. Bang Bang You ehdottaa Stanley yhtäällä. No, No, No vastaa Simmons toisaalla.

”Ei, ei, ei”, parahtaa kuulijakin.

Kissin jäsenten arvio: 2,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Hot in the Shade (1989)

Crazy Nightsia seurasi Kissin rajuin pohjakosketus yhtyeen yritettyä palata takaisin osaamisensa ytimeen. Hot in the Shade kierrätti kuuliaisesti jotakuinkin kaikki edeltäjänsä virheet ja lisäsi ärsytyskerrointa perusteettomalla kokonaispituudella. Se että orkesteri onnistui koostamaan uransa heikoimmasta materiaalista liki tunnin kestäneen, 15 kappaleesta rakentuneen kokonaisuuden, kertoi että laadunvalvonta jäi levyllä tyystin julkaisemistarpeen jalkoihin.

Jos Crazy Nightsin huippuhetket olivat melkoista kliseetulvaa, niitä sentään oli. Hot in the Shadella kärjet jäivät paljon matalammiksi. Levyn ykköstykiksi asettui Stanleyn, Desmond Childin ja Holly Knightin alkujaan Bonnie Tylerille tarjoama Hide Your Heart, jonka ehtivät Kissiä ennen versioida myös Molly Hatchet ja Ace Frehley. Aisaparikseen Hide Your Heart sai vuortenlakia hiponeen Forever-balladin, jonka dramatiikka oli kliseisyydessäänkin vaikuttavaa. Näiden puolittaisten osumien lisäksi levyllä oli kuitenkin hyvin vähän annettavaa. Oikeastaan vain klassisen kertosäekeskeisenä soinut King of Hearts sekä Carrin ideoima ja tulkitsema karhea Little Ceasar pystyivät pistämään kampoihin levyn avainraidoille.

Muun kokonaisuuden luovuutta kuvaakin sitten avaussinglen, Rise to It:n, kertosäkeen lyriikka: ”I’m gonna rise to it / you know I really can do it”. Jos yhtye antoi moisten riimien mennä sormiensa läpi, ei levyn sävellyksiltäkään ollut syytä odottaa sen enempää. Hot in the Shade esittelikin luomisvoimansa loppuun kuluttaneen Kissin, jolta tuntuivat puuttuvan sekä tahto että taito kääntää kurssi, ja jonka kappaleita tahditti tämän tästä Carrin sijasta pelkkä rumpukone – koska se nyt vain oli helpompaa.

Hot in the Shaden perusteella orkesterin ura oli 1980-luvun päättyessä lähempänä loppuaan kuin yhtye varmaan itsekään ymmärsi.

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST…

Hotter than Hell (1974)

Debyyttialbumin ilmestyttyä Kiss ei maannut hetkeäkään laakereilla. Kun rautaa oli puhallettu hento punerrus, sitä ryhdyttiin takomaan entistä intomielisemmällä otteella. Niinpä yhtye käskytettiin studioon kesken kiertueen vain puoli vuotta esikoislevyn jälkeen. Kaliforniassa järjestetyt kiireiset sessiot huipentuivat bakkanaaleihin, joissa uuden levyn kansikuvat otettiin. Sopivaan kuvaustunnelmaan virittivät alastomat naiset, gallonissa mitatut päihteet sekä suunnattomaksi friikkisirkukseksi sisustettu interiööri. Tämä oli niitä harvoja tapahtumia, joissa raittiin elämän nimeen vannonut Stanley joi itsensä sammumiskuntoon.

Itse levystä ei tullut yhtä kuplivaa. Ammennettuaan varhaisen kappalevalikoimansa lähes tyhjiin esikoislevyllään Kiss joutui kirjoittamaan kakkosalbuminsa kappaleet nopeasti tien päällä. Uusien laulujensa tueksi se pyrki luomaan entistä metallisemman äänimaailman. Murea ja ytimekäs levy täyttyikin nimikkoraidan, Let Me Go Rock ’n’ Rollin ja Comin’ Homen kaltaisista mukiinmenevistä rock-paloista, joiden estetiikkaa Mainlinen soulsävyt ja Goin’ Blindin melankolia täydensivät olennaisesti.

Levyn ikimuistoisimmat hetket löytyvät kuitenkin sen raskaimmilta kappaleilta. Niiden kirjoittamisessa kunnostautui etenkin Frehley. Hän tarjosi levylle autotallirockin öljyä tihkuneen Parasiten sekä päätösraitana psykedeelisesti jumittaneen Strange Waysin, jonka Crissin hieman epävireinen raspi nosti kiehtoviin korkeuksiin. Hotter than Hellin kärkipäähän nousi myös Watchin’ You, jonka vaaniva tunnelma oli uhkaavinta mihin Kiss oli lyhyellä urallaan pystynyt.

Hotter than Hell oli myös ensimmäinen levy siinä lähes päättymättömässä Kiss-levyjen sarjassa, joiden tehtävänä oli pitää yhtye näkyvillä silläkin uhalla että materiaali olisi pikemminkin asianmukaista käyttötavaraa kuin huippuunsa hiottua priimaa. Levyn edustamasta ”perushyvästä” tasosta tuli Kissin standardi koko uran ajaksi.

Kissin jäsenten arvio: 3,2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Dressed to Kill (1975)

Kun Hotter than Hellin myynti tyssäsi suhteellisen nopeasti, vei Kissin tie jälleen äänityshuoneeseen. Niinpä runsas vuosi debyyttilevyn jälkeen markkinoille oli tulossa jo kolmas Kiss-albumi, tällä kertaa taas New Yorkin tutussa Electric Lady -studiossa äänitetty Dressed to Kill. Osittain vasta studiossa tehdystä materiaalista koostunut albumi kertoi, että Kiss oli löytänyt nopeasti kaavan, jolla se pystyi synnyttämään itsensä uudestaan säännöllisin väliajoin. Samalla levy tarjosi kuitenkin myös uhkakuvan muutamaa temppuaan surulliseen loppuunsa asti kierrättävästä yhtyeestä.

Musiikillinen jälki ei jäänyt paljoakaan kahden aikaisemman levyn laadusta. Esikoisen klassikkotarjontaan Dressed to Kill ei yltänyt, mutta Hotter than Hellin sisältöön se vastasi tasapäisellä otteellaan. Liukuhihnakirjoittamisesta huolimatta levylle hahmottui oma identiteetti. Se oli aavistuksen edeltäjäänsä rivakampi ja spontaanimman kuuloinen sikermä, jonka arkinen mutkattomuus välittyi myös levyn nerokkaasta kansikuvasta. Potretissa Kiss seisoo newyorkilaisessa kadunristeyksessä käytössä nuhjautuneet puvut päällään, aivan kuin he olisivat naamioistaan huolimatta vain neljä tavallista kaupunkilaista matkalla töihin.

Siitähän yhtyeessä alkoikin olla kyse. Uomansa ja rutiininsa löytäneestä työstä, jonka luontaisedut sattuivat vain poikkeamaan tavallisen konttorityön todellisuudesta melkoisesti.

Dressed to Killin runko rakentui soljuvasti rullanneista rock-paloista, jotka elivät kiinni hetkessä ja pyrkivät ensisijaisesti viihdyttämään. Room Service, Ladies in Waiting, C’mon And Love Me, Rock Bottom, Getaway… Kun yksi laulu loppui, alkoi uusi. Pääasia että show jatkui. Toisten sävellysten kohtalona oli pyyhkäistä läpi korvien ja unohtua levyn riviraidoiksi, toiset poimittiin keikkasettiin ja sitä kautta osaksi Kissin hitaasti rakentuvaa ikonostaasia. Käyttötavaran leima nakersi kuitenkin parhaidenkin laulujen karismaa.

Tällainen olisi voinut olla myös albumin päätösraidan osa, ellei sen livetulkinnasta olisi tullut massiivista hittiä. Dressed to Killin päättävä studioversio Rock ’n’ Roll All Nitesta on kevyehkö, lähes hupaisan harmiton rallatus, josta Alive!-tulkinnan intensiteetti puuttuu lähes täysin. Vaikka kappale kasvoi sittemmin klassikoksi, ei sen tulevaisuutta pystynyt vielä lukemaan tästä varovaisesta kantamuodosta. Dressed to Killin huippukohdaksi nousikin Wicked Lesterin katalogista poimittu She, jonka hidas metallisuus ja paikoin pintaan noussut pahaenteinen kepeys kertoivat yhtyeen kasvaneen soitannollisesti kuin huomaamatta.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Rock and Roll Over (1976)

Spektaakkelimaisen Destroyerin jälkeen ilmestynyt Rock and Roll Over oli Kissin äänekäs tapa viestiä ystävilleen yhtyeen musiikillisen arvopohjan pysyneen ennallaan. Levyllä Kiss heitti päättäväiset hyvästit jylhille orkestraatioille, polveileville sovituksille ja äärimmilleen hiotulle tuotantojäljelle. Yhtye marssi kiinteänä nelikkona Nanuet Star Theatren lavalle, pystytti tavaransa ja soitti liveotannalla pohjat levylliselle teeskentelemätöntä rock’n’rollia. Yhtyeen debyyttialbumista oli ehtinyt kulua vain kaksi vuotta, mutta bändi oli jo palaamassa juurilleen.

Kuitenkaan Kiss ei ollut enää samanlainen nälkäinen haastaja kuin esikoistaan purkittaessaan, vaan yksi maailman suurimmista rock-yhtyeistä. Asetelma kuului myös orkesterin muusikissa. Vaikka Rock and Roll Over on irtonainen ja pinnistelemätön levy, se soi aavistuksen pöhöttyneemmin kuin uran ensimmäiset äänitteet. Soitannollisesti yhtye oli toki kelpo tikissä, eikä sen otteissa ollut liiallista mukavuudenhalua, mutta levylle päätyneet laulut kuulostivat lähinnä iltapuhteena kirjoiteltuilta rutiinipaloilta. Tosin ihmekös tuo; olihan Rock and Roll Over Kissin viides studioalbumi lyhyessä ajassa.

Rock and Roll Overin suurin ongelma lienee musiikista huokuvan isottelun epäkiinnostavuus. Vaikka Kiss viilasi sointinsa levyllä lähemmäs Led Zeppeliniä kuin kertaakaan aiemmin, se ei pystynyt täysin luontevasti Zeppelinin svengaavaan rock-kukkoiluun. Love ’em Leave ’emin, Calling Dr. Loven ja Making Loven kaltaiset hauiksenheiluttelut jäivät pienen mutta olennaisen mitan esikuvistaan. Rock and Roll Overilta puuttui myös debyyttialbumilla hurmannut heittäytymisen tuntu. Kiss oli oppinut tietämään mitä se tekee.

Levyllä on kuitenkin ehdottomasti hetkensä. Crissin bluesrock-standardi Baby Driver groovaa virkeästi, Stanleyn älyvapaa Mr. Speed saa toistuvasti hymyn huulille ja I Want You on yksi Kissin onnistuneimmista kumarruksista Zeppelinille. Levyn varsinainen katseenvangitsija on Rod Stewartin hengessä kirjoitettu countryballadi Hard Luck Woman, joka on samanaikaisesti täysin väärässä ja täsmälleen oikeassa paikassa – levyn kaunokki ja kauneusvirhe. Häpeilemättömän naiivisti etenevä laulu kertoo maskuliinisuuttaan huokuvan kappalemateriaalin keskellä, että neljän itsetyytyväisen seksihurjastelijan sydämessä asui sittenkin pieni romantikko. Se on jotenkin tavattoman hellyttävää.

Kissin jäsenten arvio: 4 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Love Gun (1977)

Rock and Roll Overkaan ei tyhjentänyt Kissin lemmenpyssyä panoksista, vaan yhtye jatkoi suorastaan hengästyttävää levytystahtiaan syytämällä markkinoille puolen vuoden kuluttua jälleen uuden albumin.

Love Gunilla Kiss tinki Rock and Roll Overin dogmaattisuudesta ja lavensi tuotantopalettiaan. Silti levy oli pikemminkin edeltäjänsä kuin Destroyerin hengenheimolainen – ehta ja hyvinsyönyt rock-levy, jonka kierrokset pysyivät korkeina ja ajatukset likaisina. Kuitenkin Kissin kollektiivinen sävelkynä alkoi osoittaa kuivumisen merkkejä. Vaikka nimikkoraidan ja I Stole Your Loven kaltaiset kipakat rallit irtosivat yhtyeeltä kuin ulkomuistista, varoitti Love Gun riviensä välissä mammuttitaudin merkeistä.

Toki yhtye sinkosi osumia tauluun lähes entisellä tahdilla. Esimerkiksi bassovetoisesti rienanneet Plaster Caster ja Christine Sixteen olisivat kumpainenkin tehneet Rock and Roll Overista paremman levyn ja Crissin Hooligan tarjosi jankuttavuudessaankin kelpo matkan miehen nuoruusmaisemiin. Lisäksi levylle tallentui yksi Frehleyn kaikkien aikojen parhaista kappaleista. Vietettyään hiljaiseloa kahden levyn ajan mies toi studioon Shock Men, koukeroisen mutta iskevän riffijyrän, joka esitteli ensimmäistä kertaa Frehleyn myös laulajana. Ääntään ujostellut kitaristi purkitti tulkintansa pimeässä studiossa selinmakuulla, mutta olosuhteiden epämukavuus tuntui tuovan lauluun vain lisää karismaa.

Kärkiraidat riittivät kuitenkin vain perustelemaan Love Gunin olemassaolon, eivät nostamaan sitä Kiss-levyjen raskaimpaan sarjaan. Niiden rinnalla albumille mahtui muutamia auttamattoman köykäisiä ja kummallisiakin ratkaisuja, kuten Almost Human ja The Crystals -mukaelma Then She Kissed Me. Hienoiseen epäonnistumiseen päätyi myös Stanleyn pyrkimys toistaa Rock and Roll All Niten menestys – kappaleen ilmeinen sisarraita Tomorrow And Tonight jäi tarttuvuudessankin jotakuinkin täysin vaille esikuvansa hehkua.

Kissin jäsenten arvio: 4,2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Dynasty (1979)

Stanley muistelee mielellään, kuinka hän 1970-luvun lopun diskohittejä kuunnellessaan totesi kappaleiden olevan niin helppoja että hän osaisi kynäillä moisia unissaankin. Huomio muuttui haasteeksi, johon Stanley vastasi kirjoittamalla I Was Made for Loving Youn rungon. Hän viilaili laulua vielä Desmond Childin ja tuottaja Vini Poncian kanssa ja, kas, Kissillä oli käsissään todellinen myyntitykki. Kappale viihtyi listoilla ja sai yhä uusia ihmisiä etsiytymään yhtyeen pariin. Mutta Kissin aiemman jymyhitin, Bethin, tavoin ei I Was Made for Loving Youkaan juuri kuulostanut yhtyeeltä itseltään. Se oli pehmeä, puunattu, virtaviivainen ja tehokas diskorock, mutta Kissin varhaisvuosien rosoa, voimaa tai salaperäisyyttä siinä ei ollut tippaakaan.

Äärimmilleen hiottuna kummajaisena I Was Made for Loving You kuitenkin sopi yhtyeen tuoreelle levylle kuin nyrkki silmään. Dynastya tehdessään Kiss oli nimittäin autuaan kaukana kaikesta siitä, mikä oli joskus ollut bändin voimavara. Muusikot kiskoivat bändiä mielikuvissaan täysin vastakkaisiin suuntiin ja soppaa hämmensi vielä Poncia, jonka tuotanto sai yhtyeen kuulostamaan popahtavammalta kuin koskaan aiemmin.

Kun Kiss ei enää merkinnyt samaa asiaa kaikille jäsenilleen, näkyi se myös muusikoiden sitoutuneisuudessa. Elämäänsä yhä kiihkeämmille kierroksille ohjannut Criss ajoi levyn nauhoitusten alla juovuspäissään rajun kolarin, eikä hänestä ollut hetkeen soittajaksi. Kiss tilasikin studioon Frehleyn soololevyllä vakuuttaneen Anton Figin, joka hoiti kaikki levyn rumpuraidat Crissin omaa kappaletta, rosoisesti svengannutta Dirty Livin’ia lukuun ottamatta.

Myös Frehley linnoittautui entistä tiiviimmin omaan maailmaansa, tosin Crissiä tuotteliaammin tuloksin. Kissin uutta siloposkista linjaa vastustanut kitaristi koetti palauttaa rockin Dynastylle versioimalla The Rolling Stonesin scifi-utopian 2 000 Man ja kirjoittamalla albumin mutkikkaimmat ja nuhruisimmat raidat, Hard Timesin ja Save Your Loven.

Dynasty määrittyikin oikeastaan Stanleyn ja Frehleyn kaksinkamppailuksi. Levyllä Frehleyn omintakeinen ja kaunistelematon ulosanti muodosti oivallisen vastakohdan Stanleyn hempeälle glam-purkka-linjalle, jonka helmeksi nousi tenhoava Magic Touch. Tämän viitteellisen vastakkainasettelun varassa Dynasty rakentui kappaletasolla suhteellisen laadukkaaksi kokonaisuudeksi, jonka pinnan alle yhtyeen oli helppo piilottaa ongelmansa. Mutta todelliseksi yhtyeeksi Kissistä ei enää vuonna 1979 ollut. Itsevarmasta nimestään huolimatta Dynasty oli pikemminkin pitkään kestäneen valtakauden loppu kuin uusi päänahka Kissin vyötäröllä.

Kissin jäsenten arvio: 2,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Unmasked (1980)

Suuntaansa hakeneen Dynastyn jälkeen Kiss työnsi markkinoille selvästi kiinteämmän Unmaskedin, yhtyeen siihenastisen uran ylivoimaisesti popeimman levyn. Samalla Kiss luopui alkuperäisestä kokoonpanostaan. Vaikka Criss vielä piirrettiin levyn kannessa olleeseen sarjakuvaan, keskittyi mies jo Kissin sijasta Out of Control -soololevynsä nauhoittamiseen. Unmaskedilla yhtyeen metronomina nakuttikin Fig, jonka tekninen ja terävä soitto mahdollisti kappaleiden dynamiikan viilaamisen aiempaa hienosyisemmäksi.

Punkin ja uuden aallon kyseenalaistaessa 1970-luvun lopussa musiikkimaailman kivettyneitä instituutioita, Kissin kaltaisilla yhtyeillä oli vaikeaa perustella asemaansa. Tässä asenneilmastossa Unmasked oli suorastaan vaarallinen levy. Se edusti lähes kaikkea sitä, mitä uudet suuntaukset kritisoivat, mutta samalla sen kiiltävä ja kevyt sointi sai myös yhtyeen fanit takajaloilleen. Levyn listasijoitukset jäivätkin vaatimattomiksi etenkin yhtyeen kotikentällä.

Silti Unmasked on mainettaan parempi levy. Vaikka albumi esittelee Kissin kepeimmillään, sen sokerisuus ei tunnu mielistelyltä. Ja jos levyä lähestyy rehellisenä pop-levynä, löytyy sen kappalevalikoimasta paljon hyvää. Etenkin Frehley oli hyvässä iskussa. Mies onnistui kullatusta äänimaailmasta huolimatta sisällyttämään kappaleisiinsa aavistuksenomaisen vinksahtaneisuuden tunteen, ja hänen kynästään lähteneet Torpedo Girl sekä Two Sides of the Coin nousivat levyn kärkipäähän. Myös Simmonsin haikea Naked City, Stanleyn hittihakuinen Tomorrow sekä Gerard McMahonin kirjoittama Is That You? osoittivat Kissin tulleen hyvin toimeen kepeämmänkin soinnin kanssa.

Levyn varsinainen täsmäisku oli kuitenkin Stanleyn ja Poncian laatima Shandi, joka löi läpi erityisesti Australiassa. Siirappia tihkunut puoliballadi ei ehkä ollut yhtään sen rockimpi kuin I Was Made for Loving You, mutta laulun melodiassa ja soiton polveilussa oli jotakin perin vetoavaa. Kappaleen videosta tuli myös tärkeä historiallinen dokumentti. Siinä kamera seuraa Kissin jäseniä lavalta pukuhuoneeseen, jossa he hiljalleen vaihtavat esiintymisasunsa siviilivaatteisiin. Kasvojaan orkesteri ei toki paljasta, mutta dramaturgiasta välittyy hyvästijättö yhdelle aikakaudelle. Kun videolla mukana ollut Criss pesi kuvausten jälkeen maskinsa pois ja vaihtoi arkivaatteet päälleen, päättyi Kissin 1970-luku konkreettisesti. Shandin kuvausten jälkeen Criss ei enää ollut yhtyeen rumpali.

Kissin jäsenten arvio: 1,8 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Music from the Elder (1981)

1980-luku alkoi Kissin kannalta erikoisesti. Yhtye oli kadottanut muutamassa vuodessa niin identiteettinsä kuin maineensakin, eivätkä sen levyt tahtoneet enää käydä kaupaksi. Lisäksi yhtye oli menettänyt juuri rumpalinsa, eikä Frehleykään antanut ymmärtää olevansa lainkaan kiinnostunut orkesterin kohtalosta. Tuntui selvältä, että Crissin erottaminen oli vasta alkua kivuliaalle ja pitkälle muodonmuutokselle.

Mutta mikä olikaan yhtyeen ratkaisu ongelmiin? Tietenkin teema-albumi, jonka oli tarkoitus toimia soundtrackina Simmonsin hahmottelemalle fantasiaelokuvalle. Tarkkasilmäiset kanssakulkijat olisivat voineet huomauttaa yhtyeelle hankkeen mielettömyydestä, mutta vuonna 1981 Kissin komentokeskuksen ikkunat oli peitetty paksuilla illuusioilla. Tuottajaksi palkatun Ezrinin kanssa orkesteri alkoi työstää suureellista hankettaan varmana siitä, että levystä tulee sen hienoin ja kunnianhimoisin tekele sitten Destroyerin. Yhtye oli kauempana todellisuudesta kuin koskaan.

Elder jäi toki historiaan ja on edelleen yksi yhtyeen keskustelluimmista levyistä, mutta keskustelun sävyt vaihtelevat. Yhtye itse tahtoisi lähinnä unohtaa tuotoksen, mutta erilaisuudestaan ja holtittomasta rönsyilystään johtuen levy on saavuttanut Kissin fanien keskuudessa myös kulttisuosiota. Mitä muuta Kissin levyä Simmons saattaisi luonnehtia huonoksi Genesikseksi? Tai millä muulla levyllä yhtyeen voisi kuvitella ottavan laulettavakseen Lou Reedin sanoituksia? Entä millä muulla levyllä Kiss tohtisi esitellä huiluin soitettuja fanfaareja tai fantasiakuvaelmia ruusun alla vannotuista valoista? Niin, Elder on oma lukunsa ja siksi omituisella tavalla sympaattinen.

Vaikka Elderin alkuperäinen konsepti lässähti pahasti, ei levy ole kappaletasolle pelkistettynä huono. Esimerkiksi muhkeasti jyräävä avausraita The Oath, herttainen sankaritarina Just a Boy, raskasiskuinen Under the Rose ja muotopuhdas balladi A World Without Heroes hehkuvat kaikki omanlaistaan viehätystä, ja varsinkin levyn alkupuoli on erilaisuudessaan innostavaa kuultavaa. Loppumetreillä paketti hajoaa kuitenkin käsiin ja I:n, Odysseyn sekä Mr. Blackwellin kaltaiset raidat kertovat surullista tarinaansa siitä, miten pahasti Kiss oli itsensä kanssa tuolloin hukassa.

Elderin pysyvimmäksi arvoksi taisikin jäädä takakannen soittajatietoihin ilmestynyt uusi nimi. Tällä levyllä Kiss esitteli maailmalle Eric Carrin, miehen joka tahdittaisi yhtyettä luotettavasti seuraavat kymmenen vuotta.

Kissin jäsenten arvio: 0,5 tähteä ja kysymysmerkki*

Video ei ole enää saatavilla

Creatures of the Night (1982)

Konseptiltaan ja toteutukseltaan sekavan Elderin jälkeen Kiss löysi itsensä keskeltä uransa kenties vakavinta kriisiä. Sen identiteetti oli hukassa, musiikillinen tähti pakeni kohti taivaanrantaa ja suosio oli alempana kuin aikoihin. Lisäksi vuosikymmenen vaihteen sekavat vuodet jauhoivat kokoonpanoa uuteen uskoon. Vaikka Frehleyn väitettiin edelleen soittavan yhtyeessä, oli mies käytännössä eronnut Kissistä sen ryhtyessä raivaamaan tietään ulos ahdingosta.

Uutta kurssia etsiessään Kiss turvautuikin uusiin ihmisiin. Creatures of the Nightin myötä yhtyeen toiseen kitaraan tarttui Vinnie Vincent, joka osallistui aktiivisesti myös sävellystyöhön. Osin Vincentin ansiosta, osin tarpeesta saada juna takaisin raiteilleen, Creatures of the Night muovautui selvästi edeltäjiään raskaammaksi ja riffivetoisemmaksi levyksi. Sen kitarat vyöryivät päälle pahaenteisesti ja rummuissa kumisi ukkonen. Creatures of the Nightilla Kiss löysikin ilmaisun, jossa Carrin voimakas soittotyyli saatiin palvelemaan yhtyettä täydellisesti.

Raskas yleisilme ei tarkoittanut orjallista paluuta varhaisvuosiin saati liisterimäisen tehokkaiden kappaleiden hylkäämistä. Nimikkoraidan, War Machinen ja I Love It Loudin kaltaiset raidat tarttuivat tajuntaan ensi kuulemalla ja kasvoivat nopeasti kiinteäksi osaksi Kiss-klassikoiden jatkumoa. Kelpo materiaalia riitti myös niiden taustalle. Keep Me Coming ja Saint and Sinner veivät yhtyeen lähemmäs Led Zeppelin -vaikutteista blues-rockia kuin vuosiin, Rock and Roll Hell ja Danger pukivat pop-lähtöistä säveltämistä metallisempaan asuun ja I Still Love You paljasti Stanleyn tulkitsijankyvyt balladitaiteen parissa.

Vaikka levyn materiaalia vaivasi ajoittainen kaavamaisuus, välitti albumi erinomaisesti Kissin sanoman. Creatures of the Nightilla yhtye ilmoitti ottavansa itsensä taas vakavasti, linjojaan vaalien. Vaikeutensa selättänyt yhtye oli nyt valmis kohtaamaan uuden vuosikymmenen. Samalla Kissin ensimmäinen naamiokausi sai kunniakkaan päätöksensä. Kun yhtye päätti Creatures of the Night -kiertueensa soittamalla uransa suurimmat konsertit Brasiliassa, se kaiveli hihastaan jo seuraavaa valttikorttia.

Yhtye oli päättänyt paljastaa todelliset kasvonsa.

Kissin jäsenten arvio: 4,75 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Lick It Up (1983)

Kissin naamioton aika alkoi energisesti. Jo Lick It Upin avausraidan, Exciterin, ensi hetket kertoivat että yhtye pursusi näytönhalua. Nelikko ilmoitti, ettei tarvinnut ulkoisia krumeluureja ottaakseen uudestaan paikkansa rock-maailman huipulla. ”Passion and fire / lust and desire”, linjasi Stanley yhtyeen reseptin vihaisesti säksättävän kitarariffin päälle.

Lick It Upilla esiintyikin uudestaan yhteen hitsautunut yhtye – tai ainakin orkesteri pyrki vaalimaan tarkasti käsitystä siitä. Creatures of the Nightin kumeaa ja ilkeää sointia oli viilattu radioystävällisemmäksi, mutta soitto rullasi terävästi ja voimalla. Yhtyeen kitaristiksi virallisesti kiinnitetty Vincent osoittautui päteväksi säveldynamoksi, jonka aihioiden varaan rakentuivat monet levyn kappaleista jättihitiksi noussutta nimikkoraitaa myöten. Myös Carr oli kasvanut lopullisesti kiinni rooliinsa. Lick It Upilla hänen rumpunsa soivat valppaina ja armottomina. Olipa hän uskaltautunut tarjoamaan levylle sävelteemaansakin, josta kehittyi monen mutkan kautta All Hell’s Breaking Loose.

Lick It Up kertoi myös selväpiirteisesti, mikä tulisi olemaan Kissin musiikillinen kaava 1980-luvulla: ampiaisen lailla surisevat riffit, tuhatnuottisina ulvovat soolot, suurieleisesti soivat rummut ja taivaita tavoittelevat kertosäkeet. Lisäksi albumi kertoi Kissin tyytyvän myös riviraitojen kirjoittamiseen tiiviin julkaisutahdin takaamiseksi. Lick It Upilla ilmeisimpien iskusävelien rinnalle roiskittiin kosolti velvollisuudentuntoisempaa rockia, joka täytti noin puolet levyn mitasta.

Lick It Up oli edeltäjäänsä tuotteistetumpi ja kaksijakoisempi. Exciterin, And on the 8th Dayn ja A Million to Onen kaltaiset melodisesti koukuttavat kappaleet kiidättivät yhtyettä kohti 1980-lukulaisen hard rockin kaanonia ja sähäkkä Young And Wasted osoitti yhtyeen pystyvän halutessaan törkyiseenkin riffittelyyn. Lisäksi nimikkoraita oli suorastaan hävettävän simppeli rallatus, joka jäi päähän kertakuulemalla – siis ilmiselvä hitti. Valitettavasti jokaisen osuman tauspuolena yhtye tarjoili jonkin Gimme Moren tai Fits Like a Gloven kaltaisen suureellisen mutta auttamattoman onton rock-jyrän. Kokonaisuutena Lick It Up jäikin aavistuksen veltoksi.

Joka tapauksessa levy kertoi sävelkoneensa tahkoavan taas tasaisesti rahaa. Tekijöilleen se oli varmasti levyn välittämistä viesteistä tärkein.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Animalize (1984)

Uudesta noususta oli syytä ottaa kaikki irti. Niinpä Kiss julkaisi 1980-luvullakin levyn vuodessa taaten itselleen riittävän näkyvyyden keskellä uudenlaista kilpailua. Vuosikymmen nosti Kissin rinnalle vauhdilla W.A.S.P.:in, Bon Jovin ja Twisted Sisterin kaltaisia hapsuhiuksisia yhtyeitä, jotka kamppailivat kuumeisesti paikoistaan nuorison korvalappustereoissa. Vanhalla maineella ei auttanut ratsastaa, jos halusi saada mahdollisimman monta logoaan kaiverretuksi pulpettien kansiin.

Kiss tiesi erinomaisesti, että varmimmin paikan auringossa takasi häpeilemätön hitti. Niinpä Lick It Up sai nopeasti vastinparikseen Heaven’s on Firen; ratkitarttuvan, suureellisen ja erotiikkaa tihkuvan kappaleen, joka teki kohderyhmässään selvää jälkeä. Kappaleen pikkutuhmaa sanastoa rallatteli nopeasti kokonainen ikäluokka, jonka mielikuvitus riitti töin tuskin hahmottamaan mihin kaikkeen Stanley viittasi mantrallaan

”feel my heat
taking you higher
burn with me
heaven’s on fire”.

Musiikillisesti laulu ei ollut Animalizen korkeatasoisin. Esimerkiksi sähäkkä I’ve Had Enough (Into the Fire) ja seesteinen Thrills in the Night olivat huomattavasti kestävämpää kuunneltavaa klassikon auran puutteesta huolimatta. Animalizen varsinaisesta luonteesta ne kertoivat kuitenkin vain osan. Lick It Upin tavoin levyn kärkeä seurasi tasainen automaattiasetuksilla kirjoitettujen kappaleiden massa, jonka keskellä varsinkin Simmons tuntui hukkaavan musiikillista mielikuvitustaan pelottavalla tahdilla.

Animalize sisälsi potentiaalin nousta edeltäjäänsä perinnetietoisemmaksi ja tylymmäksi albumiksi, mutta vain harvalla sen kappaleista Kiss jaksoi jalostaa ideansa loppuun asti. Tuotantopuikkoihin tarttunut Stanley viilasi levyn äänimaailmasta ajantasaisuudessaankin yksioikoisen, eikä yhtyeen sirpalemainen työskentelytapa vähentänyt vaikutelmaa levyn välinearvosta. Sisäsiistiä tunnelmaa korostivat myös uuden kitaristin, Mark St. Johnin, kliiniset soolot.

Mutta tarkoituksenmukaisuuden puutteesta levyä ei voi syyttää – tuoltahan heavyn pitikin 1980-luvulla kuulostaa. Olisi kohtuutonta väittää Kissin syyllistyneen Animalizella johonkin sellaiseen, mitä lukuisat sen aikalaiset eivät olisi toteuttaneet vielä kahta kamalammin.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Carnival of Souls: The Final Sessions (1997)

Kissin historia on voittajien historiaa. Nämä voittajat ovat Stanley ja Simmons, joiden tulkinta yhtyeestä on aina myös virallinen tulkinta. Orkesterin muiden jäsenten äänet jäävät usein korkeintaan pieniksi hiekanmuruiksi hammasrattaiden pinnalle – elleivät sula myötämieliseksi öljyksi, joka pitää koneen liikkeessä ja rahahanat rasvattuina.

Välillä on kuitenkin virkistävää kehitellä vaihtoehtoisia historioita. Mihin suuntaan Kiss olisi esimerkiksi saattanut kehittyä, jos se ei olisi palauttanut 1990-luvun jälkipuoliskolla vanhaa kokoonpanoaan lavalle ja naamioita kasvoilleen? Olisiko yhtyeellä saattanut olla Revengen jälkeen mahdollisuuksia raivata tiensä huipulle myös historiaansa tukeutumatta? Jos Carnival of Soulsiin on uskominen, olisi Kiss saattanut löytää itsestään vielä uusia puolia. Levy oli Kissin uran viimeinen, jolla orkesteri lähti aidosti mukavuusalueensa ulkopuolelle, rakentamaan jotakin jota sen menneisyys ei määrittänyt.

Carnival of Soulsista on puhuttu jälkikäteen Kissin grunge-levynä. Se onkin täynnä matalalle viritettyä kitaroita, hitaita tempoja, aavemaisista sävellajeista kulkevia laulumelodioita ja yhtyeelle vierasta ahdistuneisuutta. Vain osa tästä kuulostaa luontevalta. Kuitenkin levyn vieraantunut sointi kiehtoo. Sen kautta määrittyy se kuva Kissistä, joka yhtyeen tuolloisella työläiskaartilla, Singerilla ja Kulickilla, oli. Vaikka levyä tehtiin varmasti vilpittömin mielin, taisivat Stanley ja Simmons sittenkin myös vierastaa sitä. Niinpä pitkään hyllyllä ollut albumi julkaistiin vasta kun alkuperäiskokoonpanon uudestaan lavoille tuonut reunion-kiertue oli täydessä käynnissä ja Kulick ja Singer seuraavien projektiensa parissa.

Carnival of Souls ei ole kokonaisuutena helppo tai houkutteleva levy, mutta sillä on ehdottomasti hetkensä. Varsinkin Simmons vaali Revengellä tavoittamaansa laatua kirjoittaen hienot temaattiset jatko-osat niin Thou Shalt Notille (Seduction of the Innocent) kuin Unholyllekin (Hate). Uuden ilmaisun kanssa aavistuksen eksyksiin joutuneen Stanleyn komein vastaus aisaparinsa haasteisiin oli Kissin perinteistä tarttuvuutta hyödyntänyt Jungle. Eräänlaista kuriositeettiarvoa sisälsi puolestaan Kulickin laulajantaitoja esitellyt I Walk Alone, joka jäi monen muun kappaleen tavoin ensisijaisesti kiinnostavaksi ideaksi.

Mielikuvitusta Carnival of Souls joka tapauksessa kiehtoo, varsinkin retrospektiivisestä näkökulmasta. Se muistuttaa edelleen, että 1990-luvulla Kissillä oli sekä tahtoa että mahdollisuuksia päivittää identiteettiään yhtyedemokratian ehdoilla. Sysätessään Carnival of Soulsin kaatoluokkaan ja ryhtyessään ratsastamaan menneisyydellään yhtye valitsi kuitenkin helpomman tien. Yhtyettä on helppo ymmärtää. Miten kukaan olisi voinut arvata, että yhden keskinkertaisen postgrunge-levyn hyllyttämällä orkesteri katkaisi itseltään kaikki mahdollisuudet kasvaa vielä kerran itsensä yli?

Kissin jäsenten arvio: 2 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Psycho Circus (1998)

Kun Frehley ja Criss palasivat Kissin kokoonpanoon vuonna 1996, epäili moni yhtyeen tulleen heittämään hyvästit ennen lopullista vaikenemistaan. Niinpä hämmästys oli suuri, kun Kiss ilmoitti reunion-kiertueen jälkeen levyttävänsä ensimmäistä kertaa lähes 20 vuoteen alkuperäiskokoonpanollaan. Yhtyeen vireästä livehabituksesta innostuneet fanit ottivat tiedon ilolla vastaan. Kukaan ei tiennyt mitä odottaa, mutta ilmassa oli enemmän toivoa kuin pelkoa.

Kiss olisi tuskin voinut pelata korttejaan typerämmin. Sen sijasta että se olisi todella matkustanut alkujuurilleen, se paisuttikin levyn suureksi kuplaksi, jonka alla koko reunion-ideologia menetti makunsa. Tuottaja Bruce Fairbairnin johdolla Stanley ja Simmons diskasivat ensin valtaosan Frehleyn ja Crissin tarjoamista kappaleaihioista ja ajoivat miehet lopulta jopa pois studiosta. Valtaosan levyn kitaroista soitti yhtyeen kiertuemanageri Tommy Thayer ja rumpuraidoista vastasi studiomuusikko Kevin Valentine. Crissin rumpalointia kuultiin lopulta vain yhdessä kappaleessa, Frehleyn soolokitaraa kahdessa. Yleisöltä levyn soittajatiedot pidettiin kuitenkin salassa. Albumin kansissa Criss ja Frehley aseteltiin Stanleyn ja Simmonsin rinnalle ja uuden yhtenäisyyden sanomaa alleviivattiin We Are Onen ja You Wanted the Bestin kaltaisilla raidoilla.

Uutta tulemista rummuttaneen propagandan ohella levy täyttyi mukiinmenevästä musiikista, jolla oli kuitenkin vain vähän tekemistä Revengen tai Carnival of Soulsin kanssa. Stanley vetäytyi kirjoittamaan toinen toistaan suureellisempia kliseekimppuja, joiden kertosäkeet joko osuivat maaliin (Psycho Circus, Dreamin’) tai herättivät suunnatonta kiusaantuneisuutta (I Pledge Allegiance to the State of Rock & Roll, Raise Your Glasses). Simmonsin jälki oli odotetusti polveilevampaa, mutta kaukana hänen 1990-luvun huipuistaan. Vaikka mystiikasta sanahelinänsä ammentaneet Within ja Journey of 1,000 Years lukeutuivat levyn kiinnostavimpaan antiin, oli niissä tuskin lainkaan samaa syntistä viettelystä kuin vaikkapa Dominossa. Frehleyn ja Crissin osaksi jäi kannatella aisaa. Frehleyn Into the Void ylsi korkeintaan rutiinitason esitykseksi, Criss puolestaan joutui tekemään parhaansa saadakseen Stanleyn kirjoittamaan I Finally Found My Way -siirappiin edes jonkinlaista tulkinnallista tunnetta.

Keskinkertainen musiikki olisi ollut helpompi hyväksyä, jos se olisi annettu alkuperäisnelikon toteutettavaksi. Todellisuuden paljastuttua Psycho Circus suli kuitenkin läjäksi muovia, josta puuttuivat niin henki kuin lumokin. Vieläkin on vaikea löytää todellista perustetta varatyövoiman käytölle. Myöhemmät livetallenteet ovat osoittaneet Crissin ja Frehleyn selvinneen levyn kappaleista lavalla vähintäänkin kunnialla, joten musiikillisesti päätös tuntui oudolta. Jos ratkaisua puolsi raha, meni yhtyeen maine hukkaan halvalla. Odotetun paluun jälkeen Kissistä tuli harmittavan nopeasti pilakuva itsestään.

Kissin jäsenten arvio: 3,3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Boom (2009)

Jos Psycho Circus oli aikanaan yllätys, oli ällistys vieläkin suurempi, kun Kiss runsaat kymmenen vuotta myöhemmin päätti pitkän levytystauon jälkeen palata studioon ja yhtyesoiton mutkattomaan maailmaan. Toteuttajina oli tosin aivan uusi kokoonpano. Psycho Circusin haamukitaristina ja Kissin kiertuemanagerina toiminut Thayer oli ottanut Frehleyn paikan – ja identiteetin – jo 2000-luvun alussa, ja pian sen jälkeen Singer oli palannut rumpujen taakse Crissin jätettyä yhtyeen lopullisesti.

Sonic Boomin filosofia oli yksinkertainen. Tarkoituksena oli karsia musiikista kaikki turha ja asettua tyylillisesti jonnekin vuoden 1976 tietämille. Sanomaa alleviivasi levyn kansitaide, jonka suunnitteli Rock and Roll Overin kannet muinoin toteuttanut Michael Doret. Sonic Boom tehtiin perinteiseksi rock-albumiksi kaunistelemattomine pintoineen ja ronskeine riffeineen. Se oli myös sikäli harvinainen Kiss-levy, ettei yhtye käyttänyt sävellystyössä lainkaan ulkopuolista apua.

Ohikiitävän hetken levy tuntui onnistuvan tavoitteessaan. Avausraita Modern Day Delilah kuulostaa odottamattoman elinvoimaiselta ja muutkin kappaleet astelevat lupaavasti sen viitoittamalle tielle. Varsin pian naamio alkoi kuitenkin liueta albumin kasvoilta. Vaikka Kiss toisti vanhaa konseptiaan tehokkaasti ja iskukykyisesti, sai se vain paikoin kiinni vanhasta taiastaan. Sen sijasta että vanha Kiss olisi herännyt henkiin sähköisenä ja iskevänä, pystyttikin Sonic Boom lähinnä taiten laaditun replikan, jonka ulkokuori on puiseva ja sisällä kumisee tyhjyys.

Levyn ongelma onkin sen ristiriidattomuus ja luovuuden puute. Esimerkiksi Singer ja Thayer soittavat levyllä korkeamman käsikirjoituksen mukaisesti sen sijasta että he toisivat kappaleisiin niiden kaipaamia nyansseja. Etenkin Thayer hahmottuu lähinnä Frehleyn soitosta lähestymistapansa ammentavaksi tarkkasormiseksi kopioitsijaksi. Niinpä kokonaisuus jää ponnettomaksi ja kappalemateriaali monta mittaa vajaaksi esikuvistaan. Muutamasta onnistuneesta raidasta – etunenässä herkullisen pateettinen Stand, megalomanian tematiikalla leikkivä Never Enough ja Singerin laulama All for the Glory – huolimatta Sonic Boom taidettiin sittenkin tehdä vain muistuttamaan että Kiss on yhä olemassa.

Mutta mikä Kiss? Siihen levy ei ole osannut vastata.

Kissin jäsenten arvio: ei arvioitu*

Video ei ole enää saatavilla

Monster (2012)

Kissiin itseensä Sonic Boom saattoi sittenkin iskeä virtaa. Kohta levyn ilmestymisen jälkeen nelikko ryhtyi nimittäin kehuskelemaan uudella työn alla olevalla albumilla, jonka oli tarkoitus nousta samalle viivalle Destroyerin ja Revengen kanssa. Yhtye nimesi uutukaisensa Monsteriksi ja juhlisti sitä asiaankuuluvalla oheistuotteella – keskikokoisen vahvistinkaapin kokoisella kirjalla, joka sisälsi ennennäkemättömiä kuvia yhtyeen historiasta.

Historia on vahvasti läsnä myös levyllä, tosin eri muodossa kuin yhtye lupasi. Monsterilla kaikuvat takaumat tuovat yhtyeen huippuhetkien sijasta mieleen lähinnä Love Gunin ja Animalizen kaltaisia rivialbumeita. Myös orkesterin soitossa on aavistuksen epäilyttävä ote. Singer ja Thayer tyytyvät jo toistamiseen jäljittelemään muiden soittotyyliä sen sijasta että rikastaisivat levyä omalla persoonallaan. Varsinkin Thayerin musiikki-identiteetti jää edelleen epäselväksi, vaikka mies on Monsterilla esillä aktiivisemmin kuin millään Kiss-albumilla aiemmin.

Levyn runko on kuitenkin takuuvarmaa työtä ja Kissin soitannollinen ote hämmästyttävän vireä. Hell or Hallelujahin, Shout Mercyn, The Devil Is Men ja Wall of Soundin kaltaiset kappaleet soivat häpeilemättömän suurina ja jyräävät sileäksi kaiken eteensä sattuvan. Näytön halun Monster välittääkin tuntuvasti edeltäjäänsä paremmin. Levyn jokainen raita on ahdettu täyteen sähköä ja voimaa, eikä sanoituksissakaan nöyristellä tai eletä myötähäpeän pelossa:

”I’ve got streaks in my hear
people point at me and stare
if they ask me I say yeah, I’m a freak”
(Freak)

Kuitenkaan Monster ei puhuttele. Pikemminkin levy puuduttaa kuulijan korvat yksitotisella tuotantojäljellään, joka salaa vain vaivoin sävellysten yksioikoisuuden. Levy tarjoaa enemmän ja rikkaampia yksityiskohtia kuin Sonic Boom, mutta kappaletasolle siirryttäessä albumin heikkoudet alkavat näkyä. Monster on täynnä lihaa ja pulssia, mutta sen sävelissä ei ole mitään järin oivaltavaa. Pikemminkin levy tuo mieleen eläintarhaan sullotun leijonan. Vaikka otus viittaa jollakin tavalla mytologisoituneeseen itsensä, ei se ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin täysihoidossa makaava laiska kissa.

Kissin jäsenten arvio: ei arvioitu *

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST…

Alive II (1977)

Alive! saattaa hyvinkin olla Kissin uran tärkein levy. Livekooste onnistui samaan aikaan kasvattamaan yhtyeen mainetta näkemisen arvoisena spektaakkelina sekä hyvin myyvänä levyttävänä artistina. Kun temppu toimi kerran, ei orkesteri kyseenalaistanut sen mahdollisuuksia toimia toiste. Niinpä jo kaksi vuotta Alive!:n ilmestymisen jälkeen kauppoihin kiidätettiin toista livetuplaa, Alive II:ta, jolla Kiss esitteli eläviä versioita Destroyerin, Rock and Roll Overin ja Love Gunin kappaleista.

Livelevyjä erottaneiden kahden vuoden aikana Kissin showsta oli tullut entistä suurempi ja säkenöivämpi. Samalla yhtye oli hioutunut yhä rutinoituneemmaksi koneistoksi, jonka jauhantaa vain Crissin ja Frehleyn sammiotolkulla nauttimat päihteet uhkasivat. Alive II:lla tämä koneisto näyttää parhaan puolensa, tosin jälleen sopivasti retusoituna. Vaikka Alive II:n antama kuva vuoden 1977 Kiss-showsta on uskottava, ei se kuitenkaan ole täysin autenttinen. Alive!:n tavoin monet levyn raidoista on kasattu studiossa livenauhoitusten päälle.

Vaan mitäpä siitä? Orkesterilla oli käytössään timanttinen kappalemateriaali ja sen otteista kuulsi kylmäverinen itseluottamus. Monin paikoin kappaleiden intensiiviset versiot – esimerkiksi Shock Me, I Stole Your Love, Beth ja Detroit Rock City – nostavat kokonaisuuden Alive!:n rinnalle, miltei ohikin, mutta levytuplan viimeinen neljännes estää kiekkoa kapuamasta todelliseksi klassikoksi. Kun tuoreen levykolmikon kappalemateriaalia riitti vain kolmelle levypuolelle Kiss päätti täydentää levyn viidellä uudella studioraidalla.

Ehkä sen olisi sittenkin kannattanut laittaa levylle uudet läpiluvut Rock ’n’ Roll All Nitesta, Deucesta ja kumppaneista. Uusista kappaleista nimittäin ainoastaan Frehleyn hulvaton Rocket Ride puoltaa ehdoitta julkaisunsa. Stanley ja Simmons päätyivät sitä vastoin täyttämään tilaa pikaisesti kasatuilla renkutuksilla, joista Simmonsin laatimaa Rockin’ in the USA:a on joissakin yhteyksissä ehdotettu jopa Kissin koko uran mitättömimmäksi lauluksi.

Viimeistään levyn päättävä Dave Clark -laina Anyway You Want It osoittaa, että uransa huipullakin Kiss saattoi hukata tyylitajunsa yllättävän helposti.

Kissin jäsenten arvio: 4,1 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Alive III (1993)

Kissin parhaasta kokoonpanosta käytäneen ikuista vääntöä, jossa yhteisymmärryksen tavoitteleminen on yhtä turhaa kuin koko aihe itsessään. Mutta jos – alkuperäiskokoonpanon kahdesti nähneenä – voisin vapaasti päättää, minkä Kiss-inkarnaation saisin paikan päällä kokea, hankkisin todennäköisesti tiketin Singerin ja Kulickin tahdittamalle Revenge-kiertueelle.

Alive III on luonnollisesti vain valikoitu ja hieman liian puhtaaksi korjailtu totuus siitä, millaisia konsertteja Kiss soitti 1990-luvun alussa, mutta riittää sellaisenaankin vakuuttamaan yhtyeen tuolloisesta iskukyvystä. Markkinoille oli juuri tullut orkesterin paras levy miesmuistiin, edellisen vuosikymmenen pöhöttynyt poseeraus oli jäänyt taka-alalle ja lauteilla hikoili suorastaan myrkyllisen terävä kokoonpano. Niinpä Alive III:lta aistii jotakin sellaista, mitä 1980-luvun lopun levyiltä ei osannut kaivatakaan – ehdan soittamisen ilon.

Mitään suoranaisesti uutta Alive III ei Kissin kappaleisiin tuo, tarjoaapahan vain hittikimaran melkoisella innolla soitettuna. Levy luo varsin tasapuolisen katsauksen yhtyeen koko tuotantoon upottaen Revengen kappaleet sujuvaksi osaksi Deucen, Creatures of the Nightin, Lick It Upin ja Detroit Rock Cityn viitoittamaa jatkumoa. Revenge-kiertueen tunnelmia Kiss taltioi myös Kiss Konfidential -videolle (1993), jolla kokonaisuus hahmottuu kuitenkin vain osin. Sen sijaan Kissology Volume Three: 1992–2000 -DVD:ltä (2007) löytyvä purkite Detroitista vuodelta 1992 on aidosti katsomisen arvoinen konsertti.

Kaikessa teknisyydessään ja ilmeisissä kappalevalinnoissaankin Alive III on arvokas dokumentti. Nauhoitteella soittaa yhtye, joka olisi saattanut tehdä historialleen tuntuvasti parempaa kunniaa kuin ylipitkäksi jäähyväiseksi venähtänyt reunion-konsepti lukuisine omituisine jatko-osineen.

Kissin jäsenten arvio: 3 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

MTV Unplugged (1995)

Yksi 1990-luvun ilmiöistä oli Music Televisionin esittämät unplugged-konsertit, joissa maineikkaat artistit riisuivat sähköiset kappaleensa akustiseen muotoon ja esittivät ne pienelle yleisölle ”intiimejä klubiolosuhteita” mukaillen. Usein konsertit näytettiin toistuvina uusintoina MTV:llä ja niiden kylkiäisiksi kiidätettiin kauppoihin keikkojen levyversiot. Maineikkaimmasta MTV Unplugged -esityksestä vastasi Nirvana, mutta kelpo jälkeä tekivät myös muun muassa Neil Young, Alice in Chains ja Pearl Jam.

Joukon jatkoksi kirjautui myös Kiss, jonka MTV Unplugged -showsta tuli lopulta käännekohta yhtyeen historiassa. Soitettuaan pätevän ja sujuvasti rullanneen setin osuvasti valittuja lauluja yhtye marssitti lavalle kaksi vierasta, tai pikemminkin perheenjäsentä, kuten Stanley ilmoitti. Hullaantuneen yleisön eteen kävelivät Peter Criss ja Ace Frehley, ja ensimmäistä kertaa yli 15 vuoteen saman lavan jakanut alkuperäiskokoonpano esitti Bethin ja 2 000 Manin. Konsertin päätteeksi mukaan kutsuttiin myös statistin asemaan valahtaneet Singer ja Kulick, mutta heitä yleisö ei enää kuunnellut. Se oli saanut vanhat sankarinsa takaisin.

Oli selvää, että tämän historiallisen paluun jälkeen Kiss ryhtyisi katsomaan taas taaksepäin.

Vaikka MTV Unplugged määrittyy levyksi, jolla uusi luku Kissin historiassa alkoi, olisi kohtuutonta pitää sitä ainoastaan Crissin ja Frehleyn paluulevynä. Musiikillisesti sen kiinnostavin anti tarjoillaan nimittäin ennen kuin varhaisvuosien pahat pojat tarttuvat puikkoihin. Kiss pohjusti konsertin kliimaksia sangen viihdyttävällä paketilla, joka soi ja helisi juuri niin luonnonmukaisena kuin tarkoitus olikin. Erityisen mainioita poimintoja levyllä ovat verevästi svengaavat Comin’ Home ja Sure Know Something, joita Goin’ Blindin ja A World Without Heroesin kaltaiset balladit tukevat hienosti.

Raikkaalta kuulostaa myös See You Tonight, himmeähkö beatleaaninen helmi Simmonsin soololevyltä, jonka kaltaiset kuriositeetit tekivät Kissin akustisesta showsta vähintään yhtä kiinnostavan kuin sen konsensushenkinen loppuhuipentuma.

Kissin jäsenten arvio: 3,5 tähteä*

Video ei ole enää saatavilla

Alive IV (2003)

Jos MTV Unpluggedit olivat 1990-luvun ilmiö, voinee iäkkään heavy-yhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhteiskonserteista puhua vuosituhannen vaihteen vitsauksena. Jousisektioiden tukeen turvautuivat tuolloin muutamatkin alkuperäisen luovuutensa kadottaneet jyräjoukot, kuten Scorpions, Metallica ja Deep Purple. Ja kuinka ollakaan, kun hankkeet vaikuttivat taloudellisesti tuottoisilta, liittyi joukkoon myös Kiss.

Kiss-sävelmien sinfoniointia oli kokeiltu jo 1990-luvulla, jolloin japanilainen Yoshiki sovitti Black Diamondin täysmittaiselle orkesterille Kiss My Ass -tribuuttilevyä (1994) varten. Nyt Kiss päätti kuitenkin toteuttaa orkesteroinnin koko illan mittaisena showna, johon bändi itse osallistui. Yhteistyökumppaniksi valittiin Melbournen sinfoniaorkesteri ja kohdemaaksi Australia.

Kiss toteutti konsertin kolmeen jaksoon niputettuna kavalkadina, joka alkoi tavallisena Kiss-konserttina, laajeni muutaman biisin ajaksi pienellä jousisektiolla vahvistetuksi paisutteluksi ja räjähti lopulta Kiss-meikkeihin sonnustautuneen sinfoniaorkesterin ja lapsikuoron ryydittämäksi megalomaniaksi.

Pääasiassa klassisimpiin – ja kuluneimpiin – Kiss-kappaleisiin nojannut Alive IV toimii kelpo viihteenä, mutta Kissin aiempiin livelevyihin verrattuna sillä kuuluu myös vuosien tuoma jähmeys, jota pompöösi orkesterointi korostaa. Kuten tällaisissa hankkeissa yleensäkin, sinfoniasovitusten tehtävänä on vain paisuttaa kappaleiden dramatiikkaa kolossaalisilla iskuilla. Suoranaisia uhkarohkeita sovitusmuutoksia levy ei esittele. Niinpä Alive IV on komeasta ulkoasustaan huolimatta jokseenkin laimea ja kertakäyttöinen tallenne.

Muutamia kohokohtia paketista kuitenkin löytyy. Paitsi että Kissin – tällä levyllä kokoonpanossa Stanley, Simmons, Criss, Thayer – rutiinitaso auttaa viemään kaikki kappaleet vähintäänkin hyväksytysti läpi, erottuvat eräät harvemmin livenä kuullut laulut edukseen. Esimerkiksi Australiassa pakolliseen ohjelmistoon kuuluva Shandi sekä kuoro-osuuksien myötä studioversionsa suuruuden tavoittanut Great Expectations ovat onnistuneita valintoja.

Alive!:n muinaiseen energiatasoon verrattuna Alive IV on juuri niin suureellinen ja tukkoon sovitettu esitys kuin kuvitella voi. Sellaisena levy on kuitenkin myös rehellinen. Tällaiseksi vuodet ovat Kissin tehneet, suureksi, viihdyttäväksi mutta samalla ennalta-arvattavaksi ja – auttamatta – epärelevantiksi.

Kissin jäsenten arvio: ei arvioitu*

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST…

Kissin toimintatavat tuntien on tuskin minkäänlainen yllätys, että orkesteri on kunnostautunut myös kappaleidensa säntillisessä kierrättämisessä. Yhtyeen musiikkia on niputettu jos jonkinlaisiksi kokoelmiksi, livetaltioinneiksi ja videotallenteiksi, joilla faneilta on poimittu taskurahat silloinkin kun varsinainen hittitehdas on seissyt. Jo 1970-luvulla yhtye paketoi kolme ensimmäistä levyään The Originals -boksiksi, ja vuoteen 2013 tultaessa virallisten Kiss-kokoelmien määrä huitelee iloisesti toisella kymmenellä.

Näihin kokoelmiin pätee tehokas nyrkkisääntö. Jos ostat yhden, kannattaa loput jättää kauppaan. Levyjen kappalelistat koostuvat nimittäin pitkälti samoista standardinumeroista ja mahdolliset täkykappaleet ovat yleensä kakkoskorin materiaalia. Esimerkiksi Smashes, Trashes and Hits -kokoelman (1988) bonusraidat (Let’s Put the X in the Sex, (You Make Me) Rock Hard ja Carrin laulama Beth) ovat kaikkea muuta kuin mielekäs syy hankkia levy kokoelmiin. Nowhere to Run -kaunokkia lukuun ottamatta saman tuomion voi antaa neljä uutta raitaa esitelleeseen Killersiin (1982), jolla Kiss koetti epätoivoisesti paikata Elderin aiheuttamia kolhuja ja pelata aikaa miehistöongelmiensa keskellä.

Video ei ole enää saatavilla

Jos Kissiin haluaa ottaa tuntumaa kokoelman kautta, kannattaa rahat sijoittaa vuonna 1978 julkaistuun Double Platinum -albumiin, jonka vinyylipainoksen kiiltävät kohokuvakannet ovat jo itsessään kelpo keräilykohde. Varsin virheettömästi koostettu kokoelma tiivistää yhtyeen varhaisen kultakauden huippuhetket lähtemättömästi ja on ensiluokkainen johdatus Kissin musiikillisiin lähtökohtiin. Lähes saman kappaleluettelon voi löytää myös reunion-huumassa julkaistulta Greatest Kiss -kokoelmalta (1997).

Hieman laajempaan tutustumiseen voin suositella myös neljän levyn Ikons-koostetta (2008), jolla jokainen alkuperäisjäsen on saanut oman levynsä. Sen sijaan Kissin myöhempiin aikoihin ei ole yhtä kattavaa oikotietä. Oireellista kyllä, 1980- ja 1990-lukujen kappaleita on poimittu kokoelmille vain harvakseltaan.

Kiss on julkaissut uutterasti myös liikkuvaa kuvaa. Yhtyeen vuonna 1978 purkittama C-luokan tieteiselokuva Kiss Meets the Phantom of the Park on kulttimaineensa ansainnut – ja loistokatseltavaa pienessä humalassa – mutta yhtyeen todellisesta olemuksesta kiinnostuneiden kannattaa keräillä kokoelmiinsa yhtyeen eri vuosikymmenten lavaosaamista ja satunnaisia haastatteluja kattavasti esittelevä Kissology-sarja. Videotallenteiden todellinen helmi on kuitenkin elokuvamittainen Kiss-dokumentti X-treme Close-up (1992). Hyvin toimitetussa historiikissa Revengen aikainen kokoonpano käy mutkattomasti ja jokseenkin rehellisesti läpi Kissin koko pitkän matkan. Karismaattista kerrontaa on höystetty pätevillä livekatkelmilla ja muulla oheismateriaalilla.

Video ei ole enää saatavilla

…AND THE REST!

Maailmasta löytyy aina keräilijöitä, joiden ostohimo ei tyydyty siinäkään vaiheessa kun suosikkiyhtyeen diskografia on kasassa. Kun kokoelma alkaa olla täydellinen, siirrytään erikoispainoksiin ja singleihgin. Ja jos rahaa on vielä niiden jälkeen jäljellä, ryhdytään tutkimaan mitä yhtyeen jäsenet ovat puuhastelleet emoaluksen ulkopuolella.

Niitä, jotka ovat harkinneet kohdistavansa tällaisia käytösmalleja Kissiin, lienee paikallaan varoittaa. Vaikka vuoden 1978 soololevyt muodostavat musiikillisesti kiinnostavan ja jopa herkullisen paketin, ei kukaan yhtyeen jäsenistä ole yltänyt näiden äänitteiden tasolle myöhemmillä soolojulkaisuillaan. Eivätkä jälkeen Kissin myöhemmätkään jäsenet ole tuottaneet järin kummoista jälkeä yhtyeen ulkopuolella.

Esimerkiksi Crissin Out of Control (1980) ja Let Me Rock You (1982) ovat vain kalpeita toisintoja esikoissoolon tyylipaletista ja 1990-luvun paluualbumi Cat #1 (1994) jäi muutamaa onnistunutta laulua lukuun ottamatta jähmeäksi sikermäksi postgrungeaaniseen äänimaailmana upotettua taparockia. Miehen balladilevy One for All (2007) on puolestaan suurisydäminen mutta kiusallisen huono tekele, jonka materiaali jää matkojen päähän Kissin aikaisen soololevyn parhaista paloista.

Video ei ole enää saatavilla

Vastaavasti Frehleyn soolotuotantoa leimaa vahva 1980-lukulaisuus, joka kuuluu niin tuotannossa kuin lähestymistavoissakin. Niinpä miehen levyjä kannattaa lähestyä varovaisesti, vaikka jokaiselta löytyy pätevääkin materiaalia. Verevimmillään Frehley on ollut Frehley’s Comet -yhtyeensä eponyymillä debyytillä (1987) sekä muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneellä raakasointisemmalla Trouble Walkin’ –soolollaan (1989). Tämän levyn vierailijakaartiin kuului myös Peter Criss.

Video ei ole enää saatavilla

Stanleyn ja Simmonsin palasivat sooloprojektien pariin vasta 2000-luvulla Kissin pitäessä pitkää levytystaukoa. Miesten soololevyt, Stanleyn Live to Win (2006) ja Simmonsin Asshole (2004), noudattivat kuitenkin oireellisella tavalla 1970-luvulla vakiintuneita rooleja. Live to Win esitteli Stanleyn umpiluotettavana ja maneerinsa hallitsevana rockarina, jonka musiikkia leimasi kuitenkin samalla riskittömyys ja perussuorittaminen. Asshole oli puolestaan kokolailla käsittämätön kooste yökerhoviihdettä, Beatles-pastisseja ja machorockia. Vailla selkärankaa madellut levy tuntui olevan omahyväinen huomautus siitä, että Simmons uskoo voivansa tehdä mitä tahansa, koska sattuu olemaan rikas, kuuluisa ja vieläpä ukkosen jumala.

Video ei ole enää saatavilla

Sen suositeltavampaa materiaalia eivät ole muutkaan väljästi Kiss-johdannaiset levyt. Vinnie Vincent Invasionin 80-lukulainen ujellus osoittaa että miehellä on ollut kyllä kyky kirjoittaa tehokkaita melodioita, mutta turboahdettu toteutus, päämäärättömästi syöksyilevät nuottitulvasoolot ja hyönteismäisellä korkeudella liidellyt laulu tekevät levyistä lähinnä varoittavia esimerkkejä. Yhtä lailla oman julkaisuaikansa äänikuvaa noudattavat vuonna 1997 perustettu Bruce Kulickin tähdittämä, Seattlen varjoihin hamunnut Union sekä Eric Singerin hauskanpitobändi Eric Singer Project.

Eric Carr ei puolestaan ehtinyt koskaan virallisen sooloalbumin tekoon, mutta hänen tekemiään demoja on niputettu kahdeksi postuumiksi kokoelmaksi (Rockology, 2000 ja Unfinished Business, 2011). Levyiltä aistii sen hartauden, jolla Carr musiikkiin suhtautui, mutta tuotannoltaan ja tasolta vaihtelevat nauhoitukset muodostavat lähinnä tirkistelytason kokemuksen miehen ulosantiin.

Video ei ole enää saatavilla

Demokokoelmia on laadittu luonnollisesti myös itse emoyhtyeen tuotannosta. Kissin luovaan prosessiin on sisältynyt paljon kokeilua, hylkäämistä ja sivupolkuja, ja kaikkien hartaasti palvottujen yhtyeiden tavoin Kiss on joutunut hyväksymään näiden tekeleiden epävirallisen leviämisen fanilta toiselle. YouTube onkin täynnä toinen toistaan tuhnuisempia ja harvinaisempia sävelhahmotelmia, levylle päätymättömiä lauluja sekä katkelmia yhtyeen harjoituksista.

Vielä 1990-luvulla ei arkistojen penkominen ollut näin helppoa. Tuolloin ostin hyllyyni kohtuuttoman määrän Kissin demokoosteita, joiden kuriositeettiarvo ei ollut juuri kuunteluarvoa suurempi. Ilo olikin suuri kun Tavastian levymessuilta löytyi kiekko, jolle oli taltioitu Wicked Lesterin julkaisematon levy sekä Kissin ensimmäinen demo. Hymy hyytyi kohtalaisen nopeasti Wicked Lesterin omituisen kollaasirockin parissa – olkoonkin että huiluin sävytetty Shen ensi versio oli vähintään kiinnostavaa kuultavaa – mutta Kissin vuonna 1973 purkittaman demon edessä suuni loksahti auki. Demon viiteen raitaan oli paketoitu kaikki se intohimo, joka tuntui vuosien varrella laimenneen.

Siellä soi katu, siellä soi lika, siellä soi halu menestyä. Bändin ote oli röyhkeä, kaunistelematon, suurpiirteinen, pelkistetyn rock. Deuce, Cold Gin, Strutter, Watchin’ You, Black Diamond – koko Eddie Kramerin tuottama kappalekvintetti soi otteella, josta menestys leikkasi myöhemmin liian paljon pois.

Olisiko kaikkien näiden vuosien jälkeen kohtuutonta sanoa, että Kiss ei ole koskaan kuulostanut niin hyvältä kuin ensimmäisellä demollaan?

Video ei ole enää saatavilla

* Kissin jäsenten antamat arviot on laskettu keskiarvoina Simmonsin, Stanleyn, Crissin ja Frehleyn kommenteista, jotka on koottu David Leafin ja Ken Sharpin teokseen Kiss – Behind the Mask (2004).

Sedät jaksaa meikata.

Naamiohuvit jatkuvat.

Nelikymmenvuotisen uransa aikana Kiss on koetellut faniensa kärsivällisyyttä ja lompakkoa monta kertaa, milloin keskinkertaisilla levyillä, milloin huonoilla elokuvilla, milloin joutavalla kierrätysmateriaalilla. Jollakin tavalla orkesteri on kuitenkin aina kääntänyt harharetkensä edukseen, mytologisoituneiksi lisäluvuiksi mittavaan historiaansa.

Yhden peruuttamattoman virheen keulakaksikko Paul Stanley – Gene Simmons on kuitenkin tehnyt. Kun he 2000-luvun alussa pukivat rumpali Eric Singerin ja kitaristi Tommy Thayerin Peter Crissin ja Ace Frehleyn sotisopiin, särkyi jotakin olennaista.

Yhtyeen tarkoituksena oli kenties viestittää, että Kiss on enemmän kuin tekijänsä. Pienellä naamioleikillä oli kuitenkin suuri semanttinen sivuvaikutus: Kissistä tuli lopullisesti oma tribuuttiorkesterinsa. Kieltäessään Thayerilta ja Singeriltä mahdollisuuden omaan identiteettiin Kiss pysäytti itsensä. Se jättäytyi väkinäiseen rock ’n’ roll -juhlaan, jossa ei ollut mennyttä eikä tulevaa.

Siihen nähden on ilahduttavaa, että Kiss yrittää olla jälleen yhtye. Kolmen vuoden takainen Sonic Boom oli puisevasta materiaalistaan huolimatta vilpitön yritys löytää Kissin juuret uuden kokoonpanon avulla. Monsterilla yhtenäisyyden sanomaa huudetaan entistä itsevarmemmin. Tarkoitus ja keinot ovat tuntuvasti paremmat kuin Crissin ja Frehleyn paluulevynä mainostetulla Psycho Circusilla (1998), jolla soitti pääasiassa lauma studiomuusikoita.

Monsterin päätehtävä lieneekin osoittaa nykyisen kokoonpanon iskukyky ja rakentaa sille oma persoona. Jos Sonic Boom oli tämän julkilausuman hutera hahmotelma, vyöryy manifesti nyt päälle väellä ja voimalla. Monster on suoraviivainen ja teeskentelemätön levy, jolla Kiss toteuttaa parhaansa mukaan käsitystään siitä, miltä Kissin pitää kuulostaa. Virman luovuuden tämä lähtökohta ehkä nujertaa, mutta elinvoimaa ja irvistystä albumilla on senkin edestä. Moni Kissin aikalainen ei tällaiseen lopputulokseen pystyisi.

Levyn musiikillinen tontti on helppo määritellä. Yhtye on palannut nelihenkisen alkuvoiman lähteille, ilman ulkopuolista sävellysapua. Monster rynnii aitojen läpi tymäköillä riffeillä, pinnassa murisevalla bassolla, intensiivisellä laulannalla ja stadionkuoroiksi kasvavilla kertosäkeillä. Kappaleiden ytimen muodostaa mutkaton bändisointi, jonka Stanley ja Greg Collins ovat pyrkineet tuottamaan mahdollisimman muhkeaksi ja konstailemattomaksi.

Albumi pursuaa takautumia vuosien 1976 ja 1992 väliltä. Ne voivat herätä yksittäisestä kitaran vingahduksesta, Stanleyn ja Simmonsin lauluharmonioista, lehmänkellosta, seksistisesti uhoavasta riimistä tai jostakin tavoittamattoman tutusta sointukulusta. Monster ei kuitenkaan mielistele tai pyri toistamaan mennyttä liian orjallisesti. Se on pikemminkin sikermä ruumiillisiksi muuttuneita ilmaisutapoja, joiden pohjat on luotu vuosikymmeniä sitten Love Gunin (1977) ja Animalizen (1984) kaltaisilla levyillä.

Yksi ilmeinen puute erottaa kuitenkin uuden ja vanhan toisistaan. Sonic Boomin tavoin Monster kärsii varsinaisten iskusävelten puutteesta. Levyn avaava Hell or Hallelujah uhkaa lyödä kuulijan kanveesiin, mutta tyrmäyksen sijasta Kiss tyytyy pullistelemaan hauistaan. Hetkellinen innostus herää usein, mutta pidemmän päälle mukilointi turruttaa. Levyn pulssi hukkuu yksitotisesti mäiskittyjen riffien alle, ja siellä täällä soivat nyanssivaihtelut – Eat Your Heart Outin glam rock -harmoniat, Last Chancen AC/DC-flirtti ja Long Way Downin popahtavampi ote – ovat sittenkin vain kimalletta monoliitin päällä.

Kappaleiden välinen jännite rakennetaan tuttuun tapaan Stanleyn ja Simmonsin persoonien varaan. Freakin kaltaisilla kappaleilla Stanley osoittaa hallitsevansa perinteisen rock-laulun kaavan täydellisesti, kun taas Simmons antaa ilmaisunsa rönsyillä vapaammin. Kuitenkin miesten välinen kuilu on kapeimmillaan miesmuistiin. Esimerkiksi Stanleyn kirjoittama Shout Mercy on vanhahtavassa raskaudessaan huomattavan lähellä Simmonsin repertuaaria, ja miesten yhteistyössä kynäilemä The Devil Is Me yhdistää luovat voimat ilkeästi virnuillen. Simmonsin tähtihetki on rujo Wall of Sound, jonka maanittelevan viileää melodisuutta mahtuisi levylle kosolti enemmänkin.

Kärkikaksikon takaa pilkistää myös kolmas hahmo. Monster jää ajan lehdille albumina, jolla fanien ylenkatsoma Thayer asettuu lopullisesti osaksi Kissin luovaa yhteisöä. Mies on ollut kirjoittamassa peräti yhdeksää levyn kappaleista, ja signeeraa työnsä hoitamalla Outta This Worldin lauluvelvollisuudet – fraseeraten rivejään oireellisen frehleymaisella otteella. Klassisen Kiss-levyn kaavaa noudattaen myös Singer päästetään ääneen yhden kappaleen ajaksi.

Monster osoittaa erinomaisesti, että Kiss on jälleen luova yksikkö − ja Singer−Thayer juuri sellainen esimiehilleen lojaali aseenkantajakaksikko jota Stanley ja Simmons ovat varmasti etsineet. Tämä on myös levyn heikkous. Yhtyeen uraa värittäneet tyylirikot ja erilaisten soittajapersoonien summana syntynyt ristiriitainenkin monipuolisuus ovat tiessään. Etenkin Singerin soitosta on karsiutunut pois kaikki se särmä, jonka mies toi yhtyeeseen edellisellä visiitillään 1990-luvun alussa. Vika on tuskin rumpalissa itsessään – kappalemateriaali jättää vain vähän tilaa soitannollisille tulkinnoille.

Monsterin ilmestyessä Simmons kehaisi levyn olevan sekoitus Destroyeria (1976) ja Revengea (1992). Rinnastus kahteen klassikkoalbumiin lienee mainospuhetta, mutta viittaa myös aitoon ylpeyteen uutukaisesta. Valitettavasti Monsterista ei ole saappaantäytteeksi. Kun sen kolhoa jauhantaa kuuntelee rinnakkain Destroyerin vuoristoratamaisen fantasiamaailman kanssa, ymmärtää kouriintuntuvasti, mitä levyltä kaipaa.

Musiikissa on aivan liian vähän sitä taikaa, mystiikkaa ja tähtipölyä, joka houkuttelisi katsomaan maskin taakse.

63 Kiss on jälleen – ehkä ensimmäistä kertaa sitten reunion-seikkailujensa – aito ja aggressiivinen rock-yhtye. Yhtyeen lähihistoriaan verrattuna Monster onkin elinvoimainen tervehdys yhtyeeltä, jonka maun luulin väljähtäneen jo aikoja sitten. Koko uran mittakaavassa Monster joutuu kuitenkin taipumaan monelle paremmalleen. Lukuisia klassikkotason levyjä suoltaneelta yhtyeeltä albumi on korkeintaan keskinkertainen suoritus. Vieläköhän Stanleylla ja Simmonsilla olisi kanttia kilauttaa Bob Ezrinille?

Video ei ole enää saatavilla

Kantrijodlaajan vihoviimeinen äänitys Years Ago tallennettiin vain kaksi päivää ennen Rodgersin kuolemaa ja kuulosti tältä.

Video ei ole enää saatavilla

Asetelma on puhutteleva, mutta ei ainutlaatuinen. Vaikean sairauden uuvuttamina levyttäneitä artisteja on piisannut viime vuosiin saakka.

Vanha kansanviisaus kehottaa puhumaan kuolleista vain hyvää tai ei mitään. Nyt saatetaan ottaa pieniä vapauksia kyseisestä säännöstä, sillä seuraavassa on viiden albumin mittainen katsaus siihen, millaisia tuotoksia on syntynyt kilpajuoksussa noutajaa vastaan. Winehouse, Buckleyt, Mark Sandman ja muut äkkikuolijat on tiputettu kyydistä. Tälle listalle päästäkseen artistin on pitänyt oikeasti olla henkitoreissaan studiossa.

#1 Queen: Innuendo + Eric Carr / Kiss: Revenge (1991)

Hiljattain muisteltiin Freddie Mercuryn kuolemaa. Keski-ikää kolkuttelevat Queen-fanit saattoivat säpsähtää tajutessaan, että Farrokh Bulsaran kuolemasta tuli todella kuluneeksi jo 20 vuotta. Kenties joku havahtui ajan katoavaisuuteen ja ymmärsi keskittyä kuoleman sijasta elämään.

Hedonististen vuosikymmenten joukkotilinteko, AIDS, koitui Mercuryn kohtaloksi. Sairaus oli vielä 1990-luvun alussa suuri tabu, ja Mercurykin kertoi siitä julkisesti vain päivää ennen kuolemaansa 24. marraskuuta 1991. Ilkeämieliset innuendot hiv-positiivisuudesta kiusasivat maestroa viimeisiin päiviin asti ja tabloidlehdet ajoivat laulajan asuntoonsa eristyksiin.

En ole koskaan päässyt Queenin kuorta syvemmälle albumien kautta, joten yhdeksän kuukautta ennen Mercuryn kuolemaa julkaistun Innuendon musiikillisen annin ruotiminen jääköön vihkiintyneemmille. Mercuryn kuihtuminen on silti erityisen riipivä tarina kelle tahansa, sillä langanlaihan luuviulun kontrasti maskuliinista elinvoimaa tihkuneeseen lavailmiöön oli järkyttävä.

Innuendon selvimpiin lähtöviesteihin kuuluu sen ylittämätön hitti Show Must Go On. Mutta josko maallikkokin uskaltaisi väittää, että poiminta synkeän mahtipontisen nimibiisin teksteistä summaa Mercuryn elämänfilosofian vielä raastavammin?

”You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be
Be free with your tempo, be free be free
Surrender your ego – be free, be free to yourself”

Video ei ole enää saatavilla

Samana päivänä Mercuryn kanssa ajasta iäisyyteen siirtyi Kissin rumpali Eric Carr, jonka leikkauksella poistettu sydänkasvain oli jättänyt fataalit jäljet 41-vuotiaan ruumiseen. Revenge-albumin tekovaiheessa kannuttajan kunto oli niin huono, että voimat riittivät vain taustalaluihin Eric Singerin korvatessa hänet patteriston takana. Carrin viimeinen palvelus firmalle nimeltä Kiss ovat taustavokaalit Argent-coverissa God Gave Rock’n’Roll to You II. Pompöösin tulkinnan videossa mäiskeestä sentään huolehtii Carr itse.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtye kunnioitti uskollisen työntekijänsä panosta myös päätösraidalla Carr Jam 1981, jossa Carrin ytimekäs rumpusoolo sai ympärilleen hänen laatimansa riffin. Tuon riffin varaan rakentui aikoinaan Frehley’s Cometin debyyttilevyn raita Breakout.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Joey Ramone: Don’t Worry About Me (2002)

Ramonesin viesti maailmalle vuonna 1976 oli yksinkertaisuudessaan lähes arrogantti: ”Toisin kun tähän asti on väitetty ja tästedes tullaan uskottelemaan, soittotaito tai viehättävä ulkonäkö eivät ole edellytyksiä vallankumouksellisen toimivalle musiikille”. Tämän oivalluksen symboli oli yhtyeen laulaja Jeffry Hyman alias Joey Ramone, tuo parimetrinen Frankenstein-jätkä.

Tultaessa uudelle vuosituhannelle hän oli nimenomaan symboli, ei enää merkittävä muusikko. Kuten eivät muutkaan Ramonet.

Vuonna 2001 Ramonella todettiin imusolmukesyöpä. Niinpä Joey kiirehti yhdessä Daniel Reyn ja kavereidensa (Misfitsien Jerry Only ja Dr. Chud, Marky Ramone, The Damnedin Captain Sensible ja niin poispäin) kasaamaan vielä yhden levyn.

Levyn otsake sanoo sen, mitä omaiset tahtovat kuulla ja mitä menetyksen jälkeen voi itselleen toistaa: älä huoli, sitä ei vainajakaan olisi toivonut. Levy on yhtä sympaattinen kuin esittäjänsä, mutta sen musiikilliset ansiot ovat erittäin keskinkertaiset. Dee Dee ja Johnny Ramonen kuolemat pian Joeyn jälkeen synkensivät 2000-luvun Ramones-kulttuuria entisestään.

Mikä ikävintä, levyltä ja Ramonen soolouralta muistetaan lähinnä väsähtänyt What a Wonderful World -cover, josta duunattiin Dreamers-leffasta tutun Michael Pittin tähdittämät ja Debbie Harryn ”ohjaamat” videojäähyväiset.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuksena vielä sävelet, joita kuunnellen Joey Ramone poistui tästä maailmasta, kenties seuraavien sanojen myötä:

”In a little while
This hurt will hurt no more
I’ll be home, love!”

Video ei ole enää saatavilla

3. Warren Zevon: The Wind (2003)

Warren Zevon oli sarkastinen laulunkirjoittaja, jonka 1970-luvun albumien kansista katseli tietäväistä terävyyttä huokunut kiharapää. Hän oli kuin Elton Johnin, Bruce Springsteenin ja Harry Nilssonin riivattu risteytys, fiksu ja koketti. Hieman kuin jenkkien Juice, mutta pienemmällä renttuprosentilla.

Zevon oli lääkärikammoinen tupakkamies, mikä on arvatenkin huono yhdistelmä. Elokuussa 2002 tuli diagnoosi keuhkosyövästä, joka ei – yllättävää kyllä – ollutkaan röyhyttelyn vaan asbestin aikaansaamaa. Kuivasta huumoristaan tunnettu muusikko saattoi löytää ironiaa siitä, etteivät keuhkot luhistuneet tietoisen tupakointivalinnan, vaan alkuperältään tuntemattomaksi jääneen asbestialtistuman tuloksena.

Lääkäri antoi Zevonille kolmisen kuukautta elinaikaa. Hän kieltäytyi syöpähoidoista arvellen niiden romuttavan nautinnon viimeisistä päivistä, jotka Zevon päätti käyttää levyttääkseen jäähyväisalbumin The Wind (2003). Levyn sessioista tuli hitonmoiset jenkkirockin all stars -karkelot: vierailemassa kävivät Jackson Browne, Tom Petty, Ry Cooder, Don Henley, Bruce Springsteen, Emmylou Harris ja monet muut.

The Windin kannesta katsoo eri mies kuin takavuosina. Pirullisen ovela tapitus on huuhtoutunut ilmeeseen, joka voi olla yhtä hyvin väsynyt tai seesteisen levollinen. Kansien sisältä löytyy muutoin tuttua huttua, mutta viimeisellä albumillaan Zevon teki Ramonet ja horjahti kornien lainabiisien sudenkuoppaan puhkikuluneella Knockin’ on Heavens Doorilla. Muu tuotantotiimi piti ajatusta huonona, mutta ehkä biisivalinta oli päätösluku zevonmaiselle huumorille.

Zevon esiintyi lukuisat kerrat David Lettermanin talk show’ssa, ja siellä hän teki elämänsä viimeisen keikankin lokakuussa 2002. Lähetyksen ainoana kunniavieraana esiintynyt Zevon soitti lähetyksen kruunuksi kuuluisan laulunsa norjalaisesta palkkasoturista, ja kun biisi päättyi, saattoi liikutuksen merkit lukea Lettermanin kasvoilta. Zevonin visiitit Lettermanin ohjelmassa taisivat perustua levymyynnin maksimointia enemmän ihan oikeaan kaveruuteen.

Lääkäriarvion mukaan Zevonin olisi pitänyt kuukahtaa jo kuukauden kuluttua tästä tv-esiintymisestä, vaan mitä vielä. Elämää riitti vielä lähes vuoden päivät, ja sinä aikana Zevon ehti vielä näkemään lapsenlapsensa syntymän – sekä The Windin julkaisun. Enjoy every sandwich.

Video ei ole enää saatavilla

4. Johnny Cash: American V – A Hundred Highways (2006)

Kultasormi Rick Rubinin kuuluisin kasvonkohotus on Johnny Cashin vuonna 1994 startannut American-levysarja, jolla taiteelliseen ja kaupalliseen aallonpohjaan tipahtanut Johnny Cash viimeistään tavoitti amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden syvimmätkin sopukat. Nirso ja särökitaroilla pilattu nuoriso houkuteltiin kuulolle tulkitsemalla Soundgardenia ja Nine Inch Nailsia, ja viimeisetkin räkänokat noukittiin tummanpuhuvan kantrisankarin matkaan Beavis & Butthead -vierailulla.

Iso siivu Cashin järkyttävän pitkästä levytyshistoriasta on keskinkertaista rämpyttelyä tai virrenveisuuta, mutta ikoninnälkäiselle sukupolvelle oli vihdoin tarjota jotain muuta: dramaattisista mustavalkokuvista tuttu tiukan linjan mies, jonka nelikirjaiminen sukunimi tarjosi reilun ja suvaitsevan version amerikkalaispatriotismista.

Mutta Cashilla oli pitkä menneisyytensä, ja sen alkoi huomata kehonsakin: keskushermosto rapistui 2000-luvulla kiihtyvää tahtia ja puhekyky alkoi kärsiä. Apokalyptinen neljäs American-levy The Man Comes Around (2002) on vielä väkevä monumentti ikääntyneestä Cashista, mutta senkin teon jälkeen Rubin ja Cash jatkoivat nauhoituksia metsämökissä keskellä Tennesseetä.

Jäätyään leskeksi vuoden 2003 toukokuussa Cash alkoi väsyä. Sessiomuusikot olivat puhelinsoiton päässä valmiina palaamaan äänityksiin aina, kun Cashin vointi sen salli. Paikoin mies mustissa sai suorastaan puristaa sanat suustaan eikä hänen äänellään ollut enää tekemistä sen väkevän baritonin kanssa, joka aikanaan pani Glenn Danzigin ja Mike Nessin jäykäksi kunnioituksesta. Tunnelma äänityksissä oli kuitenkin lämmin ja harras – harvemmin tuottaja nauttii ehtoollista artistin kanssa.

Cash kuoli syyskuussa 2003 samana päivänä kuin American-sarjaa summannut Unearthed-boksi oli saatu viimeisteltyä. Viikatemiehen varjostamien studioaikojen tuloksena syntynyt American V: A Hundred Highways julkaistiin vasta ruumiinvalvojaisten mentyä. Vuonna 2010 ilmestyi vielä jenkkisarjan kuudes kiekko, joka oli niin ikään viimeisten äänitysten satoa, mutta American V jäi elämään Cashin viimeisten kuukausien dokumenttina.

Se on itse asiassa tämän viisikon ainoa lätty, jolla fyysinen rapistuminen ja kuoleman läheisyys ovat kouriintuntuvasti läsnä, kuten tässä Gordon Lightfoot -versioinnissa. Sovitus etenee kuitenkin lempeästi ja antaa Cashin ottaa oman aikansa.

Video ei ole enää saatavilla

5. Topi Sorsakoski: Tummansininen Sävel (2011)

Kesällä 2011 aloiteltiin Flow-lauantaita, kun saapui murheellinen uutinen. Pekka Tammilehdon oli nujertanut keuhkosyöpä.

Iskelmälegendan sauhuttelun huomioon ottaen sairaus oli ajan kysymys, mutta menetys kouraisi perinteisen iskelmäyleisön ulkopuolellakin, myös Suvilahdessa.

Sorsakoski vakuutti taistelevansa syöpää vastaan viimeiseen asti. Siitä huolimatta, että jokainen lukemattomista savukkeista oli syventänyt kohtalokkaan taudin sillanpääasemia hengityselimissä. Röökaamisen lopetus oli työn alla, mutta kuten 58-vuotiaana kuollut Sorsakoski viimeisellä levyllään laulaa, tuli pelattua viimeiseen korttiin.

Sorsakoski tiesi, että kamppailu on hävitty, mutta ei antanut tiedolle valtaa. Reaalisen maailman tosiasioiden ei sopinut murentaa pohjaa taiteilijan luomistyöltä.

Cashin ja Sorsakosken viimeisiä studioalbumeita yhdistää metodi ”äänitetään kun jaksetaan”. Studioon mentiin aina, kun vointi sen salli, ja kotiverannalta siintävä Ähtärinjärvi antoi sisua laulaa, vaikka syöpähoidoista aiheutuneet haavaumat suussa tekivät kipeää. Tummansininen sävel ei ole mitään tangomasokismia tai korutonta piehtarointia suomalaismasennuksessa, vaan ytimekäs kokonaisuus rikkaasti sovitettua popiskelmää. Moody Bluesin Candle of Life on törkeän hyvä covervalinta.

Levyn ainoana kysymysmerkkinä on Lou Reedin Perfect Dayn versioinnin tarpeellisuus, tai ainakin sen hämmentävän kulmikkaasti suomennetut sanoitukset, joissa tissutellaan ensin sangriaa puistossa ja sen jälkeen mennään ruokkimaan apinaa. Siinäpä kiintoisa mielikuva suomalaisen laatuajasta. Esa Pulliaisen upea Weeping Willows -fiilistely levyn lopussa kuitenkin hyvittää kielikukkaset ja tahtoo pusertaa suolavedet raavaammankin silmiin.

Johnny Cash tuijottaa American V –levyn kannessa tuolistaan vakavana, alaviistoon kohti tyhjyyttä, ehkä jonkun mielestä murtunut ilme naamallaan. Tummansinisen Sävelen kannessa on puolestaan tyylikäs harmaasävyinen sivukuva hattua päähänsä asettelevasta laulajasta. Vai ottaako hän kuuluisaa lieripäähinettään pois? Onko Sorsakoski lähdössä jonnekin vai asettamassa hattua naulaan työpäivän päätteeksi?

Video ei ole enää saatavilla

Tiesitkö, että Paul Stanley on valmistettu Sinun rakastamistasi silmälläpitäen?

Vuonna 1979 Kiss, tuo suurieleisen ja teatraalisen rockin mammutti, oli ahdingossa. Aika oli ajelemassa ohi maskibändin verta ja tulta syöksevästä imagosta, eikä yhtyeellä ollut enää musiikillisestikaan kovat piipussa; viimeistään Kiss-jäsenten samana päivänä julkaistut soololevyt olivat vieneet bändistä mehut.

Pelastaakseen tilanteen häpeämättömäksi markkinointipuolella kehittynyt yhtye organisaatioineen teki musiikillisesti opportunistimman loikkauksensa: Dynasty-levyn johtokappaleessa se yhtyi ajan henkeen kuin hirviö kaunottareen ottaessaan omakseen disco-soundin.

Tulokset ovat – ehkä salamaniskuilla höystettyä väliosaa ja Ace Frehleyn kitarasooloa lukuunottamatta – rockfanin korvaan edelleen selkäpiitä karmivia. Menestystä I Was Made for Loving You kuitenkin saavutti: se myi platinaa Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja ampui listojen kärkeen Ausrtaliassa ja Keski-Euroopassa. Ja se soi raajojen liikutteluun ja parinmuodostukseen tähtäävien viihderavintoloiden ämyreissä yhä.

2000-luvun discorock-buumin näkökannasta I Was Made for Loving You on ollut tyylillisesti uraauurtava kappale ja siten viime vuosinakin taas ajan hermolla.

Maskin takana -kirjassa kitaristi Ace Frehley ja laulaja-basisti Gene Simmons teilaavat kappaleen miltei samoin sanoin: ”Maailmanlaajuinen hitti, mutta ei se ollut Kissiä.”

Laulaja-kitaristi Paul Stanley kertoo kuunnelleensa disco-jumputusta ja tehneensä ”kaavamaisen” kappaleen rumpukoneen jyskeessä siltä istumalta, ottaen mukaan ”kaikki tanssilevyjen kliseet ja efektit”. Stanley sävelsi kappaleen sittemmin luottoapuriksi osoittautuneen Desmond Childin ja kappaleen ääliömäisen tarttuvan kertosäkeen ideoineen tuottaja Vini Poncian kanssa.

Kuriositeettina mainittakoon, että kappaleen levyversiolla rumpuja soittaa heikossa soittokuosissa tuolloin olleen Peter Crissin sijasta Anton Fig. Myöskään klassista modulaatiota möyhyävä basso ei ole Gene Simmonsin soittama. Eli ei kappaleella tosiaankaan ole ihan kauheasti tekemistä Kissin kanssa, mutta kyllä se päähän soimaan jää.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

I Was Made for Lovin’ Youlla on arvonsa jo siitä tehtyjen pastissien perusteella. Jo kotoiset kasarihevarimme Lordi ja Reckless Love ovat sovittaneet itselleen passeliksi kappaleen sointukulun ja poljennon. Varsinaisia covereita kappaleesta on tehty rutosti, tunnteuimpina näistä kenties kotimaisen metallibändin Embrazen, sleaze rock -yhtye Faster Pussycatin, näyttelijä-muusikko Jack Blackin ja saksalaisen teknotähden Scooterinversiot.

Video ei ole enää saatavilla

”It doesn’t matter what you do or say /
Just forget the things that you’ve been told”

Shout It Out Loud on KISSin rakastetuimpiin albumeihin kuuluvan Destroyerin (1976) ensimmäinen single. Jostain syystä sen listamenestys jäi varsin vaatimattomaksi –kanadalaiset sentään ymmärsivät ostaa sen suuressa viisaudessaan singlelistansa ykköseksi. Yhä Kissin keikkarepertuaariin kuuluvan glamrock-hymnin ovat coveroineet muun muassa amerikkalainen punkyhtye Zeke, norjalainen Surferosa sekä Raamattu-metallin suuruus Stryper.

Video ei ole enää saatavilla