Päästäisitkö tämän miehen lukemaan Muumi-kirjojasi?

Killing Joken legendaarista nokkamiestä Jaz Colemania kuvastanee parhaiten luonnehdinta ”tunteen palo”. Hän messuaa niin jylhästi, että on tulla puhelinlinjojen läpi viattoman toimittajan olohuoneeseen. Silti hän päättää lähes kaikki vastauksensa maaniseen hohotukseen. Aina ei voi oikein olla varma, mitä Coleman sillä haluaa viestittää, mutta parempi on kai vain nauraa mukana. Mainio keskustelija hän joka tapauksessa on.

Toimittajan aika on lyhyt, mutta Coleman puhuu väistämättä yli sovitun puolen tunnin. Varsinkin, jos puheeksi tulee popmusiikin nykytila, klassinen musiikki tai politiikka, miehen aiheet alkavat rönsyillä ja puhe saa kiihkeän, paatoksellisen nuotin. Kaikkein maanisin hihitys langan päästä kuitenkin kuuluu, kun hän yllättäen kertoo rakastavansa Muumeja!

Mikä on ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”On hieman noloa myöntää, että aluksi en kuunnellut popmusiikkia juuri ollenkaan, olin suuntaunut klassiselle puolelle. Olin kerran soittamassa yhdessä orkesterissa, kun eräs tyttö kysyi minulta, että minkälaista rockia kuuntelen. Vastasin, etten kuuntele ollenkaan, minkä myötä hän tutustutti minut Caniin! Joten päädyin sitten kuuntelemaan heitä. Killing Jokekin on muuten soittanut Canin kanssa. Mutta jos yhden kappaleen valitsen, niin se voisi olla 10CC:n I’m Not in Love.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Tuo onkin helppo… Sen täytyy olla Beethovenin Yhdeksäs sinfonia. Ensinnäkin se on neron työtä, mutta sitä on kuunneltava säästeliäästi ja hartaasti. Hän halusi säveltää Friedrich Schillerin Oodin ilolle jo nuoruudessaan, mutta sai sen valmiiksi vasta vanhana, silloin kun hän oli jo kuuro. Kun kuuntelee Yhdeksättä, on se joka kerralla erilainen. Vaikka olisit sen alussa miten masentunut tahansa, olet aina lopulta euforinen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Vaikken bändistä muuten pahemmin välitäkään, niin täytyy mainita pätkä Pink Floydin Dogsista…

”You gotta strike when the moment is right without thinking”

Siinä jotenkin kiteytyy ajatus siitä, että on ikään kuin hypättävä pois bussista juuri oikealla hetkellä. En oikein osaa nimetä mitään muuta esimerkkiä – omieni lisäksi, hehheh!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”[Killing Joke -basisti] Paul Ravenin. En voi vieläkään elää tuntia kauempaa ilman että ajattelisin häntä. Hänen kuolemansa oli kovempi isku kuin oman isäni, niin monista syistä. En ole oikein vieläkään toipunut siitä. Kaikessa traagisuudessaan tapauksessa oli kuitenkin jotain onnellista: se, että hän pääsi takaisin Sveitsiin, lohdutti minua.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Sen täytyy olla The Sensational Alex Harvey Band soittamassa Faith Healeria. Se on ehkä kaikkien aikojen hienoin rock-kappale.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Olen enimmäkseen hyvin pettynyt uuteen musiikkiin. En löydä sieltä mitään omaperäisyyttä, innovatiivisuutta tai varsinkaan kapinallisuutta. Olen hyvin pettynyt siihen, miten asiat ovat menneet, mutta olen myös ajatellut, että jos et löydä sellaista musiikkia josta pidät, sinun täytyy tehdä sitä itse.

Suurin ero tämän ja 33 vuoden takaisen ajan [jolloin Killing Joke perustettiin] välillä on eräänlaisessa veljeydessä. Jokainen tuntemani tyyppi soitti bändissä – aivan sama osasivatko he soittaa vai eivät. Kaikki vain halusivat tehdä musiikkia. Eihän tällaista enää ole, kun se touhu on ulkoistettu ammattimuusikoille. Jos mennään vaikka sadan vuoden taakse, niin silloin kaikilla oli kotonaan piano ja kaikki lauloivat, äidit lapsilleen ja niin edelleen. Nyt nämä traditiot ovat kadonneet, ja se saa minut surulliseksi.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Sävellys tietenkin. Kun me aloitimme uramme, laitoimme takapihalle pystyyn rummut, basson ja koskettimet ja äänitimme kasetille hidasta psykedeelistä takomista aivan kamalilla soundeilla. John Lydon sai äänitteen käsiinsä, ja se muutti elämämme. Eli ei ole mitään väliä miltä kappale kuulostaa, kunhan olennainen tulee ilmi!”

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Sydämessäni haluaisin nähdä uuden musiikillisen vallankumouksen. Haluan nähdä ihmiset tekemässä musiikkia yhdessä, unohtaen ajatukset jostain urasta tai ammatillisuudesta. Haluaisin nähdä eräänlaisia rokkikouluja joka kaupungissa, joissa kuka tahansa saisi soittaa. Ja haluaisin, että kun näet toisen muusikon, voit tuntea yhteyttä ja veljeyttä häntä kohtaan.

Näiden koulujen pitäisi toimia omavaraisesti ja kasvattaa ruokaa puutarhoissaan. Tiedäthän, jos katsomme vaikka Australiaa ja tiedämme, että didgeridoo on peräisin juuri hedelmällisiltä alueilta, on näiden asioiden välillä selkeä yhteys.”

Mikä on suosikkityylilajisi klassisessa musiikissa?

”Minä pidän ikuisesta melodiasta ja harmoniasta. Viimeiset sata vuotta olivat täyttä ajanhukkaa! Minua suututtaa, että kun musiikkikouluissa opetetaan Stockhausenia ja Messiaenia sun muuta vitun hirveää musiikkia. En ymmärrä tuota dissonanssin ideaa, minusta sitä tulisi aina seurata purkautuminen! Eli suosin näin ollen klassismia ja uusromantiikkaa. Kun laskeudun teidän maahanne, kuuntelen aina Sibeliusta!”

Video ei ole enää saatavilla

Miten omat hankkeesi klassisella puolella sujuvat? Sinulta valmistui Magna Suscitatio -teos sooloviululle, kuorolle ja orkesterille ja olet tehnyt kuoromessua, jossa Killing Joken tekstejä oli käännetty latinaksi….

”Joo, sellaisen halusin tehdä, mutta se on järjettömän kallista! Kokonaiselle orkesterille maksaminen siis. Totta kai heidänkin täytyy saada palkkansa, mutta tässäkin on taustalla se ajatus ainaisesta rahan tahkoamisesta, mikä menee harmillisen usein taiteen kauneuden edelle.

Toisaalta en jaksa pohtia kapitalismia, koska se on jo kuollut. Kai minä olen enemmän kollektivisti ja kommunisti, vaikka inhoankin Marxia. Olen silti tottunut tekemään kaiken aina yhdessä: kun esimerkiksi asun Sveitsissä, meitä asuu usein seitsemän ihmistä samassa talossa.”

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Hiphopin. Se on vain elektronisia biittejä, jotka eivät vain sytytä minussa groovea. Mutta enemmän minua huolestuttaa, että jos menen vaikka Angkor Watiin, törmään siellä paikallisiin teineihin, joilla on lippis ja liian iso paita. Heille tekisi vain mieli tuhahtaa, että menkää takaisin Amerikkaan!”

Mitä artistia tai bändiä suosittelisit ensimmäisenä mielenkiintoiselle tuttavuudelle?

”Liittyen aiempaan kysymykseesi suosittelisin ehdottomasti The Last Poetsia, joka teki jo 1960-luvulla paljon puhtaampaa räppiä kuin nykyräppärit. He olivat niin paljon edellä aikaansa!”

Video ei ole enää saatavilla

On klisee kutsua Killing Jokea ”tiedostavaksi” ja ”poliittiseksi” bändiksi. Mutta miten tärkeänä pidät yhteiskunnallisuutta musiikissa, ja onko sitä tänä päivänä tarpeeksi?

”Ei ole! Jos näet hirveitä asioita, kuten sitä miten Amerikassa rakennetaan näitä FEMA-leirejä viattomille siviileille – mikä on jotain niin kamalaa, etten olisi enää uskonut sellaista näkeväni – etkä kerro siitä eteenpäin, vahingoitat vain sieluasi. Minua ihmetyttää ja suututtaa esimerkiksi se, että kodittomuus on noussut Britanniassa 25 prosenttia, mutta kukaan ei puhu siitä. Ovatko ihmiset liian kiireisiä vai pelokkaita? Kun tällaisia asioita ei oteta esille, elämme vaarallisia aikoja. Minun isäni jo varoitti tästä, ja hänhän sai kokea toisen maailmansodan ja nähdä ne leirit. Hän sanoi: ’Jeremy, älä koskaan polvistu tällaisen pahuuden edessä’.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Tuntemukseni on yhtä kuin surkea ja Sibelius, hahhaa! Olen yrittänyt selvitellä bändejä enemmänkin, ja haluaisin työskennellä esimerkiksi Apocalyptican kanssa. Haluaisin kirjoittaa heille konserton. Ja haluaisin tuoda rokkikouluperinnettä Suomeenkin niin monella tavalla kuin mahdollista!

Olen aina rakastanut Tove Janssonin Muumeja! Luen niitä kirjoja edelleen ja omistan ne kaikki, hihii! Toinen tällainen pitkäaikainen suosikkini on Tintti!”

Killing Joke The Circuksessa 4.5.

Video ei ole enää saatavilla

Me tuijotetaan maailmanloppua niin pelottavasti, ettei se uskalla tulla.

Maailmanlopun vuosi ei olisi itsensä, jos Killing Joke ei tekisi aiheesta levyä.

Tämä talvi se ei vain tunnu millään loppuvan. Juuri kun on yrittänyt napata kiinni niistä kevään ensimmäistä hauraista kädenojennuksista, jälleen yksi lumimyräkkä pyyhkii ne altansa pois. Eikä Killing Joken uutuusalbumin MMXII:n pahaenteinen avausraita Pole Shift juuri parempia lupaile. Lähes yhdeksänminuuttinen monoliitti odottavine jännitteineen ja kertosäkeen hyökkäyksineen maalaa kuvan tilasta, jossa kosmiset voimat ovat surutta jyränneet ihmisen yli.

Magneettisten napojen arvaamatonta ympäripyörähdystähän on käsitelty lukuisasti niin tieteellisissä teorioissa kuin kirjallisuudessakin. Elämmekö nyt sen aikaa? Onhan nyt kuitenkin käynnissä – hyvänen aika sentään – vuosi 2012!

Koska tiedämme Killing Joken, ja etenkin sen keulahahmon Jaz Colemanin poliittiset ja maailmankatsomukselliset näkemykset, ei varsinaisesti yllätä, että tämä valtaisan populaarikulttuurillisen symboliarvon saanut vuosiluku komeilee myös bändin uusimman levyn nimenä.

Killing Joken teemat ovat suuria: levyllä tartutaan niin ekologisiin mullistuksiin, kapitalismin aiheuttamiin tuhoihin kuin amerikkalaisiin salattuhin keskitysleireihinkin. Siksi on ymmärrettävää, että parin vuoden takaisen, Absolute Dissent -klassikon eskatologinen pauhu on läsnä – ja soi ehkä vieläkin rujompana. MMXII ei turhia kursaile maailmanlopun edessä, vaan turmiota mennään komeasti suoraan kohti.

Levyn laajakankaalle piirretty maksimalismi kuitenkin enimmäkseen toimii, sen efekti on varsin huumaava. Heti alussa Pole Shiftin jylhyys mykistää. Se on hienosti rakennettu kokonaisuu,s joka jää levyn huippuhetkeksi ja onkin yksi kaikkien aikojen Killing Joke -biiseistä.

Samalla levyn äänivalli kuitenkin peittää alleen riffit ja Jaz Colemanin laulun. Sen sijaan, että elementit soisivat omana itsenään, ne on muovailtu yhdeksi monumentiksi, josta on vaikea erottaa oikein mitään. Eikö riffeihin ole sitten luotettu tarpeeksi, vai onko lähestymistapa tarkoituksella tällainen? Joka tapauksessa Geordie Walkerin kitarismissa ei ole sitä samaa notkeutta kuin MMXII:n edeltäjän tai vaikkapa vuoden 2003 nimettömän levyn iskevissä tykityksissä.

Jazin laulukin on miksattu turhan alas ja kaiken lisäksi vielä kaiutettu niin, että sanoituksista voi poimia vain rippeitä. Kuvittelisi, että ne on tarkoitettu nimenomaan ymmärrettäviksi. Mutta tulkitsijana Coleman on edelleen vertaansa vailla.

Riffien sijaan monien kappaleiden runko syntyy yksinkertaisten melodioisen ja kitaralouhinnan yhteispelinä, kuten Primobilessa, jonka bridgessä on kuultavissa jopa hieman shoegazea. Corporate Elect on taas levyn rokkaavin raita, jonka kertosäe on kuin scifi-maailmaan eksynyttä Foo Fightersia. Vaikka Jaz kuulostaakin siinä aivan Lemmyltä.

Basisti Youth ja rumpali Paul Ferguson tekevät taas lyömätöntä yhteispeliä sellaisissa maailmanlopun discoeepoksissa kuten Rapture ja Trance, jotka todistavat, että militaristisuus voi myös svengata.

Killing Joke ei kuitenkaan näe tätä vuotta lopullisena tuhona, pikemminkin eräänlaisena käännekohtana. On kieltämättä totta, että tähän vuoteen kiteytyy paljon tärkeää, vaikkei muuan ennustuksesta juuri piittaisikaan. Bändi haluaisi seistä itsensä loppuun kuluttaneen kapitalismin ja ahneuden raunioilla, haluten rakentaa uudenlaisen ja kestävämmän tulevaisuuden.

Tämä ajatus reflektoituu vahvimmin levyn loppuun, eräänlaista kuolemattomuutta ja jatkuvuutta juhlistavaan On All Hallow’s Eve -kappaleeseen. Sen ilmeessä onkin jotakin lohdullista kuulautta, hieman samaa mitä In Cythera -singlelohkaisussa, joka soikin muuhun levyyn verraten paljon ilmavammin. Se kuuluukin haikeassa melankoliassaan levyn merkittävimpiin hetkiin. Halutessaan Killing Jokella on myös erinomainen kyky tehdä seesteisempiäkin kappaleita, ja näitä suvantoja levyllä olisi voitu hyödyntää enemmän.

Epäilemättä MMXII todistaa, miten teollisuusmetallin isoisät ovat edelleen tyylilajinsa etevimpiä edustajiaa, mutta paatoksellisuudestaan ja energiastaan huolimatta levy ei oikein yllätä. Bändin ominaiselementit pelaavat omassa maailmassaan ja kokonaisuuden hotkaisee hyvillä mielin, mutta yksityiskohtaisia muistijälkiä jää kitsaasti. Koska uutukainen selkeästi jatkaa Absolute Dissentin viitoittama linjaa, voinee samalla sanoa sen hivenen jäävän edeltäjänsä varjoon.

76 MMXII on mahtailevaa ja yhtenäistä, päällisin puolin moitteetonta Killing Jokea. Syvempi vivahteikkuus ja yksityiskohtaisuus antaisivat kuitenkin levyn teemalle hieman laajempaa ilmettä. Energisyyttä ja kunnianhimoa bändiltä ehdottomasti edeelleen löytyy, ja siksi se niin mestarillinen ja legendaarinen onkin.

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Killing Joke – eivät naura kuvauksissa vaan vasta matkalla pankkiin, psykoottisesti.

”Strength and beauty destined to decay
So cut the rose in full bloom”

Periaatteidensa kauppaamisella on ihan turhaan kovin huono maine rockin historiassa. Jos vaikka sattuu olemaan neljä arvostettua ja kompromissitonta albumia tehnyt, ehdottoman porukan maineella raskautettu postpunk-bändi, joka on kuitenkin jo useaan kertaan iskenyt päänsä kulttimaineen lasikattoon, mikä voisi olla silloin loogisempi – ja samalla myös kiinnostavampi – siirto kuin päättää viidennellä albumillaan haastaa Bono ja kumppanit taisteluun näiden omalla kotikentällä?

Juuri tällä tavalla päätti toimia englantilainen Killing Joke ryhtyessään äänittämään Night Time -albumiaan vuonna 1984. He palkkasivat levyn tuottajaksi muun muassa The Rolling Stonesin 1970- ja 1980-taitteen levyistä vastuussa olleen Chris Kimseyn ja ymppäsivät musiikkiinsa new waven melodisuutta. Jaz Coleman vaihtoi feraalin murinansa klassisemmaksi ja melodisemmaksi tavaksi laulaa.

Night Timen uljain ja myös kaupallisin hetki oli albumin toinen single Love Like Blood, joka nousi Englannin listalla korkeammalle kuin yksikään yhtyeen single ennen sitä tai sen jälkeen: sijalle 16. Kappaleen soundi on lähempänä Echo & The Bunnymenia ja Psychedelic Fursia kuin Killing Joken aikaisempia levytyksiä. Coleman on verhonnut kryptisen okkultisminsa tekstissä raamatullisen kuuloisiin säkeisiin, jotka tuovat mieleen nihilistisen U2:n.

“We must dream of promised lands and fields
That never fade in season
As we move towards no end we learn to die
Red tears are shed on grey”

Kokonaisvaikutelma on niin 1980-lukulainen, että se on jo ikivihreä, sillä onhan 1980-luku jo viimein tunnustettu siksi uudeksi 1960-luvuksi, joka se jo alun perin olikin.

Näin jälkikäteen katsoen Colemanilla ja muilla piruparoilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä parhaansa murtautuakseen listoille, mihin tarkoitukseen Love Like Blood oli paras mahdollinen muurinmuurtaja. Coleman oli muuttanut Islantiin opiskellakseen klassisen musiikin säveltäjäksi ja suojautumaan maailmanpalolta, joka ei sitten tullutkaan.

Sen sijaan iski toinen vitsaus, jupit, nuo 1980-luvun omat heinäsirkat, ja pilkattuaan heitä Eighties-singlellä Killing Joken ironiantajuun sopi kirjoittaa taistelukentän kunniakkaista uhrauksista runoileva stadionrock-kappale, jonka videolla sosialistisen “realismin” hengessä kaunistellaan kommunistista kuvastoa.

Jaz Coleman on varmasti nauranut koko matkan pankkiin, psykoottisesti.

Video ei ole enää saatavilla

A-Ha seuraa ABC:n ja New Orderin jalanjälkiä Nuorgamin Popklassikot-sarjan ykköseksi.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan yhdeksäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu The Flying Lizardsin Sex Machine, joka oli listan 29:s. Kappaleen videon voit katsoa tästä.

Vuoden 1984 Top 30 (no okei, Top 29)

1. A-Ha – Take on Me
2. Don Henley – The Boys of Summer
3. Talk Talk – It’s My Life
4. Van Halen – Jump
5. Prince – When Doves Cry
6. The Cars – Drive
7. Cocteau Twins – Lorelei
8. The Replacements – Unsatisfied
9. Echo & the Bunnymen – The Killing Moon
10. Bronski Beat – Smalltown Boy
11. Sade – Smooth Operator
12. Bruce Springsteen & The E Street Band – Dancing in the Dark
13. The Smiths – What Difference Does It Make?
14. Alphaville – Forever Young
15. The Chills – Pink Frost
16. Bryan Adams – Run to You
17. Modern Talking – You’re My Heart, You’re My Soul
18. U2 – The Unforgettable Fire
19. Corey Hart – Sunglasses at Night
20. Madonna – Material Girl
21. The Style Council – Shout to the Top
22. Dead or Alive – You Spin Me Round (Like a Record)
23. Nik Kershaw – The Riddle
24. The Jesus & Mary Chain – Upside Down
25. Killing Joke – Eighties
26. The Minutemen – Corona
27. Propaganda – Dr. Mabuse
28. Scritti Politti – Wood Beez (Pray Like Aretha Franklin)
29. The Fall – C.R.E.E.P.

Linkki soittolistaan tästä.

Killing Joke, huumorin ystäviä.

Killing Joken laulaja Jaz Coleman vietti vuoden 1982 pitkälti Islannissa tutkien okkulttia. Yhtye oli tauolla kolmannen levynsä jälkeen, eikä tulevaisuus näyttänyt mitenkään todennäköiseltä. Kaksi vuotta myöhemmin Killing Joke onnistui jopa nousemaan singlelistoille – harvat osasivat odottaa sitä yhtyeeltä, jonka raivokas tyyli ei 1980-luvun alussa tehnyt minkäänlaisia kompromisseja.

Eighties julkaistiin vuonna 1984 ensimmäisenä singlenä new wave -vaikutteiselta Night Time -albumilta (1985). Se toimii vedenjakajana yhtyeen aiemman ja myöhemmän tuotannon välillä. Kappaleen suoraviivainen aggressio poikkeaa selvästi levyn muista kappaleista, joissa tanssittavia elementtejä riittää. Unohtumaton aloitusriffi ja hyökkäävä rytmi onnistuvat silti – ehkä albumikontekstin takia – olemaan oudon tanssittavia. Rumpali Paul Ferguson sanoikin pitävänsä yhtyeensä materiaalia tanssimusiikkina. Piti kappaletta tanssittavana tai ei, Eighties ei neljän minuuttinsa aikana päästä otettaan irti kuuntelijan kurkusta.

Kappaleen energialatauksen yllä riehuva Jaz Coleman ei pidä laulussa käsiteltävästä vuosikymmenestä ollenkaan, mutta tyytymättömyydessä kytee silti päättäväisyys selvitä seuraavalle vuosikymmenelle, tai minne tahansa muualle:

”Eighties – I’m living in the eighties
Eighties – I have to push, I have to struggle
Eighties – Get out of my way, I’m not for sale no more
Eighties – Let’s kamikaze ’til we get there”

Kappaleen lyriikka ei osoita sormeaan kotimaansa konservatiiveja kohtaan, vaan maalaa vuosikymmenen jaksoksi, jossa päivät kuluvat juoksemiseen ja yöt tanssiin, vastoinkäymisten ollessa kaikkialla. Colemanin ohimenevä, kiehtovan epäselvä julistus rakkaudestaan joko tulevaa rotua tai kappaleessa selkeämmin esiintyvää juoksuteemaa kohtaan (”I’m in love with the coming race”) tuntuu selvältä suunnanmuutokselta, kummankin tulkinnan luodessa tahtomattaan symboliikkaa siitä, kuinka yhtyeen vaikeimmat vuodet olivat jo ohitse. Night Time -albumi ja eritoten sen toinen single, Love Like Blood, todistivat tämän seuraavana vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Vaikka Eighties menestyi parhaiten brittilistoilla, muuan Kurt Cobain piti kuulemastaan niin paljon, että lainasi kappaleen bassomelodian lähes suoraan Nirvanan Come as You Areen. Killing Joke ei tästä tribuutista ilahtunut, mutta vuonna 1992 nostettu oikeusjuttu oli Cobainin kuoleman aikaan jo unohdettu kummassakin leirissä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Jos Eighties tunnetaan varsin hyvin Kurt Cobainin imitoimana, samankaltaisuus kolme vuotta aiemmin ilmestyneen The Damnedin kappaleen Life Goes On kanssa on myös huomiota herättävä. Killing Joken jäsenet eivät myönnä olleensa tästä tietoisia.

Video ei ole enää saatavilla

Giotto Scrovegni: Kiss of Judas

Kaksi Nuorgamin toimittajaa väittelevät pääsiäisen kunniaksi siitä, kummasta raamatullisesta hahmosta on tehty parempia biisejä.

Tai niin oli alkuperäinen tarkoitus. Lopputuloksesta tuli jotain aivan muuta.

Sinisessä kulmassa Jeesuksen parran pukee päälleen Hannu Linkola. Punaiseen kulmaan Juudaksen kaapuun asettuu Matti Markkola.

Genesis – Jesus He Knows Me vs. Killing Joke – Judas Goat

Video ei ole enää saatavilla

Hannu Linkola: Nykymaailmassa menestys perustuu suhdeverkkoon ja sen hallintaan. Ei riitä, että on jotain. Pitää myös tuntea joku, jonka tarjoama sosiaalinen pääoma on helppo muuttaa taloudelliseksi.

Jeesus tekee ystävistään rikkaita. Hänen arvonsa määrittyy niiden kautta, jotka luovat hänelle merkityksiä luodakseen itselleen merkityksiä. Uskonnon ja pyrkyryyden suhde on tiivis. ”Taivaan isä ja poika Oy rakkautta tänään halvalla myy.”

Genesis kritisoi tv-evankelistoja aiheesta. Ovathan ne iljettäviä. Mutta jos on tekopyhää tehdä raamatusta rahaa, onko sen jalompaa tehdä rahaa kritisoimalla niitä, jotka tekevät raamatusta rahaa? Ketkä ovat lopulta varsinaisia paimenia ja ketkä vain vuohia paimenen kaavussa?

Video ei ole enää saatavilla

Matti Markkola: On kilttejä ja hyvin koulutettuja paimenkoiria. joiden tehtävä on suojella lampaita. On pahoja ja hyvin koulutettuja paimenvuohia, joiden tehtävä on ohjata autuaan tietämättömät lampaat kohti varmaa kuolemaa teurastamoissa.

Jälkimmäisestä laulaa Killing Joke yli kuusiminuuttisessa maailmanlopun-julistuksessaan. Siis siitä kuinka me, autuaan tietämättömät ihmiset, seuraamme omaa petollista vuohipaimentamme, joka ohjaa meidät tuhoon. Ihanaa.

Tuomari: Pääsiäisen viettäminen alkaa kovin kyynisissä merkeissä. Ottelijat kiertelevät toisiaan kehässä, ja iskut viuhuvat ilmassa, mutta erä jää ratkaisemattomaksi. 0-0.

Depeche Mode – Personal Jesus vs. Depeche Mode – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jos Jeesus olisi täällä tänään, hänet olisi helppo kuvitella Maarit Tastulan kaltaiseksi ymmärtäväiseksi ja empaattiseksi kuuntelijaksi. Hän esittäisi kiperiäkin kysymyksiä, mutta aina toista kunnioittaen ja tämän lähtökohtia arvostaen. Itselleen hän ei pyytäisi mitään.

Kukapa ei haluaisi istua vastapäisessä tuolissa? Kukapa ei haluaisi kertoa huolistaan, uskoutua traumoistaan ja esittää toiveitaan? Martin Goren kauniin ajatuksen mukaan tällainen palvelu on puhelinsoiton päässä, kunhan numero vain on oikea. Armahdukseen riittää toinen ihminen.

Jokainen meistä on vähän Jeesus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Jos Juudas olisi täällä tänään, hänen olisi helppo kuvitella esittävän mukavaa miestä saippuaoopperassa, jonka juonen kaikki arvaisivat ennalta. Tuo hirveä mies tulee pettämään vaimonsa ja tuhoamaan perheensä! Mutta miksi? Se katsojia jännittäisi. Niin mukavan oloinen mies. Katsojat tunnistaisivat Juudaksesta itsensä.

Ihminen on aina lopulta yksin. Kuten Martin Gorekin on aina yksin, kun hän esittää livenä Judaksen sanat:

”Cheating Judases / Doubting Thomases /
Don’t just stand there and shout it / Do something about it”

Mutta mitään ei voi tehdä.

Tuomari: Ottelija sinisessä kulmassa ottaa ylivoiman kauniilla puheillaan, mutta vastustajan torjunta pitää. Hieman kulunut klassikkokappale häviää vähemmän tunnetulle Depeche Mode -helmelle. Juudakselle 1-0.

Kanye West – Jesus Walks vs. Lady Gaga – Judas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Populaarimusiikissa sallitaan uskonnon kritisointi. Sen sijaan omaa uskoa ei parane tunnustaa. Usko on tabu, joka ei kuitenkaan vavisuta normeja. Suuren yleisön on vaikea suhtautua sellaiseen.

Listamenestystä tavoittelevassa musiikissa aiheiden pitää olla selkeitä ja provosoinnin räikeää. Tämä lainalaisuus tuottaa omituista arvomaailmaa. Aseet, väkivalta, päihteet tai synnillinen elämä eivät hätkäytä, mutta tasa-arvon ja tasa-armon sanoma hätkäyttää.

Onko siis rohkeutta harjoittaa haureutta Juudaksen kanssa vai lähteä paljain mielin Jeesuksen matkaan? Vai tekeekö postmodernin ajan merkitysvirta kummastakin ratkaisusta vain identiteettipeliä, jossa lopullisen merkityksen antaa tarkastelukonteksti?

Video ei ole enää saatavilla

MM: Ei ole sattumaa, että Lady Gaga hyppää Juudaksen kelkkaan tulevalla levyllään. Juudas oli Jeesuksen lapsista se, jonka tehtävä oli rahakukkaron hallinta. Juudas oli se, joka auttoi Jeesusta pesemään Maria Magdaleenan, likaisen naisen, jalat.

Gagan Judas-kappaleessa Gagalla on meneillään kolmiodraama hänen, Juudaksen ja Jeesuksen välillä. Juudas pettää Gagaa, mutta Gaga ei pysty olemaan rakastamatta häntä:

”Jesus is my virtue, Judas is the demon I cling to”

Kappale ei ole Gagan parhaita, mutta se tekee tärkeän kulttuuriteon tuomalla Juudaksen 2010-luvulle populaarimusiikissa.

Tuomari: Edellisen erän hävinnyt partasuu nousee hallitsemaan rakkauden voimalla. Rakkaus voittaa vihan ja Kanyen hurmoksellinen hiphop-eepos Gagan halvan kierrätyshitin. 1-1.

Pelle Miljoona Oy – Jos Jeesus olisi täällä tänään vs. Juice Leskinen – Suutele, Juudas

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jeesusta pidetään usein latteana hahmona – jeesustelijana, joka saarnasi pehmeitä arvoja ja puhui isänsä puolesta. Luonteeton mies.

Kapinallinen tuntee kuitenkin kapinallisen. Pelle Miljoona näkee Jeesuksessa aikansa radikaalin toisinajattelijan, anarkistin. Nasaretilainen vapaustaistelija oli valmis korostamaan itsekeskeisyyden sijasta ihmistenvälisyyttä, silläkin uhalla että tie veisi ristille.

Pellessä ja Jeesuksessa on paljon samaa. Kummassakin hahmossa on karikatyyrin piirteitä, kummankin muotokieli kaipaisi päivitystä – mutta sopivasti valikoituna heidän sanomassaan on edelleen paljon kuuntelemisen arvoista. Eikä kenestäkään ole heidän sijaisikseen. Ei edes Juicesta.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Uskonnon irvikuva on kuin jatkuva Juudaksen suudelma. Yhä uudestaan Juudas suutelemalla kavaltaa aidon uskonnon:

”Suutele Juudas / sen tänään jo siedän /
kun sinun laillasi totuuden tiedän /
Suutele Juudas / ja hymysi viekkaan /
voit ikuistaa jokaisen areenan hiekkaan”

Tätä sanoitusta korostaa karnevaalitunnelma, posetiivimusiikki, joka tulee kuin karusellikentältä, tivoli on täynnä yleisöä. Onko uskonto vain leipää ja sirkushuveja sekin?

En tiedä. En ole äskeisen kirjoittaja. Googlasin pätkän netistä. Olen heikko ihminen. Saatana meni korvastani sisään. Kuten Juudaalla.

Tuomari: Ottelun kiivainta erää säestävät suomirockin ikonit. Sinisestä kulmasta hyökätään vahvalla Juicen kyseenalaistamisella, ja vastustaja joutuu turvautumaan hakukoneeseen! Rakkaus voittaa taas. Jeesukselle 2-1.

The Velvet Undergroud – Jesus vs. Current 93 – Judas as Black Moth

Video ei ole enää saatavilla

HL: Kun ihminen on eksyksissä itsensä kanssa, hän kaipaa lohdutusta ulkopuolelta. Hän haluaa kääntää katseensa pois itsestään, mutta lohdun tarve vangitsee itsekeskeisyyteen.

Tällaista tilaa ihminen haluaa paeta. On sattumasta kiinni, mikä valikoituu todellisuuspaon väyläksi. Lou Reedille kaikki suunnat ovat tuttuja. Yhden tien päässä hän anoo apua Jeesukselta, toisaalla hän tekee itsestään heroiinilla Jeesuksen pojan.

Uskonto on oopiumia ja oopiumi uskontoa. Kumpikin on avunpyyntöä, rohkeuden keräämistä tai rohkeuden katoamisen peittelemistä.

”Help me find my proper place.”

Video ei ole enää saatavilla

MM: Viisi minuuttia eteeristä pianonsoittoa. Se on kaunista, mutta tuntuu ajanpeluulta, rohkeuden keräämiseltä ennen puhumaan uskaltautumista.

Kun pato murtuu, puhetta tulee. Seitsemän minuutin kohdalla uskalletaan kysyä olennaiset kysymykset:

”Do you believe in God? Do you believe in Christ?”

Ja sen jälkeen tunnustaa:

”What monsters we have become”

Tähän tunnukseen tarvittiin tarvittiin gnostilaisena tunnettu lyyrikko David Tibet.

Tuomari: Ottelu saa yllätyskäänteen! Ottelijat laskevat nyrkkinsä ja syleilevät toisiaan veljellisesti, partasuu saa jopa poskelleen suudelman. Mutta mitä – sen seurauksena hän tuupertuu maahan, ja Juudas on ottamassa tyrmäysvoiton. Sinisen kulman ottelija lupaa kuitenkin nousta vielä, ja ottelu päättyy ratkaisemattomaan. 2-2.

Bonuskierros!
Junior Murvin – Judas and Jesus vs. !!! – Even Judas Gave Jesus a Kiss

Video ei ole enää saatavilla

HL: Jumalan ja saatanan välisestä kilvoittelusta on laulettu kautta kristikunnan historian. Junior Murvinin taistelupari on kuitenkin paljon kiinnostavampi.

Kyse ei ole mustavalkoisesti hyvästä ja pahasta, vaan jatkuvasta inhimillistä moraalia määrittävästä ristiriitaisuudesta. Miksi ihminen on valmis toimimaan tavalla, jolla hän ei tahdo toimia?

Asetelma on tuttu jokaiselle. Jos tällaisista kiusauksista onnistuu luopumaan ja jos samalla osaa antaa anteeksi niille, jotka ovat itseä vastaan rikkoneet, ei ole Jeesusta vähäisempi.

Mutta huono ei ole sekään, joka osaa ottaa anteeksiannon vastaan. Oikeastaan vasta siinä punnitaan todellinen rakkaus.

Video ei ole enää saatavilla

MM: Tähän on hyvä lopettaa. Rakkauteen. Uskon, että Juudas tiesi, mitä oli tekemässä, kun hän luovutti Jeesuksen roomalaisille. Hän tiesi tapattavansa Jeesuksen.

Jonkun se oli tehtävä. Kuka muu sen olisi tehnyt? Sinä?

Kuuntele pääsiäisen huippujännittävään otteluun liittyvä soittolistamme täällä:

Jeesus vs. Juudas