Secretly Canadian

79 Tunnetta pursuavan avantgardepopin mestari Antony Hegarty on niitä artisteja, joiden tekemisiä on vaikea verrata mihinkään muuhun kuin tämän omaan tuotantoon. Antony & The Johnsonsin viime vuotinen Swanlights-pitkäsoitto oli selkeä yritys laajentaa bändin repertuaaria niin soundillisesti kuin tunnelmallisestikin. Parhaimmillaan tulokset olivat loistavia, kuten elämänmyönteinen Thank You for Your Love -biisi sielukkaine puhallinsovituksineen, mutta albumin yleisilme jäi ehkä hieman etäisemmäksi ja kylmemmäksi kuin yhtyeen aiemmilla albumeilla. Swanlights EP jatkaa samoilla linjoilla ja esittelee nimikappaleen ja kahden uuden sävellyksen lisäksi Swanlights OPN Edit -remixin, jonka on tehnyt Oneohtrix Point Never -nimellä tunnettu elektroartisti Daniel Lopatin. Ensimmäinen uutuus, Find the Rhythm of Your Love, on varsin perinteinen Antony-tunnelmapala hieman keskivertoa perinteisemmästä instrumentaatiostaan huolimatta. Kissing No One taas on hieman väkevämpi esitys ja vie ajoittain jopa yhtyeen läpimurtolevyn I Am a Bird Now’n tunnelmiin, vaikka aivan samaa sydänveren vuodattamisen meininkiä ei saavutetakaan. Swanlights OPN Edit ei kompastu remixien helmasyntiin (olemalla täysin turha lisäke), vaan yllättää positiivisesti surisevalla elektrosovituksellaan, joka sopii kappaleen mystisen jylhään perusvireeseen hienosti. Version kuulisi mielellään jopa jonkin öisen ja tähtikirkkaan ulkoilmafestarin showstopperina. Kaiken kaikkiaan Swanlights EP on mallikas jatke albumille, mutta ei tämäkään ui ihon alle yhtä aseistariisuvalla voimalla kuin bändin aikaisemmat tuotokset. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Blondie – Panic of Girls

Eleven Seven

36 On yhtyeitä, joiden toivoisi soittavan jokaisella keikalla vain Greatest Hits -setin. Usein nämä yhtyeet ovat tiettyyn aikaan tai muotiin sidottuja, eivätkä ole joko kyenneet tai halunneet uusiutua. Comebackinsa jälkeen vain yhden nerokkaan singlen (Good Boys) julkaissut Blondie tuskin on enää palaamassa popmaailman aatelisiin, sillä veteraanibändin yritys päivittää itsensä vuodelle 2011 kuulostaa kymmenen vuotta sitten parasta ennen -päivämäärän ylittäneeltä elektrohutulta. Kuuntelijaa hemmotellaan myös täysin tarpeettomilla ja mauttomilla reggaepastisseilla, joiden paikkaa levyllä on hankala perustella. Levyn ensimmäinen ja viimeinen vähänkään mielenkiintoinen kappale, Love Doesn’t Frighten Me at All, kuullaan vasta puolivälissä, eikä sekään olisi päässyt Blondien heydayna edes täyteraidaksi. Parhaimmillaan Panic of Girls on niin hyvä, ettei sitä edes huomaa kuuntelevansa – käytännössä kyseessä on vain albumillinen sliipattua keskitien popmusiikkia. Blondie teki levyn, jota kukaan ei kaivannut. (Juho Äijö)

Video ei ole enää saatavilla

Sophie Ellis-Bextor – Make A Scene

EBGB

51 Valitse numeroni. En voi taistella tätä tunnetta vastaan. En luovuta tämän rakkauden suhteen. Listapop on esperantoa, ja Sophie Ellis-Bextor hallitsee kielen hyvin neljännellä albumillaan. Tyypillinen kappale kun kertoo sisältönsä jo nimellään, minkä jälkeen Ellis-Bextorille annetaan aikaa keskimäärin kolme minuuttia ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia perustella kuulijalle biisin nimi rutinoitujen trendirytmien tahdissa. Make A Scenellä on yhteensä peräti neljätoista tuottajaa, mikä johtaisi hajanaisuuteen, ellei Sophie Ellis-Bextoreita olisi vain yksi. Sophiella on mukavan omintakeinen ääni, yläluokkainen aksentti, kummallisen ovaalit kasvot ja muutenkin hän on poptähtenä muistuma ajoilta, jolloin Madonnaa pidettiin oikeasti uskaliaana ja jolloin naislaulajien musiikkivideot eivät olleet kuin käyntikortteja tankotanssijan uralle. Bittersweet ja Synchronized ovat onnistunutta esipornografisen ajan listapoppia, mutta muuten Sophien kannattaisi satsata yhteistyökumppanien suhteen enemmän laatuun kuin määrään. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Ford & Lopatin – Channel Pressure

Kemado

84 Aiemmin Games-nimellä tunnettu amerikkalaisduo löytää esikoisalbumillaan ilahduttavasti vielä yhden tulokulman räikeästi ryöstökalastettuun 1980-luvun poppiin. Channel Pressure on yksi taidokkaimpia ja sydämellisimpiä kunnianosoituksia pilkottujen samplejen ja Fairlight-syntetisaattorien aikakaudelle, jolloin kuumimmat soundit olivat vain Trevor Hornin ja Jan Hammerin kaltaisten supertuottajien lompakon ulottuvilla. En päässyt koskaan kurkistamaan Joel Fordin tai Daniel Lopatinin (yllä Antony-arviossakin mainittu Oneohtrix Point Never) teinivuosien levyhyllyihin, mutta on suoranainen ihme, jos kunniapaikalla eivät loistaneet Jean-Michel Jarren Zoolookin, Art of Noisen Who’s Afraidin ja Grace Jonesin Slave to the Rhythmin kaltaiset kiiltävän ja kalliin konepopin luksustuotteet. Channel Pressure on tuotannollinen mestarinäyte, mutta hienointa albumissa on, ettei se toimi vain estetiikkansa ansiosta; Scritti Polittille kumartava Emergency Room, M83:n tähtipölypopista muistuttava The Voices ja levyn hataran retro-scifi-teeman kiteyttävä Joey Rogers olisivat erinomaisia popkappaleita tuiki tavallisen kitararockbändinkin esittäminä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Foster the People – Torches

Columbia

66 Losilainen Foster the People on saanut kunnon kesähitin vallan mainiosta Pumped Up Kicksistä, vaikka siinä lauletaan nuorukaisesta, joka aikoo lahdata hipstereitä. Torchesilta löytyy myös toinen napakymppi, sillä Houdini on mitä kirkkain pophelmi. Bändin esikoinen on muutenkin tasokas julkaisu, mikä kertoo sekä bändin johtohahmon Mark Fosterin että nimekkäiden yhteistyökumppaneiden (mm. Greg Kurstin, Paul Epworth) kyvyistä. Esimerkiksi avausraita Helena Beat pörisee kuin MGMT:n parhaat palat, ja Life on the Nickelin kertosäkeelle riittäisi varmasti ottajia. Torchesiin on siis panostettu, ja lopputulos kuplii kesäisesti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Kid Congo & The Pink Monkey Birds: Gorilla Rose

In the Red

81 Kid Congo Powersin (Brian Tristan) meriittiluettelo on niin painavaa luettavaa, että hiki tulee: ikään kuin ei olisi tarpeeksi perustaa Gun Clubin kaltainen legendaarinen punk-bluesin ja psychobillyn pioneeriyhtye, mies on soittanut muun muassa The Crampsissa ja Nick Cave & The Bad Seedsin klassikkoalbumeilla Tender Prey ja The Good Son. Mitä tällaisen uran jälkeen voi enää tehdä? Mitä päristävämpää voi enää saavuttaa? No, ei ehkä suurempaa tai yhtä uraauurtavaa, mutta kunnon garagerockia ainakin. Kid Congo & The Pink Monkey Birdsin kolmas albumi Gorilla Rose (nimi on tribuutti Los Angelesin punk-ympyröissä 1970-luvulla pyörineelle taiteilijalle) jatkaa edellisten levyjen linjaa: raa’asti rullaavaa 1960-luvun garagea hienovaraisilla surf- ja Motown-mausteilla. Ja miksi pitäisikään muuttua? Näin rock’n’rollia kuuluukin tehdä. Edellisen albumin tapaan Gorilla Rose on äänitetty koulun liikuntasalissa. Yksittäinen detalji kertoo paljon Congon ja kumppaneiden terveestä asenteesta materiaaliaan kohtaan: rock’n’rollissa fiilis on kaikki kaikessa, ja jos jumppasalissa on hauskempi soittaa kuin studiossa, kannattaa levy tehdä jumppasalissa. Ja soittoalbumi nimenomaan onkin kyseessä: Congo ei laulajana suuremmin elvistele, vaan jättää tilaa svengaavalle soitannalle. Ja silloinkin kun hän laulaa, on se lähempänä lakonista lausahtelua tai kiimaista ulvahtelua, ja soitto pysyy pääosassa. Soundit eivät ole aivan yhtä raa’at kuin aiemmilla albumeilla, mikä on pääosin hyvä asia. Lopputulos on hieman lämpimämpi, eikä niin lofi-estetiikan sääntökirjan mukainen; bändi kuulostaa yksinkertaisesti muhkeammalta. Gorilla Rose ei todellakaan mullista maailmaa – eikä edes yritä – mutta se on juuri sellainen, levy jonka haluaa laittaa hyvissä kotibileissä loppuillasta vielä kerran soimaan liian lujalla, ettei hyvä meno loppuisi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Ladybug Transistor – Cluthing Stems

Merge

71 The Ladybug Transistorin nokkahahmo Gary Olson on tottunut siihen, että miehistö vaihtuu hänen ympärillään. Siitä huolimatta Clutching Stems lienee ollut hänelle poikkeuksellisen vaikea albumi. Orkesterin pitkäaikainen luottorumpali San Fadyl menehtyi edellisen kiekon (Can’t Wait Another Day, 2007) julkaisun aattona, ja yhtye oli hetken aikaa valmis lopettamaan toimintansa. Lopulta Olson kasasi rivit uudelleen voidakseen käsitellä ystävänsä menetystä musiikin keinoin. Surutyöstä kumpusi hahmotelmamainen, mutta samalla koherentti sikermä sydämellistä popmusiikkia, jossa laulaja kaipaa ja musiikki lohduttaa. Jälki on samanaikaisesti nukkavierun kodikasta ja huolitellun ilmavaa, aivan kuin rutinoitunut yhtye tahtoisi mukailla The Magnetic Fieldsistä ja The Smithsistä innostunutta harrastelijakomboa. Levyn lauluista noin puolet vilahtaa ohi korvien ja puolet jättää suloisen jäljen. Joka kuuntelukerralla näihin kategorioihin päätyvät eri kappaleet. Valloittavaa, koskettavaakin. (Hannu Linkola)

Paradise Oskar – Sunday Songs

Warner

51Paratiisin poika olisi helppo maali. Varsinkin näin lauantai-iltana, kun kuohuviiniä on valunut reippaanoloisesti tämmöiseen amerikkalaistyyliseen laakeaan lasiin. Mutta okei, siis tää eka biisi. Da da dam. Aika James Bluntia. Jotain tuotantonappulaa olis varmaan voinut painaa, että kokonaisuus olis jossain toisessa sfäärissä. Toisessa biisissä alkaa muistua miksi Fool’s Gardenin ainoa hitti vituttaa vuosi vuodelta enemmän. Ei tässä pahemmin kyllä suomiklangi kuulu, muttei tämä mitään brittipoppiakaan ole. Vähän sama asia kuin latvialainen Brainstorm, joka sai aikanaan Turun Säätämössä Dingo-tasoisen vastaanoton. Sunday Songs on jotenkin hetkessä kiinni olematta siinä kiinni ollenkaan. Akustinen ja lähellä, mutta jotenkin ihan yhtä lähellä kuin Paradise Oskar promokuvissaan. Se pirullinen virne. Ärsytysmittari alkaa mennä biisi biisiltä enemmän punaiselle. Ensin soi akustinen kitara ja sitten alkaa maneerilaulu, joka saa minuutin kohdalla taakseen laiskan ammattiorkesterin. Dear Mother -biisin pateettisuuden jälkeen näen Brainstormin Euroviisu-lavalla ilman sitä flirttailevaa ties monenko lapsen isää. Enkä enää mitään James Bluntia. Hyvä Oskar, mieti mikä Sarah the Sparrow -biisissä meni nappiin. Ja lähde siitä eteenpäin. Siinä kertosäkeessä on paljon jotain ihan muuta kuin mitä edellisillä riveillä on itketty. (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla

Haluan viedä Julee Cruisen takaisin pimeälle puolelle.

Suurimmalle osalle teistä hän on tuttu Nick Caven Tender Preyn takakannesta. Vielä valveutuneemmat muistavat hänet Gun Clubin perustajajäsenenä ja The Crampsin hurjana kitarasankarina. In the Red’ille pari vuotta levyjä tehnyt Powers saapuu lauantaina pitkästä aikaa Suomeen ja vastaili aamiaista syöden Nuorgamin kysymyksiin.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Rolling Stonesin Satisfactionia. Se riffi vaan on… No, perusoppimäärää rockista. Jos ei tuota riffiä tajua, ei tajua rock n’ rollia.

Mitä kappaletta toivot todennäköisimmin dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

Hahahaa… Kuule, en juo, joten tällaista ei enää tapahdu.

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

Chain and The Gang, sellainen nuori bändi Washington DC:stä. Ne ovat ihan mahtavia, juuri sellaista kuin rockin pitää olla. Niillä on uus levy Music is Not For Everyone, ja en voi lopettaa sen soittamista.

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on suosikkibeatlesi?

John. Muut eivät pääse lähellekkään.

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

Lux Interior, siis jos kysyt sellaisia jonka olet tuntenut. Ja ihan viimeaikasista The Slitsin Ari Up. Hän oli vaan niin mahtava tyyppi, oma tinkimätön itsensä loppuun asti. Todella aito ihminen.

Minkä laulun kuullessasi tunnet aina olosi nostalgiseksi?

Thee Midnightersin Whittier Blvd. Siskoillani oli se seiskatuumainen ja ne luukuttivat sitä lapsuudenkodissani koko ajan. Syytä heitä!

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet Auto-Tunesta?

(räkäistä naurua) Se oli vastaukseni.

Kenen laulajan ääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

Pakko sanoa Little Annie (newyorkilainen Annie Bandez). Hän laulaa ekalla soololevylläni, ja hän on yksi ehdottomia suosikkilaulajiani. Täysin ainutlaatuinen tyyppi.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi popmusiikissa?

Bob Dylanin Positively 4th St. Hienoa tylytystä.

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

Niitä on kuule paljon. Mitä helvettiä se edes tarkoittaa, ’klassinen poplaulu’? Bonnie Tylerin Total Eclipse of the Heart. Täysin sietämätön biisi. En tajua ollenkaan.

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi?

Annas kun mietin… Bo Diddley rytmikitarassa… Poison Ivy lead-kitarassa, tietenkin. Rumpaliksi laittaisin nykyisen rumpalini Ron Millerin. Ja laitetaan nyt basistiksi nykyinen basistini Kiki, hän on todella hyvä. Ai soittaisinko itse? No en, istuisin yleisössä ja nauttisin!

Jos löydät itsesi karaokebaarista, minkä kappaleen todennäköisimmin laulat?

Killing Me Softly (räjähtää nauramaan) “killing me softly with his song”, tajuatko?

Mikä on parasta metallimusiikkia ja miksi?

Pakko sanoa doom. Kiersin juuri Julee Cruisen (parhaiten tunnettu Twin Peaks -tunnuslaulusta Falling) kanssa ja yritämme nyt itse asiassa (King) Khanin kanssa saada häntä tekemään kanssamme doom-levyn. Ei, en minä vitsaile! Mielestäni se toimisi todella hyvin… Meidän pitää raahata hänet takaisin pimeän puolelle! Hahahhaaaa!!!

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

Joko tuo nykyinen suosikkini Chain and the Gang tai sitten sellainen uusi nykkiläinen bändi kuin K-Holes, joiden eka levy on juuri julkaistu.

Video ei ole enää saatavilla

Vinyyli vai cd?

Tarvitseeko edes kysyä. Vinyyli, tietenkin.

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

En. Minulla on niin hyvä maku, ettei minun tarvitse valehdella (räjähtää nauramaan). Ei kun tosissaan, minulla on niin kummallinen musiikkimaku, että se on cooliuden tuolla puolen.

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

Rolling Stonesin Ruby Tuesday. Se oli eka 45 jonka ostin.

Mikä on yleisin syy sille, ettet pidä jostain tietystä kappaleesta?

Se on tylsä. Sieluton. Ja tyypillinen. Siinäpä niitä.

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

Öhöm… Hanoi Rocks. Niillä oli kauniit kasvot.

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

Nelvästi. Olen sitä mieltä ettei voi olla nero ilman että on hieman pölvästi. Morrison on hyvä esimerkki tästä.

Kid Congo Powers & the Pink Monkey Birds (US) ja Mark Sultan (CAN) Bar Loosessa 23.4.2011.