Kerkko Koskinen, lauloi hetken ja vaikeni taas. (Kuva: Tomi Palsa)

Mies Ultra Bran takaa aloitti uuden uran melodramaattisen laulelman parissa.

”Voin huoletta savukkeeni sammuttaa
kyllä helvetistä tulta saa
Rakkaus palaa, minä en
aion olla onnellinen”

Ultra Bran sävellykset ja sovitukset todistavat kiistattomasti Kerkko Koskisen lahjoista, mutta suurimman osan aikaa yhtye tuntui liiaksi konseptiinsa kahlitulta. Nykyään se kuulostaa kaupan päälle ärsyttävän 1990-lukulaiselta. Tähän nähden on aika yllättävää, kuinka hienoa musiikkia jotkut orkesterin jäsenet ovat sittemmin tehneet. Niin Scandinavian Music Groupin viimeisimmät levyt kuin Koskisen soolot ovat aivan eri tavalla koskettavaa ja merkittävän kuuloista musiikkia kuin Ultra Bra muutamin poikkeuksin.

Pikaisesti yhtyeen hajoamisen jälkeen ilmestynyt Rakkaus viiltää -esikoinen oli toki jo lähtökohdiltaan varsin erilaista musiikkia. Nyt Koskisen ei tarvinnut kirjoittaa isolle kokoonpanolle puhaltimineen ja laulajarykmentteineen. Sen sijaan hän otti itse vokalistin roolin. Koskinen ei ole mikään varsinainen kultakurkku, mutta erinomaiseksi tulkitsijaksi hän paljastui. Hän osaa heittäytyä rohkeasti tunnetilaan.

Rakkaus viiltää onkin hyvin henkilökohtaisen kuuloinen levy, vaikkei artisti itse ryhtynytkään sanoitushommiin. Sen sijaan näitä ero- ja lemmentuskatekstejä kirjoitti muun muassa Anni Sinnemäki, mikä synnytti kutkuttavan asetelman: kun yksi sanoittaa ja toinen laulaa, tuntuu kuin eroamassa oleva pari yrittäisi kommunikoida toistensa kanssa tämän albumin välityksellä, tietysti turhaan.

Levyn parhaat tekstit ovat kuitenkin Koskisen jossain sattumalta tapaaman suomen kielen opiskelijan Erpo Pakkalan käsialaa. Hän sai osakseen kaikkein melodramaattisimmat, slaavilaiset sydänveribiisit. Niistä paras on jonkinkokoiseksi hitiksi noussut Sateentekijä, joka ansaitsisi paikan kuvitteellisessa suuressa suomalaisessa laulukirjassa.

Koko albumissa on hienoa sekin, ettei se sisällä juurikaan ruikutusta, vaan tarkastelee erofiiliksiä monelta kantilta. Sateentekijä tiivistää näissä tilanteissa olleille tutun “hammasta purren uuteen nousuun” -tunnetilan. Pintatasolla uhotaan niin maan perkeleesti, että aion olla onnellinen, mutta kaikesta tietysti kuulee, ettei se ainakaan vielä niin helppoa ole. Patetia on käsinkosketeltavaa, ja Pakkalan teksti alleviivaa sitä taivas- ja helvetti -vertauskuvilla. Iskelmäperinteeseen kappale kytkeytyykin juuri tällaisen mahtipontisuuden kautta.

Toisaalta se tuntuu olevan selvästi sukua myös chansonille tai vysotskilaiselle laulelmalle. Karhea tulkinta, omakohtaisuus ja runollinen ote viittaavat tähän suuntaan. Koskinen vain on toteuttanut biisinsä omalla tavallaan. Suureellisuus on vääjäämätön osa hänen taiteilijanluonnettaan, ja myös Sateentekijä on pianoineen, kitarasooloineen ja lopun naistaustalauluineen isoksi sovitettu. Kertosäkeessä on yhteislaulun tuntua, jota Vysotskilla ei tapaa.

Itse sateentekijä-metafora on kyllä jäänyt minulle vähän arvoitukselliseksi. Todetaanhan biisissä myös, että vedet ovat vihdoin vapaat. Suhteen kahleista vapautumisesta siinä on tietysti kyse. Elementaalinen kuvasto vihjaa ihmisen sydämenkin olevan luonnonvoima, jota ei järjellä hallita.

Tämän kautta kappale tulee luontevasti osaksi romantiikan 200-vuotista perinnettä. Tällaisilla biiseillä on aina paikkansa, koska omien fiilisten kohottaminen eeppiseen mittakaavaan on niin palkitsevaa.

Koskinen julkaisi vuonna 2005 toisen soololevyn, rakastumisteemaisen Lolitan. Sen jälkeen hän ei ole esiintynyt vokalistina, vaikka onkin julkaissut pari instrumentaalista jazzlevyä. Syksyllä esittäytyvä Kerkko Koskinen Kollektiivi voi olla mitä tahansa, mutta kolmine naispuolisine tähtivokalisteineen se ei ole ainakaan miehen laulettujen soolojen toisintoa. Hänen uransa tämä vaihe jäi siis lyhyeksi, mutta allekirjoittaneelle kyse on säveltäjän puhuttelevimmasta tuotannosta.

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

3. kesäkuuta 2002 – Kuningatar Elisabet II juhli 50:nnettä vallassaolovuottaan Lontoossa.

Ricky-Tick
75Säveltäjä Kerkko Koskinen uppoutuu yhä syvemmälle jazzin maailmaan. Mieltymys isoihin sovituksiin kulkee yhä mukana tärkeänä osana Koskisen tyyliä, aivan kuten muutama vuosi sitten UMO:n ja Verneri Pohjolan kanssa toteutetulla Agathalla. Trains & Letters –albumilla lauteilla hönkii pitkälti Ricky-Tickin vakionaamoista ja muista kotimaisen nykyjatsin eturiviläisistä koottu big band. Puhallinsektioissa ja rytmipuolella siis riittää voimaa ja svengiä. Koskisen sävellyksissä ja sovituksissa on kaiken monikerroksisuuden ohella kuitenkin mukavasti vivahteita ja rytminvaihdoksia, joiden myötä aluksi kuuntelijan tajuntaan suorastaan tulvahtava albumi hieman asettuu. Koskisen cembalo ja Panu Savolaisen vibrafoni tasapainottavat orkestraatiota mukavasti. Trains & Letters on kiivasrytminen mielikuvitusmatka suurkaupungin sykkeeseen, swingin ja third streamin kautta. Vilma Melasniemen ja Eero Ahon väliin lukemat kirjeet korostavat romanttisesti nimetyn albumin elokuvallisuutta, mutta jäävät silti hieman irrallisiksi. Toisaalta puhetta taustoittavat osuudet tuovat kokonaisuuteen sopivasti pohdiskelevuutta albumin urbaanin elinvoiman rinnalle, aivan kuten sen päättävä hieno It Was a Long Luxurykin tekee. (Tuomo Yrttiaho)

Moonface – Organ Music Not Vibraphone Like I’d Hoped

Jagjaguwar
72 Spencer Krugin toisella Moonface-levyllä (jos vuoden 2009 Sunset Rubdown -albumia Introducing Moonface ei lasketa) soivat sen nimen mukaisesti urut eivätkä sen edeltäjällä kuullut ”marimba ja paskat rummut” (Dreamland EP: Marimba and Shit-Drums, 2010). Wolf Paradesta parhaiten tunnettu kanadalaismuusikko käyttää viiteen kappaleeseensa 38 minuuttia, jotka hän täyttää kevyesti puksuttavilla konerytmeillä, jurnuttavilla urkumatoilla ja kohtalokkaan meditatiivisilla laulumelodioilla. Konsepti toimii erinomaisesti albumin kahdella ensimmäisellä kappaleella (Return to the Violence of the Ocean Floor, Whale Song), jotka kuulostavat Cabaret Voltairelta soittamassa Interpolin Lights-singleä, noin suunnilleen. Nopeatempoisemmat Shit-Hawk in the Snow ja Fast Peter jäävät ylipitkiksi sormiharjoitelmiksi, mutta Loose Heart = Lose Plan -päätösraidalla (”Talking Heads make me miss my friends”) Krug tavoittaa jälleen albumin yleistunnelmaksi muodostuvat lannistuneen, vaikeasti määriteltävän haikeuden. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Metals – s/t

Captured Tracks
68 Ian Hicksin ja Patricia Hallin elektroduo esittäytyy lupauksia antavasti. Soft Metalsin nimetön esikoislevy soi tummasävyisiä elektropoppia, jossa on tunnelmaa ja tyylitajua siinä missä vaikkapa samoin tänä vuonna debytoineen Austran musiikissa. Sisällön kanssa portlandilaisilla on kuitenkin vielä tekemistä. Albumi käynnistyy erinomaisesti Psychic Drivingilla, Alwaysilla ja Voicesilla, jotka tuovat mieleen vuoroin Propagandan ja Ladytronin sofistikoituneen euroelektron, vuoroin Golden Filterin ja Glass Candyn nykydiscon. Sen jälkeen ideat ovat kuitenkin kortilla, ja kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu lopulta liian monta instrumentaaliharjoitelmaa ja sisällöllisesti köyhää tunnelmapalaa, jotta albumia kehtaisi kokonaisuutena ylistää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla