”La belle epoquen kertosäkeessä Joakim Berg todentaa ihmisen itsekkyyttä. Kaikki taistelevat vain omissa riveissään.”

Kantaaottava La belle epoque on Kentin loppu-uran kiistaton klassikko. Kappale ei maalaa ruotsalaisesta nyky-yhteiskunnasta kaikkein ruusuisinta kuvaa.

”Jag är handen som håller flaggan
Jag är ficktjuven på Centralen
Jag är bomben på terminalerna
I väskan som lämnats kvar”

Ruotsalaisen rocksuuruuden loppu-uran uusi nousu kulminoituu rohkeaan ja jopa uhkaavaan La belle epoque -singleen. Kappale löytyy Kentin toiseksi viimeiseltä albumilta Tigerdrottningen (2014). Pari vuotta myöhemmin yhtye päätti tarinansa menestyksekkääseen jäähyväiskiertueeseen.

La belle epoque on huiman tehokas kappale: synkkäsävyisesti sahaavat jouset nappaavat kuulijan heti tiukasti mukaansa. Lisäksi solisti Jocke Berg sylkee suustaan tekstiä sen verran uhmakkaalla otteella, että hänen sanomalleen on pakko lotkauttaa korvaa.

Kappaleen puhujahahmo metaforisoi itsensä osaksi kansankodin kritiikkiä. Kielikuvien sinkoilun keskeltä nouseva pääviesti tuntuu olevan se, että vanhat hyvät ajat ovat takana, eikä Ruotsi ole enää monessakaan mielessä entisellään. Ongelmien ytimessä on muun muassa muiden syyttely.

”Jag är den misstänksamma grannen
Jävla finnar, norrmän, danskar
Jag är kniven i innerfickan
Jag är alla vapen vi exporterat
Jag är soldaterna vid byarna
Jag är minorna

Jag röstar inte längre i valet
Jag är Melodifestivalen
Jag är dom som går in i väggen
Jag är dom som går igenom rutan”

Kappaleen kertosäe pauhaa uljaasti. Siinä Berg todentaa ihmisen itsekkyyttä. Kaikki taistelevat vain omissa riveissään.

”Alla för alla och en för en
Alla för alla och en för en

Alla för alla och en för en
Så börjar vi om igen”

Vahvan jäljen jättävä La belle epoque sai minut innostumaan Kentistä uudelleen. Samoin taisi käydä monille muillekin: se on Spotifyssa Kentin toiseksi striimatuin kappale yli 22 miljoonalla kuuntelulla.

Olen iloinen, että sain kuulla stadioneillekin sopivan La belle epoquen myös livenä. Tämä tapahtui Tukholman Gärdetissä järjestetyssä Kentfestissä vuonna 2014. Illan setti täyttyi bändin tuoreemmasta materiaalista, eikä keikan jälkeen ollut epäselvää, mikä uusista lauluista oli paras ja vaikuttavin.

Pakko se on tunnustaa, että Skandinavian suurinta yhtyettä on ikävä.

Video ei ole enää saatavilla

Ei Jussi Mäntysaaren ”kylmikset”, vaan arkistokylmikset.

Nuorgam kävi läpi Jussi Mäntysaaren Twitterissä ja blogissaan paljastamat ”kylmikset”. Niitä löytyi 45 kappaletta. Näiden perusteella voi vaikka suomalainen artisti tai yhtye päätellä, millaista musiikkia pitää tehdä, että saa Mäntysaarelta ”kylmikset”.

Tiedätkö Jussi Mäntysaaren? Jos et, niin Nuorgam voi esitellä.

Jussi Mäntysaari on Suomen toiseksi suurimman radiokonklaavin (alkuperäisen tekstin virhe korjattu, kiitos A. Granlund! – edit. huom.) Nelonen Median tuore musiikkipäällikkö. Sitä ennen hän oli Vuoden ohjelma-/musiikkipäällikkönä palkittu Spotifyn Suomen editori, jonka”kynästä” lähtivät lukuisat Suomi-musan soittolistat. Sitä ennen hän oli musiikkitoimittaja ja kriitikko, joka kirjoitti muun muassa Rumbaan. Hän on siis Musamediavaikuttaja isolla M-kirjaimella. Lisäksi hän on ahkera twitteristi ja bloggaaja.

Merkittävästä asemastaan johtuen Mäntysaaren musiikkimaku kiinnostaa monia. Mielipiteensä hän kertoo julkisuudessa valikoidusti, lähinnä Twitterissä ja blogissaan.

Aina välillä hän kertoo saavansa kylmikset.

”Kylmikset” on musabisnes-skenen – levy-yhtiöpomojen, tiedottajien, tv:n musiikkiohjelmien kommentaattorien ja toisinaan artistien itsensäkin – käyttämä termi sille, että jokin saa aikaiseksi kylmät väreet.

Tämä tapahtuu siis hyvässä mielessä, ei inhosta tai pelosta.

Kappale, joka aiheuttaa”kylmikset”, toisin sanoen ”koskettaa” eli vetoaa tunteisiin,”nostaa karvat pystyyn” ja”saa ihon kananlihalle”.

Ei ole yhdentekevää, mistä musiikista Jussi Mäntysaari pitää eli mistä hän saa kylmikset. Sellainen biisi kun päätyy todennäköisimmin jollekin Sanoman valtavan kanavaverkoston soittolistoista ja sitä kautta lukemattomien suomalaisten korviin.

Kylmikset kannattavat.

Nuorgam kävi läpi Mäntysaaren Twitterissä ja blogissaan paljastamat ”kylmikset”. Niitä löytyi 45 kappaletta. Näiden perusteella suomalainen artisti tai yhtye voi päätellä, millaista musiikkia pitää tehdä saadakseen Mäntysaarelta”kylmikset”.

Kylmikset eivät ole erityisessä järjestyksessä.

Kylmikset aiheutti: Radioheadin Exit Music (for a film) Westworld -tv-sarjassa

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2016/12/arvio-hbon-westworld.html

Kylmikset aiheutti: JVG:n keikka Provinssissa 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/06/

Kylmikset aiheutti: Chandelier, Straight for the Knife, Free the Animal ja Dressed in Black Sian albumilla 1000 Forms of Fear

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2014/07/levyarvio-sia-1000-forms-of-fear.html

Kylmikset aiheutti: Ed Sheeranin välipalana esittämä versio Nina Simonen Feeling Good -biisistä Saku Suurhallissa 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/02/livearvio-ed-sheeran-saku-suurhall.html

Kylmikset aiheutti: Kentin Tigerdrottningen-albumin kappale Den andra sidan

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2014/12/vuoden-levyt-2014-ulkomaiset-top-10.html

Kylmikset aiheutti: Sufjan Stevensin Carrie & Lowell -albumi

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/04/levyarvio-sufjan-stevens-carrie-lowell.html

Kylmikset aiheutti: Anssi Kelan tarinointi keikallaan 2015

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2015/11/miksi-anssi-kelan-keikat-ovat-niin.html

Kylmikset aiheutti: Lassi Valtosen Pispala-kappale

http://alsosprachjussi.blogspot.fi/2011/12/

Twitterin lukuisat kylmikset yhtenä kylmikset-rintamana:

Disclaimer: Kirjoittaja on tuntenut Jussi Mäntysaaren yli 10 vuotta. Mäntysaari ei tiennyt jutusta eikä sitä näytetty hänelle ennen julkaisua. Kirjoittaja itsekin käyttää aina välillä sanaa kylmikset, ironisesti totta kai.

Kent – saako olla uusia perunoita?

Prologi

En ole varmasti ainoa, jonka levyhylly reagoi vuodenaikojen vaihdoksiin pelottavalla määrätietoisuudella. Koko pitkän ja lämpimän kesän se tyrkytti päivieni ääniraidaksi hardcorea ja räppiä – kaikkea omanarvontuntoista, vahvaa, itsetietoista. Mutta nyt, kun syksy suorittaa kohmeisia tunnustelujaan ja irrottaa kesän illoista, herää levyhylly hybriksestä ja tekee tilanteesta omat, oikeat johtopäätöksensä.

Kuten niin monena syksynä aikaisemminkin, se tarjoaa minulle Kentiä. Koska samoin kuin syksyssä, ja elämässä, yhdistyvät Kentin musiikissa suru ja kauneus tavalla jota on usein vaikea kestää. Kuitenkin juuri tuo yhdistelmä ilmentää tavattoman tarkasti eksistentiaalista kokemusta, jota yksikään kesä ei ole onnistunut minusta kitkemään.

I

Kun kuulin Kentiä ensimmäisen kerran – joskus 1990-luvun loppupuolella, Isola-levyn aikoihin – en pitänyt siitä. Teinipojan korviin bändi ei rokannut, se ei jotenkin ”lähtenyt”. Kent kuulosti masentuneelta ja heikolta. Silti se oli suosittu, ja altistuin tahtomattanikin bändin musiikkivideoille ja radiohiteille. Kummastelin suosiota, koska rumiakin olivat, ja Ruotsista. Kentin poikkeuksellisen hienouden oivalsin vasta monta vuotta myöhemmin, oppivelvollisuuden ja toisen asteen tällä puolen, kutakuinkin niihin aikoihin kun kasvoin aikuiseksi. Eli tajusin olevani masentunut ja heikko itsekin.

Vanhan ja pätevän havainnon mukaan suuri osa niin sanotusta populaarimusiikista pelaa eskapismilla: se antaa meille hetkellisen mahdollisuuden olla jotain mitä haluaisimme olla. Vapaita, voimakkaita, rakastajia, sankareita, huoria. Se onkin musiikin ylivertainen taika: Tuusulantiellä Born to We Wildia volkkarin vakiokaiuttimista luukuttava keski-ikäinen toimistovirkailija on villi. 3 minuuttia 29 sekuntia.

Mutta mitä Kent tarjoaa? Surullisia lauluja, joissa puhutaan valkoisesta ihosta rannekellon alla, goretexista ja fleecestä, sairaalavuoteista, grillistä ja Michael Boltonista, Ikeasta, uusista perunoista. Ja kenties, siinä sivussa, se tarjoaa myös totuuden. Kent ei nimittäin koskaan kuulosta pyrkivän inhorealismiin, joka olisikin yksipuolisen helppo ratkaisu. Kentin jännitteinen musiikki on aidosti realistista juuri siksi, että siinä on taianomainen hohde.

Filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa Mozart-esseissään kuinka ”surussa ja tuskassa ei ole sitä ristiriitaa, joka on tyypillistä melankolialle ja raskasmielisyydelle, ei sitä monimielisyyttä, joka on melankolian suloa”. Väitänkin että juuri ”melankolian sulo” on Kentin raskasmielinen totuus.
Yläasteikäisenä koin Kentin melankolian vain masentavana; lukiossa taas primitiivinen tuska ja huudettu suru vetivät puoleensa. Ihmiset ovat yhtä kuin paskaa, vitut minä tee mitä sinä käsket. Mutta vähitellen monimielisyyden säikeet alkoivat ilmestyä eksistentiaaliseen näkökenttään ja lopulta melankolia otti omansa. Kent odotti.

En muista tarkasti, milloin kohtaaminen tapahtui, mutta tällaisena se on mieleeni piirtynyt. On kesäinen yö, ajan yksin viitostiellä, jossakin Iisalmen tienoilla. Laitan soittimeen Anttilan tarjouskorista muutamalla eurolla mukaan tarttuneen Vapen och Ammunition -levyn. Aavemainen Sundance Kid täyttää auton. Mieli vaeltaa melodian mukana pitkin aamukasteisia peltoja, metsänreunoja, muistoja, tulevaisuuden toiveita ja pelkoja. Minä voin olla hiljaa, koska Kent tulkitsee sen kaiken – onnen ja haikeuden paradoksaalisen sekamelskan. Tekee siitä harmoniaa. Tajuan, että osapuilleen tästä kaikessa on kyse.

Kahlil Gibranin kirjoista olin oppinut jo aiemmin ajatuksen, jonka toivon koko sydämestäni olevan totta: ”Kun kaipaat nimettömiä siunauksia ja kun suret tietämättä syytä suruusi, silloin olet todella kasvamassa ja kohoamassa kohti suurempaa itseyttäsi.” Olin lukenut niin, tunsin niin – ja nyt Kent vaikutti tuntevan aivan samoin.

II

Onkohan kukaan koskaan onnistunut panemaan Kentin soidessa taustalla? Minusta pelkkä ajatuskin tuntuu mahdottomalta – siis että Kentin ”tahdissa” voisi jotenkin työntyä, tunkeutua, laueta. Siis ”hoitaa homman”. Tämä on luonnollisesti oman ajatteluni sukupuolipoliittista rajoittuneisuutta, koska – kuten Joakim Berg on todennut – nimenomaan seksi ja heikkous liittyvät usein yhteen. Ja Kentin ihminen on heikko ihminen.

Yksi keskeinen teema Bergin teksteissä on pettymys. Usein se ryöpsähtää ankariksi (itse)syytöksiksi: menneet (työläistaustan) ihanteet on petetty, on muututtu samanlaisiksi kuin kaikki muutkin, on haettu turvallista ja ennakoitua elämää, on tehty yhtä vaille tuhat asiaa joita ei missään nimessä aiottu tehdä, on sanottu kyllä kun olisi pitänyt sanoa ei. Esimerkiksi viimeisimmän Jag är inte rädd för mörkrett –levyn tekstit ovat kuin tunnustuksia. Tekisi mieleni sanoa: synnintunnustuksia.

Mutta onko Kentin kohdalla asianmukaista puhua synnistä? Tuleehan yhtye paikasta, jossa (Ensam lång väg hem -kappaleen sanoin) ”ateistit pukeutuvat risteihin”. Mutta vaikea näin raskasmielisen ehdotonta yhtyettä on kuvitella dionyysisten karkeloiden taustabändiksikään. Ehkä Kentin musiikissa elää kristillisen perinnön synnintunto, mutta ilman evankeliumia? Ehkä Kent on sekulaarimpi jatkumo pohjoisen eksistentialismin janaa, jonka kysymykset sanoitettiin vielä vuonna 1963 näinkin kristillisesti: ”Jumala, miksi olet luonut minut niin ikuisen tyytymättömäksi? Niin pelokkaaksi, niin katkeraksi? Miksi minun täytyy ymmärtää oma kieroutuneisuuteni? Miksi minun täytyy kärsiä niin helvetillisesti omasta merkityksettömyydestäni? Jos kärsimykselleni on tarkoitus, niin kerro se minulle, jotta voin kantaa kipuni valittamatta.” (Ingmar Bergmanin elokuvasta Talven valoa).

Vuosien 1991–2008 välisen tuotannon niputtavan boksin levyt on pakattu pahvisiin, ikonografisiin koteloihin. Miksi ihmeessä? Onko se sittenkin sitä kuuluisaa ironiaa: että nämä levyt on nyt vähän niin kuin kanonisoitu, julistettu pyhiksi? Vai onko itäisen kirkkotaiteen läsnäolo skandinaavisen, Jumalan kuolema -kulttuurin haikea kurkotus menneeseen? Samanlainen transsendenssin häivähdys kuin Sjukhus-kappaleen loppunostatus: ”Kuljen yksin valoon.”

Kirjassaan Häikäisevä pimeys ruotsalainen uskontopsykologi Owe Wikström kirjoittaa: ”Puhe taivaasta on vaiennut, koska ihmiset ovat tunteneet itsensä kiusaantuneiksi tai pelänneet, että heitä pidetään romanttisina tunteilijoina.” Jonkin sortin romanttiseksi tunteilijaksi Joakim Berg on tunnustautunut ainakin livetilanteessa. Keikkojen vakiolopetus, pakahduttavan kaunis Mannen i den vita hatten (16 år senare) päättyy useita kertoja toistettavaan vakuutukseen ”rakas, kerran me kaikki kuolemme”. Mutta se tapa – melodia, hehku – jolla rivi lauletaan, tuntuu olevan suora antiteesi itselleen. Kuin intohimoista rakastelua pariterapeutin vastaanotolla.

Ja totta: kuin alleviivatakseen sen mitä musiikin ja sanojen jännite jo vihjaa, internet-lähteet paljastavat Bergin laulaneen keikalla: ”Sitä mitä haluan ei voi ostaa, ei varastaa, ei lainata / Sitä mitä haluan ei voi omistaa, se on niin paljon suurempaa kuin sellainen / Heitän paperilennokkeja kerrostalosta kohti lumeen kätkettyä kipinää / Minun täytyy uskoa, että se voi tapahtua / Minun täytyy uneksia omaa unelmaani / jotta sinä ja minä emme koskaan kuole / Ei, sinä ja minä emme koskaan kuole”.

Ehkä G. K. Chesterton oli oikeassa, kun hän 1905 kirjoitti: ”Ihminen ei pysty rakastamaan kuolevaisia asioita. Hän pystyy ainoastaan rakastamaan kuolemattomia asioita lyhyen hetken ajan.”

III

Kentin paradoksi ei kenties ole vähempää kuin koko elämän paradoksi: Miten jokin niin surullinen voi olla niin kaunista? Ja pragmaattisemmin muotoiltuna: Miksi melankolia usein myös lohduttaa?

Vuonna 2005 olin pienen seurueen kanssa kiertelemässä Esplanadin joulukatua. Olin myös lamaannuttavan (ja yksipuolisen, olin siitä varma) rakastunut toisella puolella Suomea asuvaan nuoreen naiseen. Tuntui vaikealta olla ihmisryhmässä, iloisessa jouluhumussa. En enää muista millä verukkeella erkanin hetkeksi porukasta. Kävelin Kasarminkatua Kaivopuiston kulmille, opiskelijasoluni turvavyöhykkeelle. Suru tarvitsi tilaa, omaa aikaa. Menin sohvalle makaamaan ja kuuntelin The Hjärta och Smärta -ep:n. ”Unessa sinä lauloit lauluja huoneessani / olin sairas kuten sinäkin ja kutsuit minua rakkaaksesi”. Ja niin edelleen. Kaiken järjen mukaan se oli mitä masokistisin ratkaisu, suolaa avohaavoihin. Mutta silläkin kertaa Kentin musiikki auttoi – vaikka siunauksella oli nimi, ja surulla selvä syy.

Ehkä edes eksistentiaalinen ahdistus ei koskaan ole abstraktia. Siitä huolimatta, että kyseessä on mielentila: sävellaji. Maailma on kaunis maailma, mutta siinä näyttää olevan vakava virhe, joka pistää huokailemaan. Melankolia on siis varsin luonnollinen reaktio elämään. Kärsimys ja sitkeät surut varjostavat onnen ja ystävyyden hetkiä, kuoleman kita lipoo huuliaan ja huohottaa niskaan kaiken elävän kintereillä. Mutta kauneus – sitä ei käy kiistäminen, se suorastaan uhmaa kärsimystä ja kuolemaa. Tämä jännite leimaa koko eksistentiaalista kokemusta. Ja juuri sitä Kentin musiikki minulle ilmentää.

Depressiivisyys on raskasmielisyyttä ilman iltaruskoa. Penseä ja nihkeä ihminen taas kieltää asioiden arvon, hänen mielestään missään ei ole syytä innostua. Sen sijaan raskasmielisen ja melankolisen ihmisen mielestä asioissa aidosti on syytä innostua – ja juuri siitä raskasmielisyys ja melankolia kumpuavat. Kent ei ole depressiivinen, nihkeä tai penseä yhtye: sen musiikissa on sekä suru että kauneus. Tätä surun ja kauneuden liittoa en tunnistanut yläasteella, koska en ehkä ymmärtänyt kuolevani. Tiesin sen, mutta en tuntenut sitä.

Kentin kauneus hehkuu kaiken katoavuutta vasten kuin vaivaiskoivu – tai surullinen Tukholma – ensilumen odotuksessa. Tämä on mielestäni yhteys eksistentiaalisen kokemuksen perusjännitteen ja Kentin musiikin välillä. Siksi se resonoi minussa niin vahvasti.

Immanuel Kantin jälkeinen moderni ja postmoderni filosofia erottivat ylevän ja kauniin toisistaan. Minulle Kentin melankolia on siten esimoderni fenomenologinen kokemus, jossa ylevä kohdataan nimenomaan kauneudessa. Kuten teologi David Bentley Hart kirjoittaa, kokemus kauneudesta ”ei löydä ylevää, joka on kauneuden ’tuolla puolen’ tai laadullisesti erilaista kuin kauneus, vaan ylevän kauneudessa: ylenpalttisen loiston joka herättää hämmästystä.”
Heikko ja epäonnistunut ihminen kurkottelee kohti ihannetta, itseään säästämättä, suruaan kieltämättä, mutta antaen kauneudelle sen mikä kauneudelle kuuluu. Ahdistus on totta, mutta se ei voita. Koska Kentin musiikissa heikkous kaipaa kääriytyä kauneuteen, surukin soi.

Epilogi

Rakkaus syksyllä 2005 ei ollutkaan yksipuolista, ja nyt pidän sylissäni esikoista. Olen onnellinen, mutta kaipaan yhä nimettömiä siunauksia. Osalle suruistani tiedän syyn, osalle en. Ylenpalttinen kauneus väräjää katoavuutta vasten, koska se on eksistoivan ihmisen kokemus – osa. En pääse melankoliaa pakoon. Mutta huoneessa soi Kent ja haikea mielentila saa muodon sävelissä. Se tulee ihon alle ja puhuu puolestani. Kuin paraskin mystikko Joakim Berg laulaa, kuinka hän tulee olemaan kuin vuoret, kuin vesi. Kuin värit, jotka ilmestyvät vain yöllä. Nyt on päivä, enkä näe sellaisia värejä. Mutta uskon kuulevani ne.

Varför har jag så stora fötter, Joakim Berg ihmettelee.

Pakkoruotsi kannattaa jo siitä syystä, että se auttaa ymmärtämään Kentiä paremmin.

”Men plåtarna till himlen
Var slut när vi kom dit
Och priset vi betalat
För att klassas som elit
Var att vi blev som dom andra
Vi blev som dom andra
Vi blev som dom andra”

Opettaja tuijotti jokaista oppilasta vuorotellen tiukasti silmiin. Hän esitteli itsensä ruotsiksi, piti katsekontaktin ja kysyi jokaiselta saman kysymyksen.

”Vad heter du?”

Vuoroni tuli. Vastasin hieman epäröiden mutta kuuluvalla äänellä.

Ja näin loistokkaasti alkoi muistikuvieni mukaan ruotsin kielen opiskelutaipaleeni seitsemännellä luokalla. Mikä onni se onkaan ollut! Epäsäännöllisten verbien tankkaus ei aina välttämättä ollut erityisen hauskaa, mutta se kannatti, sillä kouluvuosien varrella opin kohtalaisen hyvin hallitsemaan uuden, kauniin kielen.

Muistan, miten hymyillä-verbi taipuu (le, ler, log, lett), mutta se ei ole ruotsin kielen osaamisessa palkitsevinta. Palkitsevinta on ymmärtää Kentiä paremmin.

Ihan ensimmäisenä kuuluu ikään kuin huohotusta, sitten vasta tulee vihellys. Se vihellys.

Dom andran vihellyksen kaikuessa tulee nykyään hieman nostalginen olo. Siinä on haikeutta, joka liittynee siihen, että vaikka Kent tekee vielä uutterasti uutta musiikkia, yhtyeen bäst före -päivämäärä on jo mennyt. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä Dom andra ja monet muut yhtyeen valiokappaleet korvaavat kyllä nykyisen, vähän mitäänsanomattomamman tuotannon.

Vihellyksessä on myös jotain aavemaista, kun sävelten välissä Joakim Berg laulaa kuolemasta, ihmisen typeryydestä ja riittämättömyydestä, raukkamaisuudestakin. Dom andra voi olla kuvaus luokkayhteiskunnan raapivista eroista tai se voi kertoa siitä, kun yksilö tajuaa luopuneensa arvoistaan ollakseen jotain, mitä ei ole. Selkeää juonta ei piirry, mutta sävy on selvä: se on pettymyksestä raskas.

”En undran vem som svek vem först
Och jag blir gärna en martyr
Vi behöver nog en ny
Sälj dig, sälj dig dyrt”

Säälimättömässä Dom andrassa periaatteet ovat kauppatavaraa. Kappaleessa heittäydytään marttyyriksi, palataan lähtöpisteeseen ja antaudutaan. Jos myyt itsesi, myy kalliilla, Berg laulaa. Ajatus on totuudessaan karmiva.

Ruotsintunneilla opin paljon, mutta yhtä suurenmoista sanaa siellä ei tullut vastaan. Onneksi Dom andra korjasi asian. Makustelkaapa tätä: kärlekstörst. Siinä yksi lisäsyy ihailla tätä synkeää kappaletta yhtä enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Kentiltä äänestettiin myös kappaleita 400 slag, FF, Palace & Main, Socker, Sömnen ja Vinternoll2.

Kent / Joakim Berg 02.08.2008 Ankkarock, Vantaa.

Kent antaa tänään konsertin Helsingin Hietaniemessä, Garden Party -tapahtumassa. Tule paikalle tai olet tööt.

Pimeän tullessa on hyvä tarttua ystävää kädestä.

 Kent ei pelkää pimeyttä, mutta ei liioin tavoittele enää sen sydäntä.

Edellisen kerran Kent ilmoitti palaavansa perusasioiden pariin vuonna 2005. Tuolloin yhtye reagoi ylituotetuksi kokemaansa Vapen och ammunition -menestyslevyynsä (2002) Du och jag dödenillä, syvällä ja kumealla levyllisellä skandinaavisen kitararockin muotoon pakattua Depeche Modea. Paluun retoriikalle irvaillen albumi vei kuitenkin kohti uutta. Isolan (1997) ja Hagnesta Hillin (1999) viipyilevän melankolian sijasta se avasi Kentin kuljettavaksi pimeyden sydämeen vievän polun, jota vartioi armeijallinen 1980-luvun vahanukkeja.

Matkan varrella yhä koneellisemmaksi käynyt ilmaisu saavutti kliimaksinsa vaikuttavalla, lähes ohjelmallisen kolkolla Röd-albumilla (2009). Niinpä Kent on jälleen palaamassa lähtöpisteeseen. Viime joulukuussa yhtye kertoi sulkeutuneensa ranskalaiseen studioon ottaakseen kaiken irti yhtyesoiton taiasta. Lähestymistavan muutos on epäilemättä ollut henkisesti tärkeä, mutta musiikillisesti sitä tuskin huomaa. Pidäkkeettömän bändisoinnin ja kevyen konepohjan välillä tasapainoileva uutukainen muistuttaa ennen kaikkea edeltäjäänsä, Rödin ylijäämäkappaleiden varaan spontaanisti koottua En plats i solenia (2010).

Jag är inte rädd för mörkret esittelee itsensä läpikotaisin tuntevan yhtyeen, jonka musiikissa mukavuudenhaluisuus on yksi tinkimättömyyden osa. Levy etenee  mollisointujen vietävänä kerraten syntyjä syviä. Se ei kuitenkaan raavi, provosoi tai metsästä kadonnutta nuoruutta. Sen sijaan albumi muistuttaa aiheellisesti, että aikansa musiikki-ilmastosta lähes täydellisesti eristäytynyt Kent työskentelee helppotajuisimmillaankin ensisijaisesti omista lähtökohdistaan käsin.

Levyn juoni käy selväksi jo avausraidalla 999. Juhlavasti tamppaavan marssikompin päälle punoutuu jämäkkä pianokuvio, ja laulu kuulostaa agitoinnilta silloinkin kun se pysyttelee minä-muodossa. Kappaleen nyansseja vaanien toistavat kitarat muistuttavat kaikista niistä Kent-klassikoista, joiden rinnalle mahtipontisen charmantti 999 itsensä kiilaa.

Laulu ruotii monitasoisesti pinnallistumisen ja ulkopuolisuuden tematiikkaa, yhtä Kentin viime vuosien mieliaiheista. Kun Joakim Berg laulaa kaikkien ihanteiden kumpuavan ruusunpunaiselta 80-luvulta, hän ripittää sekä itseään, sukupolveaan että koko ruotsalaista yhteiskuntaa. Synteesi on alistuneisuudessaankin juhlava:

“Dom 999 saker jag aldrig skulle göra
Dom vägs upp av 999 värre saker jag gjort”

Ensiluokkaista käyntikorttia seuraa tasalaatuinen joukko vaivihkaa mieleen painuvia melodiapätkiä, tunnelmallisesti maalailevia säkeistöjä sekä sanomaansa painostaen toistavia kertosäkeitä. Kent pudottelee virheettömiä sävelkulkuja hyvällä osumatarkkuudella ja kylvää äänimaailman täyteen koukkuja ja koristeita. Levy harhauttaa kuuntelemaan pintatasoaan, mutta paljastaa varsinaisen luonteensa vasta kärsivälliselle ja huolelliselle kuuntelijalle.

Kärsivällisyys palkitaan, vaikka albumi ei tuo lähtökohtaisesti mitään uutta Kentin katalogiin. Esimerkiksi tummasti diskoava Petroleum ja viipyilevän pahaenteinen Jag ser dig ovat vakuuttavia ja alati kasvavia osoituksia yhtyeen osaamisesta. Myös päätösraita Hänsyn riemastuttaa herättäessään odottamatta henkiin Goldfrappin Felt Mountain -debyytin (2000). Kent-balladien uljaaseen jatkumoon liitetään pienimuotoisella kerronnallaan koskettava Ruta 1.

Vähintään kädenlämpöisen kehun voi osoittaa joka raidalle New Radicalsin hengessä hekumoivaa Färger på nattenia lukuun ottamatta. Vaikuttavan sävellystyön ja  vapautuneen soitannan ilmaisuvoimaa nakertaa kuitenkin sovitusten yksioikoisuus. Kaikki virheiden juonteet on kiillotettu huolellisesti pois ja kappaleiden kaavamaiset rytmipohjat tuntuvat täyteen ahdetuilta. Niinpä albumin yhtenäisyys perustuu pohjimmiltaan kontrastien puutteeseen, vaikka pienen ja suuren välistä eroa koetetaan alleviivata joka raidalla. Levyn kylkiäisenä Soundcloudissa julkaistu Ett år utan sommar -bonus osoittaa kouriintuntuvasti, miten paljon huokoisammin Jag är inte rädd för mörkret voisi hengittää.

Levyn suurin ongelma onkin sieltä täältä välittyvä tahattoman varmistelun maku, joka estää kappaleita kasvamasta täyteen mittaansa. Kent on niin syvällä musiikillisessa konseptissaan, että töin tuskin uskaltaa katsoa sen ulkopuolelle. Niinpä Jag är inte rädd för mörkret piirtyy kuin vahingossa todistusaineistoksi niille havainnoille, joita Berg elämästään ja ajastaan tekee. Näiden havaintojen varassa rakentuu kuva vanhenemisen kaventamasta elämänpiiristä, jonka rajat muuttuvat hiljalleen karikatyrisoiviksi kahleiksi:

”Jag reser gerna ensam
det har kommit med åren.
Man blir så trött av allt prat
av att tolka språken.
Det stavas R.Ä.D.S.L.A.
Jag är rädd för allt, beredd på allt”
(Beredd på allt)

Sanottavaa Kentillä kuitenkin on – päiväkirjamaisista elämäntarinoista ilmastonmuutokseen – ja sanojen kautta aukeaa myös Jag är inte rädd för mörkretin syvin taso. Bergin vuolaat tekstitulvat määrittävät jokaista laulua, ja niiden keskellä melodiat tuntuvat monesti pikemmin velvollisuuksilta kuin lähtökohdilta. Runoilija on upeassa iskussa, ja sävykkäät kuvaelmat kannustavat häntä vivahteikkaisiin tulkintoihin.

Tekstit ovat ennen kaikkea tunne- ja tilannefragmentteja, joista huokuvat alakuloinen yksinäisyys ja tarve muodostaa uusi suhde menneisyyteen. Laulujen perspektiivi kertoo ajan kuluvan, mutta vanheneminen ei kuulu ahavoitumisena, vaan vaikeasti käsitteellistyvänä katumuksena. Berg tunnustaa kerta toisensa jälkeen heikkoutensa ja myöntää hylänneensä periaatteensa. Muita hän varoittaa tekemästä samoin. Sanojen ydinkysymys piinaa laulusta toiseen: tätäkö todella halusimme?

”Du har din stolthet,
sätt hårt mot hårt.
Säg aldrig ja när du menar nej.
Jag sa alltid ja,
se vad det blev av mig.”
(Isis & Bast)

Jag är inte rädd för mörkret ei ole kuitenkaan lannistunut levy. Pikemminkin se huokuu rutiineista kumpuavaa elinvoimaa. 2000-lukulaisen Kent-kappaleen mallikaavaan naulattuina Bergin rujotkin kuvaelmat kuulostavat kauniilta ja lohdullisilta. Lopulta levyn pohjimmaiseksi teemaksi alkaa hahmottua toivo:

”Vi drömmer igen äntligen.
Vi drömmer igen,
du och jag.”
(Ruta 1)

Sanoma tekee mieli tulkita Kentin oman kehityskulun kautta. Parikymmenvuotiaanakin yhtyeellä riittää sekä intohimoa että malttia pyrkiä tekemään syvällistä pop-taidetta, jonka vetovoima perustuu uskallukseen miellyttää ja haastaa samaan aikaan. Vaikka yhtyesoiton ilosanoma välittyy tanakan tuotannon alta vain reunahuomautuksina, valaa Jag är inte rädd för mörkret roppakaupalla uskoa Kentin tulevaisuuteen. Niin kauan kun yhtye on olemassa ensisijaisesti musiikkinsa kautta ja musiikkiaan varten, sen kannattaa kulkea eteenpäin, unelmoiden, pimeää pelkäämättä.

Vain sillä lailla voi löytää uusia polkuja.

80 Olisi erikoista odottaa minkään yhtyeen kymmenenneltä albumilta musiikillista vallankumousta. Niinpä Kentillekin suo oikeuden vakuuttaa osaamisensa ydinelementeillä. Yhtye on siinä iässä, jossa intohimo näkyy pikemminkin huolellisuutena kuin kaaoksena. Sille, joka tämän hyväksyy, Jag är inte rädd för mörkret on enemmän kuin pelkkä mukiinmenevä pop-levy.

Video ei ole enää saatavilla

Jaa, mekö ollaan oltu usein Suomessa keikalla?

Meneillään on taas yksi ”kaikkien aikojen keikkavuosista”. Suomeen on tänäkin vuonna virrannut tasaisella vauhdilla toinen toistaan mielenkiintoisempia ulkomaisia artisteja ja yhtyeitä. Festareilla, konserttitiloissa ja intiimeissä klubiolosuhteissa on nähty ensikertalaisia, harvoin nähtyjä, vanhoja tuttuja ja vanhoja, hyvinkin tuttuja Suomen-vieraita.

Tasaisin väliajoin, etenkin festareiden paljastaessa ohjelmistojaan, nousee puheeksi, kuinka jotkut yhtyeet tuntuvat keikkailevan aina Suomessa.

Sen innoittamana Nuorgam selvitti, mitkä ovat 2000-luvun eniten Suomessa keikkailleet ulkomaiset artistit ja yhtyeet?

Me rakastamme Suomea – 2000-luvulla eniten Suomessa esiintyneet ulkomaiset yhtyeet*

Sparzanza, 37 keikkaa
The Hellacopters, 34
The Bellrays, 32
W.A.S.P., 29
The Ark, 28
The Sounds, 27
Uriah Heep, 27
Mustasch, 27
Kent, 25
Danko Jones, 24
Looptroop Rockers, 24
Volbeat, 21
The Soundtrack of Our Lives, 20
Opeth, 20
Eva Dahlgren, 16
Weeping Willows, 15
In Flames, 14
Mew, 14
Motörhead, 13
Flogging Molly 13
The Hives, 13
Iron Maiden, 12
Deep Purple, 12
The Baseballs, 11
Graveyard, 11
Scorpions, 11

* Päivitetty tilanne 6.9.2011 klo 21:32. Lukemat perustuvat eri nettisaiteilta löytyneisiin tietoihin, joita on joissain tapauksissa yhdistelty ja uudelleenlaskettu. Kiitos, Janne F!

Sparzanza (päivitetty 6.9.2011) on siis eniten Suomessa 2000-luvulla keikkaillut ulkomainen yhtye. Voittoa voi pitää yllätyksenä. Mikä hiton Sparzanza?

Mutta myös W.A.S.P:n 29 esiintymistä maassamme vuosina 2004–11 voidaan pitää yllättävänä tilastotietona. Blackie Lawlessin kannattaisi kenties hommata kakkosasunto Suomesta.

Listalla näkyy vahvasti Ruotsi. Maan menestystä ei voi selittää pelkällä maantieteellä. Ruotsi myös tuottaa paljon erinomaista, suomalaisiin vetoavaa populaarimusiikkia. Norjalaisia, venäläisiä tai virolaisia, joille keikkailu maassamme olisi periaatteessa yhtä helppoa, listalla kun ei näy.

Tanskalaisia näkyy, nimittäin Mew ja Volbeat, joista jälkimmäisen suhteen on huomautettava kaikkien 21 keikan tapahtuneen viimeisen kolmen vuoden sisään. Tätä menoa yhtye on jo kahden vuoden päästä eniten Suomessa 2000-luvulla rampannut ulkomaalainen yhtye.

Vielä tiheämpään tahtiin oman tilastolukemansa takoi The Baseballs – 11 keikkaa noin vuodessa. Tosin siihen se taitaa jäädäkin.

Käytännön syistä selvityksestä jätettiin tarkoituksella pois esimerkiksi Haaparanta–Tornio-väliä ramppaavat pikkuyhtyeet ja omiin lukemiinsa yltävät ns. eurohumppa-artistit (Pandora, 66 keikkaa) ja keskityttiin ns. tunnettuihin nimiin.

Listamme ei ole tieteellisen tarkka; siinä on varmasti puutteita ja vääriä tietoja. Joku aktiivisesti Suomessa käynyt artisti tai yhtye saattaa puuttua jopa kokonaan.

Jos teillä on parempaa tietoa, kertokaa meille!