Ken Stringfellow 12.10.2012 Kasvihuoneilmiö, Nummi-Pusula.

Columbia

61 Herkän konstailematon Heartbreak On The 101 ja leppoisan utuinen country-tunteilu Long Vows – siinä kaksi kappaletta, jotka pelastavat Band of Horsesin neljännen studioalbumin. Koska molemmat niistä löytyvät levyn lopusta, on kuuntelijan tie niiden luo kuitenkin tolkuttoman puiseva. Yhtyeen flanelipaitarock soi kyllä levyn muillakin raidoilla ihan mukavasti, mutta biiseissä on outoa väkinäisyyttä ja koko homma kuulostaa maneerisen yliyrittävältä. Levyn keskivaiheilla kriitikon sietokykyä testataan jo oikein urakalla, kun Dumpster Worldin leppoisan rullaava tunteilu vaihdetaan lennosta kitararutistukseen ja kiljuntaan. Kappaleen loppu tuo mieleen huonon Hollywood-teinikomedian kaljankittaus- ja machoilukohtaukset, joissa ollaan ihan älyttömän greisejä. Tarpeeton runttaus vain korostaa levyn muutenkin valjua olemusta. Vaikka esimerkiksi Slow Cruel Hands of Time ja Everything’s Gonna Be Undone ovat ihan kivoja ralleja, on vaikea kuvitella, että edes ne kantaisivat kuulijan levyn loppupuolen helmien pariin. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Menomena – Moms

Barsuk

58 Mitä Menomenan tulisi tehdä, jotta oppisin todella rakastamaan yhtyettä? Vaihtaa nimensä? Mennä parturiin? Saksia jheri curl -kiharoina harteilleen laskeutuva kikkailu pois musiikistaan? Muuttaa niin kauas Portlandista kuin vain mahdollista? Kyllä, jo vuoden 2007 Friend and Foe todisti, että tässä on sellainen fiksuhko raskasta indietä soittava poikabändi, jota aikoinaan olisi kutsuttu alternativeksi kaljanhuuruisissa opiskelijabokseissa luukutettaessa. Moms on albumillinen heikkoja ideoita, naamioitua tasapäisyyttä ja ajoittaisia tappajariffejä (Capsule) tai turruttavan kliseistä lyriikkaa pianon ääreen istuttaessa (Heavy Is as Heavy Does). Kaikessa soi jotenkin pattonilaisesti eltaantunut äijäenergia. Menomenan vuokraamassa kohdussa on kasvanut epäpyhä kaliforniapunkin ja brittipopin ristisiitos, joka kävi taidekoulussa maalaamassa graffiteja ja hakkaa nyt kitaroista ulos riffejä maskuliinisen miehen matemaattisuudella, kuitenkin välissä jointin sytyttäen. Tällä kupeiden hedelmällähän on siis joku konsepti, joka liittyy äitiyteen. Ilmeisesti ainoat ihmiset jotka voivat oppia rakastamaan näitä tyyppejä ovat heidän äitinsä, sillä minä en ainakaan aio oppia. Menomenan Harry Seim ja Justin Harris ovat ikuisia pikkupoikia ja siksi äiti on heille tärkeä. Viimeksi Portlandissa käydessään heidän isänsä totesi vain, että jos pojat yhdistettäisiin samaan vartaloon, he olisivat Buzz Osborne, mutta vähemmän siisti tyyppi. Sen jälkeen hän ajoi pois savuavassa Volkswagen-bussissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Nina Mya – Flying Solo

Fredriksson Music

72 Suomalaisella jazzilla on mennyt ihan kivasti, kansainvälisestikin, jo jonkin aikaa. Huomio on keskittynyt instrumentalisteihin ja varsinkin nuoriin puhaltajiin, kuten Timo Lassyyn ja Verneri Pohjolaan. Oikeasti lahjakkaista ja ilmaisuvoimaisista laulajista ei tässä maassa ole koskaan ollut runsaudenpulaa ja jazz on varmasti vaikeinta mihin voi ryhtyä. Siksi Nina Myan debyytti onkin niin hauskaa kuultavaa, vaikka sitä ei voi pitää ihan puhtaana voittona. On hienoa, että Mya on päättänyt kirjoittaa omat biisinsä. Vielä hienompaa on se, että ne kuulostavat eletyltä elämältä. Toivottavasti hän pysyy tällä polulla ja hioo ilmaisua. Silloin tällöin kielioppiasiat särähtivät, kuten muuten vahvassa Flying Solo -kappaleessa toistuva fraasi ”I almost drowned into my sorrow”, mutta ne hoituvat korjaamalla. Myan ääni on vahva. Se voi olla röyhkeä ja hiukan läpitunkevakin, mutta se ei ärsytä niin kuin esimerkiksi Sarah Vaughan usein ärsyttää. Olen aina ollut enemmän Billie Holiday tai Ella Fitzgerald -miehiä. Toisaalta, myös balladit kuten I’m a Fool to Want hoituvat. Bändi soittaa todella tyylikkäästi ja hienosti laulajaansa tukien. Ajoittain se saa aikaan yllättävän syvän grooven, kuten kappaleessa Sleepless, mutta jotain säröjä jää kaipaamaan. Nina Myan Flying Solo ei tarjoa mitään yllätyksiä, vaan yhdeksän kappaletta tasaisen laadukasta ja perinnetietoista jazzia. Odotan innolla tulevia seikkailuja. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Presets – Pacifica

Modular

34 Australialaisen The Presetsin kakkosalbumi Apocalypso (2008) myi bändin kotimaassa triplaplatinaa ja poiki tukun aggressiivisesti pöriseviä klubihittejä (My People, This Boy’s in Love) krebakansan tarpeisiin. Vaikka Julian Hamiltonin laulu on yhtä luotaantyöntävää mölinää kuin ennenkin, The Presets soi Pacificolla aiempaa siistimpänä ja aiempaa hienostuneempana – ja valitettavasti myös tylsempänä. Calvin Harris -tyylinen tanssipop ei ota kaksikolta sujuakseen, eivätkä yritykset sisäänpäinkääntyneeseen, Underworldista muistuttavaan hypnoottisuuteen ole yhtään sen vakuuttavampia. Surkea, edes yhtä kiinnostavaa kappaletta huutava levy tappaa kiinnostukseen yhtyeen tekemisiin tähän paikkaan – ja saa miettimään, että niinköhän ne edellisetkään ansaitsevat paikkaa levyhyllyssä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Raveonettes – Observator

Universal

85 The Raveonettes tuntui olevan menneen talven lumia jo seitsemän vuotta sitten. Sähköistä Whip It On -esikoista (2002) seurasi liuta toinen toistaan laimeampia albumeita, joilla läpimurtohitti Attack of the Ghost Ridersin vimmasta saattoi aistia vain häivähdyksen, jos sitäkään. Sitä vimmaa ei löydy tanskalaisduon kuudenneltakaan studioalbumilta, mutta muuten palaset loksahtavat – oikeastaan ensimmäisen kerran vuosikymmeneen – täydellisesti paikalleen. The Raveonettes tekee sitä mitä parhaiten osaa: sekoittaa postpunkin piikkilankakitaraa ja haaveellisia dreampop-tekstuureja The Everly Brothersin kirpeänsuloiseen harmoniapoppiin ja romanttisiin Spector-päiväuniin. Observatorilla bändi hioo ilmaisustaan kaiken ylimääräisen. Jäljelle jää vain erinomaisia, hämäävän yksinkertaisia popsävellyksiä, joilla on loputtomasti tilaa hengittää. Vaikka fiilis on rautalankakitaroita myöten häpeilemättömän retro ja sixties, tuo Observator mieleen the xx:n ja Chromaticsin kaltaiset tunnelmilla pelaavat nykypopin minimalistit. She Owns the Streetsin veroisia pophelmiä eivät nekään tosi ole onnistuneet kuunaan kirjoittamaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ken Stringfellow – Danzig in the Moonlight

Lojinx

81 Tarpeettoman vitsikkäästi nimetty Danzig in the Moonlight on mukava yllätys harvakseltaan sooloilevalta Ken Stringfellow’lta, jonka tekemiset ovat aina tuntuneet asteen verran kylmemmiltä kuin Posies-toveri Jon Auerin. Ensimmäinen Kentsu-soolo sitten vuoden 2004 Soft Commandsin on Beatlesin valkoisen tuplan hengessä tyylilajista toiseen pomppiva pastissikokoelma, jolla Stringfellow osoittaa taitonsa niin Al Green -tyylisen soul-kujerruksen (Pray), eeppisten pianoballadien (History Buffs), romanttisen folkin (You’re a Sign) kuin leppoisan countrypopin (110 or 220 V) saralla. Neljäntoista biisin kokonaisuus on ehkä liiankin tuhti ja joukkoon mahtuu pari hutia (progehuuruihin hukkuvat 4am Birds sekä Odorless, Colorless, Tasteless), mutta Stringfellow’n laulunkirjoitustaitoja ei käy – tälläkään kertaa – kiistäminen. (Antti Lähde)

Two Door Cinema Club – Beacon

Kitsuné

43 Two Door Cinema Club yllätti muutama vuosi takaperin poikamaisen viattomalla popmusiikillaan, ja Euroopan kuumin klubimaailman edelläkävijä Kitsuné löysi itselleen kultalapsen. Nyt kolme vuotta debyyttialbumin jälkeen pohjoisirlantilainen trio päätyi julkaisemaan saman levyn uudestaan eri nimellä. Muodikkaan musiikin perusongelma on, että muoti elää koko ajan. Beaconia voikin kuvailla vanhentuneeksi. Mitään muutoksia ei ole tapahtunut ja levy olisi melkein parempi, jos sen nimi olisi Rarities And B-sides. Jos tunnet yhtään yhtyeen tuotosta, niin Beacon ei tarjoa mitään uutta, varsinkaan soundillisesti. Muutama kiva poplaulu ei muuta sitä totuutta, että odotuksiin nähden levy on varsin laiha teos. (Petrus Koskimies)

Video ei ole enää saatavilla

Ken Stringfellow pitää PMMP:n intensiivisyydestä.

Vuosien varrella suomalaisten sydämiin itsensä soittanut Ken Stringfellow palaa heinäkuun lopussa Suomeen, kun The Posies nousee estradille Oulun Qstockissa 30. heinäkuuta. Keikoilla itseään säästelemättä esiintyvä Stringfellow on tunnettu työmoraalistaan myös lavojen ulkopuolella. Nuorgam tavoitti tämän mukavan miehen tällä kertaa Amsterdamista, studion hämäristä – kuinkas muutenkaan.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

“En tiedä olenko kuunnellut näitä välttämättä omasta tahdostani. Esimerkiksi Michael Jacksonin Thriller soi koko ajan ja joka paikassa, erityisesti MJ:n kuolinpäivän jälkeisinä kuukausina. Tai sitten Coldplayn Talk. Se on soinut viimeisen kuuden vuoden aikana radiossa kaikkialla, missä olen ollut. Ne ovat kyllä hyviä kappaleita, mutta joskus kappaleet saattavat tulla jo liiankin tutuiksi.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

“Voi, ehkä lakimies tai jotain vastaavaa. Miten tähän kysymykseen voi edes vastata? En osaa sanoa… Tietäisinkö silloin, että haluaisin silti olla muusikko? Olisinko tiennyt omista mahdollisuuksistani musiikin parissa vai olisiko kaikki vain tietämättömyyteni tulosta?
En osaa kuvitella itselleni mitään muuta elämää.
”

Mikä on mielestäsi kaikkein ärsyttävin musiikkigenre?

“Maailmanmusiikki. Minulla ei ole mitään itse musiikkia vastaan, vaan pikemminkin sitä röyhkeää ja kapeakatseista kategorisointia, joka liittyy kyseiseen genreen. Siihen on käytännössä niputettu mielivaltaisesti kaikki se musiikki, joka tulee länsimaisen taidemusiikin tai rockin ja rhythm’n’bluesin perinteen ulkopuolelta. Mielestäni tuollainen on suorastaan vihamielistä.”

Kenen artistin kuolema on koskettanut sinua viimeksi?

“Tämä lienee aika selvä. Bändikaverini Big Starissa, Alex Chilton, menehtyi äkillisesti viime vuonna vain muutama päivä ennen kuin meidän oli määrä soittaa SXSW-festivaalilla. Heräsin torstaiaamuna ja näin Twitterissä pahaenteisiä viestejä. Kun avasin puhelimeni, vastaajassa odotti viesti Jody Stephensiltä, Big Starin rumpalilta. Ja sitten alkoivatkin jo toimittajat soitella. Lopulta soitimme kyseisen keikan kunnianosoituksena Alexille ja hänen musiikilleen.Vaikka konsertti olikin kaunis, tuntui se samaan aikaan aivan hirveältä ja raskaalta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä kappale saa mielesi nostalgiseksi? Miksi?

“American Sister Golden Hair. Se muistuttaa minua leiriohjaajasta, johon olin ihastunut 10-vuotiaana.”

Video ei ole enää saatavilla

Millainen on musikaalinen identiteettisi?

“Näen itseni laulajana ja jonakuna, jolla on ideoita. Käytän eri keinoja – soittimia, miksausta, säveltämistä, kommunikointia – saadakseni ideani kuultaviksi.”

Mitä musiikkia kiertuebussissasi kaikki suostuvat kuuntelemaan?

“Hahhah, eipä paljon mitään… eikä sitäkään kovinkaan kauaa!
”

Kenen lauluääni saa ihosi kananlihalle?

”Hmm… Olen saanut viime aikoina hyviä väristyksiä Sonja Van Hamelin äänestä. Monissa kauhuelokuvissa on sen sijaan ääniä, joita en haluaisi kuunnella yksin yöllä. Esimerkiksi jotkin äänet ja kuvat Ringu-elokuvassa ovat todella karmeita. Katsoin elokuvan pimeässä hotellihuoneessa yksin ja kuulokkeet korvilla: virhe.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisanoituksesi popmusiikissa?

“The Beach Boysin God Only Knows. Se on vain yksinkertaisesti niin aito. Siitä on vaikea pistää paremmaksi.”

Mitä klassikkokappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

“Trafficin Dear Mr. Fantasy. Melkoista hölynpölyä.
”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä edesmenneen artistin tai bändin haluaisit nähdä livenä?

“En usko, että nauttisin kuolleiden ja mädäntyneiden ihmisten esiintymisestä.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

“Eniten myynyt albumini ilmestyi ollessani 24-vuotias. Sen jälkeen olen oppinut ja kasvanut niin paljon, että nykyisin olen sekä musiikillisesti että ihmisenä valovuosien päässä siitä mitä olin silloin. Silloin tällöin luen kuitenkin juttuja, joissa toimittajat vertaavat nykyisiä puuhiani 1990-luvun tekemisiini, ja voin vannoa, ettei heillä ole mitään käsitystä siitä, mitä kaikkea olen tehnyt 1990-luvun jälkeen. He vain ajattelvat, että koska muutamat levyistäni myivät silloin melko hyvin, minun pitäisi nyt olla jotain suurta ja mahtavaa, jotta olisin saavuttanut jotain. Mielestäni sellainen ajattelutapa on todella outo. Tiedän, että taide on subjektiivista, mutta tiedän myös, että kaikki se opiskelu ja oppiminen ei ole ollut turhaa.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

“Yleensä valitsen Commodoresin Still-kappaleen tai minkä tahansa Eaglesin biisin. Kerran vetäisin Led Zeppelinin Black Dogin ruotsinlaivalla!”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä instrumenttia haluaisit osata soittaa?

“Selloa, sillä se on kaikista jousisoittimista kenties ilmeikkäin. Se muistuttaa ihmisen ääntä ja äänialaa. Tällä hetkellä työn alla on kuitenkin guitaret, epätavallinen, mutta erittäin kaunis soitin.”

Mitä bändiä tai artistia suosittelisit todennäköisimmin uudelle tuttavuudelle? Miksi?

“Pyytäisin häntä suosittelemaan minulle jotain.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

“Olen aivan liian käytännöllinen pystyäkseni valitsemaan. En toki rakasta mp3-tiedostoja, mutta tarvitsen niitä matkustaessani. Minulla on aina suuret määrät demoja ja muuta materiaalia kuunneltavana kiertueilla.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

“Minun musiikkimaullani…? Miksi valehtelisin?”

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi? Mikä siinä viehätti?

“Vanhemmillani oli Beatles-levyjä. Rakastin niiden leikkisyyttä, sillä ‘vakavaksi’ musiikiksi ne todella vetoavat myös lapsen mieleen. Sgt. Pepper oli lapsena mitä hauskin matka musiikkiin. Mikä tahansa kappale siltä saattoi olla minun oveni popmusiikin maailmaan.”

Mikä on todennäköisin syy ettet pidä jostain kappaleesta?

“Lauluääni. On olemassa ääniä, joiden kuuntelemisesta en vain pidä. Kappale saattaa olla hyvä ja saatan ymmärtää artistin pyrkimyksen ja jopa arvostaa sitä, mutta jos en pidä laulajan äänestä, mitään ei ole tehtävissä.”

Kuinka hyvin tunnet suomlaista musiikia? Onko sinulla joitain suosikkeja?

“Minulla on muutamia ystäviä suomalaisten muusikoiden joukossa. Olen tuntenut Lemonatorit ja Latebirdsit jo vuosia. Pidän Jonna Tervomaasta, hänetkin olen tuntenut jo pitkään. Pidän myös PMMP:n intensiivisyydestä. Myös Nieminen & Litmanen on todella hyvä. Näin heidät keikalla muutama vuosi sitten jossain omituisessa varastotilassa, se oli aivan mahtavaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on viimeisin todella hyvä kappale jonka olet kuullut?

“Olen miksannut tänään kappaletta nimeltä No Procedure That Fits. Se on hollantilaisen Avant La Lettre -yhtyeen hieno kappale. Olen tällä hetkellä amsterdamilaisessa studiossa miksaamassa heidän musiikkiaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Missä tehdään parasta popmusiikkia?

“Ruohonjuuritasolla. Olen nähnyt, kuinka loistavat bändit pilataan ‘kunnon’ tuotannolla. Maine ja mammona ovat lähes poikkeuksetta hyvän taiteen vastakohta. Kun on päässyt huipulle, kuvaan ilmestyvät odotukset. Ja kun alkaa tuntua, että odotuksiin tulisi jollain tavalla vastata, on kaikki spontanius vaarassa kadota. Pitää olla todella vakaa ja keskittynyt tyyppi, jotta voi olla välittämättä odotuksista ja paineista.”

Mikä on noloin asia levyhyllyssäsi?

“Se tosiasia, että minulla ei tällä hetkellä ole levysoitinta.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

“Voiko ketään arvostella vain heidän parhaiden tai huonoimpien hetkiensä perusteella? Ansaitseeko kukaan edes tulla tungetuksi johonkin tiettyyn kategoriaan? Nerous on nykyisin yliarvostettua. Pölvästiys taas on ollut aina yliarvostettua. Ihmisen persoonallisuudessa on kuitenkin niin monia eri puolia ja sävyjä. Jos ihmisiä kategorisoi, tulee samalla päättäneeksi etukäteen miten he toimivat ja ajattelevat. Silloinhan elämästä katoaa kaikki yllätyksellisyys.”

The Posies Oulun Qstockissa 30. heinäkuuta.

Video ei ole enää saatavilla