Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 341 Handsome Furs – Serve the People

Kanada ja pop – minkäs sille oikein voi. Toimii. Genren elektronisempaa laitaa edustaa tämä perverssillä tavalla Suomeen rakastunut aviopari. Biisi on uuden Sound Kapital -levyn helmi. Se yhdistää hienosti humisevan tuotannon, hyvällä tavalla perinteisen sävellyksen ja (myös Wolf Paradesta tutun) Dan Boecknerin sopivasti paatoksellisen ja julistavan laulutyylin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 340 Zervas & Pepper – Cigar Store Indian

Vihaan radiota suuresti. Kuulin kuitenkin virkistävän kappaleen YleX:n Uuden musiikin iltavuorossa. Tuntui kuin Neil Young ja Midlake kohtaisivat intiaanien leirinuotiolla. Vaikutuin ja tilasin Zervas & Pepperin albumin kuulematta sekuntiakaan muita biisejä. Levyn pikkukiva aikuisfolk petti odotukset, mutta Cigar Store Indian kuuluu kevyesti vuoden biisivalioihin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella tästä.

# 339 Noah Kin – Outerspace

Valtavassa nosteessa julkaistu debyyttialbumi ei ehkä täyttänyt kaikkia kohtuuttomiksi kasvaneita odotuksia, mutta se oli kelpo päänavaus nuorelta räppäriltä. Outerspace on albumin paras biisi – hengästyttävästi eteenpäin kiitävä palanen jostain ulkoavaruuden ja klubin tanssilattian väliltä. Mikä huikeinta, sekä tuotanto että riimit ovat Noah Kinin omaa käsialaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 338 Loch Lomond – Blue Lead Fences

Britannian suurimman järven mukaan itsensä nimennyt portlandilaisyhtye on kuin Sufjan Stevensin maanläheinen serkkupoika kengännauhabudjetilla. The Decemberistsin kanssa tehty Amerikan-kiertue ja sitä seurannut neljäs albumi toivat bändille vihdoin jonkinlaisen läpimurron, mikä kaikkia kellopelien, staccato-viulun, mandoliinien ja vibrafonien ystäviä ilahduttaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 337 The Dirtbombs – Good Life

Kun utelias ja konsepteihin tykästynyt rockbändi päättää tulkita albumillisen teknon klassikoita, on lopputuloksena sielukkaan kuuloinen versio kahdeksan vuoden takaisesta The Rapturesta. Tämä näkemyksellinen Detroit-synteesi Inner Cityn vuoden 1988 tanssihitistä maistunee myös heille, jotka toivovat musiikkinsa oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittamana. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 336 Tenhi – Haaksi

Tenhin Haaksi on nimensä mukaisesti kuin pitkä venematka. Teemat polveilevat, musiikilliset kaaret ovat suorastaan postrockmaisia. Rytmi keinahtelee hijaisten laineiden lailla, ja etäisesti kaikuva piano on se seestynyt ulappa. Nämä vedet ovat tyyniä, matka etenee hiljalleen mutta varmasti. Haaksen nokassa Tyko Saarikko mumisee usvaisesti kuin ennenkin. Kaunista. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 335 Nightwish – Storytime

Holopainen vihdoin lunastamassa täyden potentiaalinsa! Vähemmän itäsuomalaista heviautismia, enemmän Danny Elfmania, Lloyd Webberiä ja Abbaa! Vielä kun mies saisi karsittua Nightwishistä loputkin jäykän paalutusmetallin ainekset. Mitä paremmaksi bändi muuttuu, sitä enemmän se saa odottamaan hajoamistaan, jotta Holopainen voisi keskittyä esimerkiksi musikaaleihin. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 334 Drive-By Truckers – Used to Be a Cop

2000-luvun ylivertaisimman southern rock -koplan yhdeksäs levy Go-Go Boots oli bändin uran heikoimpia – siltä löytyi ”vain” 4–5 virheetöntä americana-timanttia. Niistä kirkkain on Used to Be a Cop, piilevää raivoa kihisevä vinjetti päähänpotkitusta ja katkeroituneesta ex-jeparista, kuin Springsteenin Highway Patrolman, jossa kertoja ja päähenkilö ovat yksi ja sama. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 333 Eini – Mä jään

Vuoden ”vanha koulu kohtaa uuden aallon” -ilmiön omasta mielestäni pisimmän korren suhteessa odotustasoon vetänyt projekti oli Einin ja Lemonator-lähtöisen tuottajatiimin yhteistyönä syntynyt Mä jään, joka päivittää kasaridiskodiivan soundin 2010-luvulle menettämättä tippaakaan Iskelmäradio-ulottuvuudestaan, jolla daamin vanha fanikanta pysynee edelleen otteessa. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 332 Jimmy Träskelin – Tuhannes laulu

Yksi vuoden lupaavimmista lauluntekijöistä tunnelmoi juhlavasti harmonin säestyksellä debyyttinsä päätösraidalla. Tyylikäs herrasmies tulkitsee kuin Hector parhaina päivinään. Laulussa on sekä paljon lopullista, että jotain avoimeksi jättävää: paljon kokenut tuulisen kylän poika juoksee rakastettunsa kanssa pitkin katua ja auringonlaskuun, kohti uusia seikkailuja. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 331 Kemopetrol – A Song & a Reason

Kemopetrol palaa tavalla, joka ei jätä toivomisen varaa. Huolella työstetyn albumin nimiraita kantaa tittelinsä taakan ylväänä ja jäntevänä. Melodia nousee korkeuksiin kuin huomaamatta, sanojen alakulossa on vapauttavaa uhmaa. Lopuksi niin rakenne kuin sävelkin katoavat tuuleen kuin tanssiaskelten häätämä epätoivo. Viimeistään silloin laulu ja sen syy ovat yhtä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 330 Totally Enormous Extinct Dinosaurs – Garden (Soul Clap Like It’s ‘97 Remix)

Silloin tällöin runopojat ja -tytöt kekkaavat, että tanssimusiikkihan on nastaa. Oxfordin dinot astelevat parketille Hot Chipin, Holy Ghostin ja kumppaneiden avaamaa väylää. Lakoninen laulanta asettuu luonnikkaasti ekstrovertin biitin lomaan. Soul Clapin tulkinta väittää olevansa vuodelta 1997 mutta lehmänkellot ja syndrumit vievät sen vielä kauemmas historiaan. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Viisi vuotta etsittyään he löysivät laulun ja syyn.

”Ne tulevat takaisin.”

Tämä levy yllättää minut kahdella tasolla. Ensinnäkin se on odottamattoman hyvä. Toisekseen en olisi ikinä osannut kuvitella ilahtuvani näin paljon siitä, että Kemopetrol tekee hyvän levyn.

Vaikka olen mielestäni aina tuntenut sympatiaa Kemopetrolia kohtaan, taisin todellisuudessa hylätä yhtyeen jo sen kakkoslevyn, Everything’s Finen (2002) aikaan. Orkesterin kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti Slowed Down oli riemastuttanut pakottomalla soinnillaan ja onnistuneilla sävellyksillään niin lähtemättömästi, että samaa konseptia heikommin kappalein kehitellyt toisinto latisti intoni lähes täysin.

Yhtyeen seuraavia levyjä kuuntelin vain puolella korvalla, jonka tukin melkein kokonaan Teleportin (2006) muovisten elektrokokeilujen myötä. Vokalisti Laura Närhen soolouralle kuuloelimeni tuskin lotkahti.

Mutta niin vain olen taas täynnä rakkautta. Tunteessa on ripaus vanhojen muistojen voimaa sekä vaikeiden aikojen yli selvinneen lemmen seesteisyyttä. Nautintoa ei voi kuitenkaan selittää vain jonkin kadonneeksi luullun löytämisellä. Kun viiden vuoden levytystauon päättäneen A Song & A Reasonin nimikappale nousee ensimmäiseen kertosäkeeseensä, Kemopetrol tulee lihaksi ja ruumiiksi nimenomaan tässä päivässä. Näin vahvalta ja komealta yhtye ei ole kuulostanut kertaakaan aiemmin.

A Song & A Reason ei ratsasta vanhalla maineella. Levyn huolellinen äänimaisema muistuttaa yhtyeen tavaramerkeistä, mutta alkuvuosien lapsenomaisuudesta ei ole enää tietoakaan. Orkesteri tekee oikealla tavalla kypsää musiikkia, jonka johtotähtinä ovat kategorisoimaton uuden etsiminen ja kappaleiden ehdoille antautuminen. Kuulijalta yhtälö vaatii hieman enemmän, mutta suurempi on palkintokin.

Palkinto jaetaan sekä yksittäisissä hetkissä että koko levyn mitassa. Vahvaan ja kiinnostavaan yleistunnelmaan tukeutuvan albumi-identiteetin keskeltä nousee esille joukko toisiinsa väljästi kietoutuneita taideteoksia, joiden ydin viittaa yhtyeen synnyttäneeseen vuosikymmeneen. Orkesterin soinnin epäajankohtaisuudessa on kuitenkin jonkinlaisen iättömyyden juuri. Tällainen omistautunut ja vilpitön oman musiikillisen vision seuraaminen tuntuu tuntuvasti kestävämmältä ja antoisammalta kuin viimeisimmän ajankohtaisen soinnin perässä juokseminen.

Kemopetrolin musiikin aikatasot rakentuvat pikemmin vihjeinä kuin indeksisinä viittaussuhteina. Jostakin löytyy ripaus Everything But The Girlin haikeaa eteerisyyttä, toisaalla The Cardigans kaahaa takaisin Gran Turismon soundikokeiluihin. Ajoittain tulkintavastuun saavan Kalle Koiviston lauluosuuksissa on samaa hartaan ujoa vakavuutta kuin Mobyn vokalisoinnissa. Levyn kuulas utuisuus puolestaan muistuttaa, että kepeistä sykähdyksistään huolimatta Kemopetrolin sydämenlyönneissä kaikuu Massive Attackin kumea sivuääni.

Albumi seisoo kuitenkin ensisijaisesti omillaan. Sen kappaleista löytyy niin sisällöllistä, tyylillistä kuin funktionaalistakin vaihtelua. No Horizonin, nimikappaleen ja Pretty Facen kaltaiset kaunokit erottuisivat helminä missä kontekstissa hyvänsä, avausraita A Different Plan ja sateen jälkeistä raikkautta huokuva Haven’t You Heard puhkeavat puolestaan kukkaansa osana albumin sisäistä dynamiikkaa. Avainraitojen ja onnistuneiden siirtymien välinen vuoropuhelu lienee albumin lumovoiman viimeinen tae.

Kemopetrol ansaitseekin kiitoksen kyvystään vaihtaa vaihdetta oikea-aikaisesti niin levyn kuin kappaleidenkin sisällä. Esimerkiksi avaussingleksi poimittu Changing Lanes suorastaan tuskastuttaa päälle liimatulla sähköisyydellään, kunnes yhtye lyö pöytään enkelimäisen kertosäkeen, jossa Fairport Convention istutetaan keskelle 2000-luvun lasisten kaupunkien huminaa. Harkitut mutta odottamattomat käännökset ja tunnelmanmuutokset ruokkivat luottamusta yhtyettä kohtaan. Kemopetrol tietää selvästi mitä tekee.

Yhtenäisen ja nautinnollisen äänivirran keskellä on vain muutama matalikko, jossa kuulija joutuu kahlaamaan omin jaloin. Esimerkiksi Depeche Moden hengessä kolaava Grand Prize/Fireplace tuntuu kivireen raahaamiselta keskellä muutoin huokoista kokonaisuutta. Kappale konkretisoikin ajoittaisen vaikutelman siitä, että raskasta sointia tavoitellessaan Kemopetrol luiskahtaa helpoimmin lestinsä päältä. Orkesteri pystyy tuntuvasti vaikuttavampiin ja ilmaisuvoimaisempiin suorituksiin malttaessaan luottaa musiikkinsa ujossa kauneudessa asuvaan vaivihkaiseen painostavuuteen.

Epäkohtien etsiminen tuntuu kuitenkin yhtä tavoitehakuiselta kuin nuppineulalla sohiminen Kauppatorin vappuhulinassa. Lähtökohtaisesti Kemopetrol onnistuu ensiluokkaisesti kunnianhimoisessa pyrkimyksessään tarjoilla laadukkaita kappalekokonaisuuksia ja kiinnostavia yksityiskohtia ilman että toisen korostaminen johtaisi toisen väistymiseen.

Siihen se ei ole tässä laajuudessa pystynyt sitten debyytin. Ehkä ei koskaan.

A Song & A Reasonista huokuu vapautunut tunnelma. Kemopetrol lieneekin tällä hetkellä miellyttävässä tilanteessa. Sen ei tarvitse sylkeä markkinoille levyjä lyödäkseen läpi, päivittääkseen sointiaan pintavirtausten mukaan tai muistuttaakseen olemassaolostaan. Riittää, että musiikkia tulee silloin kuin sanottavaa on.

Niinpä aion itsekin olla yhtyeelle armollinen. Kuuntelen tätä levyä niin pitkään kuin se aikaa kestää, sen jälkeen olen valmis unohtamaan yhtyeen levollisin mielin vähäksi aikaa.

Kemopetrol osaa kyllä itse kertoa, milloin sitä kannattaa taas kuunnella.

81

Pitkä levytystauko on tuonut Kemopetrolin otteisiin rauhallisuutta ja syvyyttä. Samalla yhtye tuntuu löytäneen puolivahingossa musiikillisen identiteettinsä. Ehkä orkesterin kannattaa jatkossakin muistaa, että satunnaisella tahdilla tuotetut ajattomat hetket poikivat suurempia palkintoja kuin tiiviin julkaisutahdin väsyttämät pyrkimykset päivittyä ilman sisältöä.

Video ei ole enää saatavilla