Video ei ole enää saatavilla

Keba esittää suurimmat hittinsä Piilopaikan ja Kesä Espalla Tampereen Yo-talolla vuonna 1987.

Herkkä betonimylläri

Keban suurin hitti, vuonna 1987 levytetty Kesä Espalla, kuulostaa siltä kuin koko yhtye hakkaisi nyrkkeilysäkkiä neljäsosarytmiin tai soittaisi kappaletta juoksumatolla. Kappale on kuulijan maitohapoille saava intervalliharjoitus. Soitto on äärimmäisen tiukkaa, kappale on hyvällä tavalla jännittynyt.

– Olimme valmistautuneet hyvin. Harjoittelimme kuusi kertaa viikossa viisi tuntia kerrallaan, puolentoista vuoden ajan, kertoo Keban laulaja-kitaristi Ali Alikoski Koko ajan go-go -albumin levytyssessioista.

En itse ole liiemmin aikaani Esplanadilla kuluttanut, muutamaa läpikävelyä lukuun ottamatta, mutta mieleeni syntyy vahvoja kuvia kuunnellessani kappaletta. Alikosken tekstissä kuvaama levoton nuorimies piirtyy verkkokalvoilleni erittäin vahvana.

– Tuntui luontevalta kirjoittaa teksti nuorenparin kautta niin, että pääosassa on kuitenkin tuo Esplanadin puisto, valottaa Alikoski tekstinsä näkökulmaa.

Kaiken takana on nainen

Keba vuonna 1987, Ali Alikoski toisena vasemmalta.

Alikoski sanoo, että kappaleen menestys ei tullut yllätyksenä. Palikat ja tunne ovat kohdallaan, kuvaa herkkä betonimylläri mestariteoksensa vahvuuksia. Klassikon perustusten raaka-aineet vaativat kuitenkin ylimääräisen sekoituskierroksen ennen valamista. Muu bändi nimittäin hylkäsi kappaleen ensimmäisen version raakileena.

– Meidän tyttöystävillä oli myös bändi. Kerran heidän kitaristinsa ei päässyt treeneihin, joten menin paikkaamaan häntä. Lopuksi halusin kokeilla tyttöjen kanssa tätä Kesä Espalla -stygeä.

Alikoski otti lainakäyttöön kitaristi Asko Kallosen efektilaitteen ja alkoi veivata kappaletta väliaikaiskokoonpanon kanssa. Kappale lähti toimimaan niin hyvin, että sitä lopulta soitettiin toista tuntia. Jonkin ajan kuluttua Alikoski toi kappaleen uudelleen treeneihin, keskelle tyhjää hetkeä.

– Asko kysyi, että onko mulla yhtään biisiä? Vastasin, että on mulla yksi. Lainasin Askon efektilaitteita ja pyysin (rumpali Pete) Parkkosta komppaamaan. Jätkät olivat aivan innoissaan.

Lopulta kappale saatiin toimimaan. Studioon mennessä kappale ei muuttunut lähes laisinkaan. Alikoski kertoo tuottaja TT Oksalan luottaneen kappaleeseen sellaisenaan. Kokonaisuuteen lisättiin vain kertosäkeen melodiaa tukevat laulustemmat.

Tänään lavalla

– Kesä Espalla on keikkasettiä ajatellen ikään kuin kliimaksi. Usein päätämme keikkamme siihen. Se on biisi, josta meidät parhaiten tunnetaan. Se on meidän tunnuslaulumme.

Keballa riittää vetovoimaa edelleen, vaikka yhtye usein jääkin varjoon keskusteltaessa suomirockista. Bändi soitti juuri muutaman keikan osana Albumiklassikot-sarjaa ja Stupido Records julkaisi juuri yhtyeen koko tuotannon Koko uran Go-Go -nimisenä tuplakokoelmana, joka Nuorgamissakin jo arvioitiin.

Keba vuonna 2011. Alikoski vasemmalla.

Alikoski on ollut paluukeikkoihin enemmän kuin tyytyväinen.

– Soittaminen yhdessä hyvin pitkän tauon jälkeen tuntui hemmetin hyvältä. Koko bändi omistautui asialle kiitettävästi. Tunne oli arvokas. Kesä Espalla oli keikkasetin päätösbiisi. Kliimaksi, johon tavallaan koko biisilista ja se yhteinen työ huipentui.

Keba sai alkunsa Alikosken ja Asko Kallosen katusoittoduona. Nuorten miesten illat ja viikonloput kuluivat Espalla soittaessa. Myöhemmin katusoitto tuli osaksi yhtyeen liveshow’ta. Keikat alkoivat akustisesti ja lennossa soitto muuttui sähköiseksi. Käytäntö jatkui myös syyskuun paluukeikoilla.

– Oli luontevaa liittää katusoittokuvio reunion-keikkoihin. Akustinen Keba oli aikoinaan selkeästi yksi vahvuusalueistamme; koko hommahan oli lähtenyt kehittymään juuri siitä.

Ali Alikoski

Syntynyt 7.9.1959 Helsingissä

Levyttänyt Keban lisäksi Ali ja Rosvot -kokoonpanolla neljä albumia ja kolme soololevyä.

Kirjoittanut paljon materiaalia myös muille artisteille. Kappaleista tunnetuin on Aikakoneen Alla vaahterapuun.

Harrastaa liikuntaa, lukemista, elokuvia ja ruuanlaittoa.

Kesä Espalla viidellä sanalla: ”Kesä, katusoitto, Helsinki, nuoruus, rakkaus.”

Mitä kuuntelin vuonna 1987: ”Kuuntelin, kuten koko bändimme, paljon U2:n Joshua Tree -albumia ja Hurriganesin Roadrunneria. Kuuntelin myös paljon ambient-musiikkia. Brian Eno on ollut mulle tärkeä niistä ajoista lähtien.”

Toivekappaleeni: ”U2:n With or Without You. Siinä on kaikki kohdallaan. Tunne, bändin soundi, biisin rakenne, toivo.”

Video ei ole enää saatavilla

Keba piilopaikassaan vuonna 1987. Kuva: Jouko Lehtola

Keban uran summaava kokoelma osoittaa, ettei yhtye viettänyt 1980-luvun kesiä pelkästään patsaan juureen nojaillen.

Vuonna 1987 helsinkiläinen Keba oli uransa huipulla. Läpimurtohitti Kesä Espalla raivasi tietään kohti listakärkeä ja orkesterin keikkakalenteri oli tukossa. Dingon hajottua suomalaisessa musiikkimaailmassa oli melodisen, miedosti jälkipunkista ammentavan rock-yhtyeen mentävä aukko. Keba tuntui sopivan sen tukkeeksi ensiluokkaisesti.

Toisin kuitenkin kävi. Yhtye poltti itsensä loppuun kirkkaalla liekillä. Paineet suosion vakiinnuttamiseen kasvoivat samalla kun intensiivinen keikkailu söi musiikin kirjoittamiseen kaivattua aikaa. Keikkabussissa paperille tarttui vain hapuilevia pätkiä, jotka osoittivat että yhtye oli hukkaamassa otetta itsestään samalla vauhdilla kuin oli sen juuri löytänyt.

Tunnelmat kiristyivät, soittaminen ei ollut enää hauskaa, nuoruus vaihettui aikuisuudeksi. Yksissä tuumin yhtye päätti lopettaa toimintansa. Perukirjaan merkittiin kaksi pitkäsoittoa, jokunen single ja sivurooli suomirockin historiikissa. Esplanadin jalopuut pudottivat lehtensä.

Herkkää betonia osoittaa, ettei Keba ollut kuitenkaan pelkkä kuriositeetti. Kiitettävällä pieteetillä toimitettu kooste käy läpi Keban koko levytetyn uran ja sijoittaa orkesterin tarkasti aikansa musiikkikenttään.

Kulttuuriteosta puhuminen kuulostaisi turhan suureelliselta, mutta pyyteettömästä valistustyöstä albumia käy kiittäminen. Keban musiikki avaa kiinnostavan näkymän suomalaisen rockin vedenjakajavuosiin – aikoihin, jolloin uuden aallon viimeiset laineet tasaantuivat institutionalisoituneeksi kansanhuviksi.

Kahdelle levylle jakaantunut kokoelma rakentuu Keban studioalbumien varaan. Vuonna 1985 ilmestynyt eponyymi debyytti on saanut kylkiäisikseen yhtyeen katumuusikkojuurista muistuttavan ensisinglen. Koko ajan go-gon (1987) seuraksi on vastaavasti ympätty pari myöhempää b-puolta sekä yhtyeen viimeiseksi levytykseksi jäänyt kappale Ruskeatukkainen.

Kokoelmaa voi kutsua hyvällä syyllä kasvutarinaksi. Debyyttilevyllä esiintyy suuntaansa etsivä orkesteri, jonka ralleissa kaikuvat hillitön into ja sekamelskaksi puuroutuva vaikutevirta. Studioon on kuljetettu jokainen käytössä ollut idea siinä toivossa, että moninaisuudesta muodostuisi hyve. Näytön tarve tuntuu olleen musiikillista visiota voimakkaampi.

Esikoisellaan Keba töhrii rockabilly-retkueen Mustan paraatin kajaalilla ja istuttaa Sielun veljet kahville Leevi and the Leavingsin kanssa. Välillä vaikuteradion kohinasta erottuu Echo & the Bunnymenin honteloa säksätystä ja varhaisen U2:n kitarointia. Jossakin hatarasti paalutetun reviirin keskivaiheilla soi yhtyeen oma ääni, joka personoituu Ali Alikosken antaumukselliseen vokalisointiin.

Albumi on parhaimmillaan silloin kun yhtye uskaltaa olla herkkä ja pienimuotoinen. Esimerkiksi intiimisti haikaileva Mennyt maailma ja utuisesti jazzaava Shing-a-ling ovat vilpittömiä esityksiä, joiden tummuudessa on kultainen reuna. Tukea ne saavat lähes lapsekkaasti rullaavasta Heikistä ja Kaijasta, jonka sanoista voi löytää joko roppakaupalla seesteistä täyttymystä tai mykäksi urautuvan parisuhteen ensinäytöksen.

Muilta osin levy esittelee lähinnä aihioita. Palat ovat useammin kasassa kuin hukassa, mutta kokonaisuus jää hahmottomaksi. Kiihkeimpiä rock-paloja on kalvanut myös ajan hammas – esimerkiksi aikanaan ajankohtaisesti soineet Ota minut nyt ja Carita tuntuvat 2000-luvun kontekstissa jokseenkin vaivaannuttavilta.

Suoraviivainen, tyylikäs ja hämmästyttävän ajaton Koko ajan go-go on sitä vastoin nautintoa alusta loppuun. Avausraita Kesä Espalla jää albumiyhteydessä monen sävykkäämmän ja nyanssirikkaamman kappaleen jalkoihin, kuten ilmeisimmillä hiteillä on tapana. Jos aikakirjoja kirjoitettaisiin uudestaan, sallisin Keban muistettavan sellaisista kaunokeista kuin Nana, Tänään kotona, Piilopaikka, Ihmispeto ja Mona.

Yksittäisiä kappaleita voimakkaammin puhuttelee kuitenkin levyn hankalasti vangittava kokonaistunnelma – arvatenkin juuri se, mitä yhtye itse koetti käsitteellistää termillä ”herkkää betonia”. Asko Kallosen kitaroissa on kaihoisaa syvyyttä, Pete Parkkosen rytmi polkee valppaana ja ronskina, bassolinjat seuraavat muuta yhtyettä ilmeettömästi mutta mureasti. Levyn kiihkeä imu syvenee nopeasti avariksi tunteiksi, joissa on läsnä niin hellämielisyyttä kuin nuoren miehen uhoakin.

Orkesterin kärjessä Alikoski on vertaansa vailla. Hänen esityksessään on Elvistä sen verran kuin keulakuvan tehtävä vaatii, mutta etäiseksi tai roolinsa vangiksi mies ei jää. Solisti tulkitsee niin omat kuin Kallosenkin kirjoittamat tekstit jokaiseen sanaan uskoen, jokaista säveltä eläen. Vaikka lehtiöön on kirjautunut Takkuisen tiikerin kaltaisia 80-lukulaisia rock-kliseitä, piirtää Koko ajan go-go ennen kaikkea kaipauksellista ja romanttista ihmiskuvaa, jonka Alikosken tulkinta muuttaa lihaksi ja sieluksi.

Levyn bonukseksi pakatut singlet tuntuvat tiiviin albumin jatkeena lähinnä hajanaisilta heitoilta kohti niitä elementtejä, joista Koko ajan go-go rakentui. Yhtyeen uran päättänyt Ruskeatukkainen konkretisoi myös hajoamisen syyt. Varman päälle pelaaminen ja pinnistely kuultavat kappaleen läpi huomattavasti voimakkaammin kuin yhtyeen persoona.

Jäähyväissingle vahvistaa ajatuksen siitä, että Keba saavutti nykyisen asemansa hajoamalla ajoissa. Vaikka yhtye olisi varmasti osannut osuttaa sointunsa yksiin radiokanavien tavoitteiden kanssa, olisivat vuodet tuskin tehneet sille pelkästään hyvää – tämän osoittaa moni aikalaisesimerkki.

Hajoamalla yhtye säilyi puhtaana ja ryvettymättömänä. Niinpä se on edelleen kuin pieni aarrelipas, jonka jokainen löytää omin ehdoin, vahingossa, ja joka saa sen ansiosta aivan erityisen paikan löytäjän sydämessä.

Tarinan loppu on siis onnellinen. Ja täysin yhtyeen itsensä näköinen.

86 Lämmöllä koostettu kokoelma on malliesimerkki siitä, miten hauraita musiikkiaarteita tulee käsitellä. Yhtyeen oma ääni soi levyillä kirkkaana ja kuuluu myös kansivihon haastattelussa. Tällainen koskettava ja innostava paketti lienee yhtyeelle itselleenkin mieluisin kuviteltavissa oleva jälkikirjoitus.

Video ei ole enää saatavilla