”Legenda Kavinskysta – Belorgeyn artistiminästä – alkaa näin: mies kuolee vuonna 1986 kolaroituaan Ferrarinsa. Hän palaa maan päälle Kavinsky-nimisenä zombina pari vuosikymmentä myöhemmin.”

Kavinskyn yösoitto on öisempi kuin Mozartin.

”I’m giving you a nightcall to tell you how I feel
I want to drive you through the night, down the hills
I’m gonna tell you something you don’t want to hear
I’m gonna show you where it’s dark, but have no fear”

Nightcall on näkyvästi mukana Nicolas Winding Refnin viileänkiiltävässä Drive-elokuvassa (2011). Ryan Gosling esittää nimetöntä mysteeripäähenkilöä, ja Nightcall soi alusta loppuun, kun hahmon arkiyötä näytetään katsojalle ensi kertaa. “I want to drive you through the night”, lausuu Kavinsky, ja valkokankaalla Ryan Gosling kaahaa läpi yön.

Lovefoxxxin sametinpehmeä ääni toteaa kertosäkeessä:

”There’s something inside you
It’s hard to explain
They’re talking about you, boy
But you’re still the same”

Itse Kavinsky (oikealta nimeltään Vincent Belorgey) on kehittänyt Nightcallin taustalle eri tarinan, joka kertoo eri autokuskista. Legenda Kavinskysta – Belorgeyn artistiminästä – alkaa näin: mies kuolee vuonna 1986 kolaroituaan Ferrarinsa. Hän palaa maan päälle Kavinsky-nimisenä zombina pari vuosikymmentä myöhemmin. Hän alkaa tehdä elektronista musiikkia. Hän menee tapaamaan ihmiselämänsä aikaista tyttöystäväänsä.

Lovefoxxx kertoi haastattelussa saaneensa tarkat ohjeet kertosäettä varten: zombitarina kerrottiin ja pyydettiin tulkitsemaan tyttöystävän tunnetilaa tämän saatua tietää, että entinen poikaystävä onkin elossa, mutta elävänä kuolleena. Asia kunnossa!

Nightcallin herkullista estetiikkaa on tietenkin ollut tuottamassa itse Daft Punkin Guy-Manuel de Homem-Christo. Mukana rattia kääntämässä oli ranskalainen tuottaja SebastiAn. Driven jälkeen Kavinsky sai kiinnittää turvavyönsä, sillä elokuvan myötä hänen kasari-synthwavensa nousi nostalgiseksi ilmiöksi.

Video ei ole enää saatavilla

Kavinsky. On kuullut 1980-luvusta.

Ruiskumaalatun patonkielektron mestari tekee viimein roolihahmonsa kohtalon sinetöivän albumin?

Ranskalainen graafinen suunnittelu on oksymoron siinä missä vaikkapa italialaisten uroteot toisessa maailmansodassa: kansa, joka painaa katukyltteihinsäkin sotien jälkeen suunniteltuja tyyppikirjaimia herätelläkseen ancien régimen tunnelmaa. Ehkäpä vanha elokuvan pioneerimaa kärsii juuri pahimmin kyseisen median historiavääristymistä. Visuaalinen lukutaitomme on niin karikatyrisoitunut ja kerroksellisuudelle sokea, että jos saisimme nykyisyyden todella näyttämään menneisyydeltä, emme enää tunnistaisi sitä.

Kavinskyn ja Daft Punkin kaltaiset artistit tiedostavat historismin ongelman olevan kaikkialla läsnä. Kuin omaa retrovisuaalista perinnettään alleviivaten, jotain esittävien taiteiden hämmentyneestä tilasta sanoakseen, heidän musiikkinsa on aina ollut vanhahtavan äärigraafista. He ovat futuristeja, jotka todellisuudessa haluavat ajassa taaksepäin. Nostalgia is a future of the past.

Daft Punkin diskovärikylläisyyden sijaan Kavinsky on erityisen kiintynyt monotonisena junnaaviin säröääniin ja riffeihin, jotka vanhan videopelimusiikin tavoin voisivat jatkua luuppina loputtomiin. Ne tarjoavat soundtrackin päättymättömään ajeluun punaisen Ferrari Testarossan kyydissä luoden rantabulevardimusiikkia, jossa Starter-pusakat ovat yön sankareiden maagisia viittoja ja Wayfarerit pysyvät nenällä vielä auringonlaskun jälkeenkin. Ei ole epäilystäkään, että kuulemme liioitellun version 1980-luvusta.

Tässä loputtoman elokuvaestetisoidussa roolileikissä Vincent Belorgey -nimisenä syntynyt, myös näyttelijänä kunnostautunut Kavinsky on vaikea erotettava levyillään esiintyvästä kertojasta, joka oletettavasti on menehtynyt auto-onnettomuudessa ja palannut kuolleista… öö… kruisailemaan ja bilettämään tai jotain. Hankalaa sanoa, sillä sarjakuvamaisessa taustatarinassa ei tunnu olevan alkua eikä loppua.

Kavinsky julkaisi uransa tähän saakka parhaan singlen Testarossa Autodrive jo vuonna 2006. Sen jälkeen ep-levyjä on seurannut tasaisena virtana samalla kaavalla toteutettuna ja kasarielektron revivalisminkin luulisi nähneen jo parhaat päivänsä, mutta sitten Nicholas Refnin Drive-leffa onnistui sekoittamaan pakan. Sen myötä Kavinsky sai uusia kuulijoita. Nyt voisi kuvitella, että miehen ensimmäisen pitkäsoiton tarkoituksena on myös puristaa santsirojalteja tästä yleisöstä esittelemällä heille vanhat hitit vielä kerran.

Eikä OutRun mikään turhake ole. Se kokoaa yhteen aiempien pienipainoksisten levyjen materiaalia ja puristaa ne tiiviiksi, Chromaticsin Night Driven lailla oman sisäisen draamansa hallitsevaksi albumikokonaisuudeksi, jossa narratiivi tosin edelleen jää epämääräiseksi. Uudet raidat toimivat hyvin. Lähes Boney M -saksalaisdiskosävyjä mukaan ujuttavaa Blizzardia parempaa avauskappaletta on vaikeaa kuvitella ja sitä seuraava Protovision kuuluu sekin albumin huippuihin.

Vanha materiaali on viisaasti pakattu albumin jälkipuoliskolle: Testarossa Autodrive on oleellisena lisänä mukana ja sen jälkeen kuulija voi päättää, tarvitseeko levyä enää kääntää lautasella. Pari filleriraitaa on mahtunut mukaan, mutta kaikin puolin levy on kattava ja tasapainoinen katsaus Kavinskyn uraan tähän asti.

77 Kavinsky on toistanut tehomaneerejaan jo sen verran pitkään, että saatuaan lopulta ne summaavan tyylikkään konseptialbumin ulos, häneltä jää odottamaan enää täydellistä käsijarrukäännöstä jonkin uuden pariin.

Video ei ole enää saatavilla