Kauko Röyhkä & Narttu 19.09.2013 Soundi-klubi, Pakkahuone, Tampere.

Yona, ei pelkkää koivuntuohta ja tähtipölyä.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä kuluneen vuoden kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Niko Peltonen.

Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet – Vaikka tekee kipeää, ei haittaa

Olin sivuuttanut Yonan aiemmat levyt, koska tiettyjen haastattelulausuntojen perusteella pidin häntä niin sfääreihin leijaillena hippinä, että musiikkinsakin olisi pelkkää koivuntuohta ja tähtipölyä. Tätähän se onkin, mutta mitä väliä: Vaikka tekee kipeää, ei haittaa on niin täydellisesti oma romanttinen ja melankolinen satumaailmansa, ettei sen soidessa muita maailmoja tarvita. Yona itse on tuon maailman sydämensä särkenyt prinsessa, mutta vaikka tätä musiikkia ei olisi olemassa ilman häntä, ei sitä olisi olemassa myöskään ilman 11-henkistä, huikean taitavaa ja uskomattoman herkkävireiseen ilmaisuun kykenevää orkesteria. Chanson, laulelma, tango tai psykedeliahuuruilu – kaikki otetaan leikiten haltuun. Pitkine instrumentaaliosuuksineen tämä musiikki kaihtaa helppoa iskelmämuottia ja rikkoo kaikki kategoriarajat.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne – Words and Music by Saint Etienne

Vuoden comeback. Yleensä en kannata levyjen tekemistä levyistä, mutta ihanalle ja maailman brittiläisimmälle Saint Etiennelle tämä aihemaailma on niin vahvasti heidän taiteensa ydintä, että kunnianosoituksesta popmusiikille tuli heidän pitkän uransa tasaisimmin loistokas ja mahdollisesti paras albumi. Biisien taso liikkuu akselilla erinomaisesta nerokkaaseen, ja joukkoon on annosteltu euforisia tanssihittejä, melankolista keskitempoa ja suloisenhaikeita balladeja juuri niin kuin pitääkin. Levystä tulee mieleen kesä, nuoruus ja Lontoon puistot. Ne eivät voi mitenkään tulla liian usein mieleen.

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Yö Rovaniemellä

Väärän Rahan suhteen olen aavistuksen jäävi, mutta jos kysytään, mikä musiikki on vaikuttanut elämääni kuluneen vuoden aikana eniten, vastaus on helppo. Kaikkein päällimmäisenä ovat lukuisat keikkamuistot: Kumpulan kyläjuhlilta, Kalasataman Konttiaukiolta, Kääntöpöydän luomukahvilalta, Lahden Torvesta. Tanssit saatiin aikaan kaikkialla, ja järjestään ilmassa oli niin paljon rakkautta ja yhteen ja samaan ihmiskuntaan kuulumisen tuntua, että läsnäolleille maailma on varmasti parempi paikka tämän yhtyeen takia. Levy on erinomainen sekin ja vie orkesterin Lapland-Balkan -soundia kohti uusia ääripäitä: niin suoraviivaisempaan iskelmään kuin härskiin hekumaan ja atmosfäärisiin balladeihinkin.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Kauko Röyhkä – Olen messias: Valitut teokset 1980-2012

Superfanille kuuden cd:n  Röyhkä-boksi oli vesi suunnilleen niin kielellä odotettu kuin tällainen julkaisu voi olla. Narttua väheksyvistä biisivalinnoista voisi mussuttaa maailman tappiin, eivätkä ennen julkaisemattomat demot ja livevedot ole ehkä kuin kiinnostavia, mutta Röyhkän omakätiset kansitekstit pelastavat paljon. Ennen kaikkea tämä laatikko kuuluu kirjahyllyn kunniapaikalle todisteena siitä, kuinka älyttömän paljon upeita lauluja tämä mies on tehnyt.

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkä, onnellisesti ulkopuolinen

Heitetään alkuun klisee: Kauko Röyhkä on Suomi-rockin “ikuinen ulkopuolinen”. Mutta tottahan se on. Oulun suurmies on rakentanut yli 30 vuotta jatkuneen uransa nimenomaan sivustakatsojan roolin varaan. Siitä asemasta näkee selvemmin.

Ratkaisu ei toimisi, ellei sivustakatsoja uskaltaisi tarkkailla maailmaa ja ihmisiä nimenomaan suhteessa itseensä. Röyhkä ei varsinaisesti ole tunnustuksellisten laulujen tekijä, usein enemmänkin tarinankertoja, mutta hänen persoonansa kuuluu kaikessa hänen tekemässään.

Ja materiaaliahan riittää! 28. syyskuuta 2012 ilmestyvä Olen messias -boksi on kuuden cd:n laajuudessaankin vain pikainen yleiskatsaus reilusti yli 20 albumin suuruiseen tuotantoon. Noin pitkälle taipaleelle mahtuu kaikenlaista. Alkuvuosien rienaavasta new wave -eksentrististä on muovautunut pastoraalisen kitarapopin, konstailemattoman rokkauksen, hienostuneen mannereurooppalaisuuden, satanismikohujen ja pitkän suvantovaiheen kautta monialataiteilija, jonka jokaista projektia pitää tarkastella erillisenä juttunaan.

Ulkopuolisuuden ohella Röyhkän keskeisiä teemoja ovat olleet luonto, mystiikka ja nainen. Itse näen Röyhkän modernistina, jonka parhaissa teksteissä julmetusti asioita jää rivien väliin. Tässä mielessä hän on Suomen ehkä kirjallisin rocklyyrikko, vaikka onkin paljon konkreettisempi ja helpommin lähestyttävä kuin esimerkiksi A.W. Yrjänä.

Muusikkona Röyhkä yhtyeineen on aina kiertänyt mollirockin karikot ja kaljabaarihitit kaukaa. Kaikki tietävät miehen, mutta useimmat tietävät vain muutaman hänen biisinsä.

Oma fanisuhteeni Röyhkään alkoi 1990-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Nartun vanhojen levyjen metsästäminen oli työn ja tuskan takana. Niitä piti keräillä yksi kerrallaan, usein nauhoittaa kopion kopioita, joita jostain tuttavapiirin hämäriltä laitamilta sattui löytymään. Kun sitten jokaiselta kiekolta löytyi useita entuudestaan tuntemattomia hätkähdyttävän hienoja kappaleita, toi se fanittamiseen aivan oman mysteerimatkailun ja salaseurameiningin vivahteensa.

Nykypäivän Röyhkä-ummikolla on helpompaa. Useimmat levyt ovat melko vaivattomasti saatavilla ja ongelman muodostaa lähinnä valinnan vaikeus. Nuorgamin uuden diskografiasarjan avaavasta artikkelista voi etsiä tienviittoja, joiden varassa suunnistaa.

Onnenpäivä. Kauko Röyhkän paras levy.

ALOITA VAIKKA NÄISTÄ:

STEPPAILLEN (1980)

Röyhkän ja Nartun esikoislevy esitteli Kekkos-Suomelle ärsyttävän nuoren jätkän, joka virnisteli teennäisesti, mutta halusi paljastaa kaiken havaitsemansa teeskentelyn ja keskinkertaisuuden, oli kyse sitten tyttöjen ja poikien jutuista tai muka-kapinallisista punkkareista. Taustalla kuuluu melkoinen annos aitoa parikymppisen tunteenpaloa, jonka Narttu sovittaa rosoiseksi, mutta dynaamiseksi uuden aallon outorockiksi.. Steppaillen on parhaimmillaan nuorena nautittuna, mutta levyn vilpittömyys ja intensiteetti tekevät siitä kaikenikäisille kuuntelemisen arvoisen.

Levy (ja Röyhkän tuotanto) alkaa lauseella “Minä tahdon olla koira ja nuuskia pyllyäsi”, mutta tämä ei kerro kaikkea. Himokkaasta ensikohtaamisesta lattean parisuhteen kautta katkeraan eroon vievä niin sanottu Dora-trilogia on hilpeän nihilistinen yritys purkaa ihmisen pariutumisvietin aikaansaamia kummallisuuksia. Vakavimmillaan Röyhkä on koruttomille arkihavainnoille rakentuvassa, käsinkosketeltavan todellisessa Kotikaupunkini-biisissä.

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkä & Narttu – Ihmisen paras ystävä

ONNENPÄIVÄ (1983)

Valinta ei ole helppo, mutta kyllä Onnenpäivä on Kauko Röyhkän paras levy. Kolmen ensimmäisen Narttu-levyn mittaan mies oli ajanut itsensä koko ajan pahemmin marginaaliin ja koki lopulta olevansa pakkotilanteen edessä. Veteraanimuusikko Mats Huldén toi uutta musiikillista kompetenssia toimintaan, ja taiteellinen kriisi ratkesi onnistuneesti. Syntyi kymmenen kappaletta aivan uudenlaista Röyhkää: melodisempaa, hiotumpaa, ennen kaikkea roolinotosta ja itsetarkoituksellisesta oppositioasenteesta vapaata kitarapoppia ihmissuhteista, kesästä ja aavemaisesti sävyttyneistä lapsuudenkokemuksista.

Onnenpäivän jokainen biisi on kirkas helmi, euforisesta Onnellinen laiva -avauksesta viimeisenä kuultavaan, vereslihaiseen nimikappaleeseen. Matkalle mahtuu useita Röyhkän uran helmiä, esimerkiksi mestarillisesti mustasukkaisuusdraamansa rakentava Kanavaan hukkunut sekä selittämätön ja huikean visuaalinen Nivelet. Tekstillisesti nämä ovat mininovelleja, aseensa täydellisesti hallitsevan kirjoittajan hiottuja taidonnäytteitä. Parempia sanoituksia ei kukaan Suomessa ole koskaan kirjoittanut.

Video ei ole enää saatavilla

MAA ON VOIMAA (1985)

Onnenpäivä ei ole varsinaisesti auvoisa levy, eikä Maa on voimaa suoranaisen ahdistunut. Silti ne mieltää Röyhkän tuotannon Beatlesiksi ja Rolling Stonesiksi, hyväksi ja pahaksi kaksoseksi.

Tanakan rokkauksen ja akustisen minimalismin välillä asentoaan vaihtava Maa on voimaa kuvaa samaa maisemaa kuin kantensakin: paraatipuolella juro mustavalkoinen pikkupoika jonkin Peräpohjolan suon laidalla, takakannessa on vanha topografinen kartta samasta karusta maisemasta. Levy etsii nimikkokappaleensa ajamana vimmaisesti totuutta ja aitoutta. Tässä vaiheessa uraansa pohjoisen poika on kyllästynyt neonvaloihin.

Maa on voimaa edustaa Röyhkän uran toista identiteettikriisiä. Taustalla on ehkä ollut hyvinkin arkipäiväisiä elämäntilanteeseen ja ikäkauteen liittyviä asioita. Visiota vaaditaan siihen, että näistä kaikille tutuista kokemuksista on jalostunut jokapäiväisen rajat ylittävä trippi sinne, missä valot selkäsi takana eivät näy enää edes synnyttäminään varjoina.

Video ei ole enää saatavilla

JOKO-TAI (1990) + MUTTA, MUTTA -EP (1989)

Nykyään myytävältä cd:ltä löytyvät nämä molemmat, siksi niputan ne tässäkin yhteen. Kyse on identiteetiltään erilaisista tekeleistä, mutta yhteisjulkaisu on ehdottomasti suositeltavimpien Röyhkä-hankintojen joukossa.

Mutta, mutta -pikkulevyn viisi biisiä ovat virheettömiä klassikoita jokainen. Musiikillinen kirjo yltää nimibiisin salaperäisestä funkista Pastoraalin raukean unenomaiseen symbolismiin. Yhteistä kappaleille on kiinnostus niihin liitoksiin ja yksityiskohtiin, joita tosiasioiden, noiden vakaista hirsistä sorvattujen lattialankkujen, välistä löytyy.

Joko-tai – Nartun viimeinen levy – ei briljeeraa monellakaan yksittäisellä huomiobiisillä, vaan kokonaisuudella. Mutta, mutta -ep:n tematiikka on jalostunut melko abstraktiksi sarjaksi tuokiokuvia, ajatuksenpätkiä ja kesken katkeavia kertomuksia. Nämä kodeiinipäissä kirjoitetuilta kuulostavat päiväkirjamerkinnät muodostavat oman leppoisan, mutta pahaenteisen maailmansa. Joko-tai on lääketokkurainen versio Onnenpäivästä ja joka suhteessa täysin ainutlaatuinen.

Video ei ole enää saatavilla

KAKSI LENSI TUULEN MUKAAN (2011)

Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä (2008) pidettiin voittoisana comebackina, mutta seuraavalla vanhan aisaparin kanssa tehdyllä albumilla musiikki on vielä innoittuneempaa ja rohkeampaa. Levytetyt biisit valittiin peräti 150 sävellyksen huimaavasta joukosta, joten syntynyt kokonaisuus olisi epäilemättä voinut olla melkein millainen tahansa. Siitä tuli runollinen, melko sisäänpäin kääntynyt ja kenties toistaiseksi vakavin Röyhkä-levy. Muukalaiskammoa analysoiva Vanhan ajan filmissä ja pessimistinen sukupolvikierron kuvaus Ensin isät, sitten pojat ovat teksteinä uudenlaista Kaukoa. Tällä kertaa tarkkailija ottaa kantaa näkemäänsä korkeintaan rivien välissä.

Sovituksiltaan Kaksi lensi tuulen mukaan on pitkän uran hiotuin ja kunnianhimoisin teos. Se taittuu niin progehämyilyyn kuin Ensin isät -biisin tummaan post punkiin, unohtamatta Sinä-hitin klassisen melodista 60-luvun kitarapoppia.

Video ei ole enää saatavilla

NÄMÄ VOIT SÄÄSTÄÄ VIIMEISEKSI:

AKTI (1995)

Turhanpuoleinen studiolive, jolla Röyhkän ysäribändi runnoo vanhoja klassikoita melko mielikuvituksettomaan rock-muottiin. Mukana on myös pari ihan kivaa uutta biisiä. Akti kärsii tavallaan symbolisestakin painolastista: sen jälkeen varsinaiset uudet albumitkin olivat vuosien ajan tämän lauluntekijäneron mittapuulla vaisuja ja arkipäiväisiä. Pyrkimys rokkaavaan livebändimenoon ja aiempaa yksiselitteisempään ja tavanomaisempaan sanoittamiseen paikantuvat ongelman keskeisiksi osiksi.

Video ei ole enää saatavilla

PUIDEN ALLE (1998)

Ei nyt ihan paska levy, sisältääpähän vain joitakin Röyhkän huonoimpia biisejä. Esimerkiksi uskomattoman latteaa Kirjekuoret-kappaletta ei hevin uskoisi maestron tuotokseksi. Lisäksi albumissa häiritsee ajoittainen pyrkimys tavoitella jotain kepeää bändirokkausta syvempää: luonnonläheisyyttä ja akustisempia tunnelmia. Juuri nimikappaleen kaltaisilla raidoilla tuolloisen bändin tasoero Narttuun tulee karulla tavalla selväksi.

Video ei ole enää saatavilla

ELÄMÄ JA KUOLEMA (2005)

Edellisen tapaan kovin epätasainen levy. Tuikeasti puhelaulettu, Kaukolle harvinaisilla Raamattu-interteksteillä pelaava Shangri-la ja arkiseen ympäristöön muodostuviin tunnesiteisiin pureutuva 50-luvun kerrostalot ovat loistavia kappaleita, muista suurin osa hyvin kaukana siitä. Selvää virkistymistä merkinneen Etsijät-levyn (2002) ja sitä seuranneen pitkähkön levytystauon jälkeen Elämä ja kuolema oli väistämättä pettymys. Jälkikäteen sen parhaat hetket tuntuvat kuitenkin vihjaavan tulossa olleesta uudesta kultakaudesta, jonka lopullinen käynnistyminen vaati vain Riku Mattilan katalyytikseen. Sparraajan tarve on levyllä ilmeinen: Elämä ja kuolema tyytyy monin paikoin hyvin tylsiin ja ilmeisiin ratkaisuihin niin sovituksissa kuin sanoituksissakin.

Video ei ole enää saatavilla

Joskus harvoin etsijän tie on vienyt myös harhaan.

NUO KESKELLÄ OLEVAT (ELI MUUT RÖYHKÄT AIKAJÄRJESTYKSESSÄ)

Uusia tansseja (1981)

Debyyttilevyn epätasaisempi toisinto – biisimateriaali ei ole aivan yhtä ensiluokkaista ja keskiluokan keskinkertaisuudelle vittuilu saa paikoitellen maneerisia piirteitä. Enimmäkseen kuitenkin erinomainen albumi. Voimakkaan visuaalinen laskuhumalabiisi Kaukana on vakavampaa Röyhkää, ja levyn kirkkain klassikko on tietysti vimmainen Kanerva, teoriassa Kevin Coyne -coveriksi määrittyvä kaksi nuorta vastaan paha maailma -anthem.

Mikki-hiiren myöhemmät vaiheet (1982)

Vuosia myöhemmin Röyhkä muisteli, että kaikki vihasivat tätä levyä ja että se myi ilmestyessään vain 300 kappaletta. Oudon ja ärsyttävän albumin maine ei tule tyhjästä: noin puolet biiseistä on hätäisesti ja kännisestikin improvisoidun kuuloisia ilveilyjä. Vaan kyllä täältäkin timantteja löytyy, ja ne ovat juuri niitä vakavampia esityksiä. Esimerkiksi Andien lentäjän salaperäinen ja vähäeleisesti rokattu tarina hyytää selkäpiitä. Levyltä aistii kuitenkin helposti sen umpikujan, josta Onnenpäivä johdatti jo seuraavana vuonna pois.

Nartunpenikat.

Lauralle (1984)

A-puoli painottuu kepeän vaivattomasti kulkevaan, riemastuttavaan poppiin, B-puoli taas vangitsevaan hämyilyyn. Näiden taitekohdassa mestarillinen Ulos ullakkohuoneesta lunastaa paikkansa yhtenä väkevimmistä Röyhkä-kulttiklassikoista. Kaksijakoisuus ja vain puolen tunnin mitta estävät levyä nousemasta Onnenpäivän tasolle, mutta melkein kenen tahansa muun tuotannossa kyseessä olisi mestarisuoritus.

Pikku enkeli (1986)

Rosoisen Maa on voimaa -lp:n jälkeen Narttu otti taas askeleen melodisempiin maisemiin. Kannessa poseeraa kolmevuotias Kauko itse, ja Pikku enkeli kiertyykin pitkälti lapsuus- ja nuoruusteemojen ympärille – ei toki ensimmäistä eikä viimeistä kertaa miehen tuotannossa. Kaikki biisit eivät ole täysosumia, mutta levyltä löytyy useita kanonisia esityksiä: Vihaiset miehet, Talo meren rannalla, Kovat pojat sekä tietysti nimikappale, jonka lievästi arveluttavasta teinityttöfantasiasta löytyy paljon enemmän tulkinnanvaraa kuin närkästyjät ovat vuosien varrella halunneet löytää.

Mieluummin vanha kuin aikuinen (1987)

Kokoonpanovaihdosten myötä loppukauden Narttu alkoi lipua yhä hienostuneempaan suuntaan: epämääräisen mannermaiselta kuulostavaan akustiseen tunnelmointiin, johon on otettu vaikutteita bossanovaa myöten. Aikuis-Röyhkää, levyn nimestä huolimatta! Paitsi että tuttu virne on edelleen suupielessä, ja huikea Mainostaulujen taakse rikkoo status quon hypnoottisella rokkauksella. Pääosin todella vahva ja omintakeinen levy kärsii vain loppupuolen parista filleristä.

Paha maa (1987)

Edellisen kanssa samalta cd:ltä löytyvä minialbumi on moodiltaan aivan erilainen, itse asiassa sisäisestikin ristiriitainen. Jo tunnetuimmat kappaleet, pahaenteisen northern gothicin maksimoiva nimiraita ja viattomasti helkkyvä Majavalakki, ovat keskenään aivan erilaisia. Paha maa on ehkä vain valikoima biisejä, mutta kaikki kuusi ovat mestariteoksia – tai no, rokkenroll-veto Degalii tyytyköön arvosanaan “erittäin hyvä”.

Ihmelapsi (1988)

Jatkaa Mieluummin vanha -levyn hillittyä linjaa, mutta keskimäärin vähemmän nerokkailla biiseillä. Tämä saattaa olla yksi niistä, joihin Röyhkä on viitannut kritisoidessaan Nartun aikaisia levyjään nopeasti tehdyiksi. On kuitenkin syytä huomauttaa, että Ihmelapsella on joitakin Kaukon upeimpiin kuuluvia biisejä, erityisesti arvoituksellisen turhautunut Korsikalainen.

Kaksi koiraa (1990)

Myös ensimmäinen Nartun jälkeinen albumi kuulostaa pikaisesti tehdyltä – se ilmestyi saman kalenterivuoden aikana kuin yhtyeen Joko-tai -joutsenlaulu – mutta tässä tapauksessa spontaanius kääntyy vahvuudeksi. Kaksi koiraa on hiomaton, arvaamaton levy, jonka teksteissä seikkaillaan varsin omituisissa maailmoissa. Röyhkän tuotantoa tarkastellessa se tuntuu Maa on voimaa -kiekon absinttia nauttineelta pikkuveljeltä, siinä missä Joko-tai on hallusinoiva Onnenpäivä. Tunnen syvää lukkarinrakkautta tätä levyä kohtaan.

Tyttöjen ystävä (1991)

Vielä tässä vaiheessa Röyhkän jokainen levy oli omanlaisensa, edeltäjästään radikaalisti poikkeava kokonaisuus. Tyttöjen ystävä on “helppo” Kauko-levy, joka painottuu melodiseen rokkiin ja poppiin. Kontrastina ystävällisyydelle se tuntuu kuitenkin myös tuuliajolle päätyneen miehen kirjoittamalta. Pettämiset, jättämiset, epämääräiset naissuhteet ja vääriltä tuntuvat kaupungit vilahtelevat vähän jokaisessa laulussa. Kappalemateriaali on vahvaa, ilmeisimpien hittien lomaan kätkeytyy pieniä helmiä.

Jumalan lahja (1993)

Se kuuluisa satanistilevy. Varsinainen okkultismi tuntuu kuitenkin päälle liimatulta: tosiasiassa tämäkin albumi on eräänlainen Maa on voimaa -toisinto, teemalevy pyrkimyksestä luonnon yhteyteen ja aidompaan ihmisyyteen. Tästä Röyhkän koko saatana-innostuksessa tuntuukin olleen kyse ‒ kristillisen tematiikkaan koko kuvio ei liity oikein mitenkään. Musiikillisesti levy venyy raa’asta rokkauksesta sakenevaan usvaan ja on kaiken kaikkiaan täyttä asiaa. Eeppinen Pohjoinen taivas nousee kohokohdaksi.

Kaunis eläin (1994)

”Kun tein sopimuksen pirun kanssa, luulin saavani rahaa, mutta sainkin vain pillua.” Näin Röyhkä totesi Juho Juntusen haastattelussa Jumalan lahjan seuraajan ilmestyessä. Heitto kertoo paljon Kauniista eläimestä: se on suorasukainen rokkilevy, joka käsittelee aiheitaan mutkattomasti. Kauko laulaa itsestään uhoavaan sävyyn (Mies jolla on maine, Mikä sä oot arvosteleen mua?) ja muista ihmisistä niin kuin odottaisi näiltä paljon enemmän kuin näillä on tarjota (Pyhä kaupunki, Suuren isän idioottipoika). Levyllä kuuluu vilpitön ärsyyntyminen satanistileikin lieveilmiöihin, julkkiksen rooliin ja otsikoiden yksinkertaistuksiin. Siksi albumi varmaan onkin ärhäkämpi ja parempi kuin sitä seuranneet rokkilevyt.

Kauko Röyhkä sotaratsuineen vuonna 1995.

Sinä olet tähti (1997)

Ensimmäisen Spinefarmin Ranka-alamerkille tehdyn levyn euforinen nimibiisi osoittautui valitettavasti pitkäsoiton ainoaksi kunnon täysosumaksi. Kaksi aurinkoa -romaanin Finlandia-ehdokkuuden ja pienen levytystauon myötä Röyhkän julkisuusprofiili oli korkealla, mutta turvallista keskitietä kulkevat ja kunnon melodioita huutavat kappaleet eivät yltäneet odotusten tasalle. Pitkä korpitaival vaisunpuoleisen, maneerisella tavalla röyhkämäisen rokkimusiikin parissa oli alkanut.

Rock’n’roll klisee (1999)

Siinä mielessä hyvä suvantokauden Röyhkä-levy, ettei se ainakaan yritä liikaa. Tarjolla on vaivattomia, luontevasti eteneviä biisejä, joiden ainoa vika on se, ettei niissäkään ole suuruutta. Lähelle sitä ylletään Kauniit pelastetaan -radiohitillä, joka on melodisesti täysosuma: senkin sanoitus vetää silti lievästi riman alta.

Miss Farkku-Suomi (2001)

Moni taiteilija on hirttäytynyt omaelämäkerrallisuuteen; nyt teemalevyn ja romaanin saatua seurakseen vielä elokuvankin tuntuu siltä, että Kaukollakin on tässä kohtaa sokeahko piste. Taiteilijamme pystyi suodattamaan jo ensimmäisellä levyllään nuoruudenkokemuksistaan loistavaa rocklyriikkaa, mutta lähtiessään purkamalla purkamaan teiniytensä keskeisiä elementtejä hän ei saanut aikaan mitään kovin kiinnostavaa. Kenties hän tuli ajatelleeksi liikaa asioita, jotka olivat aiemmin purkautuneet vaistonvaraisesti. Miss Farkku-Suomi etenee levymuodossa aika abstraktina, ja sen suurin ongelma on sama kuin muutamalla edeltäjälläänkin: turvallinen rokkimeininki ja vaisuhko biisimateriaali. Briljanttina poikkeuksena visvaa sylkevän vihainen Cooperin testi on niitä suuria kappaleita, jotka on kirjoitettu näennäisen pienestä aiheesta. Se kasvaa kokonaiseksi elämänkatsomukseksi.

Etsijät (2002)

Olin alkanut fanittaa Röyhkää juuri siinä vaiheessa, kun hänen uudet levynsä alkoivat olla keskinkertaisia. Vuosien mittaiselta turhautumisen kierteeltä pelastivat vain vanhat klassikot, joita alkoi tämän ajanjakson mittaan tulla saataville cd-uusintapainoksina. Etsijät tuntui ilmestyessään kuitenkin aidolta ennusmerkiltä paremmasta. Etenkin sen eeppinen nimibiisi freejazz-torvisovituksineen ja 9/11:n jälkeisen maailman ideologisia tuuliajolle joutumisia peilaavine upeine teksteineen tuntui vastaukselta rukouksiin. Itse asiassa nimikkolaulu taisi jossain määrin peittää alleen levyn epätasaisuuden. Suunnan löytymistä sai odottaa vielä vuosia.

Kauko Röyhkä & Riku Mattila (2008)

Kauko Röyhkä -hype! Listakakkonen, viiden tähden arvosteluja, kärkisijoja vuoden levy -äänestyksissä! Neron paluu ruotuun!

Sitähän tämä oli – Röyhkän paras albumi 14 tai 15 vuoteen, vähän fiiliksestä riippuen. Vastaanotossa aisti helpotuksen siitä, että kaikkien loistavaksi tunnustama artisti oli vihdoinkin palannut omalle tasolleen. Helvetti avausraitana on kaikkien aikojen parhaita Kauko-biisejä, ja mikä parasta, täysin vakavamielisessä synkkyydessään erilainen kuin mikään muu miehen klassikko. Muu materiaali on tasaisen erinomaista, mutta ei oikeastaan tajunnan räjäyttävää, ainakaan ennen hypnoottista Välitila-päätösmaratonia. Loistava levy, kyllä; itselleni silti enemmänkin alkusoitto tuleville suurille asioille kuin yksi kirkkaimmista Röyhkä-klassikoista. Musiikillista mielikuvitusta levyllä on tietysti roppakaupalla, kiitos niin Mattilan kuin muiden, nuorempien mutta oivaltavasti valittujen soittajakumppanienkin.

Röyhkä, Rättö ja Lehtisalo pohtimassa, onko nerous enemmän vai vähemmän kuin osiensa summa.

Hiekkarantaa (2009)

Mahlanjuoksuttajien Rätön & Lehtisalon kanssa toteutettu sivuprojekti oli livenä hiljaiseksi vetävä spektaakkeli, levyltä nautittuna vähän vähemmän totaalinen kokemus: teatteriesityksen ääniraita, joka taltioitiin muodon vuoksi. Tietty äärimmäisen vapauden ja hällävälittämisen tuntu cd:ltä kyllä välittyy, ja täsmällisesti jumittava musiikki yltää siihen, mihin pyrkiikin. Silti ainoa syy kuunnella Ei kai miehen tarvii aina olla macho -operettia levyltä on keikoilla nähdyn toismaailmallisen häröilyn muisteleminen.

 SANANEN KOKOELMISTA

Näitähän Röyhkän nimissä on julkaistu kai melkein yhtä paljon kuin varsinaisia levyjä. Tuore kuuden cd:n Olen messias -boksi on tietysti laajin, ja koko uran kattavana se on varmasti paras mahdollinen johdanto: siihen tutustuttuaan noviisinkin pitäisi olla jo melko hyvin selvillä siitä, haluaako jatkaa kaivauksia syvemmälle Kaukon tuotantoon.

Suppeammat yhden tai kahden cd:n kokoelmat ovat lähinnä sattumanvaraisia otoksia laajasta tuotannosta, ja lisäksi niillä on ollut taipumus kadota divarien hyllynväleihin melko pian ilmestymisensä jälkeen. Ainakin yhden poikkeuksen voi nostaa esiin: taannoinen, nimenomaan Narttu-vuodet kattava tupla Menneisyyden taikaa etsimässä 1980‒1990 on ymmärtääkseni edelleen saatavilla ja tiivistää tuon ajanjakson moitteettomasti. Julkaisun houkuttelevuutta satunnaisostajalle lisää se, ettei Messias-boksilla mitenkään erityisesti painoteta Narttu-periodia, joka kuitenkin on Röyhkän innovatiivisin ja paras kausi.

Spotifysta näyttäisi löytyvän eräitä muitakin retrospektiivejä, joista muinaiset Kulta-aika ja Olen messias summaavat yhdessä niin ikään ansiokkaasti Kaukon 1980-luvun ja 1990-luvun alun.

Kauko Röyhkän diskografiassa huiput ovat alhoja yleisempiä.

KUUNTELE KAUKOA!

Maailman paras Röyhkä-soittolista tästä.

Vasemmalla Riku, oikealla Kauko, takana 30 vuotta yhteistä historiaa. (Kuva: Tomi Palsa)

Helvetti oli ensimmäinen single, joka julkaistiin kovasti odotetulta Röyhkän ja Mattilan yhteislevyltä.

“Sä oot niin yksin, yksin, yksinäinen
Haluut ulos täältä, mut sä et pääse
tää on Helvetti”

Niille faneille, jotka odottivat paluuta Lauralle tai Onnellinen laiva -tyylisten kappaleiden kepeyteen, Helvetti tuli varmasti pettymyksenä. Surumarssimaisen yksitoikkoinen akustisen kitaran kuljettama sävelmä, johon huilusoolo tuo valonsäteen verran lämpöä, on aivan toisesta maailmasta. Kaiken päällä Röyhkän saarnaajamiehen vanhatestamentillisen pessimistinen ja paikoitellen sadistisesti harmaata litaniaa maisteleva ääni on kuin lähestyvän Tuomiopäivän synkät pilvet.

Paluulevyn ensimmäisenä kappaleena se toimi kuitenkin erinomaisesti alkusoittona. Nämä ovat miehiä eivätkä poikia enää, ja levyn kappaleissa, kuten Kaikki menee hyvin kun olet nuori ja Jäi jäljet, on tosiaankin syvyyttä ja näkökulmaa enemmän. Elämää puhkuvan valoisan kitararockin tilalla on Incredible String Bandille velkaa olevaa, avovireisiin perustuvaa kuolonfolkkia.

Eikä auringon alla ole mitään uutta. Näin on käynyt monta kertaa.

“Kukaties huomenillalla
Saatat kelluu uima-altaassa
Kasvot alaspäin ja kohmeessa
Lennät kädet auki kohti Helvettii”

Minulle tulee tästä aina mieleen Brian Jones, kultainen poika, joka hukkui Nalle Puhin luojan entisen mökin uima-altaaseen. Jonesin hahmo kummittelee levyllä muutenkin, eräänlaisena vertauskuvana siitä nuoruudesta, joka pitää uhrata, jotta keski-iän realiteetit hyväksyvä tila saavutetaan. “Se ei ole mikään kauhupaikka / ennemminkin siellä on surullista”, Röyhkä laulaa ja lataa samalla kappaleen avainlauseen pöytään.

Riku Marttila liittyi Narttuun vuonna 1980 ja soitti yhtyeen kuudella ensimmäisellä levyllä. (Kuva: Tomi Palsa)

Helvetissä on hirvittävintä sen harmaa tavallisuus, sen tylsä monotonisuus. Se on jurnuttavan uuvuttavaa Sisyfoksen rutiinia, toiston toistoa, monotonian monotonisin muoto.

Ja sieltä ei pääse pois.

“L’enfer, c’est les autres”, Sartre sanoi. “Helvetti on toiset ihmiset”. Voisi jopa sanoa, että helvetin muodostavat toiset ihmiset, sillä ainoastaan suhteessa heihin yksinäisyytesi syttyy kuin joulukuusi, muuttuu näkyväksi. Tätä tuntuu tukevan kappaleen kolmas säkeistö.

“Jengi juttelee ja pitää hauskaa
Kaikki tuntee toinen toisensa
Mutta sua yksin ei tunne kukaan
Painut nurkkaan lasi kourassa
Yksi tyttö sentään vastaa sun hymyyn
Mutta sekin on lähdössä, haluut tietää syyn
Mä oon sun pelastava enkelis
Mut mä en voi jäädä tänne Helvettiin”

Kappaleen viimeisen säkeistön lopussa, sen temaattisessa päätepisteessä, kaikuu V.A. Koskenniemen Elegiaa yksinäisyydelle (“Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin…”). Koskenniemi on innoittanut Röyhkää aiemminkin (vrt. Tyttöjen ystävä -levyn Vaeltava vitsaus, joka riffailee Koskenniemen teoksen Vaeltava viisaus -nimellä), mutta tässä yhteys on paljas, vapaa ironiasta. On kuin Röyhkä olisi kulkenut saman tien, päätynyt samaan päätepisteeseen, eikä pysty tai edes halua lisätä mitään Koskenniemen paljaaksi keittämiin luihin.

”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises — vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok’ katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

29. helmikuuta 2008 – Karkauspäivä. Vanki karkasi Vantaan vankilasta

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 77 Anna Järvinen – Lilla Anna

Anna Järvinen jakaa kuulijoilleen kaiken musiikiltaan etsimänsä lohdun. Hänen laulunsa kietoutuvat ympärille kuin ohut viltti, jossa menneet vuodet ovat punoutuneet karheaksi ja vintintuoksuiseksi kankaaksi. Tämän peitteen alta Lilla Anna tapittaa muistojen peiliin avarin silmin, jotka sekä ihmettelevät että ihailevat peilistä heijastuvia aikuisen naisen kasvoja. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 76 Kauko Röyhkä & Riku Mattila – Vanhan ajan filmissä

Kappale kommentoi persulaista muukalaisvihaa. Vanhan ajan sankarittaren maailma on mustavalkoinen, puiden takana vaanii vihulaiset, jotka on hirtettävä. Maailma kuitenkin muuttuu, täyttyy väreistä ja musta mieskin on kylässäsi bussikuskina. Uuden ajan filmiin on totuttava. Biisinä hieman epäröyhkämäinen moderni kitarapop muuntuu Riku Mattilan käsissä klassikoksi. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 75 Pyhimys – Vatos logos

Maailman isoimman jatsitupakan tuprutelleen hirvilauman pieteetillä svengaava Pyhimyksen Medium-albumi oli vuoden paras suomalainen rap-levy. Vatos Logos soi ihastuttavasti 70-lukulaisen suomirytmimusiikin hurmoksessa – kuin Puppe olisi johtamassa yhtyettä. Pyhimyksen tyypillisen briljantit riimit taas viiltävät brändiuskovaisuuden sisuskalut kaikkien nähtäville. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Spotifyn kautta tästä.

# 74 Duran Duran – The Man Who Stole a Leopard (feat. Kelis)

Viime vuoden vähimmälle huomiolle jäänyt starayhteistyö. Ihana Kelis maustaa messiaanista balladia, joka kuulostaa etäisesti The Chauffeurin sisarteokselta. Nick Rhodes sepitti loppuun puhutun uutispätkän, joka ei kuulosta tippaakaan falskilta. ”The leopard in you silently preyed on me”. Parasta sitten Rion. Tätä saalista kannatti vaania liki kolme vuosikymmentä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 73 Hannibal & Joku Roti Mafia – 10 Rock

Hanen uusin levy oli yksi vuoden parhaita. Tämä on elänyt eniten päässä. Tässä onnistuu parhaiten jokin, jota olen miehen musiikissa kuullut 10 vuotta. Se on sopivasti gangstaa ja Lappia, Afganistania ja Kalliota, Amerikkaa ja Nekalaa. Lyriikat ovat mutkattomat, toteavat ja intro naurattaa maassa, josta myydään aseita Saudi-Arabiaan. Naurattaa, jotta en itkisi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 72 Mastodon – Curl of the Burl

Jos lähtökohtaisesti raskas metalliyhtye voi tehdä, suoraan käännettynä, biisin pahkan kiharasta, jossa kuuluu vaikutteita esimerkiksi perinteisestä progesta ja groovaavasta jazzista ja joka vetoaa laajaan yleisöön niittivyörokkareista pitkätukkahevareihin, mutta ei kuitenkaan ole geneeristä Radio Rockin täytettä, ollaan bändikämpällä tehty vallan laadukasta työtä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 71 Björk – Crystalline

Biophilian dynamiikka on jännitteistä ja hiljalleen kasvavaa, Crystallinen kuuluessa niihin harvoihin suurempiin purkauksiin. Gamelan-kilinä kuulostaa pimeässä hohtavilta kristallikiteiltä, jotka syöksyvät lopun elektropyörteeseen, tähän mennessä jo tuhannesti luonnehdittuun. Monimutkaiset kristallirakennelmat ovat symboleita sekä kaupungeille että ihmissuhteille. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 70 Wye Oak – Civilian

Baltimorelaisduon kolmosalbumin nimikkobiisi on tyylipuhdas esimerkki bändin tavasta yhdistää kaunista ja rujoa. Yksinkertaisuudessaan lähes täydellinen laulumelodia kasvaa Jenn Wasnerin suussa elämää suuremmaksi, mutta lopun korviahuumava kitaramyrsky rikkoo kokonaisuuden virheettömyyden. Esiin pistävät särmät tekevät Civilianista vain entistäkin täydellisemmän. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 69 Kakka-Hätä 77 – Samaa paskaa aina vaan

Elämä on kurjaa ja krapulaista – ainakin, jos Kakka-Hätä 77:ltä kysytään. Suomen parhaisiin punkbändeihin lukeutuva turkulaisretkue pukee taitavasti sanoiksi ja räminäksi maailman synkemmän puolen, mutta silti heidän biisejään kuunnellessa tulee lähinnä energinen ja itseironinen fiilis. Uransa jo lopettanut Kakkis osui suomipunkin ytimeen loistavalla asenteellaan. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 68 The Strokes – Under Cover of Darkness

Kymmenen vuotta sitten maailman viileimmän yhtyeen paluulevy Angels oli viime vuoden suurimpia pettymyksiä, levy joka todennäköisesti unohdetaan kohteliaasti yhtyeen tarinaa muisteltaessa. Sen ainoaksi valonpilkahdukseksi jäi ensisingle, jonka junnaavissa kitaroissa ja kauniisti irtoavassa kertosäkeessä voi yhä kuulla miksi yhtye sai maailman hetkeksi polvilleen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 67 Circle – Auturbine

Olkoot tämä oodi koko Noiduttu-kasetille. Harmi, että Circlen vuoden paras julkaisu rajoittui 100 kappaleen erään. Näissä treenikämppäjameissa bändin ilmaisu on paljaudessaan vahvimmillaan. Auturbine on seesteisen melankolian kyllästämää junnausta, jonka päälle Mika Rättö hiljalleen tapailee pianoaan ja tarinoi. Niittirannekehevin sijaan tunnelma on haaveileva. (Mikael Mattila)

Circlen Noiduttu-kasetti julkaistiin huhtikuussa. Yhtyeen muita viime vuoden julkaisuja olivat muun muassa Infektio-albumi ja Erkki Kurenniemin kanssa tehty Rakkaus tulessa.

Auturbinen voi kuunnella Last.fm:n kautta tästä.

# 66 My Morning Jacket – Circuital

Circuital on aikuisten miesten soulia. Tulee mieleen vähemmän itsesäälinen ja ylinäytelty versio Radioheadin Creepistä. Malttia osoittavat sekä yhtye että laulaja. Lopulta biisi lähtee lentoon siivillä, jotka on rakennettu yhtälailla countryrockista ja new wavesta. Nostatuksen kruunaa hieno kitarasoolo, jonka kautta palaamme alun kitara-arpeggioihin ja Creepiin. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkän romanttisin klassikko on ovela rohkaisupuhe maailman epävarmimmalle olennolle, teini-ikäiselle suomalaiselle koiraalle.

Kauko Röyhkä debytoi 21-vuotiaana ihmepoikana niin kirjallisuuden kuin musiikinkin saralla, mutta muutamassa vuodessa hän oli ajanut itsensä marginaaliin. Narttu-yhtyeen melko omituinen uuden aallon lonksuttelu ja artistin tarkoituksellisen ärsyttävä julkinen persoona pitivät levynostajat loitolla. Oli tehtävä jotain.

Ensin syntyi vuonna 1983 melodisempi ja jäsentyneempi Onnenpäivä-albumi, jota voi pitää Röyhkän ensimmäisenä klassikkona. Mutta tuloillaan oli jotain vieläkin popimpaa. Tosin aluksi se oli vain Kaukon tekemä demonraakile, jota soitettiin keikoilla sellaisenaan.

“En muista mitään erityistä Lauralle-biisin synnystä. Tein paljon biisejä rämpyttämällä kitaralla jotain alkeellista parin-kolmen soinnun juttua ja keksimällä melodian ja sanat”, Röyhkä kertoo.

“Biisiä soitettiin jo melko alkeellisena sovituksena ja keikoillakin paljon ennen Lauralle-albumin levyttämistä. Keikkasovitus meni melko lailla Kaukon tekemän demon mukaisesti, askeettisesti. Soinnut olivat mallia erittäin perus”, Nartun tuolloinen kitaristi Riku Mattila muistelee.

Sitten yhtyeestä jo eronnut, mutta sen miksaajaksi palannut basistilegenda Mats Huldén otti biisin käsittelyynsä.

“Kaikki muuttui dramaattisesti, kun Mats soinnutti biisin 1960-luvun popin henkeen, tyyliin Lovin’ Spoonful, Beach Boys, Beatles. Hyvin hienovaraisesti ja harmonisesti ja ihan eri levelillä kuin mihin me olimme koskaan aiemmin päässeet”, Mattila ylistää.

“Mats sävelsi lisäksi vielä kitaraintron, joka lienee kaikkein leimallisin klangi, kun kappaleen kuulee ja se alkaa. Minun ideastani biisiin tehtiin Ronettes-henkinen rumpukomppi. Mutta suurimman sovitustyön biisiin teki siis nimenomaan Mats Hulden, ihan ominpäin. Myös biisin bassokuvio on ääni ääneltä Matsin kirjoittama. Näitä sitten opeteltiin ihan kuuliaisina muskarioppilaina.”

Näin syntyi joka nuotillaan auvoisaa positiivisuutta henkivä puoliballadi, jonka Röyhkä kruunasi yhdellä nuoruusvuosiensa vilpittömimmin tunteellisista laulusuorituksista. Vilpittömän romanttinen oli sen tekstikin.

Lauralle-biisin tehneet Kauko Röyhkä ja Riku Mattila ovat tehneet 2000-luvulla kaksi yhteistä albumia.

Tämä tarina on tosi

Onnenpäivä oli päättynyt nimibiisiin, jossa nuoren jätkän ensimmäinen parisuhde päättyy niin kuin ne yleensä päättyvät ja maailma menee palasiksi. Seuraavan albumin otsikkoraita käsitteli samaa tematiikkaa paljon rohkaisevammasta näkökulmasta.

Lauralle-biisin alussa kertoja on jännittävässä tilanteessa, josta on vain suoriuduttava:

“Jos nyt en niin en mene ollenkaan
olen koputtanut, tule avaamaan
oi Laura, Laura
ovi aukeaa”

Ensin nuoren miehen on kohdattava kuitenkin tytön veli ja vanhemmat.

Kun Laura itse ensimmäisen säkeistön lopussa astuu näyttämölle, käy ilmi, ettei hän edes tunne kosijaansa. Mutta tällä on visiitilleen hyvät perustelut.

“Niin minua et sinä huomannut
olen kadulla aina ja näin sut tänä aamuna
En tavallisesti tai milloinkaan ole lumoutunut kuten aamulla
oi Laura Laura, oli pakko uskaltaa”

Dramaattisen empivän hetken jälkeen tilanne laukeaa helpotukseen. Laura nauraa ja johdattaa kertojan huoneeseensa. Seuraa Riku Mattilan juhlallinen kitarateema, joka tuntuu kuvittavan sävelillä huoneen tapahtumia, joita kertojan kokemus ei vielä riitä sanallistamaan.

“Halusin vain tehdä mahdollisimman sankarillisen rautalankakuvion, yläkieliselle intron kuviolle vastineen alempaa. Onnistui hyvin. Varsinkin tumma lopuke ja sen päälle oktaavituplattu perusteema on tosi ylevän kuuloinen kimppa”, Mattila analysoi.

Teemalle voi hakea musiikillisia esikuvia. Kuulemma YUP:n Valtteri Tynkkynen kuuli siinä Dead Kennedys -klassikon California Über Alles. Röyhkä itse taas jäljittää sen Drifters-standardiin On Broadway. Niin tai näin, se on Lauralle-kappaleen draamankaaressa välttämätön ja nerokas elementti.

Välikkeen jälkeen tapaamme kertojan ja Lauran varsin viattomissa puuhissa:

“Me tökitään sormilla, pelleillään
kotiväkesi katselee tv:tä”

Kertoja on miehuuskokeensa läpäissyt ja päässyt poikaystävän rooliin. Jännittävä, vaarallinen vaihe on ohi, ja Laura on “juuri sellainen, jota olen toivonut”. Fade out.

Lauralle on tietysti fantasia, toive siitä, miten asiat voisivat mennä. Tosielämässä ne eivät mene ihan näin vaivattomasti. Vai menevätkö?

Yllättäen Röyhkä sanoo tekstin perustuvan kuultuun tositapaukseen.

“Kerran eräs tyttö kertoi minulle, että joku tuntematon poika oli vain yhtäkkiä ilmestynyt hänen kotiovensa taakse ja halunnut tavata. Tytön koko perhe oli kotona. Varmaan jokainen mies haluaisi olla yhtä rohkea kuin tuo kaveri.”

Rohkeus onkin avainsana. Teini-ikäinen on aina epävarma itsensä ja haluttavuutensa suhteen, pilkan ja väheksynnän armoilla. Röyhkä taas on puhunut ja kirjoittanut paljon nuoruudesta rumana ankanpoikasena, jota kukaan ei ymmärrä. Mutta hänen perusviestinsä on, että asiat voivat muuttua paremmiksi. Jos ratkaisevalla hetkellä uskaltaa, saattaa elämä muuttua ratkaisevasti paremmaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Runotyttöjen suosikki

Vuosia myöhemmin hän teki samaa aihepiiriä yleisellä tasolla käsittelevän kappaleen Jos alkaa pelkäämään. Lauralle taas esittää kuvitellun yksittäistapauksen, jonka merkitys ei ole itse epätodennäköisessä tarinassa, vaan siinä ajatuksessa, että hyviä asioita voi tapahtua ja onnellisia sattumia on olemassa, mutta itsekin pitää tehdä elämälleen jotain.

Näin ollen se on varsin epäsuomalainen taideteos. Sen perusnäkemys elämästä on myönteinen.

Suomalaiset ottivat kappaleen kuitenkin innostuksella vastaan. Ensimmäisenä Röyhkän kappaleena se alkoi soida radiossa ja nousi singlelistalle. Miehen suosio on tämän jälkeen mennyt ylös ja alas, mutta varmaankin juuri Lauralle vahvisti hänen asemansa hahmona, jolla on aina paikkansa maamme kulttuurikartalla.

Romanttinen hittibiisi toi myös uudenlaisia kuulijoita. Röyhkästä tuli aikansa runotyttöjen suosikki. Rovaniemen kirjastossa työskennellyt äitini kertoi, miten parikymppinen esikoiskirjailija Anna-Leena Härkönen saatiin kauas pohjoiseen esiintymään sillä varjolla, että tämän fanittama Kauko tulisi paikalle.

Lauralle on Röyhkän laajan tuotannon kaiketi soitetuin ja tunnetuin biisi. Vääjäämättä sitä on soitettu livenäkin vuosien varrella paljon, mutta tekijöiden nykyinen suhde lauluun on silti lämmin.

“Nykyään osaan arvostaa Lauralle-biisiä todella imuisana, melodisena ja kauniina 1960-luvun tyylisenä poplauluna. En muista kovinkaan montaa Kaukon biisiä, jossa olisi niinkin pitkä laulumelodinen kaari kuin tuon kappaleen A-osassa on”, Mattila analysoi.

“Positiivisuus on hyvä juttu. Lauralle ei ole korni, minkä takia sitä on jaksanut esittää kaikki nämä vuodet”, Röyhkä summaa mestariteoksen.

Kauko Röyhkä

Oik. Jukka-Pekka Välimaa. Syntynyt 12.2.1959 Valkeakoskella. Kasvanut Oulussa, asuu nykyään Turussa.

Esikoisromaani ja Kauko Röyhkä & Nartun esikoisalbumi julkaistiin samana syksynä 1980. Julkaissut sittemmin yli 20 studioalbumia ja pitkälti toistakymmentä kirjaa. Oli 1996 Finlandia-ehdokkaana Kaksi aurinkoa -romaanista.

Tehnyt viime vuosina musiikkia mm. Riku Mattilan, Rätön & Lehtisalon ja jazzmuusikko Severi Pyysalon kanssa.

Lauralle viidellä sanalla: “Mukavasti rahaa tuonut tarttuva kipale.”

Kappale ilmestyi samannimisen albumin nimiraitana kesällä 1984. Ylsi Suomen singlelistan sijalle 18.

Toimi myös 20 suosikkia -sarjan kokoelman nimiraitana 1998. Röyhkä levytti biisistä orkesteriversion Zaia-albumille 2008.

Toivebiisi? ”Rosie Velan Magic Smile.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuvassa kaksi hienoa miestä, joista ainakin toinen on kova panemaan.

Kaukolla ja Rikulla on hyvä vaihde päällä.

Olin joskus aikoinaan jatkoilla jossain Turun Kaskenmäessä. Muuan neiti kertoi heittäneensä vaikeroivan Kauko Röyhkän niskaperseotteella rappukäytävään muutamaa viikkoa aiemmin.

Oululainen heilani taas teki aikoinaan Röyhkästä parityönä kouluesitelmän. Ja kuulemma vain kaveri antoi taiteilijalle nuoren vartensa. Riku Mattilan seksielämästä en tiedä mitään.

Turkulaistunut Röyhkä on saanut Mattilan kanssa aivan hemmetin hienon vaihteen päälle. Nykysoinnista saavat oman osansa puritaanisimmat Narttu-fanit ja myös myöhemmän tuotannon ystävät. Siinäpä tämä levy kiteyttynä on. Täydellinen jatko-osa sille edelliselle levyllä, jonka nimeä en enää muista. Eikä se Helvetti nyt niin järjettömän hyvä biisi ollut.

Röyhkä on suomalaisessa rockissa tällä hetkellä täysin omassa luokassaan. Kruunu sen kuin kirkastuu, jos Röyhkän pakotonta uusiutumiskysyä vertaa aikalaisartisteihin. Muut vanhenevat, Röyhkä näyttää koko ajan uskottavammalta.

Tämä kaikki suitsutus, vaikka uudelta albumilta löytyy pari hukkapalaakin. Tuntuu kuin nekin vain korostavat parempiensa hyvyyttä. Hetkinen? Tämähän on siis aikuisrockia. Olematta sitä alkuunkaan.

90 Kaksi lensi tuulen mukaan on niin suvereeni, että tähän tekisi mieli kirjoittaa ainoastaan, että tässä on vitun hyvä levy. Osta klassikko ja nauti. Tai niin, mikäs sen estää.

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkä / Röyhkä, Rättö & Lehtisalo 28.2.2009 Yo-talo, Tampere. Kauko Röyhkän & Riku Mattilan uusi albumi ”Kaksi lensi tuulen mukaan” ilmestyi tänään.

Morrissey, tuhma setä – kokoelmien julkaiseminen saa riittää!

Kun Morrissey ilmoitti julkaisevansa 25. huhtikuuta uuden kokoelmalevyn The Very Best of Morrissey, fanien leuat loksahtivat auki, joskaan eivät ihan artistin toivomasta syystä.

Voiko olla, ettei Morrissey muista edellisen julkaisunsa olleen myös kokoelma, viime levyjen b-puolikappaleita yhteen koonnut Swords (2009)? Ja että edellisestä varsinaisesta hittikokoelmastakaan ei ole aikaa kuin kolme vuotta?

Mikä turhauttavinta, uuden kokoelman kappalelista on kuin arpomalla laadittu, ja se ohittaa kokonaan indiepopin kummisedän viimeisen viidentoista vuoden aikaisen tuotannon.

Morrisseyn tapauksessa yksi selitys kokoelmien paljoudelle ja vaihtelevalle laadulle on jatkuvasti vaihtuva levy-yhtiö: Moz on soolouransa aikana levyttänyt ainakin kuudelle eri levymerkille.

Haluamme kuitenkin uskoa, että artistilla itselläänkin on päätösvaltaa sen suhteen, mitä hänen tuotannollaan tehdään. Niinpä olemme tässä artikkelissa tapojemme vastaisesti vähän ilkeitä Morrisseylle ja neljälle muulle artistille, jotka olemme valmiita asettamaan kokoelmienjulkaisukieltoon.

1. Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkää on kutsuttu Suomen Morrisseyksi, eikä syyttä. Kumpikin miehistä tekee musiikillisesti sangen perinteistä mutta sanoituksiltaan haastavaa ja provosoivaa kitararockia, ja herrat ovat ilmeisiä sielunsukulaisia hiustyylin perusteella.

Sukulaisuutta löytyy myös kokoelmarintamalla. Röyhkältä on tämän vuosituhannen puolella julkaistu kuusi kokoelmaa, saman verran kuin varsinaisia studiolevyjä – ja niihin on laskettu mukaan yhteislevyt Riku Mattilan, Mikkelin kaupunginorkesterin ja Rättö & Lehtisalon kanssa.

Levy-yhtiöteknisistä syistä (Röyhkä on levyttänyt laskentatavasta riippuen ainakin viidelle eri merkille) johtuen suurin osa Röyhkän kokoelmista on perin turhauttavia.

Kauko Röyhkä & Narttu -kokoonpanon levytyksistä koottuja paketteja on neljä: Kulta-aika (1986), Extra (1988), Talo meren rannalla (1996) ja Menneisyyden taikaa etsimässä 1980–1990 (2009). 1990-luvun EMI-levytykset on niputettu kahdelle Pohjoinen taivas -kokoelmalle (1997 ja 2000), ja Ranka-merkille tehty parhaimmisto löytyy levyltä Selkäranka 1996–2004 (2004).

Näiden lisäksi on olemassa muun muassa kaksi 20 suosikkia -sarjassa julkaistua, ulkoasultaan melko karua kokoelmaa, Lauralle (1998) ja Talo meren rannalla (2002), jota ei missään nimessä pidä sekoittaa vuonna 1996 julkaistuun samannimiseen kokoelmaan!

Lähimmäksi koko uran järkevästi yhteen niputtavaa pakettia pääsevät Räyhähenki muistelee (2000) ja Lauluntekijä (2006), mutta ensimmäiseltä puuttuu mm. 80-luvun olennainen hitti Majavalakki, jälkimmäinen taas sivuuttaa hienon Jumalan lahja -albumin melkein kokonaan.

Kattavan Röyhkä-kokoelmaboksin kasaaminen viimein olisi kulttuuriteko ja säästäisi monen fanin hermoja.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 23/14

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Lauralle 8/14

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkä & Narttu – Lauralle (Tavastialla 1985)

2. Abba

Kokoelmistaan yhtye tunnetaan, voisi Abba vastata vinoiluumme. Yhtyeen myydyin levy – ja Abban kaikkia levyjä on myyty paljon – on kokoelma, Abba Gold: Greatest Hits (1992), joka kuuluu myös maailman kolmenkymmenen myydyimmän albumin joukkoon.

Vaikka yhtyeen jäsenet näyttäytyvätkin toisinaan julkisuudessa yhdessä, ja paluuhuhut kiertävät netissä tasaisin väliajoin, uutta musiikkia vuonna 1982 levytysuransa lopettaneelta Abbalta on turha odottaa.

Siltikään yhtyeeltä ei tarvitsisi jatkuvasti tupata markkinoille uusia kokoelmia. 2000-luvulla niitä on ilmestynyt jo kolme: The Definitive Collection (2001), 18 Hits (2005) ja Number Ones (2006). Jokaisella kolmella kokoelmalla esiintyviä kappaleita on yhdeksän, ja ABBA on 2000-luvun myötä julkaissut enemmän kokoelmalevyjä kuin studioalbumeja.

Sitä ei oikeuta edes yksi historian pisimmistä loistavien popsinglejen putkista.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 8/10

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Mamma Mia, SOS ja Waterloo 8/10

Video ei ole enää saatavilla

Abba – SOS (1975)

3. Dingo

On oletettavaa, että 80-luvun suosituimmalta suomalaisyhtyeeltä on julkaistu monta kokoelmaa, mutta Dingon suhdeluku kokoelmien ja studiolevyjen välillä uhmaa Abbaakin.

Dingo julkaisi loiston päivinään kolme albumia, joita seurasi yksi 90- ja kaksi 00-luvulla tehtyä paluulevyä. Kokoelmia bändiltä on sen sijaan julkaistu kahdeksan, eikä siinä kaikki. Jos otetaan huomioon, että kolme kokoelmista on tupla-cd:itä ja yksi jopa triplalevy, Dingon kuuden levyn mittainen ura on koottu kolmelletoista cd:lle.

Armoa voimme antaa sen verran, että myönnämme triplakokoelman Kunnian päivät 1983–1986 olevan laadukas boksi, joka niputtaa hyvin yhteen kaiken 80-luvun Dingo-materiaalin. Toisaalta taas jokainen yhtyeen kokoelmista ohittaa 2000-luvun levyt, joten voidaan hyvällä syyllä väittää, että Dingon neljästä ensimmäisestä albumista on koottu kolmetoista kokoelmalevyä.

Se on aivan varmasti liikaa.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 6/8

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Autiotalo, Sinä ja minä, Rio ohoi, Jokainen aamu, Levoton tuhkimo ja Nahkatakkinen tyttö 7/8

Video ei ole enää saatavilla

Dingo – Levoton tuhkimo (Helsingin jäähallissa 1986)

4. Aerosmith

Aerosmith malttoi odotella kuuden studioalbumin ajan ennen ensimmäisen kokoelmansa julkaisemista. Vuonna 1980 julkaistun Greatest Hitsin myötä portit aukesivat, ja sen jälkeen moniongelmaisilta stadionkukoilta on ilmestynyt enemmän kokoelmia kuin studiolevyjä.

Steven Tylerin, Joe Perryn ja kumppaneiden tapauksessa uran jatkuvasta uudelleenpaketoimisesta ei voi syyttää vaihtuvia levy-yhtiöitä: Aerosmith aloitti levytysuransa Columbian huomassa, ja yhtye palasi sinne hypättyään Geffenin kelkkaan vuosiksi 1985–1993.

Nämä kaksi yhtiötä ovat pitäneet huolta, etteivät Aerosmith-kokoelmat lopu maailmasta. 80-luvulla niitä julkaistiin kaksi, 90-luvulla neljä ja viime vuosikymmenellä kuusi (seitsemän, jos Young Lust -kokoelman uusintapainos Gold lasketaan mukaan).

Loogisesti päätellen tällä vuosikymmenellä on luvassa peräti kahdeksan kokoelmaa Bostonin pahoilta pojilta, ja kappas: ensimmäinen niistä, Tough Love: Best of the Ballads, onkin kaupoissa 10. toukokuuta!

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 14/13

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Dream On 8/13 (Walk this Way 4 kertaa Run-D.M.C:n kanssa levytettynä versiona ja 5 kertaa alkuperäisenä)

Video ei ole enää saatavilla

Aerosmith – Dream On (Riossa 1984)

5. Morrissey

Niin, Morrissey, jonka yhdestoista kokoelmalevy The Very Best of ilmestyy 25. huhtikuuta. The Smiths-solistin ura on täynnä vaihtelevan tasoisia ja vaihtelevaa tarkoitusta palvelevia kokoelmia.

Osalla niistä on olennainen rooli Morrisseyn diskografiassa, kuten Viva Hate -soolodebyytin (1988) sisarteoksella, alku-uran sinkut yhteen koonneella Bona Dragilla (1990) ja sen eräänlaisella jatko-osalla Swords, jonka harvinaiset raidat päihittävät kevyesti viimeisimmän Moz-albumin Years of Refusal (2009).

Suurin osa niistä on puolestaan aivan käsittämättömiä, kuten skitsofreeninen World of Morrissey (1995), joka ei osaa päättää ollako hittikokoelma vai keräilijöille suunnattu erikoisjulkaisu.

Surullisinta tilanteessa on, että miehen urasta olisi koottavissa erinomainen singlekokoelma. Sen sijaan luvassa on taas yksi turha ja omituinen Morrissey-levy lisää.

Studioalbumien ja kokoelmien suhde: 9/11

Useimmin kokoelmilla esiintyvä kappale: Suedehead ja Everyday Is Like Sunday 7/11

Video ei ole enää saatavilla

Morrissey – Suedehead (1988)

Kuka artisti tai mikä yhtye on mielestäsi pahin kokoelmarikollinen? Kerro se alla kommenteissa.