Kauko Röyhkä, onnellisesti ulkopuolinen

Heitetään alkuun klisee: Kauko Röyhkä on Suomi-rockin “ikuinen ulkopuolinen”. Mutta tottahan se on. Oulun suurmies on rakentanut yli 30 vuotta jatkuneen uransa nimenomaan sivustakatsojan roolin varaan. Siitä asemasta näkee selvemmin.

Ratkaisu ei toimisi, ellei sivustakatsoja uskaltaisi tarkkailla maailmaa ja ihmisiä nimenomaan suhteessa itseensä. Röyhkä ei varsinaisesti ole tunnustuksellisten laulujen tekijä, usein enemmänkin tarinankertoja, mutta hänen persoonansa kuuluu kaikessa hänen tekemässään.

Ja materiaaliahan riittää! 28. syyskuuta 2012 ilmestyvä Olen messias -boksi on kuuden cd:n laajuudessaankin vain pikainen yleiskatsaus reilusti yli 20 albumin suuruiseen tuotantoon. Noin pitkälle taipaleelle mahtuu kaikenlaista. Alkuvuosien rienaavasta new wave -eksentrististä on muovautunut pastoraalisen kitarapopin, konstailemattoman rokkauksen, hienostuneen mannereurooppalaisuuden, satanismikohujen ja pitkän suvantovaiheen kautta monialataiteilija, jonka jokaista projektia pitää tarkastella erillisenä juttunaan.

Ulkopuolisuuden ohella Röyhkän keskeisiä teemoja ovat olleet luonto, mystiikka ja nainen. Itse näen Röyhkän modernistina, jonka parhaissa teksteissä julmetusti asioita jää rivien väliin. Tässä mielessä hän on Suomen ehkä kirjallisin rocklyyrikko, vaikka onkin paljon konkreettisempi ja helpommin lähestyttävä kuin esimerkiksi A.W. Yrjänä.

Muusikkona Röyhkä yhtyeineen on aina kiertänyt mollirockin karikot ja kaljabaarihitit kaukaa. Kaikki tietävät miehen, mutta useimmat tietävät vain muutaman hänen biisinsä.

Oma fanisuhteeni Röyhkään alkoi 1990-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Nartun vanhojen levyjen metsästäminen oli työn ja tuskan takana. Niitä piti keräillä yksi kerrallaan, usein nauhoittaa kopion kopioita, joita jostain tuttavapiirin hämäriltä laitamilta sattui löytymään. Kun sitten jokaiselta kiekolta löytyi useita entuudestaan tuntemattomia hätkähdyttävän hienoja kappaleita, toi se fanittamiseen aivan oman mysteerimatkailun ja salaseurameiningin vivahteensa.

Nykypäivän Röyhkä-ummikolla on helpompaa. Useimmat levyt ovat melko vaivattomasti saatavilla ja ongelman muodostaa lähinnä valinnan vaikeus. Nuorgamin uuden diskografiasarjan avaavasta artikkelista voi etsiä tienviittoja, joiden varassa suunnistaa.

Onnenpäivä. Kauko Röyhkän paras levy.

ALOITA VAIKKA NÄISTÄ:

STEPPAILLEN (1980)

Röyhkän ja Nartun esikoislevy esitteli Kekkos-Suomelle ärsyttävän nuoren jätkän, joka virnisteli teennäisesti, mutta halusi paljastaa kaiken havaitsemansa teeskentelyn ja keskinkertaisuuden, oli kyse sitten tyttöjen ja poikien jutuista tai muka-kapinallisista punkkareista. Taustalla kuuluu melkoinen annos aitoa parikymppisen tunteenpaloa, jonka Narttu sovittaa rosoiseksi, mutta dynaamiseksi uuden aallon outorockiksi.. Steppaillen on parhaimmillaan nuorena nautittuna, mutta levyn vilpittömyys ja intensiteetti tekevät siitä kaikenikäisille kuuntelemisen arvoisen.

Levy (ja Röyhkän tuotanto) alkaa lauseella “Minä tahdon olla koira ja nuuskia pyllyäsi”, mutta tämä ei kerro kaikkea. Himokkaasta ensikohtaamisesta lattean parisuhteen kautta katkeraan eroon vievä niin sanottu Dora-trilogia on hilpeän nihilistinen yritys purkaa ihmisen pariutumisvietin aikaansaamia kummallisuuksia. Vakavimmillaan Röyhkä on koruttomille arkihavainnoille rakentuvassa, käsinkosketeltavan todellisessa Kotikaupunkini-biisissä.

Video ei ole enää saatavilla

Kauko Röyhkä & Narttu – Ihmisen paras ystävä

ONNENPÄIVÄ (1983)

Valinta ei ole helppo, mutta kyllä Onnenpäivä on Kauko Röyhkän paras levy. Kolmen ensimmäisen Narttu-levyn mittaan mies oli ajanut itsensä koko ajan pahemmin marginaaliin ja koki lopulta olevansa pakkotilanteen edessä. Veteraanimuusikko Mats Huldén toi uutta musiikillista kompetenssia toimintaan, ja taiteellinen kriisi ratkesi onnistuneesti. Syntyi kymmenen kappaletta aivan uudenlaista Röyhkää: melodisempaa, hiotumpaa, ennen kaikkea roolinotosta ja itsetarkoituksellisesta oppositioasenteesta vapaata kitarapoppia ihmissuhteista, kesästä ja aavemaisesti sävyttyneistä lapsuudenkokemuksista.

Onnenpäivän jokainen biisi on kirkas helmi, euforisesta Onnellinen laiva -avauksesta viimeisenä kuultavaan, vereslihaiseen nimikappaleeseen. Matkalle mahtuu useita Röyhkän uran helmiä, esimerkiksi mestarillisesti mustasukkaisuusdraamansa rakentava Kanavaan hukkunut sekä selittämätön ja huikean visuaalinen Nivelet. Tekstillisesti nämä ovat mininovelleja, aseensa täydellisesti hallitsevan kirjoittajan hiottuja taidonnäytteitä. Parempia sanoituksia ei kukaan Suomessa ole koskaan kirjoittanut.

Video ei ole enää saatavilla

MAA ON VOIMAA (1985)

Onnenpäivä ei ole varsinaisesti auvoisa levy, eikä Maa on voimaa suoranaisen ahdistunut. Silti ne mieltää Röyhkän tuotannon Beatlesiksi ja Rolling Stonesiksi, hyväksi ja pahaksi kaksoseksi.

Tanakan rokkauksen ja akustisen minimalismin välillä asentoaan vaihtava Maa on voimaa kuvaa samaa maisemaa kuin kantensakin: paraatipuolella juro mustavalkoinen pikkupoika jonkin Peräpohjolan suon laidalla, takakannessa on vanha topografinen kartta samasta karusta maisemasta. Levy etsii nimikkokappaleensa ajamana vimmaisesti totuutta ja aitoutta. Tässä vaiheessa uraansa pohjoisen poika on kyllästynyt neonvaloihin.

Maa on voimaa edustaa Röyhkän uran toista identiteettikriisiä. Taustalla on ehkä ollut hyvinkin arkipäiväisiä elämäntilanteeseen ja ikäkauteen liittyviä asioita. Visiota vaaditaan siihen, että näistä kaikille tutuista kokemuksista on jalostunut jokapäiväisen rajat ylittävä trippi sinne, missä valot selkäsi takana eivät näy enää edes synnyttäminään varjoina.

Video ei ole enää saatavilla

JOKO-TAI (1990) + MUTTA, MUTTA -EP (1989)

Nykyään myytävältä cd:ltä löytyvät nämä molemmat, siksi niputan ne tässäkin yhteen. Kyse on identiteetiltään erilaisista tekeleistä, mutta yhteisjulkaisu on ehdottomasti suositeltavimpien Röyhkä-hankintojen joukossa.

Mutta, mutta -pikkulevyn viisi biisiä ovat virheettömiä klassikoita jokainen. Musiikillinen kirjo yltää nimibiisin salaperäisestä funkista Pastoraalin raukean unenomaiseen symbolismiin. Yhteistä kappaleille on kiinnostus niihin liitoksiin ja yksityiskohtiin, joita tosiasioiden, noiden vakaista hirsistä sorvattujen lattialankkujen, välistä löytyy.

Joko-tai – Nartun viimeinen levy – ei briljeeraa monellakaan yksittäisellä huomiobiisillä, vaan kokonaisuudella. Mutta, mutta -ep:n tematiikka on jalostunut melko abstraktiksi sarjaksi tuokiokuvia, ajatuksenpätkiä ja kesken katkeavia kertomuksia. Nämä kodeiinipäissä kirjoitetuilta kuulostavat päiväkirjamerkinnät muodostavat oman leppoisan, mutta pahaenteisen maailmansa. Joko-tai on lääketokkurainen versio Onnenpäivästä ja joka suhteessa täysin ainutlaatuinen.

Video ei ole enää saatavilla

KAKSI LENSI TUULEN MUKAAN (2011)

Kauko Röyhkä & Riku Mattila -levyä (2008) pidettiin voittoisana comebackina, mutta seuraavalla vanhan aisaparin kanssa tehdyllä albumilla musiikki on vielä innoittuneempaa ja rohkeampaa. Levytetyt biisit valittiin peräti 150 sävellyksen huimaavasta joukosta, joten syntynyt kokonaisuus olisi epäilemättä voinut olla melkein millainen tahansa. Siitä tuli runollinen, melko sisäänpäin kääntynyt ja kenties toistaiseksi vakavin Röyhkä-levy. Muukalaiskammoa analysoiva Vanhan ajan filmissä ja pessimistinen sukupolvikierron kuvaus Ensin isät, sitten pojat ovat teksteinä uudenlaista Kaukoa. Tällä kertaa tarkkailija ottaa kantaa näkemäänsä korkeintaan rivien välissä.

Sovituksiltaan Kaksi lensi tuulen mukaan on pitkän uran hiotuin ja kunnianhimoisin teos. Se taittuu niin progehämyilyyn kuin Ensin isät -biisin tummaan post punkiin, unohtamatta Sinä-hitin klassisen melodista 60-luvun kitarapoppia.

Video ei ole enää saatavilla

NÄMÄ VOIT SÄÄSTÄÄ VIIMEISEKSI:

AKTI (1995)

Turhanpuoleinen studiolive, jolla Röyhkän ysäribändi runnoo vanhoja klassikoita melko mielikuvituksettomaan rock-muottiin. Mukana on myös pari ihan kivaa uutta biisiä. Akti kärsii tavallaan symbolisestakin painolastista: sen jälkeen varsinaiset uudet albumitkin olivat vuosien ajan tämän lauluntekijäneron mittapuulla vaisuja ja arkipäiväisiä. Pyrkimys rokkaavaan livebändimenoon ja aiempaa yksiselitteisempään ja tavanomaisempaan sanoittamiseen paikantuvat ongelman keskeisiksi osiksi.

Video ei ole enää saatavilla

PUIDEN ALLE (1998)

Ei nyt ihan paska levy, sisältääpähän vain joitakin Röyhkän huonoimpia biisejä. Esimerkiksi uskomattoman latteaa Kirjekuoret-kappaletta ei hevin uskoisi maestron tuotokseksi. Lisäksi albumissa häiritsee ajoittainen pyrkimys tavoitella jotain kepeää bändirokkausta syvempää: luonnonläheisyyttä ja akustisempia tunnelmia. Juuri nimikappaleen kaltaisilla raidoilla tuolloisen bändin tasoero Narttuun tulee karulla tavalla selväksi.

Video ei ole enää saatavilla

ELÄMÄ JA KUOLEMA (2005)

Edellisen tapaan kovin epätasainen levy. Tuikeasti puhelaulettu, Kaukolle harvinaisilla Raamattu-interteksteillä pelaava Shangri-la ja arkiseen ympäristöön muodostuviin tunnesiteisiin pureutuva 50-luvun kerrostalot ovat loistavia kappaleita, muista suurin osa hyvin kaukana siitä. Selvää virkistymistä merkinneen Etsijät-levyn (2002) ja sitä seuranneen pitkähkön levytystauon jälkeen Elämä ja kuolema oli väistämättä pettymys. Jälkikäteen sen parhaat hetket tuntuvat kuitenkin vihjaavan tulossa olleesta uudesta kultakaudesta, jonka lopullinen käynnistyminen vaati vain Riku Mattilan katalyytikseen. Sparraajan tarve on levyllä ilmeinen: Elämä ja kuolema tyytyy monin paikoin hyvin tylsiin ja ilmeisiin ratkaisuihin niin sovituksissa kuin sanoituksissakin.

Video ei ole enää saatavilla

Joskus harvoin etsijän tie on vienyt myös harhaan.

NUO KESKELLÄ OLEVAT (ELI MUUT RÖYHKÄT AIKAJÄRJESTYKSESSÄ)

Uusia tansseja (1981)

Debyyttilevyn epätasaisempi toisinto – biisimateriaali ei ole aivan yhtä ensiluokkaista ja keskiluokan keskinkertaisuudelle vittuilu saa paikoitellen maneerisia piirteitä. Enimmäkseen kuitenkin erinomainen albumi. Voimakkaan visuaalinen laskuhumalabiisi Kaukana on vakavampaa Röyhkää, ja levyn kirkkain klassikko on tietysti vimmainen Kanerva, teoriassa Kevin Coyne -coveriksi määrittyvä kaksi nuorta vastaan paha maailma -anthem.

Mikki-hiiren myöhemmät vaiheet (1982)

Vuosia myöhemmin Röyhkä muisteli, että kaikki vihasivat tätä levyä ja että se myi ilmestyessään vain 300 kappaletta. Oudon ja ärsyttävän albumin maine ei tule tyhjästä: noin puolet biiseistä on hätäisesti ja kännisestikin improvisoidun kuuloisia ilveilyjä. Vaan kyllä täältäkin timantteja löytyy, ja ne ovat juuri niitä vakavampia esityksiä. Esimerkiksi Andien lentäjän salaperäinen ja vähäeleisesti rokattu tarina hyytää selkäpiitä. Levyltä aistii kuitenkin helposti sen umpikujan, josta Onnenpäivä johdatti jo seuraavana vuonna pois.

Nartunpenikat.

Lauralle (1984)

A-puoli painottuu kepeän vaivattomasti kulkevaan, riemastuttavaan poppiin, B-puoli taas vangitsevaan hämyilyyn. Näiden taitekohdassa mestarillinen Ulos ullakkohuoneesta lunastaa paikkansa yhtenä väkevimmistä Röyhkä-kulttiklassikoista. Kaksijakoisuus ja vain puolen tunnin mitta estävät levyä nousemasta Onnenpäivän tasolle, mutta melkein kenen tahansa muun tuotannossa kyseessä olisi mestarisuoritus.

Pikku enkeli (1986)

Rosoisen Maa on voimaa -lp:n jälkeen Narttu otti taas askeleen melodisempiin maisemiin. Kannessa poseeraa kolmevuotias Kauko itse, ja Pikku enkeli kiertyykin pitkälti lapsuus- ja nuoruusteemojen ympärille – ei toki ensimmäistä eikä viimeistä kertaa miehen tuotannossa. Kaikki biisit eivät ole täysosumia, mutta levyltä löytyy useita kanonisia esityksiä: Vihaiset miehet, Talo meren rannalla, Kovat pojat sekä tietysti nimikappale, jonka lievästi arveluttavasta teinityttöfantasiasta löytyy paljon enemmän tulkinnanvaraa kuin närkästyjät ovat vuosien varrella halunneet löytää.

Mieluummin vanha kuin aikuinen (1987)

Kokoonpanovaihdosten myötä loppukauden Narttu alkoi lipua yhä hienostuneempaan suuntaan: epämääräisen mannermaiselta kuulostavaan akustiseen tunnelmointiin, johon on otettu vaikutteita bossanovaa myöten. Aikuis-Röyhkää, levyn nimestä huolimatta! Paitsi että tuttu virne on edelleen suupielessä, ja huikea Mainostaulujen taakse rikkoo status quon hypnoottisella rokkauksella. Pääosin todella vahva ja omintakeinen levy kärsii vain loppupuolen parista filleristä.

Paha maa (1987)

Edellisen kanssa samalta cd:ltä löytyvä minialbumi on moodiltaan aivan erilainen, itse asiassa sisäisestikin ristiriitainen. Jo tunnetuimmat kappaleet, pahaenteisen northern gothicin maksimoiva nimiraita ja viattomasti helkkyvä Majavalakki, ovat keskenään aivan erilaisia. Paha maa on ehkä vain valikoima biisejä, mutta kaikki kuusi ovat mestariteoksia – tai no, rokkenroll-veto Degalii tyytyköön arvosanaan “erittäin hyvä”.

Ihmelapsi (1988)

Jatkaa Mieluummin vanha -levyn hillittyä linjaa, mutta keskimäärin vähemmän nerokkailla biiseillä. Tämä saattaa olla yksi niistä, joihin Röyhkä on viitannut kritisoidessaan Nartun aikaisia levyjään nopeasti tehdyiksi. On kuitenkin syytä huomauttaa, että Ihmelapsella on joitakin Kaukon upeimpiin kuuluvia biisejä, erityisesti arvoituksellisen turhautunut Korsikalainen.

Kaksi koiraa (1990)

Myös ensimmäinen Nartun jälkeinen albumi kuulostaa pikaisesti tehdyltä – se ilmestyi saman kalenterivuoden aikana kuin yhtyeen Joko-tai -joutsenlaulu – mutta tässä tapauksessa spontaanius kääntyy vahvuudeksi. Kaksi koiraa on hiomaton, arvaamaton levy, jonka teksteissä seikkaillaan varsin omituisissa maailmoissa. Röyhkän tuotantoa tarkastellessa se tuntuu Maa on voimaa -kiekon absinttia nauttineelta pikkuveljeltä, siinä missä Joko-tai on hallusinoiva Onnenpäivä. Tunnen syvää lukkarinrakkautta tätä levyä kohtaan.

Tyttöjen ystävä (1991)

Vielä tässä vaiheessa Röyhkän jokainen levy oli omanlaisensa, edeltäjästään radikaalisti poikkeava kokonaisuus. Tyttöjen ystävä on “helppo” Kauko-levy, joka painottuu melodiseen rokkiin ja poppiin. Kontrastina ystävällisyydelle se tuntuu kuitenkin myös tuuliajolle päätyneen miehen kirjoittamalta. Pettämiset, jättämiset, epämääräiset naissuhteet ja vääriltä tuntuvat kaupungit vilahtelevat vähän jokaisessa laulussa. Kappalemateriaali on vahvaa, ilmeisimpien hittien lomaan kätkeytyy pieniä helmiä.

Jumalan lahja (1993)

Se kuuluisa satanistilevy. Varsinainen okkultismi tuntuu kuitenkin päälle liimatulta: tosiasiassa tämäkin albumi on eräänlainen Maa on voimaa -toisinto, teemalevy pyrkimyksestä luonnon yhteyteen ja aidompaan ihmisyyteen. Tästä Röyhkän koko saatana-innostuksessa tuntuukin olleen kyse ‒ kristillisen tematiikkaan koko kuvio ei liity oikein mitenkään. Musiikillisesti levy venyy raa’asta rokkauksesta sakenevaan usvaan ja on kaiken kaikkiaan täyttä asiaa. Eeppinen Pohjoinen taivas nousee kohokohdaksi.

Kaunis eläin (1994)

”Kun tein sopimuksen pirun kanssa, luulin saavani rahaa, mutta sainkin vain pillua.” Näin Röyhkä totesi Juho Juntusen haastattelussa Jumalan lahjan seuraajan ilmestyessä. Heitto kertoo paljon Kauniista eläimestä: se on suorasukainen rokkilevy, joka käsittelee aiheitaan mutkattomasti. Kauko laulaa itsestään uhoavaan sävyyn (Mies jolla on maine, Mikä sä oot arvosteleen mua?) ja muista ihmisistä niin kuin odottaisi näiltä paljon enemmän kuin näillä on tarjota (Pyhä kaupunki, Suuren isän idioottipoika). Levyllä kuuluu vilpitön ärsyyntyminen satanistileikin lieveilmiöihin, julkkiksen rooliin ja otsikoiden yksinkertaistuksiin. Siksi albumi varmaan onkin ärhäkämpi ja parempi kuin sitä seuranneet rokkilevyt.

Kauko Röyhkä sotaratsuineen vuonna 1995.

Sinä olet tähti (1997)

Ensimmäisen Spinefarmin Ranka-alamerkille tehdyn levyn euforinen nimibiisi osoittautui valitettavasti pitkäsoiton ainoaksi kunnon täysosumaksi. Kaksi aurinkoa -romaanin Finlandia-ehdokkuuden ja pienen levytystauon myötä Röyhkän julkisuusprofiili oli korkealla, mutta turvallista keskitietä kulkevat ja kunnon melodioita huutavat kappaleet eivät yltäneet odotusten tasalle. Pitkä korpitaival vaisunpuoleisen, maneerisella tavalla röyhkämäisen rokkimusiikin parissa oli alkanut.

Rock’n’roll klisee (1999)

Siinä mielessä hyvä suvantokauden Röyhkä-levy, ettei se ainakaan yritä liikaa. Tarjolla on vaivattomia, luontevasti eteneviä biisejä, joiden ainoa vika on se, ettei niissäkään ole suuruutta. Lähelle sitä ylletään Kauniit pelastetaan -radiohitillä, joka on melodisesti täysosuma: senkin sanoitus vetää silti lievästi riman alta.

Miss Farkku-Suomi (2001)

Moni taiteilija on hirttäytynyt omaelämäkerrallisuuteen; nyt teemalevyn ja romaanin saatua seurakseen vielä elokuvankin tuntuu siltä, että Kaukollakin on tässä kohtaa sokeahko piste. Taiteilijamme pystyi suodattamaan jo ensimmäisellä levyllään nuoruudenkokemuksistaan loistavaa rocklyriikkaa, mutta lähtiessään purkamalla purkamaan teiniytensä keskeisiä elementtejä hän ei saanut aikaan mitään kovin kiinnostavaa. Kenties hän tuli ajatelleeksi liikaa asioita, jotka olivat aiemmin purkautuneet vaistonvaraisesti. Miss Farkku-Suomi etenee levymuodossa aika abstraktina, ja sen suurin ongelma on sama kuin muutamalla edeltäjälläänkin: turvallinen rokkimeininki ja vaisuhko biisimateriaali. Briljanttina poikkeuksena visvaa sylkevän vihainen Cooperin testi on niitä suuria kappaleita, jotka on kirjoitettu näennäisen pienestä aiheesta. Se kasvaa kokonaiseksi elämänkatsomukseksi.

Etsijät (2002)

Olin alkanut fanittaa Röyhkää juuri siinä vaiheessa, kun hänen uudet levynsä alkoivat olla keskinkertaisia. Vuosien mittaiselta turhautumisen kierteeltä pelastivat vain vanhat klassikot, joita alkoi tämän ajanjakson mittaan tulla saataville cd-uusintapainoksina. Etsijät tuntui ilmestyessään kuitenkin aidolta ennusmerkiltä paremmasta. Etenkin sen eeppinen nimibiisi freejazz-torvisovituksineen ja 9/11:n jälkeisen maailman ideologisia tuuliajolle joutumisia peilaavine upeine teksteineen tuntui vastaukselta rukouksiin. Itse asiassa nimikkolaulu taisi jossain määrin peittää alleen levyn epätasaisuuden. Suunnan löytymistä sai odottaa vielä vuosia.

Kauko Röyhkä & Riku Mattila (2008)

Kauko Röyhkä -hype! Listakakkonen, viiden tähden arvosteluja, kärkisijoja vuoden levy -äänestyksissä! Neron paluu ruotuun!

Sitähän tämä oli – Röyhkän paras albumi 14 tai 15 vuoteen, vähän fiiliksestä riippuen. Vastaanotossa aisti helpotuksen siitä, että kaikkien loistavaksi tunnustama artisti oli vihdoinkin palannut omalle tasolleen. Helvetti avausraitana on kaikkien aikojen parhaita Kauko-biisejä, ja mikä parasta, täysin vakavamielisessä synkkyydessään erilainen kuin mikään muu miehen klassikko. Muu materiaali on tasaisen erinomaista, mutta ei oikeastaan tajunnan räjäyttävää, ainakaan ennen hypnoottista Välitila-päätösmaratonia. Loistava levy, kyllä; itselleni silti enemmänkin alkusoitto tuleville suurille asioille kuin yksi kirkkaimmista Röyhkä-klassikoista. Musiikillista mielikuvitusta levyllä on tietysti roppakaupalla, kiitos niin Mattilan kuin muiden, nuorempien mutta oivaltavasti valittujen soittajakumppanienkin.

Röyhkä, Rättö ja Lehtisalo pohtimassa, onko nerous enemmän vai vähemmän kuin osiensa summa.

Hiekkarantaa (2009)

Mahlanjuoksuttajien Rätön & Lehtisalon kanssa toteutettu sivuprojekti oli livenä hiljaiseksi vetävä spektaakkeli, levyltä nautittuna vähän vähemmän totaalinen kokemus: teatteriesityksen ääniraita, joka taltioitiin muodon vuoksi. Tietty äärimmäisen vapauden ja hällävälittämisen tuntu cd:ltä kyllä välittyy, ja täsmällisesti jumittava musiikki yltää siihen, mihin pyrkiikin. Silti ainoa syy kuunnella Ei kai miehen tarvii aina olla macho -operettia levyltä on keikoilla nähdyn toismaailmallisen häröilyn muisteleminen.

 SANANEN KOKOELMISTA

Näitähän Röyhkän nimissä on julkaistu kai melkein yhtä paljon kuin varsinaisia levyjä. Tuore kuuden cd:n Olen messias -boksi on tietysti laajin, ja koko uran kattavana se on varmasti paras mahdollinen johdanto: siihen tutustuttuaan noviisinkin pitäisi olla jo melko hyvin selvillä siitä, haluaako jatkaa kaivauksia syvemmälle Kaukon tuotantoon.

Suppeammat yhden tai kahden cd:n kokoelmat ovat lähinnä sattumanvaraisia otoksia laajasta tuotannosta, ja lisäksi niillä on ollut taipumus kadota divarien hyllynväleihin melko pian ilmestymisensä jälkeen. Ainakin yhden poikkeuksen voi nostaa esiin: taannoinen, nimenomaan Narttu-vuodet kattava tupla Menneisyyden taikaa etsimässä 1980‒1990 on ymmärtääkseni edelleen saatavilla ja tiivistää tuon ajanjakson moitteettomasti. Julkaisun houkuttelevuutta satunnaisostajalle lisää se, ettei Messias-boksilla mitenkään erityisesti painoteta Narttu-periodia, joka kuitenkin on Röyhkän innovatiivisin ja paras kausi.

Spotifysta näyttäisi löytyvän eräitä muitakin retrospektiivejä, joista muinaiset Kulta-aika ja Olen messias summaavat yhdessä niin ikään ansiokkaasti Kaukon 1980-luvun ja 1990-luvun alun.

Kauko Röyhkän diskografiassa huiput ovat alhoja yleisempiä.

KUUNTELE KAUKOA!

Maailman paras Röyhkä-soittolista tästä.

Kauko Röyhkä & Riku Mattila 10.09.2011 Klubi, Turku.

Tämän viikonlopun Röyhkä-Mattila -bändin keikat ovat viimeinen mahdollisuus nähdä tämä huikea kokoonpano lavalla. Lähtekää siis ihmeessä keikalle joko Tampereen Klubille (pe 30.09.) tai Porin Bar Kinoon (la 01.10.) Molempina iltoina lämmittelijänä mahtava Samae Koskinen.