”Katy Perryssä ruumiillistuu tietenkin kaikki, mitä uuskonservatismi vihaa. Hän on keskiluokkainen ’bosslady’, moderni mutta turvallinen uusliberalistinen esikuva.”

Yhden poptähden puheenvuoro ylikuumentuneeseen arvokeskusteluun.

”Aren’t you lonely up there in utopia?”

Juu, tiedetään. Vuonna 2016 kaikki meni pilalle. Kaikki meidän vanhat suosikkiartistimme kuolivat, ja tyhmät ja sivistymättömät ihmiset äänestivät Yhdysvaltain presidentiksi länsimaisen yhteisön kaapin päälle persoonallisuushäiriöisen konkurssimiljardöörin. Oli surua, oli protesteja, mutta oli myös ”maltillisia analyysejä” siitä miksi kaikki on niin helvetin huonosti ja miksi olikin oikeastaan ”meidän” syytämme, että näin kävi.

Samalla tavoin kuin Perussuomalaisten muinainen Jytky, tuli myös Trumpin vaalivoitto sähköistämään sikäläisen (ja täkäläisen) kulttuurikeskustelun äärimmilleen. Henkilökohtaisesta tuli äärimmäisen poliittista, ja identiteeteillä oli väliä. Omista kokemuksista ja tunteista tuli imperatiiveja, joihin ympäröivän maailman tulisi asettua. ”Ennen vanhaan” kun tavattiin ajatella, että maailmassa selviäminen edellytti juuri sopeutumista ympäröiviin oloihin.

Tietenkään totuus ei ole näin yksinkertainen, mutta näin nämä asiat koetaan ja niin päin pois.

”So comfortable, we’re living in a bubble, bubble”

Osa minusta tietenkin huokaisee tällaisten oivallusten äärellä kyllästyneesti. Poistan varmistimeni, kun jossain puhutaan ”kuplista”. Sana tuntuu tätä nykyä niin köykäiseltä retoriselta ansalta ja viraalisanalta, jota nyt toistellaan, kun ei itsekään keksitä parempaa.

Kenties tästä Derridan kaltaiset postmodernistit puhuivat, kun halusivat osoittaa, ettei kielessä ole mieltä. Se on auktoriteetti vain, koska me teemme siitä sellaisen.

Trumpin valtaan nostanut ajatusmaailma väittää käyvänsä juuri postmodernismia ja sen mukanaan tuomaa identiteettien moninaisuutta vastaan. Katsokaa vaikka trendifilosofi Jordan Petersonin kauhisteluja ”uusmarxilaisuuden” edessä. Paluu traditioihin ja ennalta käsitettäviin malleihin – johonkin ”järjestykseen” – tuntuu tavallaan ymmärrettävältä, jos on tottunut olemaan sellaisessa asemassa, että saa aina periaatteessa kaiken mitä haluaa. Vallasta luopuminen on vaikeaa.

(Eikä mennä nyt siihen, että monet uuskonservatismin piirteet ”vaihtoehtoisine faktoineen” ovat aivan samanlaista järjenvastaista postmodernismia. Tai oikeastaan menevät jo senkin yli.)

Siksi myös Chained to the Rhythmin musiikkivideossa bailataan 1950-lukulaisen atomiajan näköisessä huvipuistoympäristössä. Tuo maaginen nousukauden utopia lienee amerikkalaista tulevaisuuskuvista helpoiten toisinnettava.

”Turn it up, it’s your favorite song / Dance, dance, dance to the distortion”

Katy Perryssä ruumiillistuu tietenkin kaikki, mitä uuskonservatismi vihaa. Hän on keskiluokkainen ”bosslady”, moderni mutta turvallinen uusliberalistinen esikuva. Ehdottomasti karikatyyrimäinen pro-Hillary-hahmo, joka ei ole nähnytkään elämässään epäoikeudenmukaisuutta, mutta haluaa silti häärätä hirveästi sen kitkemiseksi.

Se hänelle suotakoon. Hyperkapitalistisena aikana on ihan okei ajatella, että H&M-vaateketju poistaa AIDSin tai että laululla voisi vaikuttaa siihen, etteivät Rio de Janeiron olympiakisojen valmistelut olisivat olleet mitään muuta kuin törkeitä ihmisoikeusloukkauksia yksi toisensa perään.

Sellaisia poptähdet ovat, aika naiiveja. ”Hyvän puolella”. Ei kai kukaan kuvittelekaan, että he tietäisivät, millaista on veroilmoituksen täyttäminen.

Tämän takia Chained to the Rhythm onkin ehkä tarpeellisin ja kykenevin poplaulun kokoinen kannanotto, mihin Katy Perryn asemassa oleva artisti kykenee. Hänen ei kannatakaan artikuloida asiaansa kuin Beyoncé tai Kendrick Lamar, koska ymmärtää sentään, etteivät ne asiat kuulu hänelle. Hän ottaa sosiologisemman kannan (milloin ei etuoikeutettu henkilö olisi häivyttänyt omaa subjektiotaan kannanotoissaan), mutta onnistuu silti sanomaan jotakin osuvaa.

”Come on, turn it up, keep it on repeat ”

Idenditeettien, tarinoiden ja kokemusten julkisessa sfäärissä todellisuutemme rakentuvat juuri meille mieluisen toiston kautta. Siksi juuri ”meidän” tunteistamme tulee kunnollisia, toisten tunteista vääriä ankeuttamisia. Se on inhimillistä, mutta älyllisesti laiskaa.

Tähän oivallukseen Katy Perrykin suuren laulunsa (ensimmäisen sitten Rion kisoja varten tehdyn Risen) perustaa. Siihen, että muita on vain pakko sietää.

Kun se puetaan keskitempoiseen mutta maksimalistiseen sävellykseen, saadaan aikaan kenties viime vuoden vaikuttavin valkoisen artistin tekemä popkappale. Kertooko se ensisijaisesti Perrystä (tai kappaleen takaa löytyvistä Max Martinista ja Siasta, jotka tietenkin tekevät tällaisia helmiä vaikka unissaan), asiasisällöstä vaiko tästä ajasta – vaikea sanoa.

Yksi lempikappaleistani se on silti.

Video ei ole enää saatavilla

Missä Katy luuraa?

Se tunne, kun kuuntelen Katy Perryn uutta albumia, muistelen hänen fazerinsinisiä hiuksiaan ja Spotify mainostaa Subwayn uutta patonkia…

Poplevylle ei koskaan ole hyväksi, jos ensi kuulemalla tuntuu, että olisit elänyt sen kanssa viimeiset viisi vuotta: että sitä olisi luukutettu jatkuvalla syötöllä soittolistaradioissa, joille altistuu lähinnä jokakesäisillä pitkillä automatkoilla. Jep, poplevylle ei ole hyväksi, kun se ei kuulosta vuoden 2013 kuulaimmalta ja kirkkaimmalta tähtisoundilta, vaan vuosimallin 2008 Seat Cordoban helteessä löyhkäävältä lamaiselta verhoilulta, ja uutisilta joissa Bill Gates on jättänyt työnsä Microsoftissa ja raakaöljyn hinta noussut yli 100 dollarin haamurajan. Poplevylle ei ole hyväksi, että sitä mainostetaan ohittamasi rekan kyljessä.

Juuri tätä on Katy Perryn PRISM. Sen avausraita Roar muistuttaa alusta loppuun haukotusta. Sisyfinen voimauttamisballadi joka etenee ylämäkeä kipuavan höyryjyrän tahdilla. Raskas, täyteen ahdettu anthem jostain lähimenneisyyden hämärästä. Albumin taustalta löytyy Max Martinia ja Dr. Lukea, huipputuottaja-säveltäjää jos toistakin, mutta tällä kertaa joukko tuntuu kerääntyneen tapalaiskasti huseeratun projektin pariin.

Perryn promokuva ilmaantuu Spotifyn sivupalkkiin sitkeästi kuin vaatimus softapäivityksestä. Parempi olla klikkaamatta, koska PRISM korkeintaan downgreidaa systeemisi. Heh. Sen on luvattu kehittävän artistin repertuaaria Teenage Dreamin purkkapoppia pidemmälle, mutta muutos on puhtaasti kosmeettinen. Legendary Lovers alkaa pseudomellotronilla, joka feidataan nopeasti. Promokuvassa Perryn hippiaura on kyllä tehokas, se hohkaa lupaavana kuin tryptamiiniuni, eteerisenä kuin Goldfrappin Seventh Treen reboot luomunummille Supernaturen graafisuuden jälkeen. Olisiko tässä jopa uusi, ihana Ray of Light -kauden Madonna?

Synteettinen PRISM ei lunasta mitään tästä. Suorilta aidan ali. Alkuaikojen Katy Perry erottautui vielä (toki hieman laskelmoidulla) asenteen ja äänen räkäisyydellä. Nyt kaikki on siloteltu pois. Ilman sinisiä hiuksia en erota häntä enää muista naispoppareista äänen saati ulkonäön perusteella. Tietysti tämä on vain popmusiikkia. Sävelletty teini-ikäisille tytöille. Sen haluaisi ajatella olevan kulutustuote tämän päivän Trapper Keeper -sukupolvelle. Mutta pastellivärikuoriin suljetun mobiililaitteen viestimuistin on varmasti täytyttävä paljon jännittävämmistä asioista kuin tämän levyn maalaama ajankuva.

Niin. Keskivaiheen paatosta yritetään välttää heittämällä voimapopliisterin sekaan ”pirteä” This Is How We Do -klubiraita. Se erottuu joukosta, koska on vielä muutakin kappalemateriaalia köpöisempi. Miltä se kuulostaa? No, siltä että kyllähän minäkin lapsena olisin halunnut bilettää Coyote Uglyn tyttöjen tapaan, mutta pelkään että siitä on sen verran aikaa, että olen liian katkerassa kohderyhmässä nostalgialla kalasteltavaksi. Entäpä International Smile? Jetsetahtava, kertosäkeeltään vetävästi rytmitetty partykappale, jonka kertojaksi Perryn karisma ei riitä. Kehotus samppanjalasien tyhjentämiseen ennen koneen nousua vaatii niin höperöä glamourinhallintaa, että Kylie Minoguen suuhun kirjoitettuna homopoppina se voisi mennä läpi. Perryn esittämänä tulos on nolo. Spotify mainostaa minulle hanaviiniä ja mansikkasiideriä.

PRISM alkaa lopulta toimia kun sali on jo tyhjä – bonusmateriaaliin päästessään. Lisäkappaleiden tekijätiimistä erottuu muitakin nimiä kuin albumiraitojen supertiimi. John Mayerin kanssa kirjoitettu Spiritual on kiistatta levyn vahvin kappale. Emeli Sandén ja Rihanna-tuottaja Tor Erik Henriksenin kollaboroima It Takes Two on yhtälailla tehokas.

Nämä pienet lisät jättävät albumista lopulta miedosti makean kokonaiskuvan, mutta se on myöhäistä. Digsterin hittisoittolistan mainos pärähtää soimaan ja kuulokkeisiin tulvii lisää jokapäivänpoppia. Äänenkuva on identtinen PRISMin kanssa. Huomaan etten oikeastaan enää erota levyn kappaleita mainosbiisien näytteistä. Keinomakeutettujen mielikuvien vuoksi mieleni halajaa oikeita irtokarkkeja ostamaan. Valitsen yhdeksän vuotta vanhan Britney Spears -kappaleen.

40 Parveilevien tähtituottajien PRISM on musiikillinen Missä Waldo luuraa? -näkymä. Huipputekijöiden kähminnän tuloksena on hahmotonta mainosmusiikkia, jossa sekä substanssi että Perry artistina hukkuvat tavoittamattomiin.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 317 VCMG – Spock

Vince Clarke ja Martin Gore löivät hynttyyt yhteen ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ja alkoivat veistellä teknoa suurille ikäluokille, mikä ei tarkoita, etteikö VCMG:n ensimmäinen single kuulostaisi tiukasti ajassa kiinni olevalta. Kevään myötä julkaistava albumi lienee huomattavasti jännempää tavaraa kuin 2000-luvun kädenlämpöiset Depeche Mode -levyt. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 316 Seasick Steve – Underneath a Blue and Cloudless Sky

Harmaantunut ja parrakas, iäkkäämpi herrasmies kertoo kitara kainalossa, upealla raspiäänellään rakastavansa niin paljon että saatuu ja lupaa olla lähellä vielä silloinkin, kun hiukset harmaantuvat. Michael Bolton ja Lionel Richie pakenevat nurkkaan häpeämään ällöpyllyrakkauslaulujensa kanssa tällaisten teosten rinnalla. Nyt lauletaan ihan oikeasta rakkaudesta. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 315 Tori Amos – Fearlessness

Arvaa kenen kappale: espanjalaissäveltäjä Enrique Granadosin 12 espanjalaisen tanssin Orientale-osaa mukaileva, myrskyisten meritaistelujen ja mustien demonien kautta tukehtuvaa parisuhdetta kuvaava, 14-osaisen laulusarjan neljäs kierros. Kehtaisiko tätä joku muu edes ajatella? Lopputulos on kuitenkin esittäjänsä hienoimpia hetkiä todella, todella pitkään aikaan. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 314 Kaizers Orchestra – Hjerteknuser

Maailman suurin norjankielinen rockyhtye lienee tuttu usealle Roskilden kokeneelle suomalaiselle. Kun ei osaa norjaa edes auttavasti, saa Kaizerien kappaleista rakennettua jänniä omia tulkintoja. Videon englanninnoksen mukaan teksti ei ole ollenkaan niin kipeä kuin kuvittelin sen olevan, mutta onhan kappale kaikessa pateettisuudessaan ihan pirun toimiva balladi. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 313 Eddie Vedder – Longing to Belong

Ihastuttava ei ole sana, joka tulisi ensimmäisenä mieleen Pearl Jam -laulaja Eddie Vedderistä. Juuri sellainen kuitenkin on hänen toinen soololevynsä, pikkuruisen havaijilaisen kielisoittimen parrasvaloihin nostava Ukulele Songs. Albumin huippuhetki, kaunis ja kaipuun täyttämä Longing to Belong on kuin trooppisena yönä rantaan lyövät aallot musiikiksi muutettuna. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 312 Katy Perry – Last Friday Night (T.G.I.F.)

Ison maailman versio Nylon Beatin Seksi vie ja taksi tuo -biisistä: kuplivan hedonistinen oodi sille vapauden tunteelle, jonka vain työläinen voi tuntea, vapautuessaan kerran viikossa porvarin sortavasta otteesta viikonlopun huuruiseen viettoon. Vaikka olen hautaan kypsä yli 30-vuotias mies, tämän biisin avulla pääsen hetkeksi taas parikymppisten huolettomuuteen. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 311 Erik Hassle – Are You Leaving

Näin sattumalta Erik Hasslen pienimuotoisen keikan Tukholman Radiotalolla ja löysin itselleni uuden suosikin. Soundi oli miellyttävän niukka ja riisuttu, Hassle sielukas laulaja ja kappaleet ensiluokkaisia. Biisien täyteenahdettuihin studioversioihin tottuminen vei aikansa, mutta vahvat sävellykset kestävät tunnetusti versioimista. Laittakaa Erikin nimi muistiin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen virallisen videon voit katsoa tästä.

# 310 White Denim – River to Consider

Kaskaat sirittävät, sammakot kurnuttavat ja helle tekee tepposiaan. White Denim tekee musiikillisen Yage-huumeen etsintäretkensä syvälle keskiamerikkalaiseen aluskasvillisuuteen. Sieltä se palaa tuomisinaan polyrytmiikkaa ja eksoottisia puhallinsoittamia. River to Consider eroaa muista D:n kappaleista kuin happoinen tajunta selväpäisestä todellisuuskokemuksesta. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

# 309 Earth – Father Midnight

Mannerlaatat värähtelivät Seattlessa jo kolme viikkoa ennen Sendaita, kun Earth julkaisi pimeitä voimia huokuvan albuminsa Angels of Darkness, Demons of Light I:n. 12-minuuttinen Father Midnight on doom metalin, krautrockin, jazzin ja countryn ydinnesteistä kokoon keitetty liemi, joka kuplii, möyrii ja murisee tavalla, joka solmii sisuskalut ja kirkastaa mielen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 308 Rome – Petrograd Waltz

Hengästyttävän triplalevyn kappalepaljouden keskeltä löytyy myös tämänkaltaisia helmiä. Tuskin on neofolkin puolella koskaan liipattu näin lähellä americanaa – tässähän soi industrial-kolinan sijaan Springsteen–Waits–Cash-perinteen lämmin tunnelma, jota Jerome Reuterin syvä baritoni vielä vahvistaa. Harvoin on Pietaria musiikin keinoin näin rakastavasti tulkittu. (Mikael Mattila)

http://vimeo.com/32744858
Petrograd Waltz julkaistiin marraskuussa ilmestyneellä tripla-albumilla Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit.

# 307 Nikolai Blad – Iitu

Nikolain koira Iitu kuoli ja haudattiin, jotta hänen sielunsa voisi matkata koirien tähdistöön. Viikkoa myöhemmin sunnuntain Helsingin Sanomien kannessa oli vakuutusyhtiön mainos. Mainoksessa oli koira. Koira näytti aivan Iitulta. Shirley MacLaine voi imeä röhmyä. Tämä on uskottavin sielunvaellus, josta minä olen koskaan kuullut. Ehkä mekin vaellamme mainoksiin. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 306 First Aid Kit – The Lion’s Roar

Nuorgamin Levyraatihan ei valehtele. Ruotsalaiskaksosten Johanna, 21, ja Klara, 18, Söderbergin 23. tammikuuta julkaistavan kakkosalbumin nimikappale komeilee tätä kirjoitettaessa Levyraadin maratontaulukon toisella sijalla – ja ihan syystä. A-luokan appalakkifolkia Fleet Foxesin ja Neko Casen hengessä, poikkihuilua, jumalaista stemmalaulua – ajatonta kauneutta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.