Kathleen ja Justin ne yhteen soppii, pannaan ne huomenna pussauskoppiin.

Kanadalaisen countryrockin karhea kultakurkku saa vetoapua uudelta sussultaan, Bon Iverin Justin Vernonilta.

Kathleen Edwards on julkaissut 2000-luvun mittaan kolme albumia, jotka eivät ole kiittävistä arvioista huolimatta auttaneet 33-vuotiasta kanadalaista nousemaan ylös siitä kaupallisesta sudenkuopasta, joka vainoaa valtavirran syleilemän countryn ja valikoidumman yleisön arvostaman indie-americanan välistä sarkaa kyntäviä artisteja.

Edellisellä albumillaan Asking for Flowersilla (2008) Edwards ylsi sentään kotimaansa albumilistalla Top 20:een ja Yhdysvalloissakin Top 100:n kynnykselle, mutta erityisen suuria otsikoita hän ei silloinkaan synnyttänyt.

Edwards palaa neljän vuoden tuumaustauolta albumilla, jonka silmiinpistävin piirre on samanaikaisesti musiikillinen ja ulkomusiikillinen. Viime vuonna Edwards erosi elämänkumppanistaan ja yhteistyökumppanistaan Colin Crippsistä ja alkoi olla ”sillä tavalla” Bon Iverin Justin Vernonin kanssa.

Yhteistyökumppanit ovat vaihtuneet Edwardsin uralla säännöllisesti; hänen albumeillaan on tähän asti ollut aina eri tuottaja tai tuottajat. Se, että Voyageurin tuottajaksi on valikoitunut Vernon, tuntuu johdonmukaiselta muistakin kuin romanttisista syistä; jos Edwardsin uran ”pelastajaksi” joku artisti sopii, niin softrockin ja psykedelian sävyjä hauraaseen folkiinsa innovatiivisesti sekoitteleva Vernon. Tällaista tulokulmaa kun ei laulajattaren musiikkiin ole vielä aikaisemmin kokeiltu.

Voyageurilla soittaa koko joukko nimekkäitäkin vierailijoita Norah Jonesista Megafaunin Phil Cookiin. Jotain albumikokonaisuuden linjakkuudesta kertoo, ettei kuulija kuitenkaan havahdu missään vaiheessa kenenkään muun kuin Edwardsin ja Vernonin läsnäoloon.

Bon Iverin kädenjäljen tunnistaa helposti myös niissä kappaleissa, joissa hän ei ole äänessä. Tietty ilmava, urbaani täyteläisyys on korvannut sen rosoisuuden ja ne saappaankantoihin junttaantuneet savikokkareet, jotka tekivät etenkin Edwardsin Failer-debyytistä (2003) niin koskettavan ja vastustamattoman.

Tekstittäjänä Edwards ei edelleenkään ole erityinen – miten voisikaan, jos albumilta kerran löytyy foneetiikalla leikittelevä kappale nimeltä Chameleon/Comedian – mutta hänen laulunsa on vahvistunut ja kirkastunut. Kymmenen vuotta sitten viehättäneen kömpelön raakkunan on korvannut voimakas ääni, jossa on itsevarmuutta kuin Neko Casella tai Suzanne Vegalla. Voyager on itse asiassa todennäköisesti ensimmäinen Suzanne Vega -vaikutteinen albumi, jota sietää kuunnella – Vegan omat levyt pois lukien, luonnollisesti.

Suzanne kummittelee jo avauskappaleessa Empty Threat, jonka kirkkaasti räiskähtelevät kitaraiskut tuovat mieleen levyn soundimaailman toisen ilmeisen kiinnekohdan, Fleetwood Macin. Samaa raikasta, radioaaltojen rakastamaa Lindsey Buckingham -fiilistä on ihanan tyhjänpäiväisesti tanssittavassa Sidecarissa ja erinomaisessa Change the Sheetsissa, jonka kaiutetussa soundissa ja laulukoukuissa Justin Vernon näyttää kyntensä.

Neil Young -riffillä käynnistyvä Mint muistuttaa vanhasta Edwardsista, mutta ei saa haikailemaan vanhoja hyviä aikoja; niin hienosti Voyageur toimii sokerisimmillaankin, kuten sovituksellisiin detaljeihin dipatussa House Full of Empty Roomsissa tai lopun sooloissa suorastaan Mike Oldfieldiksi repeävässä Going to Hellissä. Levyn ainoa huti on hidas pianoballadi Pink Champagne, joka on yhtä äitelä kuin nimensä.

Levy päättyy iki-ihanaan, Aimee Mannin parhaisiin lauluihin vertautuvaan For the Recordiin. Kappale on kirkas kuin yötaivas, ja siinä on Justin Vernonin pysäyttävimpien kappaleiden (Lump Sum, Re:Stacks) kaltaista kertakuulemalla klassikoksi -neroutta.

84 Uusi urbaanimpi Edwards on ilahduttava tuttavuus. Voyageur hengittää, mutta ei enää vain maalaisilmaa, ja haastaa Failerin (2003) tasapäiseen taisteluun laulajan parhaan albumin tittelistä. Kaupallisessa mielessä levy jäänee edeltäjiensä tapaan väliinputoajaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 293 They Might Be Giants – When Will You Die

Liki kolme vuosikymmentä toiminut kulttinimi julkaisi jälleen viime vuonna uutta musiikkia, eikä tapaus aiheuttanut minkäänlaista reaktiota, ainakaan meillä Suomessa. Yhtye saattaa olla liian linjaton ja näsäviisas suomalaiseen makuun. TMBG on tosin ollut pitkään Conan O’Brienin musiikkivieraista ahkerimpia, joten josko ura urkenisi sitä kautta viimein täälläkin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 292 Brian Eno & Rick Holland – Bless This Space

Tuottajavelho Brian Eno todisti jälleen kerran olevansa parhaimmillaan yhteistyöhankkeissa. Drums Between the Bells -albumin avaavalla Bless This Spacella Eno luo jatsahtavan ja harkitun, mutta poikkeuksellisen aggressiivisen äänimaailman, jossa Rick Hollandin kirjoittamaa siunausta luetaan kosmos kumisten. Tuloksena kolme minuuttia 46 sekuntia siunattua tilaa. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 291 The Caretaker – Camaraderie at Arms Length

Turha väittää, ettei umpikäsitteellinen musiikki voisi olla riemastuttavaa, kaihoisaa, pelottavaa tai mitä tahansa tunneadjektiivia. Leyland Kirbyn mystisiä ballroom-savikiekkoja – tai niiden uria ja kulumia – soittavan The Caretaker -aliaksen (kyllä, The Shining) levyt soivat kadonnutta aikaa. Puistattaa ajatellakin, miltä oma Alzheimerini kuulostaa vuonna 2062. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 290 Yuksek – Dead or Alive

Ranskalainen elektropoppari kanavoi kakkosalbumillaan inasen liian terhakkaasti Elton Johnia. Suoraviivainen päätöskappale kuitenkin sammuttaa valot vastaansanomattomasti. Gallilogiikalla laadituista enkkulyriikoista on paha hahmottaa draaman kaarta, mutta musiikin loppunostatus antaa ymmärtää, että kyse on elämästä ja sen vastakohdasta. Mahtia ja pontta piisaa. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 289 Someone Still Loves You Boris Yeltsin – Yellow Missing Signs

Kitaravetoisen voimapopin parissa puuhastelevan yhtyeen riemastuttava pistäytyminen synapopin puolelle on ylijäämäkappaleista koostetun Tape Club -albumin helmi. Ja mikäli musiikissa ei ole vielä riittävästi koukkuja, kappaleen aihe se vasta kutkuttaakin: Yellow Missing Signs käsittelee yhtyeen kotikaupungissa 90-luvulla tapahtunutta, yhä ratkaisematonta rikosta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 288 …And You Will Know Us by the Trail of Dead – Summer of All Dead Souls

Nimihirviöyhtye tarjoaa jälleen kerran hengästyttävää post-hardcoren intensiteettiä ja taivaita kurottelevaa pop-sensibiliteettiä. Aurinkoinen melodia saa mainiosti kontrastia vimmaisesti kasvattelevasta paukutuksesta. Tarttuvuuden ja rytisevän mekkaloinnin tasapaino pysyy kuitenkin hallinnassa tuottaen yhtyeelle tyypillistä ainutlaatuisen riehaannuttavaa jälkeä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 287 Pusha T – Raid (feat. 50 Cent & Pharrell)

Juhlitun rap-veljespari Clipsen toinen puoli, ”räppärien räppäri” Pusha T ei jäänyt lepäämään laakereilleen duon edellislevyn jälkeen, vaan hankkiutui Kanyen GOOD Music -levymerkin hoteisiin ja julkaisi ensimmäisen soolo-mixtapensa. Raid on ihastuttavan bullshit-vapaata nykyräppiä: vain kuivausrummun säälimättömyydellä funkaava biitti ja päälle ladeltuja riimejä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 286 Kathleen Edwards – Change the Sheets

Ensimmäiset sanani Nuorgam-kollegalle Jean Ramsaylle olivat: “Meillä oli tänä vuonna sama suosikkilevy.” Tuo levy oli Failer, Kathleen Edwardsin rosoinen countryrock-helmi (2003). Yhdeksän vuotta myöhemmin laulaja on yhä tilanteessa, jossa Billboardin Top 100 -kynnys on ylittämättä. Change the Sheetsin perusteella pian ilmestyvä albumi Voyager muuttaa asian tolan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 285 Blitzen Trapper – Love the Way You Walk Away

Blitzen Trapper on onnistunut Love the Way You Walk Away -kappaleella vangitsemaan jotain olennaista 1970-lukulaisen amerikkalaisen southern rockin ja folkin ytimestä. Melankolinen ja herkkä kappale kaihoisine steel-kitaroineen, soljuvine banjoineen ja huuliharppuineen jättää kaikenmaailman fleetfoxesit lähtöruutuun. Perinnetietoisuutta oivaltavilla sovituksilla. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 284 A$AP Rocky – Bass

A$AP Rockyn narkoottiset räpit ja Clams Casinon tuotanto iskivät kultasuoneen ja ison levydiilin myötä undergroundhitit nousivat ansaitusti valtavirtaan. Bass on toivottavasti esikoislevyn seuraava singlelohkaisu: notkutunnelman kyllästyttäessä voi sitten soittaa biisin 78 kierroksen nopeudella ja fiilistellä kaiuttimien vuotaessa mahlanmakeaa purppurasiirappia. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 283 Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset – Unta se vain on

Tein Pekalle, tai hänen inspiroimanaan, kolme sanoitusta ja yhden käännöksen. Sanoituksista yksi päätyi aivan eri bändin käyttöön ja kaksi viruu käyttämättöminä (yksi niistä ihan syystä), mutta käännös meni läpi ja päätyi levylle sekä bändin settiin. Ihan syystä. Unta se vain on tuo Kuhmalahden Nubialaisten levylle pienen pilkahduksen taivasta. Ei se synti riitä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 282 Canon Blue – Indian Summer (Des Moines)

Nashvilleläinen Daniel James osoittautui toisella albumillaan Owen Pallettin ja Sufjan Stevensin kaltaiseksi barokkipoplahjakkuudeksi. Jylhää, dynaamista, matikkarockin ja musique concreten koskettamaa orkestraalista popmusiikkia soivan Rumspringa-levyn hienoin hetki käy höyhenenkevyine rytmeineen musiikillisesta vastineesta kimmoisalle parille ballerinatossuja. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Emopopin superlevy-yhtiön Fueled by Ramenin (Paramore, Cobra Starship, Panic at the Disco) tuore kiinnitys julkaisee kakkosalbuminsa 21. helmikuuta. Muun muassa Kanye Westiä ja Beyoncéa tuottaneen Jeff Bhaskerin hellässä ohjauksessa syntyneen Some Nightsin ensimmäisellä singlellä vierailee kesän Flow Festivalin kuningatar, Janelle Monáe.

Video ei ole enää saatavilla

The Maccabees – The Pelican

Brightonilaisen indierockyhtyeen ura on ollut toistaiseksi nousujohteinen: esikoinen Colour It In (2007) oli brittilistan 24:s ja Wall of Arms (2009) jo 13:s. Tammikuussa julkaistavalla Given to the Wildilla yhtye on tehnyt yhteistyötä tuottaja Tim Goldsworthyn (LCD Soundsystem) kanssa ja hakenut inspiraatiota muun muassa David Bowielta, Kate Bushilta ja Stone Rosesilta.

Video ei ole enää saatavilla

Julma-Henri – Kauppaan kauppaan

Vuoden 2008 mixtape SRJTNT saa jatkoa 14. joulukuuta, jolloin ilmestyy levyn odotettu jatko-osa Radio Jihad. DJ Polarsoulin tuottamalla albumilla vierailevat muun muassa Jontti, Super Janne, Asa ja – kuten tässä tapauksessa – Pikkupiru.

Video ei ole enää saatavilla

Little Boots – Shake

27-vuotiaan Victoria Heskethin esikoisalbumi Hands (2009) nousi parhaimmillaan brittilistan viidenneksi ja myi saarivaltakunnassa lopulta kultaa. Särmikkään elektropopparin ura saa jatkoa ensi vuonna ilmestyvällä kakkosalbumilta, jota enteilee tuore single Shake.

Video ei ole enää saatavilla

Kathleen Edwards – Change the Sheets

Kanadalainen countryrock-laulajatar on saanut neljännen albuminsa tuottajaksi Bon Iverin Justin Vernonin. Tammikuussa ilmestyvällä Voyageur-albumilla vierailevat myös muun muassa Norah Jones, Megafaun-yhtyeen Phil Cook ja suomalaissukuinen kitaristi Afie ”Bahamas” Jurvanen.

Video ei ole enää saatavilla