Soundin cd-kokoelmien kuratoimiseen keskittyneen osaston analyysin mukaan vuonna 1998 ”uskomattomia” biisejä tekivät muun muassa Tarrakuva, James the Beaver ja… The Trip?

Apulanta, Tehosekoitin, YUP, Egotrippi, 22-Pistepirkko. Kaikki nuo yhtyeet julkaisivat uuden albumin vuonna 1998. Nuorgam muistelee tärkeitä kotimaisia albumeita, jotka täyttävät tai ovat täyttäneet 20 vuotta.

Albumit ovat aakkosjärjestyksessä.

#1 22-Pistepirkko – Eleven

Muistan vieläkin vilpittömän tuohtumukseni. Olin juuri löytänyt Elevenin levyn sisältä niin monta uutta maailmaa, etteivät sanat tahtoneet riittää kuvaamaan kokemuksen syvyyttä. Ja sitten Soundi otti ja haukkui purkitteen. Kaksi tähteä ja vähätteleviä sanamuotoja. Suurin synti: ei kuulosta Larry and the Lefthandedilta. Johan on perkele, mietin. Koko levyn tarkoitushan on nimenomaan kuulostaa joltakin aivan muulta.

Noina vuosina suhtauduin sekä levyihin että niistä esitettyihin ajatuksiin sapella ja sydänverellä, aivan kuin oma oleminen ja identiteetti olisivat olleet niistä kiinni – niin kuin ne olivatkin. Siksi päätin, etten anna koskaan anteeksi. Ja että tulen vaalimaan vääryyttä kokenutta rakastani aivan erityisellä hartaudella.

”One more ride
In a mystery night”
(Taxi 74)

Maailma on täynnä levyjä, jotka vain ilmestyvät; lipuvat keskelle olevaisuutta kuin huomaamatta, täydentävät jotakin mutta eivät muuta mitään. Ja sitten on levyjä, joita rymisevät sisään karmit kaulassaan ja määrittelevät uudestaan koko sen elämänvaiheen, jonka keskelle ne ovat rynnineet.

22-Pistepirkon kuudes pitkäsoitto, Eleven, kuuluu jälkimmäisiin. Se vie minut edelleen siihen hetkeen, jolloin tutustuimme.

Yksiö Kalliossa, kellarikerros, synkein syksy. Vesi kaatuu taivaalta kuin suuresta ämpäristä, rännit soittavat urbaania bluesia ja taivas takertuu katuun. Ystäväni laittaa levyn soittimeen. Odotamme siltä rivakkaa tahdistusta oluenjuonnille, mutta ensimmäiset äänet pysäyttävätkin illan. Taxi 74:n uneliaaksi luupitettu intro tarttuu vesipisaroihin, mutkittelee kuin ikkunalasin vesivanat ja kääntää kellomme omaan aikaansa. Kun kertosäe räjähtää pirstaleiksi syksyn piiskaamille kaduille, tiedän sydämeni saaneen uuden sykkeen.

Tuolta se tuntui silloin, liioittelematta. Eleven oli mullistava äänite, joka avasi valtavasti uusia näkökulmia niin elämääni kuin musiikkiinkin. Ja vähintään yhtä radikaali se tuntui olevan tekijöilleen. Albumi määritti perusteluja esittämättä koneet ja ohjelmoinnit 22-Pistepirkon musiikin keskipisteeksi, ja päivitti reissussa nuhrautuneen yhtyeen hetkessä osaksi aikaansa. Samalla levy kuitenkin väisti samalla valtaosan 1990-luvun lopun ilmeisimmistä tuotantoansoista. Se hyppäsi intuitiotaan seuraten jokaisen hetkelliseksi muotivirtaukseksi jääneen kehitysvaiheen yli, suoraan jonnekin mihin muut eivät tulisi ikinä pääsemään.

Täysin vaivatta levy ei toki taipunut muotoonsa. Yhtye sai itsestään aluksi irti vain säikeitä, ehdotuksia, vaikutelmia, aihioita ja suuntaviivoja, joita se koetti saada eloon alkeistason koneluupeilla ja soitinraidoilla. Samalla se rääkkäsi ulkopuolisiksi avustajikseen pestaamansa Petteri Rajantin ja Jussi Jaakonahon henkihieveriin laulunriekaleidensa kanssa. Kun etsintöjen, kokeilujen ja yritelmien seurauksena hallitsemattomaksi kasvanut äänitepino uuvutti lopulta niin yhtyeen kuin sen yhteistyökumppanitkin, sysättiin paketti sellaisenaan Riku Mattilalle. Vasta hänen jääräpäisessä käsittelyssään informaatioähkyn seasta löytyi Elevenin lopullinen sielu.

Työtapa oli epäilemättä tuskaisa, mutta lopputulos oikeutti kärsimyksen. Kaikkien kierrosten jälkeen Eleven oli kärsimättömän täynnä eri suuntaan juoksuttavia polkuja, mutta albumilla oli myös oma, tunnistettava identiteetti, joka palautti 22-Pistepirkon keskelle luovinta alkutilaansa. Asemansa saavuttaneesta rock-yhtyeestä oli yhtäkkiä jäljellä vain tomuinen ulkokuori, jonka alla rummut oli korvattu rytmikoneilla ja kitaratontit jätetty villiintyneiden koskettimien armoille. Levyn sisäistynyt epämukavuus sai bändin kuitenkin kukoistamaan.

Se etsi jälleen, kuumeisemmin kuin koskaan, ohjekirjoja lukematta, ja osui monessa valinnassaan odottamattoman oikeaan.

”Sometimes I feel like
I wanna go
Walking to the ballroom”
(Boardroom Walk)

Kaikki tämä kelpasi minulle hyvin; Eleveniltä huokunut järjettömyyden, täydellisyyden ja lämmön suhde oli juuri sitä mitä tuolloin tietämättäni janosin. Oikeastaan tarvitsin vuonna 1998 vain kahta levyä, Eleveniä ja Kentin Isolaa (1997). Ne seurailivat kokemusmaailmaani rikkumattomasti. Kent toisti asuntoni ikkunasta näkyneiden yötaivaiden sävyt ja jalosti ne eksistentiaaliseksi levottomuudeksi. 22-Pistepirkko puolestaan muistutti koko ajan, että todellinen maailma on kaikkialla mieleni ulkopuolella, jossakin siellä missä myytit ja maisema kohtaavat.

Boardroom Walkissa kaikuivat ajalle alistuneet haaveet ja utopiat, Coma Moonissa puhalsivat etäisten aavikoiden yksinäisyydet, Beautiful Morningissa sarastivat lupauksina venytelleet säteet ja Shadow jalosti kaiken tuhansien täyttyneiden rakkauksien varmuudella iskeneeksi toiveikkuudeksi – siitäkin huolimatta, etten vieläkään ymmärrä laulun sanoista rahtuakaan.

Ja sitten, kaiken kruununa, oli Let the Romeo Weep; lähes pyhä teos, joka toi kaikki Elevenin tavoittelemat ajat, paikat ja asetelmat nuolena keskelle tunteideni keskipistettä. Laulu oli balsamia nuoren itsesäälini haavoille, ja suolaa joka sai janoamaan lisää tuskaa. Se oli lohtua ja se oli kidutusta. Enkä voinut kuin upota ilta illan jälkeen sen tummaan rytmiin ja empaattiseen kerrontaan.

”Old dreams
Ancient senses
Daddy keeps his eyes on
Young couples kissing at
Kissing at the higher fences”
(Let the Romeo Weep)

Syksy 1998 oli kivulias kuin mahdollisuuksiinsa kompastunut vapaus, täynnä toinen toistaan vahvempia vaikutelmia. Minun on mahdotonta erottaa Eleveniä kaikesta tuosta. Silti aina levyn pariin palatessani yllätyn siitä, miten tuoreelta ja monipuoliselta se edelleen kuulostaa – ehkä ammoista kärkiraitaansa Onion Soupia lukuun ottamatta. Levy on nyanssitarkan tunnelmanhallinnan riemujuhlaa ja mässäilyä uutena avartuneen maailman pitopöydissä. Se on itsepintaista ihanteiden perässä juoksemista, mutta myös rajattomaksi taiteellisuudeksi avartuvaa ihanteista luopumista. Se on täysin valmis ja jokaisesta äänestään täydellistynyt levy, mutta samalla kokoelma juonteita, joilla on varaa ja halua pukeutua jatkossa täysin toisenlaiseen asuun.

Yhtyeen uralla Eleven oli tietenkin vain välivaihe, yksi horjahdus ennen seuraavaa. Loppujen lopuksi 22-Pistepirkko jalosti teknologiasuhteensa huippuunsa vasta seuraavalla levyllään (Rally of Love, 2001). Ja loppujen lopuksi bändi pääsi lähemmäs tavoitteitaan palatessaan 2000-luvun kuluessa bändisoiton ja pelkistetyn blues-luennan pariin. Ehkä sillä oli myöhemmin myös paljon hauskempaa, ehkä se koki myöhemmin olevansa paljon tiiviimmin oma itsensä.

Mutta Eleveniä parempaa levyä se ei tehnyt enää koskaan. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Absoluuttinen Nollapiste – Simpukka-amppeli

Rovaniemen suurimman kulttibändin kolmas levy merkitsi heille eräänlaista uutta alkua: kahden ensimmäisen albumin lukioälykkötykittelyä seurasi pieni tauko erilaisten armeija-tyyppisten velvollisuuksien takia, joskin laulaja Tommi Liimatta käytti tilaisuuden hyväkseen ja teki sooloalbumin Liimatan Pan Alley (1996), joka luokittuu vielä varhaistuotannon jatkeeksi.

Ratkaisevaa linjanmuutosta ei Simpukka-amppelikaan edusta, mutta rönsyjä on karsittu jo biisien määrällä ja levyn pituudellakin mitaten. Onhan touhussa nyt myös havaittavissa tiettyä vakavoitumista.

Toki Liimatan diipit kelat ovat yhä hyvin liimattamaisia, mutta musiikillisesti bändi kurottaa jopa juhlallisen-staattisen progen suuntaan, varsinkin päätösraidoilla Sunnuntai ja Viittä vaille sadetta, jotka ovatkin levyn kovinta antia. Mutta kokonaisuutenakin sanoisin Nollapisteen olevan tällä levyllä juuri oikeassa sekoilun ja vakavan taiteellisuuden risteyskohdassa. Se onnistuu olemaan nokkela ja koskettava jopa samaan aikaan.

Mainittu Viittä vaille sadetta on ylevässä kryptisyydessään bändin paras biisi koskaan, ja levykokonaisuuksistakin tälle vetävät vertoja vain juhlittu teema-albumi Suljettu (1999) ja vähän väheksytympi Nimi muutettu (2002). (Niko Peltonen)

#3 Apulanta – Aivan kuin kaikki muutkin

Kuten kaikki hyvin tietävät, Disco Ensemblen Miikka Koivisto oli mies, joka toi emon Suomeen. Kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heinolassa olisi ollut 1990-luvulla parempi levykauppa kuin Sävel-Silta. Tai ylipäänsä jokin reitti, jota Apulannan Toni Wirtanen ja Sipe Santapukki olisivat löytäneet jostain käsiinsä vaikkapa Sunny Day Real Estaten levyjä (en tiedä, onko näin tapahtunut) ja kasvaneet emobändiksi, joka siitä meinasi monta kertaa tulla.

Apulanta joutui kuitenkin tyytymään betoninraoista versovan kasvin logiikkaan. Sen neljäs levy ja kiistattomin mestariteos Aivan kuin kaikki muutkin on täynnä eheintä Apulanta-soundia. Sen osat ovat yksinkertaiset: Nirvana, Weezer, vähän Pixiesiä ja Heinola – kuin muuta ei olisi ollut tarjolla. Tuskin olikaan. Wirtasen tuolloin fanittamat Kent ja Manic Street Preachers kuuluvat vasta seuraavilla levyillä.

Apulannan riippumattomuus on aina välittynyt vaihtelevana laadunvalvontana: edelleen levyillä saattaa olla vaikka millaisia roiskaisuja, joita seuraa mestarillinen single, jonka jälkeen kuullaan taas jotain järjetöntä.

Aivan kuin kaikki muutkin on poikkeus. Se on bändin ensimmäinen albumi, joka tuntui harkitulta kokonaisuudelta. Kappaleiden nimettömyys korosti sitä entisestään. (Wirtanen on sanonut, että bändi keksii nimet joka tapauksessa vasta ihan viime tipassa ja pakon edessä.)

Apulannasta tuli punkbändin kautta suomirockbändi. Aivan kuin kaikki muutkin sisältää tärkeimmät häivähdykset niistä hetkistä, jolloin Suomi melkein sai ensimmäisen emobändinsä – jos täällä juuri edes tyylilajista puhuttiin.

Sen kiistattomin klassikko 007 eli Teit meistä kauniin on läpiabstrakti ja liioitellun repivä ihmissuhdekappale – muotovalio siis.

Levyn päättävä 0010 / Kaupungissa puolestaan vangitsee paitsi Apulannan maagisimmat minuutit, myös vihan, rakkauden ja romantiikan täyttämän pikkukaupunkitunteen, josta koko midwest emossa oli niin usein kysymys.

Wirtaselle kappale oli kenties totta jo vuonna 1998, mutta heinolalaiselle 0010 muuttuu vuosi vuodelta elämänkokoisemmaksi lauluksi. Siinä on puhtaimmillaan taakse jäänyt elämä, jota Apulannastakin on tullut.

20 vuotta myöhemmin rautatiesillalle voi nousta ja nähdä, kuinka kaupunkimme on tyhjillään. Eikä mikään possessiivisuffiksi ole koskaan tuntunut yhtä painavalta. (Oskari Onninen)

#4 Egotrippi – Alter Ego

Egotrippi nousi yhdeksi omakohtaisesti tärkeimmistä kotimaisista yhtyeistä 1990-luvun lopulla sekä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Täysin tuurilla ja bändistä mitään tietämättömänä kivan värisellä kannella Porin Anttilan alennuslaarista noin 20 markan hintaan mukaan tarttunut debyyttilevy Egotrippi (1995) herätti keskellä pahaa brittipophurahdusta orastavaa mielenkiintoa, joka syveni yhtyeen toisen albumin Superegon (1997) myötä. Superego teki niin ison vaikutuksen, että Alter ego (1998) tuntui aluksi pettymykseltä.

Ennen levyn julkaisua julkaistu single Pois minusta paha henki ja yhtyeen keikoilla tutuksi tullut voimapop-runttaus Flipperikuningas olivat nostaneet odotukset korkeuksiin, mutta brittipophurahduksen käännyttyä vahvasti indien suuntaan Radioheadin ja Kentin johdolla, Alter ego tuntui vaisulta. Lopulta levyn viimeiset kappaleet – Kiire, Suklaasydän ja paras tietämäni Eppu Normaalin kappaleesta levytetty cover-versio (Lautturi) – muuttivat asian.

Osa albumin lauluista ei ole kestänyt aikaa järin hyvin, mutta kaikki jo mainitut kappaleet sekä raukeanhaikea kaipuuballadi Posteljooni ja Flipperikuninkaan voimapop-serkku Vieterit kuulostavat vielä 20 vuotta julkaisunsa jälkeenkin vereviltä ja melodisen kotimaisen kitarapopin valiohetkiltä. (Visa Högmander)

#5 Jolly Jumpers – Ruis

Vuonna 1998 Jolly Jumpers oli jo niin vanha yhtye, että se olisi saanut ajaa autoa ja ostaa kaupasta kaljaa. Se kuulosti kuitenkin paljon vanhemmalta – ja juomatottumuksiltaan enemmän kotipolttoiseen kallistuvalta.

Rakastuin Ruisiin (vai Ruikseen / Rukiiseen / Ruis’hin?) jo ennen kuin olin kuullut sitä sekuntiakaan, koska sen kannessa oli Jukka Tilsan piirtämä kuva. Jukka Tilsaan olin rakastunut jo 6-vuotiaana, kun olin lukenut kotimaisen sarjakuvan antologiasta Ruututarhasta, kuinka ”jalka irtoz”, ”makkaraa myydään metreittäin”, ”on meny zoppaa gorfaan” ja ”laskuvarjon tilalla onkin jättimäinen teepussi”.

Ruis-levyn kannessa on kuva viiksekkäästä ja sombreropäisestä tuhatjalkaisesta puhaltelemassa sikaristaan ruisleivän (!) muotoisia samalla, kun jonkinlaiseen juuttisäkkiin sulloutunut intiaani vetelee hirsiä kukkulan uumenissa. Takakannessa on preeriamaisemaan obligatoorisesti kuuluva morjestelija-kaktus, juurellaan suurikokoisen nisäkkään pääkallo.

Levy alkaa kärttyisällä didgeridoon pörinällä, joka potkaisee käyntiin yhden soinnun drone-boogien nimeltä Bottle and Chain. Kappale kiteyttää olennaisimman Jolly Jumpersista: yhden soinnun yllä leijuvaa, sisällöllisesti leveälierisestä hatusta vetäistyä mielikuvitusamericanaa, joka kuulostaa maailman helpoimmalta ja luonnollisimmalta asialta.

Juurevaa musiikkia? Kyllä. Juuret vain muhivat jossain aivan toisessa kuin Tyrnävän saati Tampereen maaperässä. Niin koskettavasti kuin Jolly Jumpers onnistuukin ajoittain murahtelemaan, sen maailmassa kaikki on ikuisesti niin kuin sarja- tai elokuvissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Kaartamo Kettunen Kuustonen – Kaartamo Kettunen Kuustonen

Tätä kotimaisen aikuisrockin troikkaa voi varmasti syyttää monesta: he ovat jättäneet taakseen kokonaisen sukupolven, joka tekee kevytamerikkalaista Radio Suomi -tavaraa päiväohjelmien täytteeksi ja Tero Lietteen erikoisohjelmissa soitettaviksi. Toisaalta samasta saadaan tämän tyylilajin kotimaassa kiittää Tom Pettyä tai Eaglesia – ja mikäpä olisikaan universaalimpaa kuin keski-ikäisten perheenisien tien päälle tarkoitettu duunarirock.

Broadcast-yhtyeestä maailmalle lähteneiden Edu Kettusen ja Esa Kaartamon sekä gospelista maalliseen rockiin vaihtaneen Mikko Kuustosen urat olivat 1990-luvun loppupuolella melkoisen uomissaan, joskin suurin suosio näytti olevan jo takanapäin. Yhteislevy onkin nähtävissä erääksi neljääkymppiä lähestyvien artistien kasvojenkohotusyritykseksi ja – jos nyt jotain löyhää rinnastusta yrittää – suunnilleen samanlaiseksi tempaukseksi kuin tämän vuosikymmenen starojen Voice of Finland -tuomaroinnit.

Suosio oli kohtuullista: trion levy keikkui listoilla muutaman kuukauden, mutta sattui hieman epäonnisesti ilmestymään samoihin aikoihin kuin J. Karjalaisen Laura Häkkisen silmät tai Ismo Alangon Pulu, jotka varmasti söivät sen listasuosiota. Levyltä on jäänyt kuitenkin elämään kärkisinkku Elämän haamu, joka onkin kotimaisen faijarockin merkkiteoksia. Paha siinä on vastaan sanoa, kun setämiehet laulavat vastasyntyneestä ja keksivät elämälle sellaisia vertauskuvia kuin ”vanha harmaa beatnik Monte Carlon kasinon parkkiksella”. (Mikael Mattila)

#7 J. Karjalainen Electric Sauna – Laura Häkkisen silmät

”Vielä muistan, luiset sormet kättäin puristi
vielä muistan kultasormuksen
vanha autonrähjä, se sillä huristi
kanssa Rock-n-Rollin jätin entisen”

Harva artisti uudistuu uransa kypsässä vaiheessa yhtä luontevasti kuin J. Karjalainen 1990-luvun alussa. Keltaisessa talossa -soolollaan (1990) sekä kolmella Yhtyeineen nauhoittamallaan levyllä mies päivitti sekä tuotantokulmansa että suhteensa musiikillisiin juuriinsa. Siinä sivussa syntyi nippu hittejä, jotka soivat sulavampina kuin koskaan aiemmin.

Kun jalostusprosessi huipentui vuosikymmenen puolivälissä perustettuun Electric Sauna -yhtyeeseen, oli Karjalainen tullut kuin huomaamattaan määritelleeksi nipun uusia standardeja niin itselleen kuin koko silloiselle suomirockillekin.

Electric Saunan nimetön debyytti (1996) oli monessa mielessä Karjalaisen uran kulminaatiopiste. Etenkin omassa ajassaan se tuntui mullistavan uudistusmieliseltä ja tuoreelta. Taiteilijalle itselleen levy oli kuitenkin samalla vain yksi askel tuoreeltaan esiin raivatussa polkuverkostossa. Kun Karjalainen esitteli pari vuotta myöhemmin Laura Häkkisen silmät, kävi selväksi, ettei hän halunnut enää katsoa taakseen kuin metaforisessa mielessä. ”On kaikki niin kuin ennenkin”, mies lauloi avaussinglellä kuin piruillakseen – ja lähti sen jälkeen avomielin kohti useita uusia suuntia.

”Mä pistin kepin laulamaan ihan tosta vaan
ja yhdessä me kaikki voitettiin
kauempaakin vartavasten tultiin katsomaan
kun Rock-n-rollin kanssa silloin soitettiin”

Laura Häkkisen silmät oli sisäistyneempi ja kypsempi, mutta myös villimpi versio edeltäjästään. Jos Electric Saunan ydinajatus oli yhdistää uusi tuotantojälki ja järeästi rouhitut traditiot moderniksi blues-iskelmäksi, seikkaili seuraaja rennolla otteella ympäri maailmaa. Albumin johdonmukainen kappalekeskeisyys ja ilmaisun rento luontevuus harhauttivat aluksi pitämään musiikkia miellyttämisenhaluisena, helpponakin, mutta tarkemmalla kuuntelulla pinnan alta paljastui häkellyttävä tyylien kirjo. Kaikessa tunnusomaisuudessaan ja ammattitaitoisuudessaankin levy oli vaistonvaraisen sulattelun, heittäytymisen ja irrottelun riemujuhlaa.

Ja mikäs irrotellessa. Electric Sauna oli hitsautunut parissa vuodessa huikean tyylikkääksi yksiköksi, jonka notkeus tuki täydellisesti Karjalaisen leikittelynhalua. Yhtyeeltä sujuivat yhtä luontevasti niin repivä rock-balladismi, ylivertaisen kutsuva diskopoljento, mietteliäs downbeat kuin Bob Dylania lainaileva iskelmöintikin. Eikä maestro epäröinyt heittää orkesterin myllyyn muutamia uransa terävimpiä sävellyksiä. Vaikka heppoinen avaussingle On kaikki niin kuin ennenkin, pinnistelty blues-loungeilu Aulaava Anki sekä mökkisammakon jälkiä seurannut Prinssi kukkapadassa saivat kuulijan ajatukset välillä harhailemaan, oli Laura Häkkisen silmien kappalemateriaali kokonaisuudessaan enemmän kuin vaikuttavaa.

Täsmäteokset kuten Pygmit bailaa, Juhlakentällä, Mading ja Vuokses sun olisivat olleet monella Karjalais-levyllä ehdotonta kärkeä. Laura Häkkisen silmillä niiden tehtävänä oli kuitenkin sulautua keskiarvoksi, osaksi tasavahvaa kokonaisuutta, jossa jokainen laulu sai loistaa vuorollaan.

”Elämä on kuolemaa, hän sanoi minulle
ja heitti mulle kultasormuksen
muista mitä sanoin, tää on kaikki sinulle
sitten painui alle veden mutaisen!

Lopullisen silauksen levylle antoivat Karjalaisen sanoitukset. Kepeät sanahelinät, piilosyvälliset tiivistykset ja assosiatiiviset tunnelmakuvat virtasivat totuttuun tapaan, mutta upposivat samalla yllättävän syvälle. Esimerkiksi Karjalaisen isän lapsuudenkotia nostalgisoinut Villi poika kasvoi kutkuttavasti romantisoituneeksi unikuvaksi, jonka karsitun ilmaisun alla pyöri toisiinsa risteytyvien aikatasojen virrasto.

Lisäksi levy nosti esille uudenlaisella rintaäänellä puhuneen tarinankertojan. Nimikkokappaleen monisäkeistöinen aavetarina oli taitavasti rakennettu pienoisnovelli, jota Karjalainen kertoi muhitelleensa kymmenen vuoden ajan. Ja Rock-N-Rollilla hän pisti vielä paremmaksi. Deltan suomaasta kummunnut kahdeksanminuuttinen kertomus matkasta rock-mytologian ytimeen oli huikea yhdistelmä herpaantumatonta juonenkuljetusta, moniulotteista visuaalisuutta ja taiten viljeltyjä iskulauseita. Tällaisenaan laulu muodosti myös vakaan pohjan Karjalaisen myöhemmälle autofiktiiviselle hahmogallerialle verisestä miehestä Lännen-Jukkaan, Markkuun ja Stindebindeen.

Kuluneet vuodet ovat osoittaneet, että hyvät tarinat eivät vanhene. Pikemminkin patina vain korostaa Laura Häkkisen silmien merkitystä ja avarakatseisuutta. Jos levy tuntui ilmestyessään ensisijaisesti johdonmukaiselta jatkolta edeltäjälleen, nousee se nykyisin esille itsenäisenä merkkiteoksena. Ja kuten oikeastaan jokainen sitä seurannut Karjalais-äänite todistaa – ehkä laimeahkoa Electric Picniciä (1999) lukuun ottamatta – albumi ei ollut ainoastaan pitkän kehitysvaiheen päätös. Pikemminkin Laura Häkkisen silmät oli uuden, entistäkin raikkaamman ja rohkeamman ilmaisun alkupiste; kokonaistaideteos, jolla Karjalainen lopullisesti oivalsi voivansa tehdä aivan mitä haluaa. (Hannu Linkola)

#8 Karkkiautomaatti – Suudelmilla

Katsotaanpas… Kymmenen pistettä kappaleille Arvoitus on meille poika tuo, Seikkailuun, Toinen onneen vie, Susan ja Voi kuinka on tää maailmain.

Yhdeksän pistettä kappaleille Minne vaan, Kemijoki, Yks-kaks-motocross ja Parisuhteen aakkoset.

Nyt heitän arpakuution ja Mä tahdon romanssin – hauskoja kappaleita nekin, sellaisia vahvoja kaseja, kuten lyhyt välisoitto Wambadakin.

Joten: vaikka skippaisi ihan tyhmän avausbiisin Rio Wamban ja päätösraidan Kaks-kol-motocross (Chinon & Rhodes Remix), joka on kauniisti sanottuna ”aikansa kuva”, jäljelle jäisi silti 48 minuuttia keskimäärin yhdeksikön hujakoilla huitelevaa popmusiikkia.

Sellaiseen suoritukseen ei ole moni yhtye Karkkiautomaatin lisäksi Suomessa kyennyt – eikä vuonna 1998 yksikään. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#9 Larry & The Lefthanded – Quantum Rider

1990-luvun lopussa oli jännittävää tarkkailla suomalaista musiikkimaailmaa Rovaniemeltä käsin: kaikki muuttui niin nopeasti, minun kaltaisillani teineillä ei ollut vielä internetiä ja Helsinki ”skeneineen” tuntui fantasiamaailmalta. Tuli sellaisia bändejä kuin Larry & The Lefthanded, johon törmäsin ihan ensin nimenä Soundin levyarviopalstalla ja sitten, kuulokuvana, kaikista mahdollisista yhteyksistä MTV:n tiistai- ja torstaiöisin lähettämässä Alternative Nation -ohjelmassa. Luonnollisesti Dance Me Me kuulosti parhaalta, kun sitä katseli lukulomalla kolmelta yöllä omakotitalon alakerrassa hyvin hillityllä volyymillä, ettei muu perhe heräisi. Siinä oli mystiikkaa.

Quantum Riderin ilmestymisen aikaan olin jo valmistautumassa sivarikoulutukseen Lapinjärvellä, ja ajattelin ostavani levyn sitten Helsingistä, kun etelään menisin. Minulla oli myös Helsingissä asuva kirjekaveri, johon olin vähän ihastunut ja joka oli luvannut minulle viikonlopuksi yösijan solukämpästään.

Tapasimme rautatieasemalla ja ensimmäiseksi suuntasimme Stupido Shopiin levyostoksille. Ostin The Verven kaksi ekaa levyä, Giant Robotin Helsinki Rock City -ep:n ja Quantum Riderin. Se oli urbaania!

Naisjuttu meni aivan vituiksi, mutta ostamistani levyistä kuuntelin eniten Quantum Rideria. Se oli trendikästä, outoa ja melodista samaan aikaan. Se kuulostaa tosi hyvältä edelleen. Utuinen soundimaailma ei ole vanhentunut, ja keskitempoiset biisit ja laulukoukut tekevät musiikista hyvin helposti lähestyttävää – euforiakarkkimaisen kuulokuvan nuoruudesta, joka olisi voinut mennä paremminkin. (Niko Peltonen)

#10 Lemonator – Maison Rilax

Päättymäisillään oleva teini-ikä, sydänsurut, melankolia ja lohtua tuova, parantava musiikki – tuttu kombo 1990-luvun lopulta. Kyllä. Joskus saattoi käydä niin, että tyttö, johon oli palavasti ihastunut, ei tuntenutkaan samoin ja koko maailma tuntui murenevan mikroskooppisen pieniksi mutta kivuliaiksi palasiksi. Noina hetkinä Lasse Kurki lauloi särökitaravallin säestämänä ”Don’t need your love / Don’t need your explanations / I wish you best luck / All of our windows broken” ja olo helpotti.

Nuo rivit ovat vuonna 2015 pillit pussiin laittaneen Lemonator-yhtyeen parhaan albumin Maison Rilaxin (1998) avauskappaleen raadollisen kauniista kertosäkeestä.

Maison Rilaxin ja Lemonatorin debyyttilevyn Yellow’n (1997) välinen kontrasti oli mykistävä. Yellow oli pirteydessään liki täydellinen kesälevy, Maison Rilax taas soundtrack syksyisen melankolisiin ja masentaviin harmaisiin hetkiin.

Avausraidan lisäksi levyn avainhetkiä ovat muun muassa raukea Same Old Same, tunnemyrskyisään loppusoittoonsa komeasti kasvava Lost sekä tietysti pikkuhitit Not Your Game ja Headlights.

Maison Rilax on levy, joka menee täydellisesti luihin ja ytimiin. Se on albumi, joka 20 vuotta myöhemminkin lohduttaa ja parantaa. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#11 Kari Peitsamo – Hoodoo

Kari Peitsamon kolmannen kymmenen viidennen levyn julistamisessa klassikoksi voi olla pientä liioittelun makua. Hoodoolla ei ollut suuria hittejä, siitä ei ole jäänyt kappaleita Peitsamon keikkasettiin, eikä vuoden 2003 tuplakokoelmallekaan kelpuutettu levyltä kuin yksi ainoa biisi (Crawling King Snake Ballad Blues). Kuitenkin levy oli tärkeä askel Peitsamon Skootterista alkanutta loputonta iterointia kohti täydellistä rock-levyä.

Nimensä mukaisesti levy liikkuu syvällä Yhdysvaltojen etelän mystiikassa. Seurataan Green Riveriä, tavataan Hoochie Coochie Man ja käytetään käärmeennahkabootseja.

Hoodoon varsinaista sisältöä tärkeämpää on kuitenkin sen antama merkki Peitsamon elinvoimasta melko Kari Peitsamo & Hirttämättömien epäonnistuneen ensilevyn ja parin ylipäänsä hiljaisemman vuoden jälkeen. Hoodoo avasi Peitsamon uralla lyhyen, mutta onnistuneen vaiheen, joka jatkui Hirttämättömien mainiolla kakkoslevyllä (1999), Retkibanaanin kanssa tehdyllä yhteislevyllä (2000) ja uran päätepisteeksi tarkoitetulla Pelle Show’lla (2001). Lopettaminen tosin kesti vain reilut kaksi vuotta, mutta se on jo toinen tarina. (Juha Merimaa)

#12 Tehosekoitin – Varoittava esimerkki

Varoittava esimerkki edustaa Tehosekoittimen tuotannossa siirtymävaihetta varhaisten albumien glam-punkin ja Freak Outilla lanseeratun iskelmälinjan välissä, mutta samalla siinä toteutuu kiteymä, jossa bändi todella löytää itsensä ja sisäisen romantiikkansa.

Albumikokonaisuuksissa Tehosekoitin ei koskaan enää yltänyt Varoittavan esimerkin jylhyyteen, kaihomielisyyteen ja melodraamaksi kasvavan melankolian täydelliseen visualisoimiseen ja ääneksi pukemiseen.

Varoittava esimerkki on elokuvallinen albumi, laajakangaslevy. Siinä on samaa määrittämätöntä lähdön tuntua kuin Mika Kaurismäen Arvottomissa. Ei niinkään kuvaus kesästä kuin tieto sen loppumisesta.”End credits roll.” Ei ainoastaan Tehiksen parhaita levyjä, vaan suomalaisen rockin suurimpia albumisaavutuksia. Kansallinen maisema ja soundi, toteutus Amerikan tuliaisia. Chrysler ‘57 kylänraitilla. Yölintu soittamassa katurokkia.

Lopuksi tietysti 13-minuuttinen proge-eepos. Mahtipontisuuden pohjalla kaikessa silti yhtyeen leipälaji, sen uniikiksi tekevä grandiöösin apatian kuvaus. Ei enempää blues, ei enempää down. (Joni Kling)

#13 Jonna Tervomaa – s/t

Vuonna 1995 Alanis Morissette raivasi tien auki ”nuorille vihaisille naislaulajajille”. Tuo välillä jopa rasittavaksi yltynyt buumi rantautui Suomeen muutamaa vuotta myöhemmin ja kärkiniminä oli kaksi uutta nuorta artistia. Maija Vilkkumaa lauloi soittavansa joka yö Satumaa-tangon ja panevansa stereot lujempaa kun tuntuu siltä, että joku huutaa apua merellä päin. Jonna Tervomaa taas lauloi likaisesta miehestä ja päästä, joka ei edes yritä ymmärtää, mikä tuossa miehessä mättää.

Lapsitähtenä julkisuuteen jo 1980-luvulla nousseen Tervomaan aikuisuran debyyttilevy oli albumin markkinoinnista syntyneen mielikuvan sijaan jotain ihan muuta kuin yritys olla Suomen Alanis Morissette. Jonna Tervomaa (1998) oli ja on edelleen yksi laulajan vahvimmista ellei jopa vahvin kokonaisuus.

Albumin suurin hitti Suljettu sydän on kuin malliesimerkki 1990-luvun lopun tarttuvasta särökitarapopista Keskeneräisen, Peilikuvan, Stopin ja Tarkkailen sua -hienouden tavoin.

Levy esitteli myös sen puolen Tervomaasta, joka on noussut laulajan tavaramerkiksi ja suurimmaksi vahvuudeksi – vereslihaiset balladit. Julma maa, En sinulta rauhaa saa ja albumin päättävä Etsii ovat Jonna Tervomaata parhaimmillaan: täynnä tunnetta ja latausta, niin hillitymmässä kuin räiskyvämmässäkin muodossa. (Visa Högmander)

Video ei ole enää saatavilla

#14 YUP – Outo elämä

Outo elämä lienee tehty YUP:n uran suosiollisesti herkimmässä vaiheessa, juuri hetkeä ennen lopullista kansallista läpimurtoa. Levy on eräänlainen ”itsenäisen rokkarin” haave: bändi oli kiinnitettynä isolle levy-yhtiölle, joka kuitenkin luotti tulokkaisiin kylliksi, eikä näin ollen lähtenyt liiaksi puuttumaan sisältöön.

Miljoonasateen Matti Nurron tuottama albumi oli kuitenkin ehdottomasti YUP:n kepein ja popein levy. Toki pitää muistaa, että aitojen taidelukioelitistien mielestä bändi meni pilalle jo vuosikymmenen alussa, joten mitään hävittävää ei ollut. Siksi se saattoi sisällyttää albumille Hullun planeetan kaltaisen kansanmusiikkitiluttelun tai kuin suurille lavoille luodun Suomen suurimman TV:n. Pekka Ruuskan Rafaelin enkelistä pilailevan teemamelodiansa varastava Tavaroiden taikamaailma taasen oli YUP:n menestynein single siihen mennessä.

Samalla Outo elämä on pienoinen väliinputoaja. Se ei ole Homo sapiensin kaltainen faniklassikko tai Normaalien maihinnousun veroinen hittilevy, muttei suinkaan silkka välityökään. Siitä löytyy paljon YUP:lle ominaisia rönsyjä ja kiperyyksiä (joita muutamalla tulevalla levyllä siistittiin paljonkin – laadun onneksi erityisemmin kärsimättä), ja nivoo yhteen bändin siirtymäajan klubien hämäristä isojen festareiden päälavoille. (Mikael Mattila)

Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

John Fogerty paistattelee suomalaisten ylleen vuodattamassa rakkaudessa.

John Fogertyn ja suomalaisten musiikinystävien romanssissa olisi ainekset kauniiseen rakkaustarinaan. Romanssi syttyi ruutupaitarockarin Creedence Clearwater Revival -aikoina 1960-luvun loppupuolella. Kalifornialaisen Fogertyn omintakeisesta versiosta Mississippin rämebluesista huokui jonkinlainen lupaus mutkattomasta rehellisyydestä, joka valloitti nopeasti sydämiä maamme orastavassa rockkulttuurissa.

Koska CCR:n kiertueet eivät kuitenkaan ulottuneet Pohjolaan saakka, jäi romanssi pitkäksi aikaa tyystin yksipuoliseksi. Täällä kuunneltiin Fogertyn levyjä ja, ikään kuin eräänlaisina rakkaudentunnustuksina, levytettiin niistä loputtoman paljon uusia versioita. Huomattavaa on, kuinka Fogertyn laulukirjaan tarttuivat vuodesta toiseen niin sanotut eturivin artistit.

1970-luvun puolivälistä 1990-luvun lopulle vain vähän levyttänyt ja esiintynyt Fogerty ei kuitenkaan näyttänyt vastaavan rakkauteen, ja vaikutti siltä, että härmäläisten on ikuisesti tyytyminen julisteiden tuijottelemiseen kostein silmin.

Kaikki kuitenkin muuttui viisitoista vuotta sitten. Silloin Fogerty aloitti toisen comebackinsa Blue Moon Swamp -levyllään. Samana vuonna hän saapui ensimmäistä kertaa Suomeen. Romanssi sai vihdoinkin täyttymyksensä Hartwall-Areenalla heinäkuussa 1997, liki 30 vuoden kaipauksen jälkeen.

Eikä elämys ollut yksipuolinen. Fogerty palasi Suomeen vielä samana vuonna, ja on sittemmin rampannut täällä jo seitsemästi. Tänä viikonloppuna luvassa ovat visiitit numero kuusi ja seitsemän, kun Fogerty konsertoi ensin Järvenpään Puistobluesissa (30.6.) ja sitten Raatin stadionilla Oulussa (1.7.). Niissä kuultaneen pakolliset vakuutukset molemminpuolisesta rakkaudesta: ”We love you Finland!”

Koska romanssien kaunein aika on kuitenkin usein ennen täyttymystä, Nuorgam esittelee kahdeksan rakkaudentunnustusta Fogertylle ajalta, jolloin tunteisiimme vastaaminen tuntui kaukaiselta haaveelta.

#1 Kirka: Kulman kundit (1970)

Kirka osoitti olevansa hyvin ajan hermolla versioimalla CCR:ia yhtyeen ollessa vielä olemassa. Laulu oli alun perin Venuksen b-puoli, mutta on kestänyt aikaa a-puolta paremmin, vaikka taustalla soittavaa Esko Linnavallin orkesteria ei ehkä kaikkein katu-uskottavimpana rock-yhtyeenä pitäisikään.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Juice Leskinen & Mikko Alatalo: Matkasoittajat (1975)

Juice lainasi yleensä vain parhailta, kuten John Fogertylta. Travellin’ Band kääntyi Matkasoittajiksi Juicen ja Mikko Alatalon yhteislevylle.

Valitettavasti YouTubesta löytyy kappaleesta vain Coitus Intin kanssa levytetty demoversio, jossa siinäkin voi ihailla Juicen riimien terävyyttä: “Jäihän nuottipussi / kun kamat joku nussi”.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Veltto Virtanen: UFO (1978)

Virtasen narsistisiakin ulottuvuuksia saava käännös It Came Out of the Skystä on käsitelty niin perusteellisesti tässä Nuorgamin artikkelissa, ettei asiaan ole juuri lisäämistä.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Eppu Normaali: John Fogerty (1979)

Toisin kuin muut listan kappaleet, Eppujen luomus ei ole coveri vaan originaali. Silti kyseessä on sen luokan rakkaudentunnustus, ettei sitä yksinkertaisesti voinut jättää listalta: ”Jos nyt sitten kaikki maailman tytöt kuolis pois / niin John Fogertyn musiikki ainoa lohtuni ois.”

Eppujen kohdalla kannattaa muistaa myös Akun Tehdas -levyn hienoinen kumarrus CCR:n suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Kari Peitsamo Revival: Onnenpoika (1982)

Suomen suurimman Fogerty-ihailijan tittelin vie silti Kari Peitsamo, joka levytti Kari Peitsamo Revival -yhtyeensä kanssa 1980-luvulla useamman levyllisen Fogertyn materiaalia. (Lisätietoja aiheesta täältä.)

Peitsamon innostus oli ilmeisen tarttuvaa, sillä Fortunate Sonista väännetty Onnenpoika nousi listaykköseksi kesällä 1982. Enää Kari ei soita käännöksiään, koska ei pidä niitä originaalien veroisina. Fogertyn hän ottaa silti tosissaan: hän kertoo lukevansa miehen elämänkertaa joka ilta ennen nukkumaanmenoa.

Todellisen uskovaisen tapaan Peitsamolle ei myöskään kelpaa nyky-Fogerty. Kari mielestä mies ei ole mitään ilman CCR:n rytmiryhmää taustallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Tuomari Nurmio: Paha Kuu (1988)

Vaikka Nurmio ei 1980-luvulla juuri covereita levyttänyt, ei hänkään pystynyt vastustamaan Bad Moon Risingin houkutusta. Nurmion version suuri oivallus on manata kuun pahuus esiin tiputtamalla tempo rohkeasti puoleen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Moogetmoogs: Vasen pakki (1993)

Moog Konttisen liian vähälle huomiollle jäänyt käännös Fogertyn 1980-luvun suurimmasta hitistä Centerfieldistä kääntää baseball-kappaleen jalkapallon maailmaan. Viimeisen säkeistön perusteella en tosin ole varma, kannattaisiko valmentajan lotkauttaa korvaansa pelihimoisen pakin anelulle.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Freud, Marx, Engels & Jung: Paha Mari (2002)

Tapani Kansa levytti Fogertyn uran tunnetuimman laulun, ikonisen Proud Maryn, suomeksi jo vuonna 1971, nimellä Svengi Mary. Onnistuneempana voi kuitenkin pitää Pekka Myllykosken käännöstä Paha Mari, jota Freukkarit esitti livenä jo kauan ennen kuin levytti sen Paikkoi ja plessei -levylleen kymmenen vuotta sitten. Rolling, rolling, rolling on the Rizzla!

Video ei ole enää saatavilla

John Fogerty Puistobluesissa lauantaina 30.6.2012. Vanhannakylänniemi, Järvenpää. Portit aukeavat klo 11, Fogerty klo 18. Liput 63 €. Fogerty myös Piknik Livessä Raatin Stadionilla sunnuntaina 1.7.2012. Raatintie 2, Oulu. Ovet klo 17, Fogerty klo 21. Liput 69 €.

Darkthronen aloitusralli. Bläkkiä muttei bläkkiä.

Nuorgam on mukana Heineken Playlist Gurussa etsimässä Suomen parhaimpia soittolistoja. Nuorgam ottaa laadukkaan soittolistan palveluun laatineen mini small talkkiin.

Ensimmäisenä haastattelussa on Mikko Ranta. Kuuntele jutun lopusta Mikon soittolista Det sjunge inseglet. Tee oma soittolistasi osoitteessa www.facebook.com/heineken

Mikko, millä taktiikalla kokosit soittolistasi?

”Soittolista tuli koostettua lähinnä hetken mielijohteesta normaalina lauantai-iltana. Siihen ei liity sen kummempaa taikuutta. Misantrooppinen olotila ja 2 kaljaa. Siinä se.”

Mikä on soittolistasi sinulle tärkein kappale ja miksi?

”Tärkein biisi on ehdottomasti Darkthronen aloitusralli, joka on ollut mahtipontisuudessaan jo lukioajoilta lähtien omassa hautajais-top3:ssa suvereenisti läsnä. Bläkkiä muttei bläkkiä.”

Mikä on unelmiesi paikka tai tilanne, jossa haluaisit soittolistasi soitettavan?

”Suoranaisesti soittolistojen soittamisesta en ole fantasioinut, mutta vastaavuus kuitenkin löytyy tilanteesta, jossa olen toivonut soittavani Monolaken / Robert Henken lämppärinä dj-setin intiimissä klubiympäristössä puhdasta surinaa ja huutoa.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

”Itse en myönnä koskaan olevani siinä kunnossa. Jos kuitenkin joskus näin pääsisi käymään niin biisi lienisi Pan sonicin Leikkuri. Se huokuu kaikilta yksityiskohdiltaan juhlimista kaikissa sanan muodoissa.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on tärkeintä hyvää soittolistaa laadittaessa?

”Soittolistoja laatiessa sukelletaan jo selektorin asemaan. Pitää tuntea yleisönsä jne muuta sontaa, mutta jos sokkona tarvii valita, niin jonkinasteinen flow on se mitä lähden valinnoissani toteuttamaan.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Omakohtaisesti Burzumin Filosofem on varmasti soitetuin albumi. Yksittäisistä biiseistä en osaa niinkään sanoa. Hyvää maalailevaa tunnelmaa läpikotaisin. Toimii niin teknopiireissä kuin erikoismusiikki-henkisemmissäkin.”

Shuffle-toiminto – uhka vai mahdollisuus?

”Musiikkinatsilla kontrollin tulee säilyä kaikissa tilanteissa eli harvoin tulee itse tyydyttyä moiseen, kenties hyvin valikoidusta virsi-poolista voisin jopa myöntyä kuuntelemaan ’random’-biisejä. Musiikillisesti kouluttavana aspektina ominaisuus varmasti kuitenkin tarjoaa uusia kokemuksia vähemmän harrastuneille.”

Det sjunge inseglet by Mikko Ranta

1. Darkthrone – Sno Og Granskog
2. Autechre – Paralel Suns
3. Merzbow vs Nordvargr – Luxon
4. Burzum – Gebrechlichkeit II
5. Moving Ninja – Uranium
6. Kari Peitsamo ja Ankkuli – Puinen koira
7. Triosk Meets Jan Jelinek – Distant Shore
8. Pekka Airaksinen – Why All This Prelude
9. Oyaarss – Un saule ausīs dienvidos
10. Popol Vuh – Nachts (Schnee Mika Vainio Remix)
11. Arvo Pärt – Summa
12. alva noto – Xerrox Meta Phaser
13. Round Five feat. Paul St. Hilaire – Na Fe Throw It
14. Shackleton, The Bug – Deadman, Crackle Remix
15. Redshape – Rorschach’s Game
16. Paysage D’Hiver – Aether
17. Rasmus Hedlund – Roach
18. antti rannisto – ääniesineitâ 11
19. Mala – Level Nine
20. Dillinja – Chapter 19

Kuuntele soittolista tästä.

Tee oma soittolistasi osoitteessa www.facebook.com/heineken

James Bluntin kämmenissä ei karva kasvaa, joten tälle listalle ei hänellä ole asiaa.

Yleisen käsityksen mukaan rokkareilla on aina kamalasti seksiä. Mutta jos tämä todella pitää paikkansa, niin miksi niin monet biisinikkarit ovat kovin perehtyneitä itsensä rakastamisen iloihin? Nuorgamin runkkurinki jättää asian muiden pohdittavaksi ja keskittyy nauttimaan. Keskiviikkona Tampereen Klubilla ja torstaina Helsingin Tavastialla konsertoivat Buzzcoksin kunniaksi: maailman 20 parasta biisiä masturbaatiosta, olkaa hyvä!

#20 Everly Brothers – All I Have to Do Is Dream

Aloitetaan varhaisimmasta päästä. Everly Brothers ei käytä rivoja ilmaisuja, mutta kun duo vaikeroi ”whenever I want you, all I have to dream”, edes virheetön lauluharmonia ei voi peittää mielikuvia rytistetyistä nenäliinoista. Ajankuvalle tyypillisesti mukana on hitunen moralismia: “Only trouble is – Gee Whiz – I’m dreaming my life away”.

Video ei ole enää saatavilla

#19 Roy Orbison – Only the Lonely (Know theWay I Feel)

Roy Orbison ei varmaankaan kuunnellut tai uskonut Everly Brothersin varoituksia, sillä siinä määrin hän tuntuu uponneen omaan yksinäisyyteensä. Roy voi laulaa itkemisestä ja kaipauksesta, mutta taustalla tykyttävä dum-dum-dum-dumdy-doo-wah kertoo kyllä muille yksinäisille, mitä hän huoneessaan puuhaa.

Video ei ole enää saatavilla

#18 The Who – Pictures of Lily

”Pictures of Lily made me feel so wonderful
pictures of Lily helped me sleep at night”

Pete Townshend kirjoitti 1960-luvulle kaksi klassikkoa masturbaatiosta. Loistavasti nimetty Mary Ann With a Shaky Hand jää kuitenkin Pictures of Lilyn taakse jälkimmäisen moniulotteisuuden vuoksi. Pornografian korkeassa veisussa on paitsi edistyksellinen isähahmo myös tragikoominen loppuhuipennus. Aika hyvin kolmen minuutin rokkihitiltä.

Video ei ole enää saatavilla

#17 The Vapors – Turning Japanese

Pictures of Lilystä viisitoista vuotta eteenpäin, eikä nuorten miesten fantasioissa ole tietenkään tapahtunut mitään kehitystä. The Vaporsin yksinäinen, hyperaktiivinen hitti kuulostaa loputtoman kiiman kourissa olevalta nuorukaiselta, jonka toiveet ovat ajoittain häiritsevää kuultavaa: ”I want a doctor to take your picture, so I can look at you from inside as well”. Lääketieteellisen pääsykokeisiin voi valmistautua monella eri tapaa.

Video ei ole enää saatavilla

#16 Violent Femmes – Blister in the Sun

Sukukypsyyden saavuttaminen tuottaa aluksi päänvaivaa. Lakanoihin ilmestyy tahroja harva se yö, käsiin syntyy outoja hankaumia, mutta kaikki lienee sen arvoista. Tyttöystäväkin jää itkemään, kun nuori mies fantasioi: ”I stained my sheets, I don’t even know why, my girlfriend she’s at the end, she is starting to cry”.

Video ei ole enää saatavilla

#15 Roxy Music – In Every Dream Home a Heartache

Joskus ”se kaikki” saa mitä synkimpiä piirteitä, ja muovinen rakas jättää yksinäiseksi. Rikkaudet, kartanot ja muut modernin elämän hienoudet eivät tyydytä Bryan Ferryä – lopulta ainoa pakokeino onkin löydettävissä orgasmista. Sekään ei ratkaise ongelmia, vaan synnyttää yhä enemmän tyhjyyttä. ”I blew up your body, but you blew my mind” – ainakaan tämä rakas ei pakene. Muttei se polttava yksinäisyyskään.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Chuck Berry – My Ding-a-Ling

“And those of you who will not sing
you must be playing with your own ding-a-ling”

Chuck Berryn venytetty pippelivitsi olisi ehkä ollut parempi jättää livevedoksi. Runkkuvitsin voimaa ei kuitenkaan parane aliarvioida: kymmenminuuttisesta kokonaisuudesta editoitu neljän minuutin singleversio toi rock’n’rollin tärkeimmälle biisintekijälle hänen ainoan Yhdysvaltojen listaykkösensä. Surullista, mutta totta.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Elvis Costello & the Attractions – Pump It Up

”Rock-kriitikot pitävät Elvis Costellosta enemmän kuin meistä, koska he näyttävät enemmän Elvis Costellolta kuin meiltä”, pilkkasi Van Halenin David Lee Roth aikoinaan. Rothin oivalluksessa saattaa piillä vastaus siihen, miksi Costello tuntuu olevan niin hyvin perillä onanoinnin iloista: ”Pump it up until you can feel it / Pump it up when you don’t really need it”.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Billy Idol – Dancing With Myself

Kukaan ei voine syyttää Billy Idolia siitä, että hän näyttäisi rock-nörtiltä. Silti Dancing With Myself on masturbaatiogenren ehdoton klassikko. Korvat kannattaa kuitenkin pitää auki. Kaikesta uhmasta huolimatta kappaleessa on romanttisen tappion pohjavire. Ilmeisesti Billy Idol tanssisi mieluummin paritansseja:

“But your empty eyes
Seem to pass me by
Leave me dancing with myself”

Video ei ole enää saatavilla

#11 Cyndi Lauper – She Bop

She Bop on hakkaavan, pakkoliikkeitä mukailevan rytminsä vuoksi täynnä syntisiä mielikuvia. Huoleton itsejälkihehku korostuu vihellyksissä: “I can’t stop messing with the danger zone” – syntiähän se siis olisi! Mutta mikäs sen hauskempaa? Sokeutumisella ja muulla pelottelu ei pysäytä etelänmatkaa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Prince – Darling Nikki

Prince Roger Nelsonin seksiä tihkuvassa tuotannossa Darling Nikkin viittaus masturbointiin on melko viaton osa henkilötutkielmaa: ”I met her in a hotel lobby / masturbating with a magazine”. Masturbaatiokappaleiden klassikoksi Darling Nikkin nostaa sen herättämä reaktio. Kun Al Goren vaimo Tipper kuuli 11-vuotiaan tyttärensä kuuntelevan kappaletta, hän suuttui niin, että perusti pahamaineisen Parents Music Resource Centerin, joka toi ”parental advisory” -tarrat paheellisina pidettyihin levyihin.

HUOM! Prince poistaa kappaleitaa Youtubesta ripeää tahtiin. Kirjoitushetkellä toiminut linkki ei ehkä toimi enää tätä lukiessasi.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Pixies – Holiday Song

Frank Black kehottaa istumaan hetkeksi alas. Seuraa tarina lomasta, joka ei tuo helpotusta laulajan elämään millään tavalla. Nöyryytyksien kautta hänen on hyväksyttävä, että joskus asiat eivät vain toimi: ”This ain’t no holiday, but it always turns out this way – here I am with my hand”. Toisaalta, jos vaihtoehto on insesti, ehkä näin on parempi.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Sebadoh – Homemade

Homemade ei todellakaan ole Lou Barlow’n ainoa kappale aiheesta, mutta se kaikkein selkein. Tyypin tyylin tietäen, masturbaatioon motivoi lähinnä tylsistyneisyys eikä epätoivo: “Sittin’ around with my homemade bone, I’m naked and loose when no one’s home, and I may let my fingers roam, juicing free on my holy bone”.

Youtubesta ei löydy kappaleen studioversiota, mutta tässä livenä The Flaming Lipsin Steven Drozdin kanssa esitetty versio:

Video ei ole enää saatavilla

#7 Juice Leskinen – Mies joka rakastaa itseään

Jo ensisingle Marilynilla onanoinnista laulaneen Juicen suhtautuminen runkkaamiseen oli ronskin mutkatonta. Mies joka rakastaa itseään on inhorealistinen kuvaus keikkamuusikon elämästä Suomessa vuonna 1980:

”On elämä taas yhtä rimpuilua
luen hotellissa rietasta julkaisua
olen mies joka rakastaa itseään”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Kari Peitsamo & Hirttämättömät – Porno With Whiskey

”I’m a lonely boy
and my only joy
is to watch TV
I’m having porno with whiskey
All night having a ball“

Kun on julkaisee kappaleita Kari Peitsamon tahtiin, tulee väkisin sivunneeksi aihetta jos toistakin. Peitsamon laajasta tuotannosta löytyykin myös vastakkaisia kappaleita keikkasuosikki Porno With Whiskeylle: valistuslaulu Please Say No to Whiskey ja Peitsamon tutkielmaksi kutsuma Please Say No to Porno. Syntisillä on silti tälläkin kertaa hauskempaa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Mari Rantasila – Auringossa

Toisin kuin Cyndi aiemmin tällä listalla, Mari ei tunne syyllisyyttä pukiessaan lihan ilot viattoman kesäiseen musiikkiin. Hiukset hulmuavat ja maasta nousee jotain, joka ottaa ”hameen pois, pikkuhousutkin pois, avaa pienet reidet, vie pientä sormea ylös ja alas”.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Pussycat Dolls – I Don’t Need a Man

”I can get off when you’re not around” – siinä tietoinen valinta, jonka kontrasti joihinkin muihin listan kappaleisiin on suuri. Jotkut ovat hypänneet sänkyyn muiden kanssa kostoksi, mutta entä itsetyydytys koston muotona? Pussycat Dolls laajentaa ärtymyksen käsittelyä suuntaan, joka on jäänyt monelta huomaamatta.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Crispin Helion Glover – Auto-Manipulator

”Women are sweet and girls are honey, but beat your meat and save your money” ovat alkusanat tälle ilottelulle. Kappale ei ole mitään muuta kuin onanoinnin ylistystä, ja King of Rockin aikaiselta Run-D.M.C.:ltä kuulostava rap-metal-tausta toimii useammankin hysteerisen toteamuksen pohjana.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Divinyls – I Touch Myself

Tämän itsestään selvempää valintaa ei listalta voisi löytyä.

Video ei ole enää saatavilla

#1 Buzzcocks – Orgasm Addict

”Well you tried it just for once
found it alright for kicks
but now you found out
it’s a habit that sticks”

Kaikkien aikojen runkkubiisin salaisuus piilee sen julkeassa asenteessa. Runkkaria ivaava kappale luettelee kaikki ne häpeän aiheet, joista vanhemmat varoittivat: tahrat farkuissa, lihan kipeytymisen ja maanisen riippuvuuden. Pilkaten huohottava taustakuoro lisää suolaa haavoihin. Mutta miten ihmeessä Pete Shelley ja kumppanit tietävät aiheesta niin paljon? Aivan.

Buzzcocks esiintyy Tampereen Klubilla ke 25.4 ja Helsingin Tavastia-klubilla to 26.4. Liput 23–27 euroa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS

Kuten meille on huomautettu, olemme unohtaneet listasta vaikka mitä runkkukappaleita! Yksi, jonka unohtamista oikeasti karvaisine käsinemme harmittelemme, on Eddie Meduzan Runke Ball. Se siis tässä:

Video ei ole enää saatavilla

Ja jos välttämättä haluat nähdä videosta sensuroittamattoman videon, niin katso se täältä. (NSFW)

Kari Peitsamo, ahkera ja aiempaa alakuloisempi nokialainen.

Rautahepo on Kari Peitsamon kuudeskymmenesensimmäinen levy. Samalla se on toinen Road Hogs -nimen alla julkaistu.

Nimeä lukuun ottamatta kyseessä on kuitenkin koko lailla eri yhtye kuin edellisellä, In the Memory of Rigger Dan -albumilla. Edellisen taustaryhmän Hog ja Börje von Venom eli Vallu Valpio ja Jasse Salonen ovat vaihtuneet Vanity Ink -basisti Miki Peltolaan ja veteraanirumpali Sande Vettenrantaan. Taakse ovat jääneet myös tuottaja Vilunki 3000 ja hänen myötään surinat ja muut efektit.Kun laulukielikin on vielä vaihtunut Suomeksi, muistuttaa uusi Road Hogs oikeastaan enemmän Kari Peitsamon Skootteria kun edellistä Road Hogsia.

Tyylilajina on Peitsamon bändihankkeista tuttu muutaman soinnun boogie, jossa kappaleet juntataan läpi sen kummemmin hienostelematta. Uusi Road Hogs soittaa varmasti, ja suurin osa kappaleista etenee kuin otsikon Rautahepo ikään. Yhtye jää kuitenkin suosiolla solistinsa taustalle, lukuun ottamatta Valkoakaasioiksi nimettyä 80 sekunnin rumpusooloa (joka taitaa olla lajissaan Peitsamon levyjen ensimmäinen).

Tekstittäjänä Peitsamo todistaa jälleen kerran monipuolisuuttaan. Levyllä lauletaan niin Telefunkenin televisioista, holkkitupakasta kuin Jaska Jokusestakin. Välillä varoitellaan Nyrkkeilyn vaaroista ja pohditaan kioskia pyörittäneen Kiinalaisen kiristäjän dilemmaa. Viime vuosina Peitsamon tuotannossa kuulunut kristillinen teemakin on mukana viimeisessä, soolona esitetyssä kappaleessa, jossa Pääsiäisen ihme vertautuu maanalaiseen armeijaan.

Tekstien tarkempi luenta paljastaa kuitenkin oudon synkän pohjavireen. Nimikappaleessa halutaan heittäytyä 16 tonnin rautahevon alle, monessa kappaleessa vilahtaa menettäminen ja levyn tehokkaimmassa menorallissa naista ei kaivata tai etsitä, häntä tarvitaan.

Jonkinlainen melankolia näkyy myös levyn avainkappaleisiin nousevassa Vain rock’n roll ikuista on -balladissa. Ilmeisesti Kari Tapion kuoleman inspiroima kappale nousee kuitenkin patetian tasoille, jolla Yökin tuntisi olonsa epämukavaksi.

”Sorsakoski, Badding, Kirkakin,
Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen
Meedioita oli musiikin
Joka yhä soi soinnun kirkkaimmin”

En parhaalla tahdollanikaan osaa sanoa onko ”Kari, this one is for you” -omistuksella maustettu kappale aitoa tunnetta vai irvailua pateettisille julkkistribuuteille.

Hauskimmillaan levy on kuitenkin silloin, kun se ei yritä liikaa. Helmi on esimerkiksi levyn loppupuolelle säästetty Pieni kahvio Lahdessa. Sen elämänmakuinen rakkaustarina ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan.

”Saavuin pieneen kahvioon Lahdessa
Myyjä oli kuin Pamela Anderson
Kysyin missäpäin on vessa
Hän näytti tien sanoi sut sinne vien

Saavuin Pieneen kahvioon Lahdessa
Se oli tyhjillään
Kysyin missäpäin on vessa
Hän näytti tien hän sanoi sut sinne vien

Saavuin pieneen kahvioon Lahdessa
Myönnän en ihan selvin päin
Saavuin pieneen kahvioon Lahdessa
Me se yhdessä suljettiin sinne kanssasi jäin”

74 Kari Peitsamon 61. levyn tanakka boogie ja monipuoliset laulunaiheet eivät onnistu peittämään pinnan alla piilevää alakuloa.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 233 Veto – Fell Into Place

Elektronisen indiepopin kultakaudella tanskalainen Veto on jostain syystä jäänyt ilman massasuosiota, vaikka on tehnyt genren kovimpia levyjä. Kolmannella albumilla julkaistun Fell Into Placen maagisen synkkä jumitus imee sisäänsä, Troelsin hauras ilmaisu saa kananlihalle ja viimeistään lopun nostatus todistaa, että tässähän on vuoden pohjoismaista parhaimmistoa. (Niina Virtanen)

Veto piipahti Suomessa viimeksi joulukuussa.

Fell Into Placen voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 232 The-Dream – Body Work / Fuck My Brains Out

The-Dream yhdisti sujuvasti kaksi biisiä yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka läpeensä röyhkeää kasarisoundia ei voi olla arvostamatta. Princemäistä funkia läiskitään ensin hitaammin Body Workin aikana ja kiihkeämmin järisyttävän upean Fuck My Brains Outin syöpyessä ihon alle. Harva yhdeksän ja puoli minuuttia pitkä musiikkiesitys säilyttää intensiteettinsä näin hyvin. (Markus Hilden)

Terius Youngdell Nashin viivästynyt The Love, IV (Diary of a Mad Man) ilmestyy tänä vuonna, jos hyvin käy.

Kuuntele Body Work / Fuck My Brains Out tästä.

# 231 TV on the Radio – Will Do

Nykymaailman hysteriaa alku-urallaan onnistuneesti kanavoinut brooklyniläisyhtye nappasi uusimmalla levyllään kourallisen rauhoittavia. Singlekappale Will Do on kuin Nine Types of Light -albumi pienoiskoossa – ei sanoituksessa mainittu ”lovesick lullaby” vaan lämmin musiikillinen kylpy, jonka pinnalla kelluvat yhtyeen loistavien laulajien maagiset lauluharmoniat. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 230 Carter Tanton – Murderous Joy

Kurt Vile on kaikkien huulilla, Carter Tantonia ei tunne kukaan. Se on epäreilua, sillä nuorukaisen pakottomasti rullaava shoegaze-americana hurmaa jokaisen, jota ajatus priimakauden Ryan Adamsista hurahtaneena Slowdiven velloviin kitaroihin ja Disintegration-ajan The Cureen värisyttää. Freeclouds-esikoisalbumin avausraita Murderous Joy on Tantonia raikkaimmillaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 229 Stateless – Assassinations

Stateless on niitä bändejä, joita kuunnellessa ihmettelee miksi muut bändit eivät yhdistä musiikkiinsa erikoista elektronista äänimaailmaa, itämaisia perkussiorytmejä, eri taajuuksilla kilkattavia melodiakulkuja ja shamanistista taustalaulua. Onks hei vähän tylsää käyttää aina vain jotain kitaraa ja rumpuja? Liikaa kaikkea oikein annosteltuna on juuri tarpeeksi. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 228 Visions of Trees – Sometimes It Kills

Vokalisti Sara Atalar ja moni-instrumentalisti Joni Juden ilmoittavat vaikutteikseen kaivot ja metsät. Jotain öistä ja maanalaista tässä kyllä manataankin esiin. Pahaenteistä sähkömagneettista pörinää ja harrasta laulua, modernia taajamabiittiä ja arkaaista tunnelmaa. Suuntaviittoja? Ehkä Massive Attack ja Bushin täti, mutta VoT pysyy tolpillaan ihan omin voimin. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 227 Buddy Miller & Majestic Silver Strings – Dang Me

Buddy Miller kumppaneineen kaivaa Roger Millerin kahden minuutin renkutuksesta esiin sen synkän sydämen. Tämä on epätoivoisen, itsemurhan partaalla tasapainoilevan paskiaisen tilitys, ihmisen, joka tietää, ettei ansaitse armoa. Paras mitä voi toivoa on, että kärsivä, kaltoin kohdeltu vaimo jaksaa itkeä miehen kuoltua. Lapsi ei osaa. Hän on vain kuukauden ikäinen. (Arttu Tolonen)

Buddy Miller viettää syyskuussa 60-vuotissyntymäpäivään.

Voit kuunnella Dang Men Soundcloudista.

# 226 Munamies – Pomppufiilis

Televisiosarjasta tuttu hahmo teki vuoden hyväntuulisimman kappaleen. Tämä kertoo suomalaisesta musiikkimaailmasta vuonna 2011 – hyvää. Kyynikot vihaavat, koska vihaavat kaikkea puhdasta ja vilpitöntä. Tee temppu suomea ymmärtämättömälle ulkomaalaiselle. Sano, että tämä on Suomen Pumped Up Kids. Hän uskoo kyllä, sillä mieli on puhdas. Sitten näytä esittäjän kuva. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 225 Dominique Young Unique – Glamorous Touch

2011 oli vuosi, jolloin uudenlaiset nuoret ja itsenäiset naisräppärit astuivat parrasvaloihin. Eräs heistä oli jo edellisvuoden sarjatulittavalla War Talk -biisillään pulsseja nostanut 19-vuotias floridalainen Dominique Young Unique. Glamorous Touch on toisen Young Uniquen vuoden aikana julkaiseman mixtapen nimibiisi ja edustaa hänen musiikkinsa pehmeintä laitaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 224 Kari Peitsamo – Kaikki miksaajat pitäisi ampua

Kaikkia meitä vituttaa joskus. Yhtä tökkii jumittava tietokone, toista innokas parkkipirkko, kolmatta kelvoton lavamiksaaja. Mutta vain harvat osaavat kääntää vihansa hyväksi mieleksi ympäristöönsä. Vuoden parhaalla raidallaan Kari Peitsamo pystyy tähän. Kappaleensa yleensä kertaotoilla levyttävä Peitsamo on myös tuottaa kappaleensa sen ansaitsemalla tavalla. (Juha Merimaa)

Kaikki miksaajat pitäisi ampua käynnistää elokuussa julkaistun Se on vain rokkia -tuplakokoelman.

# 223 Factory Floor – R E A L L O V E (Optimo Remix)

Toinen toistaan tiukemmilla kaksitoistatuumaisilla kunnostautunut Factory Floor yhdistelee R E A L L O V E -kappaleessaan jäyhän monotonista konesäksätystä, industrialia ja ylikierroksilla käyvää minimalismia. Lopputuloksena on tanssilattialle jämähdyttävää katatonisuutta, josta Skotlannin Glasgowsta tuleva ihmeduo Optimo väänsi entistä hypnoottisemman remixin. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 222 The Horrible Crowes – Behold the Hurricane

Usko Gaslight Anthemiin meni tylsän American Slang -albumin myötä. Onneksi solisti Brian Fallonin Horrible Crowes -sivuprojekti tarjoaa kaikkea sitä, mitä floppilevyltä puuttui. Behold the Hurricanella soivat samat myyttisen amerikkalaisrockin sävelet, jotka Springsteen löysi 70-luvulla, ja joista tätä nykyä ammentavat Brandon Flowers, Greg Dulli ja Frank Turner. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

The Bronx vaihtoi hc-punkin akustisiin kitaroihin ja trumpetteihin – pysyvästi?

Tänään maanantai-iltana Helsingin Nosturissa esiintyvä Mariachi El Bronx on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka ei oikein tiedä, mihin musiikintekemisessään keskittyä. Losangelesilaisen The Bronxin jäsenten perustama rinnakkaisyhtye soittaa meksikolaista mariachi-musiikkia, jolla on emoyhtyeen hardcorepunkin kanssa hyvin vähän tekemistä – jos senkään vertaa. Terapiaprojektina Mariachi El Bronxia ei voi enää sivuuttaa: The Bronxin viidestä albumista kaksi tuoreinta on julkaistu sen mariachi-inkarnaation nimissä.

Skitsofreenisten kalifornialaisten konsertin kunniaksi Nuorgam esittelee kaksi tusinaa muutakin yhtyettä, joiden persoona on enemmän tai vähemmän jakautunut. Aloitamme lievemmistä tapauksesta kohti vakavampia persoonallisuushäiriöitä edeten.

Tekstien kirjoittamiseen osallistuivat Tommi Forsström, Jarkko Immonen, Jani Järvinen, Joni Kling, Samuli Knuuti, Hannu Linkola, Antti Lähde, Juha Merimaa, Arttu Tolonen, Mikko Valo ja Anton Vanha-Majamaa.

Harmittomat

Parliament vs. Funkadelic

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1956 New Jerseyssä 15-vuotias George Clinton perusti doowop-lauluyhtye The Parliamentsin. 1960-luvun lopulla hän pestasi yhtyeen kiertueille viiden hengen taustabändin, joka sai pian nimekseen Funkadelic.

Sitten? Vuoteen 1970 mennessä tyyli oli vaihtunut rasvaiseen rytmiriehaan, ja Clintonin funkpartio levytti yhtä aikaa kahdella nimellä. Samana vuonna ilmestyivät sekä Funkadelicin että Parliamentin debyyttialbumit, jotka tyylillisesti osuivat jonnekin Sly Stonen ja James Brownin funkjamien ja Jimi Hendrixin happokitaroinnin väliin – tosin alusta asti Funkadelicin levyillä valkoinen rock oli aavistuksen suuremmassa roolissa kuin Parliamentin tuotoksissa. Livenä bändi käytti yleensä nimeä Parliament-Funkadelic ja esitti sekaisin kummallakin nimellä levytettyä materiaalia. Sama meno jatkui aina 1980-luvulle asti, ja kollektiivin sisällä muodostui useita spin-off-yhtyeitä, ehkä nimekkäimpinä Bootsy’s Rubber Band ja Brides of Funkenstein. Tyylillisesti kaikki eri aktit olivat kuitenkin omaksuneet Clintonin doktriinit niin täydellisesti, että tyylillistä irtautumista P-Funk-eetoksesta ei yrittänyt näistä yksikään.

Mikä yhdistää? Biitit ja tyylit. Jos tykkää yhdestä, niin tykkää periaatteessa kaikista, hiuksenhienoja makueroja lukuun ottamatta. Psykedeelinen karnevaalitunnelma, loputtomat jamit, b-luokan scifi-huumori ja aikuisvaipat joko iskevät tai sitten eivät iske.

Kumpi voittaa? Funkadelic, mutta vain sätkän mitalla. Alkuaikojen Funkadelic-psykedelia on kestänyt aikaa hitusen paremmin kuin jotkut Parliamentin karkkijamit. Kilpailu paremmuudesta käydään reiluuden nimissä vain Funkadelicin ja Parliamentin välillä, sillä kollektiivin lukuisat spin-off-bändit ovat vain alaviitteitä P-Funk-ensyklopediassa kaukana kahden pääotsikon alapuolella.

Skitsofreniaprosentti? 0 %. Vaikka hiuksia voi halkoa loputtomiin Funkadelicin tai Parliamentin paremmuudesta, ei bändejä voi hyvällä tahdollakaan pitää kovin erilaisina. Varsinkin sen jälkeen, kun valtaosa James Brownin bändistä hyppäsi Clintonin kelkkaan vuonna 1972 (muun muassa basisti Bootsy Collins ja Maceo Parkerin johtama puhallinsektio Horny Horns), bändi(e)n tyyli ja soundi hioutui niin tunnistettavaksi, että oksat ja housut pois.

Video ei ole enää saatavilla

Supergrass vs. The Hotrats

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Oxfordin kolmesta brittipopsuuruudesta (Ride, Radiohead, Supergrass) se leikkisin. Palkittiin jo esikoislevynsä aikaan vuoden parhaalle brittiläiselle popsävellykselle myönnettävällä Ivor Novello -palkinnolla Monkees-henkisestä Alright-jättihitistään. Julkaisi kuusi albumillista punkista ja klassisesta rockista ammentavaa kitarapoppia tasaisesti laskevalla menestyskäyrällä ennen kuin laittoi pillit pussiin vuonna 2010.

Sitten? Gaz Coombes, Danny Goffey ja tuottaja Nigel Godrich muodostivat The Hotratsin vuonna 2009. Yhtyeen esikoisalbumi Turn Ons julkaistiin vain kuukausia ennen kuin Supergrass tiedotti hajoamisestaan. Ensimmäiset keikkansa The Hotrats teki vasta Supergrassin hajoamisen jälkeen.

Mikä yhdistää? The Hotratsin esikoisalbumilla kuullaan covereita muun muassa The Velvet Undergroundilta, The Kinksiltä, Roxy Musicilta, David Bowielta ja Gang of Fourilta. Saman litanian voisi löytää Supergrassin biografian “influenced by” -osiosta.

Kumpi voittaa? Supergrass tietysti. The Hotrats on tekemässä toistakin albumia, mutta kovin monia se tuskin kiinnostaa.

Skitsofreniaprosentti? 1 %. Jos Supergrass olisi tehnyt coveralbumin, sillä olisi luultavasti täsmälleen samat kappaleet kuin Turn Onsilla.

Video ei ole enää saatavilla

Saint Etienne vs. Cola Boy

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Saint Etienne on kahden soittotaidottoman popnörtin pystyyn laittama yhtye, joka teki tanssimusiikista hyväksyttävää indie-piireissä.

Sitten? Tarinan mukaan Bob Stanley ja Pete Wiggs halusivat testata kuinka heiltä luonnistuisi klubihitin väsääminen ajalle tyypillisen pianoriffin ympärille. Sarah Cracknellin kanssa purkitetusta demosta prässättiin whitelabeleita, joita kärrättiin levykauppoihin. 7 Ways to Love -kappale osoittautui heti massiiviseksi lattiantäyttäjäksi, ja levy-yhtiöt jäljittivät kilpaa kappaleen tekijöitä. Stanley ja Wiggs eivät halunneet julkaista kappaletta Saint Etienne -nimellä, koska pelkäsivät, että se olisi romuttanut yhtyeen lupaavasti alkaneen uran. Laulajaksi pestattiin Janey Lee Grace, koska Sarah Cracknell ei saanut laulaa muilla kuin ET-julkaisuilla.

Mikä yhdistää? Kuten ET-tuotannoissakin, Cola Boyssa on vahvaa baleaarista vibaa ja estetiikassa selkeitä lainauksia 1960-luvulta.

Kumpi voittaa? Etienneä on mahdoton voittaa. Cola Boyn kakkossingle He Is Cola kannattaa jättää divarin ale-laariin; sen ”bändi” teki puhtaasti täyttääkseen sopimuksen levy-yhtiön kanssa. Cola Boy oli toisaalta yhdellä mittarilla emobändiään menestyneempi: Saint Etienne on yltänyt Iso-Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalle 11, kun 7 Ways to Love singahti vuonna 1991 suoraan sijalle 8.

Skitsofreniaprosentti? 2 %. Näin jälkikäteen katsottuna 7 Ways to Love sopisi saumattomasti emobändinsä diskografiaan, löytyyhän sieltä He’s on the Phonen tapaista eurojuustoakin.

Video ei ole enää saatavilla

Hardy Nilsson vs. Tommy 16

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Ruotsalaisen jääkiekkolegendan mukaan itsensä nimennyt skellefteålaiskuusikko Hardy Nilsson ilahdutti maailmaa kolmen albumin verran vuosina 1993–97. Ruotsin kieleen tutustumiseen sopivilla sokerihuurretuilla powerpop-kappaleilla lauletaan sydämen asioista niin vilpittömästi, että synkkämielisimmänkin otsakurttu siliää.

Sitten? Vuonna 1995 ilmestyi tismalleen samoista herroista koostuvan Tommy 16:n debyyttialbumi Shauna. Laulukieli vaihtui englanniksi, ja Hardy Nilssonissa pääasiallisena laulajana toimineen Jan Pettersonin sijaan äänessä oli enimmäkseen Urban Holmberg.

Mikä yhdistää? Kerrasta tarttuvat melodiat, voimasoinnut sekä kotimaisen Pennilessinkin julkaisijana pitkään toiminut maineikas ja omaehtoinen levy-yhtiö A West Side Fabrication.

Kumpi voittaa? Koska musiikillisesti yhtyeiden välillä on vain hienoisia sävyeroja,  tehdään tästä kielikysymys ja palkitaan Hardy Nilsson rohkeudesta esiintyä äidinkielellään.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. Kielisyydestä.

Video ei ole enää saatavilla

22-Pistepirkko vs. The Others

Video ei ole enää saatavilla

Ensin?  Maailmalla väreilleet rhythm and bluesin, autotallirockin ja psykedelian kaiut kantautuivat 1970-luvun lopulla Utajärvelle asti. Siellä ne sekoittuivat omaperäiseksi keitokseksi kolmen lähes soittotaidottoman muusikonalun tulkitessa niitä kykyjensä ja mielikuvituksensa puitteissa. Kukapa olisi tuolloin uskonut, että konsepti poikisi yhden Suomen hienoimmista, mielenkiintoisimmista ja omaehtoisimmista yhtyeistä, joka löytää uusia näkökulmia musiikkiinsa vielä 30 vuoden ikäisenäkin?

Sitten? Parikymmentä vuotta myöhemmin nuo kaiut lilluivat kiiltäväpintaisessa elektroliemessä. Ruotsalaisvoimin tuotettua Rally of Love -levyä (2001) saattoi pitää  soinniltaan 22-Pistepirkon ajantasaisimpana levynä, vaikka yhtyeen musiikillinen tausta pilkotti puleeratun tuotannon välistä kiinnostavina ruosteläikkinä. Yhdistelmä oli kiehtova, mutta määritti samalla pisteen yhdelle kehityskululle. Myöhemmillä 2000-luvun levyillään 22-Pistepirkko on vannonut jälleen pelkistetymmän, spontaanimman ja rupisemman soiton nimeen. Paluunsa juurille yhtye kiteytti viemällä studioon myös sivuprojektinsa The Othersin, jonka nimissä kolmikko purkitti vuonna 2006 levyllisen Link Wrayn, The Kinksin ja muiden vaikuttajiensa musiikkia.

Mikä yhdistää? Reino Helismaan legendaarinen huomio siitä, että kaikessa soi blues. The Others vie niiden äänilähteiden äärelle, joiden parissa kaikki kerran alkoi. Mitä tarkemmin The Othersia kuuntelee, sitä terävämmin Pistepirkkojen vaikutteet alkavat erottua niiltäkin levyiltä, joilla on ulkoisesti vain vähän tekemistä autotallin ja läpikulkemattomien rämeiden kanssa.

Kumpi voittaa? 22-Pistepirkko, joskaan kilpailuasetelmasta ei ole ollut kyse alkujaankaan. On eri asia toistaa samoja lauluja vuosikymmenien ajan kuin viedä noiden laulujen viestiä eteenpäin mitä omapäisimpien ja välittömimpien musiikillisten synteesien muodossa.

Skitsofreniaprosentti? 3 %. The Others on oikeastaan kuin paineeton kuvaelma Pistepirkkojen treeneistä, joissa lyödään sähköt seinään, avataan muutama olut ja annetaan musiikin mennä minne se haluaa. Yhtyeen kunnianosoitus vanhoille suosikeilleen on vilpitön ja muistuttaa, että rockin sukupuu on kaikkine haaroineenkin versonut yhdestä vahvasta juuresta.

Video ei ole enää saatavilla

Modest Mouse vs. Ugly Casanova

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Modest Mouse on kotimaassaan vaan ei juuri missään muualla valtavan suosittu kitarabändi, joka on tehnyt äkkiväärää ja surrealista, juurevaa americanaa avantgardeen sekoittavaa indierockia vuodesta 1993 asti ja myynyt kahdella tuoreimmalla albumillaan platinaa.

Sitten? Tarinan mukaan mies nimeltä Edgar E. Graham ilmestyi Modest Mousen takahuoneeseen erään Denverissä soitetun keikan jälkeen vuonna 1998 ja teki bändiin vaikutuksen kirjoittamillaan lauluilla. Pian tämän jälkeen Graham katosi – lopullisesti. Lopulta Modest Mousen Isaac Brock päätti levyttää albumillisen Grahamin kappaleita Ugly Casanova -nimellä (Sharpen Your Teeth, 2002), jotta saisi houkuteltua jäljettömiin kadonneen miehen elävien pariin. Tarina on tietenkin täyttä kukkua: hermoheikko Brock vain halusi keksiä tekosyyn olla antamatta haastatteluita uuden albuminsa tiimoilta.

Mikä yhdistää? Ihan kaikki, vaikka Brock onkin ainoa Modest Mousen jäsen, joka soittaa Sharpen Your Teethillä. Vuonna 2010 ilmestyneen luontodokumentin 180° South soundtrackilla kuultiin kahdeksan uutta Ugly Casanova -kappaletta. Nyt kokoonpano oli lähes täsmälleen saman kuin Modest Mousessa.

Kumpi voittaa? Tasapeli. Ugly Casanovan Barnacles on yksi Brockin hienoimpia kappaleita ja Sharpen Your Teeth kaikkea muuta kuin kuriositeetti

Skitsofreniaprosentti? 4 %. Sharpen Your Teeth on sielultaan Modest Mouse -albumi siinä missä muutkin.

Video ei ole enää saatavilla

XTC vs. The Dukes of Stratosphear

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Live-esiintymisiä vierastanut XTC sekoitti new wavea ja psykedeliaa omaksi leimallisen englantilaiseksi ja pastoraaliseksi keitoksekseen. Kriitikkojen rakastama, ostavan yleisön enimmäkseen hyljeksimä.

Sitten? XTC perusti The Dukes of Stratosphearin kunnianosoituksena 1960-luvun pop- ja psykedeliabändeille, kuten Jefferson Airplanelle, The Zombiesille ja The Small Facesille.

Mikä yhdistää? The Dukes of Stratosphear teki pastisseja siitä musiikista, jota XTC:n jäsenet kuuntelivat nuorena. The Dukes of Stratosphear on kuin yksi XTC:n moduuleista kokonaisuudesta irrotettuna.

Kumpi voittaa? XTC on ehdottomasti parempi. The Dukes of Stratosphear on kuriositeetti, jonka tuotanto ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan Dear Godin, Making Plans for Nigelin, Mayor of Simpletonin tai Senses Working Overtimen tasoisten kappaleiden kanssa.

Skitsofreniaprosentti? 7 %. Bändeillä on paljon yhteistä, mutta sivuprojektissa musiikkia ei ole suodatettu 1970- ja 1980-lukujen, vaan 1960-luvun vaikutteiden läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day vs. Foxboro Hot Tubs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Green Day perustettiin Kaliforniassa 1987. Bändin nykyinen kokoonpano vakiintui vuonna 1990, kun rumpali Tré Cool liittyi bändiin vähän ennen debyyttialbumi Kerplunkin julkaisua. Bändi oli 1990-luvun pop-punk-villityksen terävimpiä kärkiä samoilta kulmilta tulevien Rancidin ja The Offspringin ohella.

Sitten? Vuonna 2007 edellisestä Green Day -levystä oli kulunut jo kolme vuotta, eikä uuden levyn julkaisu häämöttänyt edes ihan lähitulevaisuudessa. Vuoden 2004 American Idiot- albumilla bändi oli jo tehnyt ”rasmukset”, eli astunut finninaamaisesta pop-punkista suureellisen stadion-sentimentaalisuuden puolelle. Liekö syynä pääbändin suunnanmuutos, pitkäksi venynyt levytystauko vai mikä, mutta vuonna 2007 Green Dayn faniklubin jäsenille alkoi tihkua maistiaisia uudelta Foxboro Hot Tubs -projektibändiltä, joka koostui Green Dayn kiertuekokoonpanosta kitaristi Kevin Prestonilla höystettynä. Tyylillisesti bändi edusti rosoista garagerockia, ja tarjosi Green Dayn mukaan väylän spontaaniin tekemiseen, joka pääbändistä oli tuolloin päässyt katoamaan. Foxboro Hot Tubs julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008 ja kiersi sen tiimoilta länsirannikon klubeja.

Mikä yhdistää? Vaikka Foxboro Hot Tubs onkin sinänsä hikisempi, riehakkaampi ja garagempi kuin nykyinen Green Day, ei sointi ja meininki ole äänitysteknistä pseudo-retroilua lukuun ottamatta kovinkaan kaukana emobändin maneereista.

Kumpi voittaa? Pre-1995 Green Day voittaa kaikki. Foxboro Hot Tubs on ihan jees ja nykyinen Green Day voisi lakata olemasta.

Skitsofreniaprosentti? 8 %. Foxboro Hot Tubs varmaan tarjoaa Green Daylle henkireiän ja väylän ilon kautta tekemiseen, mutta musiikillisesti ei kovin vieraille vesille ole lähdetty seilaamaan.

Video ei ole enää saatavilla

Black Keys vs. Blakroc

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Black Keys -duo aloitti räkäisellä blues-mätöllä, mutta on kehittynyt 2000-luvun mittaan funkyksi soulia, bluesia ja rockia sekoittavaksi jyräksi.

Sitten? Blakroc perustettiin, kun bändin jätkät halusivat tehdä yhteistyötä hoppareiden kanssa.

Mikä yhdistää? Blakroc kasaa biisinsä aika pitkälle samoista aineksista kuin emobändikin. Merkittävin ero on, että Dan Auerbachin sijaan äänessä ovat räppärit, kuten Mos Def, Raekwon ja Pharaohe Monch.

Kumpi voittaa? Black Keys on ehtinyt tehdä paljon enemmän hyvää kuin tämä toistaiseksi yhden levyn pituiseksi jäänyt kokeilu. Mutta myös Blakroc on parhaimmillaan älyttömän kova.

Skitsofreniaprosentti? 9 %. Blakroc soittaa ehkä hiukan luuppimaisemmin. Muuten bändeissä sykkii sama sydän.

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet vs. Kullervo Kivi & Gehenna

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuonna 1982 perustettu Sielun Veljet on suomirockin kulmakivi. Tunnettu erityisesti maanisista live-esiintymisistään. Tekee parhaillaan comebackia – ihan kuin ette sitä tietäisi.

Sitten? Yhtyeen joka suuntaan sinkoileva ideamylly loi jo vuonna 1986 sivuprojektin, englannikielisen garagerock-yhtyeen Leputation of Slavesin. Vuonna 1988 sivuprojektit laajenivat kokonaiseksi kiertueeksi, jolla yhtye arpoi lavalla olevalla onnenpyörällä seuraavan kappaleen esittävän identiteettinsä. Leputation of Slavesin lisäksi yhtye esiintyi r&b-yhtye Pimpline & the Definitesina ja natsiparodia Adolf und Die Frei Scheissena. Kaikki yhtyeet päätyivät EP:lle Onnenpyörä (1985). Kestävimmäksi sivuprojektiksi muodostui iskelmämusiikkia soittanut Kullervo Kivi & Gehenna, jonka kokonainen livelevy julkaistiin Sielun Veljien uran päättäneellä Mustalla laatikolla (1991).

Mikä yhdistää? Itse asiassa varsin moni asia. Sielun Veljien juuret olivat bändiprojektissa, joka soitti iskelmämusiikkia rankkoina sovituksina. Gehennan voi ajatella sulkeneen ympyrän yhtyeen kehityksessä.

Kumpi voittaa? Sielun Veljet. Mutta ei 6–0 vaan enintään 4–2.

Skitsofreniaprosentti? 11 %. Kun yhtyeeltä sopii odottaa mitä tahansa, siltä myös odottaa mitä tahansa.

Video ei ole enää saatavilla

Anthrax vs. S.O.D.

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Anthrax perustettiin vuonna 1981 ja on yksi maailman tunnetuimmista thrash metalia soittavista yhtyeistä. Sen perustaja ja sielu on kaljusta päästä, pukinparrasta ja taskukokoisesta mitastaan tunnistettava kitaristi Scott ”Not” Ian.

Sitten? S.O.D. koostuu Scott Ianin lisäksi Anthraxin toisesta perustajasta (Danny Lilker), rumpalista (Charlie Benante) ja alkuaikojen roudarista (Billy Milano). Ideansa yhtye sai Scott Ianin poliittisesti epäkorrektista piirroshahmosta Sargent D.:stä, jonka raflaavista kannanotoista etenkin yhtyeen ensimmäinen albumi Speak English Or Die (1985) koostuu. S.O.D. on aktivoitunut vuosien varrella useampaan otteeseen. Vuoden 1999 Bigger Than the Devil -albuminsa kiertueella bändi nähtiin jopa hikisellä keikalla kesäisessä Provinssirockissa. S.O.D. vaikutti merkittävästi crossover-genren syntyyn yhdistämällä metallisen soundin hardcoreen.

Mikä yhdistää? Scott Ian on yksi historian tappavimmista rytmikitaristeista ja Charlie Benante rumpalina melkoinen höyryjyrä, joten molempien bändien peruspoljento tuo mieleen lekaharkkolastissa ajavan 18-pyöräisen rekan. Vaikka Anthrax onkin perusteemoiltaan vakavampi yhtye, yhtyeiden ilkikurisissa maailmankuvissa on tiettyä yhteneväisyyttä. Suurimmat erot ovat laulussa: Anthraxin kappaleissa laulu on ollut aina melodista, mutta S.O.D.:n Billy Milano nojaa ilmaisussaan klassiseen huutolauluun – jolle miehen yli 150-kiloinen ruho antaa arvoisensa kaikupohjan.

Kumpi voittaa? Anthraxin 30-vuotista uraa on vaikea pistää samalle viivalle yhdenkään muun yhtyeen kanssa tällä planeetalla. Mutta jos arvioidaan musiikin laatua per äänitetty sekunti, vain kaksi kunnollista studioalbumia nauhoittanut S.O.D. vie pelin mennen tullen, sillä yhtyeen levyille ei heikkoja hetkiä juuri mahdu.

Skitsofreniaprosentti? 13 %. S.O.D. on varsin looginen jatke Scott Ianin luomisvimmalle tilanteissa, joissa Anthrax ei kykene olemaan raskaampi.

Video ei ole enää saatavilla

Sonic Youth vs. Ciccone Youth

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Mikään ei ole ikuista, paitsi Sonic Youth – eikä välttämättä sekään. Vaihtoehtorockin ikonisin yhtye näyttää tulleen tiensä päähän, kun rakkaus ei enää yhdistä Thurston Moorea ja Kim Gordonia. Kiitos 1981–2011.

Sitten? Viiden vuoden ja neljän albumin jälkeen Sonic Youth perusti sivuprojektin, jonka se nimesi Madonnan sukunimen mukaan. Ciccone Youth ei koskaan esiintynyt livenä, mutta julkaisi yhden singlen (Into the Groovy, 1986) ja yhden albumin (Whitey Album, 1988), jolla se hullutteli muun muassa Madonnan ja Robert Palmerin hittien sekä hiphopin parissa (Making the Nature Scene).

Mikä yhdistää? Ciccone Youth on Sonic Youth vahvistettuna Minutemenin Mike Wattilla. Se kertoo paljon siitä, kuinka lähellä emobändi ja sivuprojekti ovat henkisesti toisiaan.

Kumpi voittaa? Sonic Youth, tietenkin. Ei Ciccone Youth kuitenkaan pelkkä vitsi ole. Whitey Albumin kappaleista esimerkiksi Macbeth on täsmälleen sitä missä Sonic Youth on vahvimmillaan: mykistävää noiserockia.

Skitsofreniaprosentti? 14 %. Sonic Youth oli jo vuoteen 1986 mennessä saavuttanut maineen yhtyeenä, joka voi tehdä lähes mitä vain. Siksi Whitey Album olisi hyvin voitu julkaista Sonic Youthin nimissä ilman, että kenenkään aivo olisi nyrjähtänyt.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund vs. Bergman Rock

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Hulvatonta ilosanomaansa jo kolmella vuosikymmenellä levyttänyt bob hund on kasvanut uransa aikana räyhäkkäästi räksyttäneestä pennusta sekarotuiseksi ja aistinsa laajentaneeksi hurtanretkuksi, jonka kollaaseissa kaikuvat niin varhaisvuosien anarkia kuin musiikkiavaruuden sattumanvarainen samoaminenkin. Yhtyeen omintakeinen huumori ja kategorioita kaihtava mielenlaatu ovat kuitenkin säilyneet muuttumattomina vuosien kuluessa, riippumatta siitä miten pinnassa kitarat ovat kulloinkin olleet.

Sitten? Vuonna 2001 ilmestynyt Stenålder kan börja tuntui kuivattavan musteen bob hundin historiikin ensimmäisessä osassa. Yhtye katsoi rasavillien kitaroiden reunustaman tien kuljetuksi, kaivoi sanakirjan käteen ja kanavoi energiansa 1990-luvun lopulla hahmottuneeseen englanninkieliseen rinnakkaisorkesteriinsa Bergman Rockiin. Kansainvälisille kentille jonkin aikaa tähyillyt Bergman Rock levytti kaksi albumia, joiden raidoilta bob hundin pitkä varjo oli helpompi tunnistaa kuin Thomas Öbergin vahvasti skooneen murtunut englannin kieli.

Mikä yhdistää? Musiikillisesti Bergman Rock tuntuu luontevalta välivaiheelta bob hundin varhaisen ja nykyisen ilmaisun välillä. Bergman Rockin riemukkaimmat kappaleet kohkaavat samalla lailla kuin emäkoira parhaimmillaan ja sen sanoitukset pulppuavat samasta näsäviisaasta kynästä kuin bob hundin nerokkaimmat lausahdukset. Toisaalta Bergman Rock toi yhtyeen ilmaisuun hidastetun haahuilun ja päämääräänsä etsivät äänikokeilut, jotka ovat jääneet soimaan hukkaminuutteina bob hundin uusimmille levyille.

Kumpi voittaa? Alkuperäinen vie kilvan kotiin muutamalla kirsunmitalla. Vaikka Bergman Rock sai varsinkin ruotsalaislehdistöltä paikoin tylyn vastaanoton, voi yhtyeen musiikin sijoittaa huoletta bob hundin laatuasteikon puoliväliin. Varsinkin I’m a Crabin ja Jimin kaltaiset täsmäiskut kalpenevat bob hundin klassikoille vain persoonallisesti lauletun skoonen ja skoonelaisittain äännetyn englannin välisen erotuksen verran.

Skitsofreniaprosentti? 17 %. Kieli-identiteetti on niin olennainen osa bob hundia, että täydelliseen täyttymykseen on vaikea päästä ilman sitä. Kyse ei ole vain kielestä kommunikaatiovälineenä, vaan siitä miten kieli soi musiikin päällä ja miten se saa musiikin soimaan. Niinpä yhtye on englanniksi operoidessaan monen koirankuseman päässä itsestään silloinkin, kun se kuulostaa prikulleen itseltään.

Video ei ole enää saatavilla

NoMeansNo vs. Hanson Brothers

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? NoMeansNo on kanadalainen, vuodesta 1979 musiikillista buffet-pöytäänsä pyörittänyt trio, jonka ydin on Wrightin veljespari Rob (basso) ja John (rummut). Yhtyeen äkkiväärä ja arvaamaton venkoilu on loksauttanut leukoja auki ympäri maailmaa sekä keikkalavoilla että yhtyeen kahdellatoista äänilevyllä.

Sitten? Hanson Brothers on NoMeansNon älyllisen ja monimutkaisen musiikin täydellinen peilikuva: Ramones-covereilla aloitellut sivuprojekti, jossa sointujen määrä on kolme ja lyriikat pyörivät huomattavasti vähemmän älyllisissä aiheissa – lähinnä jääkiekossa ja kanadalaisen perusmiehen elämässä.

Mikä yhdistää? Vaikka Hanson Brothers tekee parhaansa ollakseen sivistyneen NoMeansNon moukkamainen ja räkänokkainen pikkuveli, eivät bändin jäsenet voi soittotaidolleen mitään. Siksi Hanson Brothersinkin soitto on tiukkaa kuin majavan sulkijalihas.

Kumpi voittaa? Hanson Brothers on ratkiriemukas yhtye, joka tuo tarvittavan raikkaan tuulahduksen NoMeansNon vakavahenkiseen jyystöön. Silti NoMeansNon huikea ura ja lukuisat klassikkolevyt vetävät pisteet pääyhtyeen suuntaan selvin numeroin.

Skitsofreniaprosentti? 19 %. Vaikka NoMeansNo ja Hanson Brothers ovatkin kovin erilaisia yhtyeitä, ponnistaa kumpikin suoraan punk-estetiikasta, eikä sivuprojektia voi näin ollen pitää erityisen hätkähdyttävän omituisena.

Video ei ole enää saatavilla

Huolestuttavat

U2 vs. Passengers

Video ei ole enää saatavilla

Sitten? Nelikko päätti värvätä hovituottajansa Brian Enon Passengersin
viidenneksi vakiojäseneksi. Kuten Passengersin ainoaksi jääneen albumin
Original Soundtracks 1 nimi kertoo, tavoitteena oli tehdä – *haukotus* –
”musiikkia kuvitteellisiin elokuviin”, U2-levyjä maalailevampaa ja
instrumentaalisempaa materiaalia. ”Menossa mukana” olivat myös tuottaja Howie
B. ja Luciano Pavarotti, joka kailotti albumin singlellä, eniten U2:ta
muistuttaneella Miss Sarajevo -kappaleella. Albumi myi odotuksiin nähden
kehnosti, ja Adam Clayton ja Larry Mullen Jr ovatkin myöhemmin teilanneet
projektin tekotaiteellisena räpiköintinä.

Mikä yhdistää? Tietty Bonon ääni, niillä kappaleilla joilla on laulua, sekä
muutenkin suureellinen ote. Ero Zooropaan ei loppujen lopuksi ollut kovin
huikea.

Kumpi voittaa? U2 tuotantonsa laajuuden ansiosta. Passengers-albumi kuuluu
aivan yhtyeen tuotannon kärkipään tuntumaan, mutta yhdellä purrella on
vaikea sotia laivastoa avstaan.

Skitsofreniaprosentti? 20 %. Jos levylle olisivat päässeet japanilaisen
Holi-laulajan kanssa äänitetyt kappaleet, prosentti voisi olla paljon
suurempi.

Video ei ole enää saatavilla

Yo La Tengo vs. Condo Fucks

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? ”37 levykauppiaan pelätään kuolleen Yo La Tengon konsertissa sattuneessa onnettomuudessa”. Satiirisen uutislehden The Onionin otsikko saa edelleen tyrskähtelemään. Sen paremmin ei vuonna 1984 perustetun kitararockyhtyeen maksimaalista “indieyttä” ole kukaan tähän päivään mennessä pystynyt kiteyttämään.

Sitten? Maaliskuussa 2008 Yo La Tengo teki salakeikan Condo Fucks -nimellä brooklyniläisellä Magnetic Field -klubilla. Seuraavana vuonna ilmestyi yhtä ruokottamasti nimetty albumi Fuckbook, jolla newjerseyläisveteraanit soittivat lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkibiisejä muun muassa The Small Facesilta, Richard Helliltä, The Kinksiltä, Sladelta ja The Beach Boysilta.

Mikä yhdistää? Fuckbookin paskainen lofi-soundi ja rujo protopunk-paahto saattaa hämmentää Yo La Tengon hienostuneempaan materiaaliin ihastuneita, mutta bändin noise-juuret tunteville levyssä on paljon tuttua ja turvallista.

Kumpi voittaa? Yo La Tengo tietysti. Fuckbook on toki hauska kuriositeetti.

Skitsofreniaprosentti? 23 %. Indierockyhtye soittamassa punkia ja 1960-luvun garagerockia ei ole ideana sieltä kreiseimmästä päästä. Lisäprosentteja heruu kuitenkin yllättävistä F-sanoista sivuprojektin ja albumin nimissä sekä huiman ankeista salanimistä (Kid ja Georgia Condo).

Video ei ole enää saatavilla

Giant Robot vs. Giant Räbät

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Giant Robot oli 1990-luvun puolivälin jälkeisen Helsingin jazzia, dubia, hiphopia, soulia, r&b:tä ja konemusiikin eri lajeja sekoittelevan bilekulttuurin tulos: sekalainen ryhmä säästeliäästi soittavia rytmimusiikin virtuooseja, jotka loivat arvoisensa tekstuurin Tuomas Toivosen älykkäälle valkoisen miehen puhelaululle. Yhtye oli tuhota itsensä kunnianhimoisella kakkoslevyllään Superweekend, joka on yksi komeimmista suomalaisista elektronisen musiikin levyistä koskaan. Bändin vaikutukselta ei voi suomalaisilla keikkalavoilla välttyä, sillä käytännössä jokaisen hiphop- tai reggae-johdannaista musiikkia soittavan artistin taustabändissä soittaa joku Giant Robot -taustainen.

Sitten? Giant Räbät herätti nukkuvan pedon vuonna 2008 ilman Tuomas Toivosen osanottoa. Toivosen sijaan mikrofonivastuuta kierrätettiin hiphopin perinteiden mukaisesti kädestä käteen Suomen eturivin MC-kastin (Asa, Pyhimys, Jontti, Hannibal, Jodarok) kesken.

Mikä yhdistää? Kim Rantalan svengaavat koskettimet, Tolosen veljesparin ja Petro Niiniluodon maltilla maalailevat kielisoittimet sekä Mamba Abdissa Assefan täsmällisen säästeliäät rytmit muodostavat leimallisen yhteiselementin, joka yhdistää Robotin verkkaisesti etenevän rytmin saumattomasti Räbätin aggressiivisempaan otteeseen. Räbät-levyllä kuullaan varsin perinteiseen rap-tyyliin ääntään käyttäviä vokalisteja, joten ero Tuomas Toivosen omintakeiseen resitatiiviin on varsin selkeä.

Kumpi voittaa? 1. erä on erinomainen ja aikaa hyvin kestävä levy, mutta jo pelkkä Superweekend vie pelin helposti Robotille. Ja jos se ei riittäisikään, löytyisi Crushing You With Styleltä ja Domesticityltä niin paljon valttikortteja, ettei Räbätillä ole lukuisista ansioistaan huolimatta mahdollisuuksia.

Skitsofreniaprosentti? 27 %. Tavallaan erot ovat pienet ja ymmärrettävät, mutta Räbätin vierailijoiden mukanaan tuomat lyyriset teemat Asan hämmentävästä uusrunoudesta Jontin, Shakan ja Lännen Jukan kuvaukseen myyttisestä kuokkavierashahmosta nostavat skitsofreniatasoa suhteessa Toivosen modernin urbaaneihin tutkielmiin kaupunkisuunnittelusta ja elintilasta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave & the Bad Seeds vs. Grinderman

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Australialainen Nick Cave perusti yhtyeensä Melbournessa vuonna 1983. Cave ja Mick Harvey tunsivat toisensa The Birthday Partysta ja muodostivat vuonna 1996 mukaan tulleen Warren Ellisin kanssa ryhmän ytimen. Laatulevyjä syntyi debyytti From Her to Eternitystä aina uusimpaan albumiin Dig, Lazarus, Dig!!!:iin.

Sitten? Grinderman syntyi Bad Seedsin jäsenistä vuonna 2006. Yhtyeen nimi oli alkuun Mini Seeds, ja motiivina oli paeta emoyhtyeen valtavaa taakkaa. Ensimmäisen albumin biisit Cave oli säveltänyt Bad Seedsin kiertueella vuonna 2005 kitaralla, jota hän harvoin käytti. Syntynyt materiaali oli raakaa ja The Birthday Partyn kolkkoudesta paikoin muistuttavaa. Yhtye on lämpännyt Caven soolokeikkoja, mutta vetää yleisöä yksinkin. Viimevuotinen Grinderman 2 sai ylistystä laajalti, ja yhtyeen esityksissä on sellaista likaisen vanhan miehen pitelemätöntä panovoimaa, jollaista Bad Seedsiltä on kai turha odottaa.

Mikä yhdistää? Grindermanin muoto on garagempi, psykedeelisempi ja likaisempi, mutta ytimestä löytyy sama lyyrinen kultakaivo.

Kumpi voittaa? Epäreiluun kysymykseen epäreilu vastaus. Bad Seeds on pakahduttavan hieno orkesteri, mutta Grinderman yksinkertaisesti hauskempi.

Skitsofreniaprosentti? 30 %. Grinderman on skitsofreenistä musiikkia, mutta Caven hahmon tuntien se ei liene valtava yllätys.

Video ei ole enää saatavilla

Future Sound of London vs. Amorphous Androgynous

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Pitkän linjan konemusiikki-instituutio Future Sound of London on vuodesta 1988 lähtien työntänyt lusikkaansa jos jonkinlaiseen soppaan, ambientista triphopiin ja breakbeateihin sekä elokuvasta tietokoneanimaatioihin.

Sitten? Koska varsinkin alkuaikojen brittiläisessä rave-kulttuurissa oli vahva annos psykedeliaa, olivat kokeilut psykedeelisen rockin parissa aika luonnollinen kehitysaskel. Tätä tarkoitusta varten syntyi Amorphous Androgynous.

Mikä yhdistää? Amorphous Androgynous imee vaikutteensa bongista, johon on tungettu psykedeelistä rockia 1960-luvulta 1990-luvun Manchesteriin. Sen musiikillinen arvo onkin ehkä suurimmillaan psykedelian arkistoijana ja saarnamiehenä, eli muiden tekeleitä ihmisten tietoisuuteen savuna puhaltavana kollektiivina.

Kumpi voittaa? Future Sound of London on kahdesta projektista monella tapaa vakuuttavampi.

Skitsofreniaprosentti? 40 %. Vaikka nämä kaksi projektia tulevatkin selkeästi samasta, valtavasta, stratosfäärissä kuplivasta päästä, musiikillisesti niillä on usein varsin vähän yhteistä.

Video ei ole enää saatavilla

Ozric Tentacles vs. Eat Static

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? 1980-luvun lopun vagabondin uushippeyden olennainen inkarnaatio. Steve Hillagen kaikki aviottomat crusty-lapset samassa keikkabussissa. Loputtomia kitarajameja ja loputtomia kiertueita. Progeilustaan huolimatta Ozrics ei ole koskaan täysin istunut retroilevan pitkätukkarokkibändin muottiin: vuoden 1991 albumi Strangeitude ja single Sploosh! jopa flirttailivat elektronisen tanssimusiikin ja dubin kanssa.

Sitten? Vuonna 1994 rumpali Merv Pepler ja kosketinsoittaja Joie Hinton jättivät bändin omistautuakseen kokopäiväisesti hauskanpitoprojektilleen Eat Staticille, joka aiemmin oli hoitanut keikoilla lämppäriaktin virkaa. Kaksikon intohimona oli luoda mahdollisimman härskiä psytrancea. Ideoita on tuntunut riittävän: esimerkiksi kornit samplet ja maailmanmusiikkivaikutteet kuuluivat repertuaariin jo ennen kuin Simon Posfordin kaltaiset artistit aloittivat genrekliseiden yliviljelyn.

Mikä yhdistää? Molemmat yhtyeet istuvat yhtä hyvin hippikommuunin rantajuhliin Goalla kuin Stonehengessä järjestettäviin talvipäivänseisausbileisiinkin. Tilannetajuttomuus ratkaisee – mahtoiko yleisökään erottaa keikkojen alkuja ja loppuja Eat Staticin vielä lämmitellessä Ozricsia?

Kumpi voittaa? Eat Static pärisee, mutta Ozric Tentaclesilla on kliinisten tutkimusten mukaan jonkin verran vähemmän neurotoksista potentiaalia. Kohtuullisina annoksina yhtyeen musiikin käytön pitäisi vielä olla turvallisuuden rajoissa, mutta tarkkaile silti hygieniaasi.

Skitsofreniaprosentti? 48 %. Avaruusrock ja metsätrance eivät lopulta ole henkisesti niin kaukana toisistaan, vaikka yhdistelmä omituiselta kuulostaakin. Jo 1980-luvulla Egeanmeren beachpartyjen taustalla soivat  sekaisin Hawkwind ja syntsapop ennen kuin kukaan oli edes kuullut acid housesta. Eat Staticin sikiäminen emobändistään oli vain ajan kysymys.

Video ei ole enää saatavilla

Front Line Assembly vs. Delerium

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Bill Leebin perustama kanadalainen industrial- ja
EBM-projekti, jonka 1990-luvun alun albumit vaikuttivat oleellisesti vuosikymmenen
teolliseen metelöintiin.

Sitten? Vastapainona Front Line Assemblyn ahdistavalle räimeelle Leeb alkoi
bändikollegansa Rhys Fulberin kanssa julkaista rinta rinnan emobändin
levyjen kanssa ambienteja instrumentaalilevyjä, joiden pohjavire oli
kuitenkin genren valtavirtaa goottisempi ja synkempi. Vuoden 1997
Karma-albumilla Delerium muutti linjaansa ottamalla mukaan nimekkäitä
naisartisteja, kuten Lisa Gerrardin ja Sarah McLachlanin kujertamaan
levyilleen. Tulos muistutti masennusdiagnoosin saanutta Enigmaa.

Mikä yhdistää? Elektroninen ja kokeellinen soundi, varsinkin
varhaislevyillä.

Kumpi voittaa? Front Line Assemby, sillä Deleriumin albumeita on vaivannut
aluksi itsetarkoituksellinen kokeellisuus ja myöhemmin taipumus
hissimusisointiin.

Skitsofreniaprosentti? 49%. Jos Leeb ja Fuller olisivat yrittäneet
yhdistää musiikissaan kunnianhimonsa eri puolet, kyseinen projekti olisi
varmasti tehnyt Front Line Assemblyä ja Deleriumia parempia levyjä.

Video ei ole enää saatavilla

Kumikameli vs. Eläkeläiset

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Kumikameli perustettiin vuonna 1986. Joensuulaisyhtye ei suinkaan keksinyt äkkiväärää, kimuranttia suomirockia, jonka perinnettä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa YUP, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Eläin, mutta kitaroita välttelevällä instrumentaatiollaan ja häiriintyneillä teksteillään se löi siihen oman, jäljittelemättömän leimansa.

Sitten? Kumikamelin jäsenet perustivat Eläkeläiset vuonna 1993. Yhtyeen konsepti oli yksinkertainen: soittaa suomenkielisiä versioita kansainvälisistä jättihiteistä humppaversioina. Vei noin kahdeksan sekuntia ennen kuin Eläkeläisistä oli tullut suositumpi kuin Kumikamelista voisi milloinkaan tulla.

Mikä yhdistää? Äkkiväärä, pohjoiskarjalainen ”huumori” ja tietty hermoja raastava vittumaisuus on ollut aina oleellinen osa molempia orkestereja. 2000-luvun mittaan bändit ovat kasvaneet musiikillisesti kauemmas toisistaan, kun Kumikamelin musiikkiin on hiipinyt yhä enemmän metallisia sävyjä.

Kumpi voittaa? Kumikamelilla on vannoutuneet faninsa, mutta Eläkeläiset on aina Eläkeläiset. Vaikka umpikännistä jenkkarekkaa pitäisi miten junttimaisena ja väljähtyneenä vitsinä, ei sille voi olla hykertelemättä harrastamatta ankaraa itsepetosta.

Skitsofreniaprosentti? 52 %. Vaikka yhtyeissä on henkisesti paljon samaa, nostaa Eläkeläisten odottamaton maailmanmenestys skitsofreniaprosentin kunnioitettaviin lukemiin.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo ja Ankkuli vs. Kari Peitsamo Revival

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? Vuosina 1977–81 vaikuttanut Kari Peitsamo ja Ankkuli oli yhtyeenä enemmän idea kuin todellisuutta. Bändi keikkaili harvoin, ja monilla Ankkulin nimiin laitetuilla levyillä esiintyi yksin Kari soittaen akustista kitaraa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Pelle Miljoonaa pyytämästä yhtyettä lämppärikseen Matkalle tuntemattomaan -kiertueelle talvella 1981–82.

Sitten? Kahden keikan jälkeen Peitsamo huomasi, ettei punkia odottanut yleisö jaksanut yhtyeen hajanaisia ja sisäänpäinkääntyneitä kappaleita. Niinpä suunta muuttui lennosta kesken kiertueen: Peitsamo käänsi nipun Creedence Clearwater Revivalin klassikoita suomeksi ja treenasi kappaleet yhtyeen kanssa. Jo kiertueen kolmannella keikalla lavalle asteli Kari Peitsamo Revival. Revivalista kasvoi nopeasti suosittu yhtye ja toisena singlenä julkaistu Onnenpoika (Fortunate Son) toi Peitsamolle hänen uransa ainoan listaykkösen. Myöhemmin yhtyeen repertuaari laajeni myös Status Quon ja Led Zeppelinin versiointiin. Kolmen vuoden intensiivinen kiertäminen kuitenkin poltti loppuun sekä Karin että yhtyeen. Vuonna 1984 Peitsamo hajotti yhtyeen pysyvästi ja palasi omaan, vapaampaan ilmaisuunsa.

Mikä yhdistää? Ankkulilla ja Revivalilla olivat samat soittajat, vaikka sitä ei levyltä aina uskoisi. Eikä Creedencen versioiminen ollut ihan uutta: jo Jatsin syvimmällä olemuksella (1977) ollut yhtyeen nimikkobiisi Ankkuli oli versio CCR:n Walking on the Waterista.

Kumpi voittaa? Kari Peitsamo Revival oli varmasti armoitettu keikkajyrä, mutta kuka valitsisi Onnenpojan yli Kauppaopiston naisten?

Skitsofreniaprosentti? 76 %. Vaihdos omaehtoisesta taideyhtyeestä jytäpumpuksi oli suuri askel niin yleisölle kuin yhtyeelle.

Video ei ole enää saatavilla

The Bronx vs. Mariachi El Bronx

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? New Yorkin pohjoisimman kaupunginosan mukaan nimetty The Bronx perustettiin mantereen toisella puolella, Los Angelesissa vuonna 2002. Kolmella ensimmäisellä albumillaan kvartetti opittiin tuntemaan pätevänä, Black Flagin, Stoogesin ja Motörheadin hengessä kaahaavana hardcorepunkyhtyeenä.

Sitten? Elokuussa 2006 The Bronx kutsuttiin televisio-ohjelmaan soittamaan akustisia versioita kappaleistaan. Vastentahtoinen yhtye halusi tehdä jotain erilaista ja ryhtyi sovittamaan kappaleitaan erilaisiin tyyleihin – muun muassa meksikolaiseen mariachiin. Kipinä syttyi, ja jo huhtikuussa 2007 The Bronx tiedotti julkaisevansa kolmannen albuminsa yhteydessä myös neljännen, joka julkaistaisiin Mariachi El Bronx -nimellä ja sisältäisi mitäpä muutakaan kuin mariachi-musiikkia. Tämän vuoden elokuussa ATO Records julkaisi jo toisen Mariachi El Bronx -albumin, joka oli edeltäjänsä ja kolmen The Bronx -albumin tapaan nimetön.

Mikä yhdistää? Länsimaisen popmusiikin ystäville mariachi-torvien sydämeenkäyvä sointi lienee tullut tutuimmaksi Loven folkpsykedeliaklassikosta Alone Again Or tai arizonalaisen Calexicon levyiltä. Yhteyden löytäminen mariachin ja hardcorepunkin välille edellyttää siis poikkeuksellista mielikuvitusta.

Kumpi voittaa? Mariachi El Bronx, trumpetin tai sombreron etureunan mitalla. The Bronx on toki kelpo punkbändi, mutta kuitenkin vain yksi tuhansista.

Skitsofreniaprosentti? 83 %. Kovin paljon arvaamattomammin ei major-levy-yhtiön kiinnittämän punkbändin ura voi kehittyä. Pari prosenttiyksikköä on tosin rankaistava siitä, että bändi on sentään Kaliforniasta, joka on vain kivenheiton päässä mariachi-musiikin syntysijoilta.

Video ei ole enää saatavilla

Erikoistapaus!

The KLF vs. The Justified Ancients of Mu Mu, The Timelords, The JAMs

Video ei ole enää saatavilla

Ensin? The KLF oli yksi viime vuosituhannen lopun suuria kokonaistaideteoksia, jonka seikkailut musiikin, tekijänoikeuksien, metasekoilun, pilanteon ja käsitetaiteen viidakossa tuottivat lukuisia kuolemattomia kappaleita.

Sitten? Kukaan ei tiedä, miksi The KLF perustettiin. Vielä vähemmän kukaan tietää, miksi tavaraa julkaistiin niin monella nimellä.

Mikä yhdistää? The KLF:n ja sivuprojektien selvin ero lienee, ettei jälkimmäisten biiseissä musta nainen koskaan laula kirjaimia K, L ja F. JAMs on kenties teknompi kuin muut nom de guerret. Ei voi tietää!

Mikä voittaa? Kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Skitsofreniaprosentti? 0–100 %. Sellaiselle ihmiselle, joka osaa luokitella dubstepin eri alalajit bpm:n perusteella, KLF-projektien tavoissa prosessoida acid housen, teknon ja hiphopin soundeja on varmasti suuriakin eroja, mutta… niin: kaikki ovat osa yhtä suurta kudelmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Tästä lähtee joku ziljoonasta Peitsamon biisistä. Kuva: Tomi Palsa

Kari Peitsamo kertoi alkoholittoman oluttuopin äärellä Nuorgamille köyhyydestä, runoudesta ja Vedestä nousee kasvi -albumista. Peitsamon ja hänen tuotantonsa seesteisen merkkipaalun on määrä jatkaa tällä viikolla Albumiklassikot-konserttisarjaa.

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Tämä, joka soi tällä hetkellä! (Menee kysymään kahvilan myyjältä.) The Supremesin Run Run Run.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on paras kappale, jonka olet kirjoittanut tai levyttänyt?

”Kauppaopiston naiset, koska sillä maksetaan yhtiövastike.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Olisin suomen kielen opettaja. Opiskelin Tampereen yliopistossa suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta, mutta opinnot jäivät kesken, kun muusikonura vei mukanaan.”

Millainen on biisintekoprosessisi?

”Alitajuinen. Teen kappaleen nopeasti ja se syntyy helposti, mutta varmasti tätä edeltää jonkinlainen prosessi. Lisäksi olen kuunnellut pikkupojasta lähtien niin paljon musiikkia, että biisin formaatti on hyvin tuttu. Otsikko on tärkeä. Pidän itseäni kuitenkin enemmän runoilijana kuin säveltäjänä.”

Mikä on erikoisin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Vuonna 1978 tein kokeellisen levyn nimeltä Puinen levy, jota voisi kai kutsua avantgardeksikin. Epe’s Music Shop loukkaantui levystä niin paljon, että ei ottanut sitä myyntiin, koska piti sitä niin huonona. Itselleni levy ja sen tapa lähestyä musiikkia on tärkeä ja rakas. Se on kuin puhdistusnauha, jonka kuuntelun jälkeen on taas valmis kuuntelemaan muuta musiikkia uusin korvin. Se, kuinka aggressiivisen torjuvasti jotkut suhtautuivat, tuntui hassulta.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Helppo! Hurriganesin Good Morning Little Schoolgirlin. Se on sellainen sopivassa kännissä laulettava biisi. Ei kai kukaan selvinpäin ole karaokebaarissa?”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Köyhyys, kuolema ja naiset. Köyhyydellä tarkoitan kovia olosuhteita – puute ja niukkuus, jossa on epätoivon ulottuvuus, on inspiroiva perusta musiikin tekemiselle.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”John Lennon! Hän oli sekä esikuvani että henkinen oppi-isäni. Lennon oli aikaansa edellä muutenkin kuin musiikillisesti. Hän luotasi asioita koko sukupolven puolesta. Totuuden etsijä. Paul oli ehkä muusikkona pätevämpi ja lahjakkaampi, mutta Lennon oli ihmisenä ehdottomasti kiinnostavin ja syvällisin.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä musiikkityylin päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Räpin. Se on tylsää, eikä musiikkityyliin liittyvä aggressio vetoa.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Creedence Clearwater Revivalin Green Riveriä. Kuuntelin sitä viimeksi eilen. Tämä voisi olla jokin muukin CCR-biisi. He määrittävät rock’n’rollin edelleen parhaiten. Bändi on minulle jopa tärkeämpi kuin Beatles.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Beatlesin Beatles for Sale -albumin eka biisi No Reply. Se oli ensimmäinen lp-levyni. Vuosi oli 1964.”

Video ei ole enää saatavilla

Millä tavoilla musiikkibisnes muuttuu seuraavan kymmenen vuoden aikana?

”Levyjen myyntihän on romahtanut. Musiikkibisnes voi olla aikamoisissa vaikeuksissa ja liikevaihto saattaa laskea, jos ei löydetä korvaavia tapoja ja kanavia bisneksen tekemiseen. Sama homma on nähtävissä myös keikkojen osalta. Tarjontaa on niin paljon, ettei kovin moni bändi tai artisti enää nouse stadiontasolle. Kaiken kaikkiaan bisnes eriytyy, pirstoutuu, ja muuttuu entistä heterogeenisemmäksi.”

Tässä on päättynyt joku ziljoonasta Peitsamon biisitä. Kuva: Tomi Palsa

Mikä on hienoin saamasi kunnianosoitus?

”Leo Jokela Boozing Societyn vuosijuhlassa myönnetty kunniakirja. Otsikko on ’Kansainvälinen läpimurto skandinaavisella kielialueella’.”

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

”Nukkumalla.”

Mikä on Vedestä nousee kasvi -albumin merkitys sinulle?

”Levy syntyi sellaisessa vaiheessa uraani, että olin julkaissut yhden albumin, Jatsin syvimmän olemuksen, joka oli perinteinen bändilevy. Halusin tehdä akustisen albumin, ja Love Records -pomo Atte Blom antoi luvan laajentaa ilmaisuani siihen suuntaan. Albumi on ilmeeltään rauhallinen ja jopa pysähtynyt. Se oli ehkä hieman erikoinen julkaisu ympäröivässä musiikillisessa ilmastossa, punkin ja uuden aallon tulemisen keskellä. Oleellista oli, että tällä levyllä sain olla oma itseni.

Lyriikoiden kuvat liittyvät kesään. Ja se vesi ja kasvi, siinä vesi symboloi tuonpuoleista, toista maailmaa. Tuo otsikko statementina viehättää minua edelleen, ja olen siihen tyytyväinen. Tosin otsikolla on myös ironinen ulottuvuus. Siihen aikaan Eeva Joenpelto julkaisi kirjoja, joilla oli kolmisanaisia nimiä, kuten Vetää kaikista ovista ja Kuin kekäle kädessä. Ajattelin, että minä kans! Vedestä nousee kasvi! Siinä on luonteva ja selkeä kuva, joka on kuitenkin samaan aikaan erikoinen ja jännittävä. Tuo kuvaa ylipäätään luovaa prosessiani; siinä on mukana voimakas leikin, jopa sattuman elementti. Mutta jotta teksti jäisi elämään, sen täytyy resonoida jotenkin syvällisemmin. Ja sitä kutsutaan runoudeksi.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Pölvästi. En ole oikein koskaan päässyt Doorsiin kiinni. Eihän se nyt aivan paskaa ole, mutta ainoa idea Morrisonilla tuntui olevan, että kun olet tarpeeksi pitkään tarpeeksi kännissä, niin se vie sinut jonnekin. Että se olisi jonkinlaista shamanismia. Mutta se on vain juopottelua! Samaan hengenvetoon on sanottava, että Jim Morrison on inspiroinut minua pariinkin kappaleeseen. Hänen elämänsä oli kuitenkin tragedia ja meni hukkaan.”

Albumiklassikot: Kari Peitsamo plays Vedestä nousee kasvi ja Risto plays Aurinko aurinko plaa plaa plaa 10.11. Tampereen Klubilla, 11.11. Turun Klubilla ja 12.11 Helsingin Korjaamolla.

Televisio ei tappanut soittolistatähtiä.

Taas se on täällä: syksyn vittumaisin influenssavirus H3N2. Vaikka tautia vastaan taistelisi kierrepotkuin ja liekinheittimin, aina löytyy ihmisiä, jotka räkivät päin naamaa joko julkisessa kulkuvälineessä, kirjaston lukusalissa, baarin nurkkapöydässä tai käräjäoikeuden istunnossa. Oli tauti miten paha tahansa, nämä oman elämänsä bobflemingit eivät ikinä jää kotiin sairastamaan.

Syysflunssaan on onneksi olemassa useampikin lääke. Yksi niistä on televisio, joka juuri nyt tulvii kesätauolta palanneita kotimaisia reality-sarjoja. Mikäpä olisikaan parempi keino tappaa aikaa, aivosoluja ja bakteereja kuin katsella ahtaaseen tilaan tungettuja moniongelmaisia vammaisia, huippumalleiksi halajavia puhe- ja kävelytaidottomia dorkia tai Hjalliksen alaisiksi pyrkiviä selkäänpuukottavia sössöttäjätunareita. (Mervi, älä ole noin kiukkuinen, vaikka oletkin kipeä. Diili ja Huippis on hyviä ohjelmia. BB on… ohjelma sekin. Nuorgam on rakkauden media. Me rakastamme tv-viihdettä! t. yx vaan)

Tai mikäli haluaa esittää kultturellia humanistia, voi aina ilmoittaa katselevansa Teeman dokumentteja, joita kaikki sanovat katsovansa, mutta eivät kuitenkaan katso. (Me Nuorgamissa katselemme Teeman dokumentteja! t. sama)

Alla olevan Spotify-linkin takaa löytyy 26 tv-aiheista biisiä, joiden tahdissa voi virittäytyä haluamaansa televisionkatselutunnelmaan. Mukana on niin televisiota ylistäviä kuin sitä kritisoivia biisejä pääasiassa punkrockin ja postpunkin parissa ansioituneilta bändeiltä. Lista on koottu häpeilemättömän subjektiivisesti eli siltä löytyy vain yllekirjoittaneen korvaa miellyttäviä biisejä.

• Black Flag – TV Party
• Misfits – TV Casualty
• The Rezillos – Top of the Pops
• Pelle Miljoona & 1980 – TV
• Kari Peitsamo ja Ankkuli – Hesan telkkariin
• The Cramps – TV Set
• Ebba Grön – Tittar på TV
• Wire – Ex Lion Tamer
• Magazine – TV Baby
• Fall – A Lot of Wind
• Talking Heads – Found a Job
• Gang of Four – 5.45
• The Normal – T.V.O.D.
• The Damned – Idiot Box
• Skids – TV Stars
• The Dickies – I’m Stuck in a Pagoda with Tricia Toyota
• Bad Religion – Television
• Wavves – TV Luv Song
• Public Enemy – She Watch Channel Zero?!
• The Disposable Heroes of Hiphoprisy – Television, the Drug of the Nation
• Bruce Springsteen & The E Street Band – 57 Channels (And Nothin’ On)
• Dire Straits – Money for Nothing
• ZZ Top – TV Dinners
• The Handsome Family – All the TVs in Town
• American Music Club – Mom’s Tv
• Lou Reed – Satellite of Love

Skootteri vuosimallia 2008. Pantse Haapio (vas), Paavo Salo ja Kari.

Peitsamon edellisen viisivuotissuunnitelman hedelmät.

Viiden vuoden tauko levyjen julkaisemisen välillä ei ole epätavallinen tahti uransa neljännelle vuosikymmenelle ehtineille artisteille. Kari Peitsamolle viisi vuotta on kuitenkin pieni ikuisuus; siinä ajassa hän ehtii julkaista yhdeksän albumia.

Näistä kahdeksan parhaat palat (Suomen maaseutumusiikkiyhdistykselle Straight Perverts -yhtyeen kanssa levytetty The Unparalled Adventures of One Hans Pfaall jää valitettavasti välistä pois) on koottu Rocket Recordsin Juha Rantalan koostamalle tuplakokoelmalle.

Se on vain rokkia antaa hienon kuvan Peitsamon runosuonen ehtymättömyydestä. Kappaleiden aiheet ulottuvat pornoblondien vaaroista haikumaiseen kohtaamiseen kottaraisen kanssa.

Laulukieliä on kolme, taustabändejä kolme. Reilut puolet materiaalista on mies ja kitara -esityksiä. Näistä poiminnat vuosien 2009 ja 2010 valkealta ja mustalta levyltä ovat Karia nerokkaimmillaan. Bändipuolelta parhaiten svengaa Riston kanssa levytetty materiaali.

Kokoelmamuodosta hyötyvät omalla levyllään monotoniselta kuulostaneen Kari Peitsamon Skootterin kappaleet. Sekavalta Takaisin Itä-Saksaan -levyltä pelastettu En huoli lisävirtaa alakerrasta pääsee nyt arvoiseensa seuraan.

Neljästä uudesta kappaleesta paras on nerokkaasti tuotettu Kaikki miksaajat pitäisi ampua.

Rantalan kirjoittama hauska kronologia kertoo kuvaavasti Peitsamon vaikutuksesta koko Rocket Recordsin syntyyn. Hieman kyseenalaisena ratkaisuna voi sen sijaan pitää peräti neljän esityksen ottaminen mukaan From Toijala With Love -liveltä. Samat kappaleet kun löytyvät Danny Go Homea lukuun ottamatta kaikki studioversioina Peitsamon Love- ja Johanna-vuodet yhteen vetäneeltä Lähde autoiluretkelle Suureen Etelän kanjoniin -kokoelmalta.

Peitsamon faneja hemmotellaan kokoelmalle bonukseksi lisätyllä julkaisemattomalla studiosessiolla vuodelta 1995. Karin mittapuulla huomattavan tuotetut kappaleet päätyivät lopulta huomattavasti riisutumpina Before They Make Me Run -levylle.

Eniten tuotannosta saa potkua cajun-sävyjä hakeva Swamp Life. Rumpukoneella nakutettu The Pain taas on outo virhearviointi. Yhdeksän kappaleen joukko jää kuitenkin auttamatta muun kokoelman varjoon ja todistaa osaltaan, että Peitsamon on nykyään paljon rennompi ja hauskempi biisintekijä kuin puolitoista vuosikymmentä sitten.

91 Vai ei Kari vanhana ole yhtä hauska kuin ennen? Rohkenen olla päinvastaista mieltä. Kari Peitsamon Rocket-levymerkin tuotoksia sisältävä tuplakokoelma osoittaa helsinkiläistyneen Nokia-neron olevan edelleen hurjassa vedossa. Pakko-ostos Peitsamon musiikin ystäville.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamon 59. albumi on tuttua boogiejyräystä Vilunki 3000:n tuotannollisesta kosketuksesta huolimatta.

“It’s very long to the top of the bill / They pronounced me dead but I’m rocking still”

Kari Peitsamo on täällä taas, vaikka tuskinpa kukaan on ehtinyt julistamaan miestä kuolleeksi. Edellisestä levystä on kulunut vasta puolisen vuotta. Keikkoja Peitsamo tekee toistakymmentä joka kuukausi.

Legendaariselle yhdysvaltalaisroudarille omistettu In Memory of Rigger Dan on Suomen ahkerimman levyttäjän 59. pitkäsoitto ja sisältää 17 uutta sävellystä (joista yhden kaksi kertaa).

Miehen 2000-luvun levyjä kuunnelleille kiekolta ei juuri löydy yllätyksiä. Laulukielensä englanniksi vaihtanut Peitsamo käy kolmen soinnun boogieissa läpi tuttuja teemojaan paholaisista Charles Bronsoniin. Aatteitakaan ei unohdeta: työväenliike ja Jeesus saavat kipaleen kumpikin.

”I’m going back to Siuro / I’m going back to roots”

Levyn avainraidaksi nousee kuitenkin toisena kuultava Back to Siuro. Joku irvileleuka voisi tietysti kysyä mistä Peitsamo oikein kuvittelee palaavansa, kun ei mies koskaan niin kovin kauas ole juuriltaan lähtenytkään. Mutta kyse ei ole vain paluusta Karin juurille (vaikka miehen katalogista löytyvätkin muun muassa teokset Shanghaista Siuroon ja jopa Takaisin Siuroon).

Peitsamon viime vuosien tavoitteena tuntuu olleen luoda jonkinlaisia rockkappaleiden arkkityyppejä. Back to Siuro onkin niin puhdas esimerkki sata kertaa kuullusta rockkipaleesta, että sen kutsuminen sävellykseksi tuntuu liioittelulta.Tämä ei ole moite.

Kotivuillaan Peitsamo mainosti uutta albumiaan etukäteen levyksi, jonka kaltaista ei ole kuultu koskaan aiemmin. Hän ei olisi voinut olla enempää väärässä. In Memory of Rigger Dan on nimenomaan samanlainen kuin käytännössä jokainen koskaan tehty boogierock-levy. Ja juuri siksi se toimii. Ei pyörääkään tarvitse keksiä uudelleen.

Kappale toiseensa jälkeen kuunneltuna kiekko käy kuitenkin hieman puuduttavaksi. Karsiminen ei koskaan ole ollut Karin vahvuuksia, mutta muutaman heikomman linkin (esimerkiksi pippelivitsi Bedroom Snake Bluesin) jättäminen pois olisi parantanut kokonaisuutta.

”The time is right / Gone are the bad old days/ Here comes Dirty Lou / and his mutant slaves”

Vikkeläliikkeinen Peitsamo on ehtinyt 2000-luvulla levyttää jo kuuden eri orkesterin kanssa. Uutta levyä varten kasattu Road Hogs koostuu Sir-etuliitteen ottaneen Peitsamon lisäksi basisti Börje von Venomista (Hybrid Childrenin Jasse Salonen) ja rumpali The Hogista (monitoimimies Vallu Valpio).

Kaksikko osoittautuu erinomaiseksi komppiryhmäksi. Valpion positiivisesti primitiivinen komppi naulaa kappaleille tukevan pohjan ja joukon parhaana muusikkona Salonen pitää grooven kunnossa.

Peitsamo soittaa kuten aina ennenkin, mutta muutamiin kappaleisiin on haettu myös stuntkitaristi vetämään sooloja.

Levyn soundit ovat Peitsamon mittapuulla poikkeuksellisen huolitellut. Niistä vastaavat tuottaja Vilunki 3000 ja äänittäjä Stiletti-Ana. Kaksikko on kuitenkin ymmärtänyt pysyä taka-alalla. Ajoittain kuullut koskettimet ja avaruusmaiset ääniefektit eivät nouse esteiksi boogien polulle.

72Kari Peitsamo Road Hogsin albumi on iloisempi kuin Riston kanssa levytetty The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ ja rennompi kuin Straingt Pervertsin (eli Nakedin) kanssa tehty The Unparalled Adventures of One Hans Pfaal. Ja jos tunnet molemmat levyt pidät varmasti myös In Memory of Rigger Danista.

Ensimmäisessä osto-oppaassamme listaamme 50 aidosti tarpeellista kokoelmalevyä. Nämä kokoelmat ovat ehdottomasti paras tapa tutustua artisteihin, joiden tuotanto on niin laaja, epätasainen tai hankalasti saatavissa, että kuluttajan sormi menee helposti suuhun.

Kaikki listalla olevat levyt ovat yhden tai kahden levyn laajuisia kokoelmia. Bokseja ei siis joukosta löydy.

Mitä levyjä listalle mielestäsi kuuluisi? Anna kommenttisi jutun lopussa tai lähetä ehdotuksesi perusteluineen osoitteeseen antti@nrgm.fi, niin otamme sen huomioon, kun laadimme kokoelmalevyjen osto-oppaan toisen osan!

01Aphrodite’s Child:
Singles+ (2003)
Kreikan kauneimmat karvapeikot Vangelis ja Demis Roussos loivat huimaa psykedeliaa ennen soolouriaan, Vangelis elokuvasäveltäjänä ja Roussos euroiskelmän vaikuttavimpana vibratona. 37 kappaletta.
Kuuntele: It’s Five O’Clock.

02 The Associates:
Singles (2004)
Morrisseytä (William, It Was Really Nothing) ja Robert Smithiä (Cut Here) inspiroineen Billy Mackenzien teatraalinen skottipopyhtye on 1980-luvun alun taidepopin unohdettuja helmiä. 28 kappaletta.
Kuuntele: Party Fears Two.

03 Beastie Boys:
Anthology – The Sounds of Science (1999)
Uraauurtavan hiphoptrion tuplakokoelma huomioi hittien lisäksi yhtyeen rohkeat seikkailut jazzin ja hardcoren maailmassa. 42 kappaletta.
Kuuntele: Shake Your Rump.

04 Billy Bragg: Must I Paint You a Picture? (2003)
Sympaattisen folkpunk-laulajan kokoelma on tuplalevyllinen työväen asiaa. Braggin kappaleista ovat onnistuneita versioita tehneet muun muassa Kirsty Maccoll (A New England) ja Dubstar (St. Swithin’s Day). 40 kappaletta.
Kuuntele: Greetings to the New Brunette.

05The Brian Jonestown Massacre: Tepid Peppermint Wonderland (2004)
Ondi Timonerin DiG!-dokumentin huuruisten antisankarien parhaat. Kokoelman julkaisun aikaan bändillä oli vyöllään jo yhdeksän albumia ja vuori pienjulkaisuja. 38 kappaletta.
Kuuntele: Nevertheless.

06The Chameleons:Return of the Roughnecks (1997)
Manchesterin postpunksuuruuden majesteettiseen sointiin on kylvetty Interpolin ja Editorsin siemen. Kokoelman rajoitetulla erikoisversiolla on mukana harvinainen Tony Fletcher EP. 14 kappaletta.
Kuuntele: Second Skin.

07The Chills:
Heavenly Pop Hits – The Best of Chills (1995)
1980-luvun jälkipuoliskon helmeilevintä kitarapoppia tehneen uusiseelantilaisyhtyeen parhaat. Kokoelma kattaa yhtyeen uran neljän ensimmäisen albumin ajalta. 16 kappaletta.
Kuuntele: Pink Frost.

08 Cocteau Twins:
Stars and Topsoil (2000)
Kottikärryllisen levyjä julkaisseen dreampop-pioneerin kimaltavimmat kristallisoinnut näppärässä paketissa. Vuodet 1982–1990 kattavalla levyllä on biisejä kuudelta albumilta ja kuudelta EP:ltä. 18 kappaletta.
Kuuntele: Carolyn’s Fingers.

09 The Damned:
Smash It Up – The Anthology 1976–1987 (2002)
Lontoolaisbändin parhaat niin punk-, new wave- kuin goottikausiltakin. The Damnedin voi tänä kesänä nähdä Tammerfestissä ja Helsingin Tavastia-klubilla. 35 kappaletta.
Kuuntele: Smash It Up (Part 2).

10 Dead Can Dance:
Wake (2003)
Brendan Perryn ja Lisa Gerrardin maailmanmusiikkia, ambientia ja goottisävyjä yhdistäneen taiderockyhtyeen seitsemän albumia käsittävän tuotannon helmet yksissä kansissa. 26 kappaletta.
Kuuntele: Rakim.

11 Dead Moon:
Echoes of the Past (2006)
Fred Colen työtäpelkäämättömän garagepunktrion kokoelma on Nuggetsin veroinen aarreaitta, jonka julkaiseminen on yksi Sub Popin suurimmista kulttuuriteoista levy-yhtiön historiassa. 49 kappaletta.
Kuuntele: Ricochet.

12 The Divine Comedy:
A Secret History (1999)
Brittiläisen barokkipopparin Neil Hannonin yhtyeen ensimmäiset viisi albumia napakasti tiivistettynä. Rajoitetulla versiolla on mukana ansiokas, harvinaisuuksista koottu kakkoslevy. 17 kappaletta.
Kuuntele: National Express.

13 Donovan: Troubadour –
The Definitive Collection 1964–76 (1992)
Linjakas tuplakokoelma kattaa skottilaulajan uran helmet alkuvaiheen folk-laulelmista pehmopsykedelian klassikoiden kautta 1970-luvun lempeään aikuispoppiin. 44 kappaletta.
Kuuntele: Wear Your Love Like Heaven.

14The Durutti Column:
The Best of the Durutti Column (2004)
Manchesterin kitaravelhon Vini Reillyn levyt ovat niin hankalasti saatavilla, että hänen tuotantoonsa tutustuminen kannattaa aloittaa tästä erinomaisesta tuplasta. 30 kappaletta.
Kuuntele: Otis.

15Eels: Meet the Eels – Essential, Vol. 1 1996–2006 (2008)
Mark ”E” Everettin melankolisimmat poplaulut mainion bonus-dvd:n höystäminä. Tsekkaa myös harvinaisuuksista koottu rinnakkaisjulkaisu Useless Trinklets! 24 kappaletta.
Kuuntele: Susan’s House.

16 Erasure: Pop! 20 Hits (1992)
Aliarvostetun syntikkapopduon kaikki olennainen löytyy tältä kokoelmalta. Vuonna 2009 julkaistulla Pop! 40 Hits -kokoelmalla biisien keskimääräinen taso on huomattavasti heikompi. 20 kappaletta.
Kuuntele: A Little Respect.

17 Felt: Absolute Classic Masterpieces (1992)
Belle & Sebastianin Stuart Murdochin suosikkiyhtye julkaisi 1980-luvulla kymmenen albumia ja kahdeksantoista singleä, joiden kaikkien a-puolet löytyvät tältä vaatimattoman näköiseltä kokoelmalta. 18 kappaletta.
Kuuntele: The Day the Rain Came Down.

18 The Field Mice:
Where’d You Learn to Kiss That Way (1998)
Sarah Recordsille levyttänyt tweepopin kulttinimi saa arvoisensa kohtelun tällä tupla-albumilla. Sisältää muun muassa Saint Etiennen versioiman Kiss and Make Upin. 36 kappaletta.
Kuuntele: Canada.

19 Grandmaster Flash, Melle Mel & The Furious Five:
The Definitive Groove Collection (2006)
Hiphopin pioneeriryhmän albumit ovat epätasaisia ja vaikeasta saatavissa, joten levyhyllyyn kannattaa hankkia alkajaisiksi tämä Rhino Recordsin tupla. 23 kappaletta.
Kuuntele: White Lines (Don’t Do It).

20 Guided by Voices: The Best of Guided by Voices – Human Amusements at Hourly Rates (2003)
Noin 74 500 albumia julkaisseen surinarockjumalan kokoelma tarjoaa vain kurkistuksen Robert Pollardin maailmaan – mutta edes sen. 32 kappaletta.
Kuuntele: I Am a Tree.

21 Richard Hell: Spurts – The Richard Hell Story (2005)
New York -punkin pioneerin ura The Neon Boysista Televisionin ja Voidoidsin kautta Sonic Youthin Thurston Mooren ja Steve Shelleyn sekä Gumballin Don Flemingin kanssa perustettuun Dim Starsiin. 21 kappaletta.
Kuuntele: Baby Huey [Dim Stars].

22 Daniel Johnston: The Late Great Daniel Johnston – Discovered Recoverd (2004)
Outsider-laulajan ”hitit” sekä alkuperäisinä että tunnettujen fanien, kuten Tom Waitsin, The Flaming Lipsin, Beckin ja TV on the Radion, versioina. 36 kappaletta.
Kuuntele: True Love Will Find You in the End.

23 Grace Jones: 20th Century Masters – The Millennium Collection (2003)
Kaikki olennainen rautamatamin erittäin epätasaiselta uralta. 20th Century Masters on Essentialin tapaan muutenkin kokoelmasarja, johon voi yleisesti ottaen luottaa. 11 kappaletta.
Kuuntele: My Jamaican Guy.

24Kollaa Kestää: Kokonaan – Jäähyväiset aseille (1995)
Tampereen ja kenties koko Euroopan sympaattisimman punkbändin koko tuotanto, joukossa Magazine-laina Syksy (Shot by Both Sides) ja Liisa Tavin tunnetuksi tekemä Jäähyväiset aseille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Kirjoituksia kellarista.

25 The Left Banke: There’s Gonna Be a Storm – The Complete Recordings 1966–1969 (1992)
Walk Away Reneen säveltänyt barokkipopyhtye on pakollinen tutustumiskohde kaikille Lovensa ja The Zombiesinsa ahmineille. 26 kappaletta.
Kuuntele: Pretty Ballerina.

26 Mana Mana:
Complete… kaikki (1996)
Kaikki, mitä Joensuun ja Suomen synkin yhtye ehti äänittää ennen keulahahmonsa Jouni Mömmön itsemurhaa. Sisältää muun muassa omaleimaisen version Neljän ruusun kappaleesta Suikki! 18 kappaletta.
Mana Mana: Totuus palaa.

27 New Order: Singles (2005)
Lukuisista vuosien varrella julkaistuista New Order -kokoelmista ylivoimaisesti asiallisin. Varo etenkin sortumasta vuonna 2002 julkaistuun tynkäkokoelmaan International! 31 kappaletta.
Kuuntele: Bizarre Love Triangle.

28 Noitalinna Huraa!: Riittäähän noita linnassa (1997)
Otsikkonsa ankeasta sanaleikistä huolimatta mainio pikakurssi neljä albumia julkaisseen peräseinäjokelaisyhtyeen herkkään ja fantastiseen maailmaan. 21 kappaletta.
Kuuntele: Sirkus.

29 Orchestral Manoeuvres in the Dark: Messages – Greatest Hits (2008)
Paljon muutakin kuin Enola Gayn tehnyt OMD oli ennen kaikkea singlebändi, joten tämän parempaa tutustumistapaa yhtyeeseen ei ole eikä tule. 20 kappaletta.
Kuuntele: Messages.

30 Kari Peitsamo: Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin (2003)
Hullukaan ei lähde perkaamaan nokialaisartistin tuotantoa albumi albumilta, kun vaihtoehtona on hankkia tämä erinomaisen kattava tuplakokoelma. Sisältää peräti 68 (!) kappaletta.
Kuuntele: Pallo.

31 Penguin Café Orchestra: Preludes, Airs & Yodels (1996)
Kamarimusiikki, folk ja musique concrète kohtaavat viehättävällä ja maanläheisellä tavalla tällä englantilaisyhtyeen retrospektiivilla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Perpetuum Mobile.

32 Pet Shop Boys:
Discography (1991)
Aina ja ikuisesti paras Pet Shop Boys -kokoelma, vaikkakin vain yhden levyn laajuinen. Discography on lähtölaukaus rakkaudelle, josta ei ole paluuta. 18 kappaletta.
Kuuntele: Left to My Own Devices.

33 Prefab Sprout: 38 Carat Collection (1999)
1980-luvun fiksuimman brittipopbändin kokoelma on rakenteeltaan esimerkillinen: ykköslevyllä kaikki singlet, kakkoslevyllä albumiraitojen parhaat. Täyttä timanttia. 38 kappaletta.
Kuuntele: Goodbye Lucille #1.

34 Radiopuhelimet:
Varmaa hapuilua 1987–2002 (2006)
Sahatkaa! Oulun, Suomen ja koko maailman suoraselkäisimmän kitararockpartion ensimmäiset viisitoista vuotta timanttiseksi tuplakokoelmaksi puristettuna. 42 kappaletta.
Kuuntele: Jäämeri.

35 Saint Etienne: London Conversations (2008)
Tanssipopyhtyeen parhaat kahdella levyllä, jotka molemmat muodostavat oman, bändin siihenastisen uran kattavan kronologisen kokonaisuutensa. 36 kappaletta.
Kuuntele: Nothing Can Stop Us.

36 Screaming Trees:
Ocean of Confusion – Songs of Screaming Trees 1989–1996 (2005)
Kattava kokoelma grungesuosikin huippuvuosista. Bändin varhaisvaiheisiin voi tutustua Anthology: SST Years 1985–1989 -kokoelman avulla. 19 kappaletta.
Kuuntele: Alice Said.

37 Sisters of Mercy: A Slight Case Of Overbombing, Greatest Hits Vol. 1 (1993)
Goottirockyhtyeen singlet muodostavat kivikovan kokonaisuuden. Yhtyeen varhaistuotantoon voi tutustua Some Girls Wander by Mistake -kokoelman avulla. 12 kappaletta.
Kuuntele: Lucretia My Reflection.

38 Slowdive:
Catch the Breeze (2004)
Tuplalevyllinen shoegazingin sulosointuja kolme studioalbumia ja paksun tukun EP-levyjä tehtailleelta brittiyhtyeeltä, jonka levyjä ei kaupoista helposti löydä. 25 kappaletta.
Kuuntele: Alison.

39 Patti Smith:
Land 1975–2002 (2002)
Erinomainen oikoreitti punkin hovirunoilijattaren monipolviseen uraan. Ykköslevyltä löytyvät hitit, kakkoslevyltä harvinaisuudet. 30 kappaletta.
Kuuntele: Frederick.

40 Sparks:
Profile – The Ultimate Sparks Collection (1991)
Rhinon taatulla asiantuntemuksella koottu tupla on erinomainen pikakurssi kummajaismaisen popduon ensimmäiseen kahteen vuosikymmeneen. 40 kappaletta.
Kuuntele: Amateur Hour.

41 Stereolab:
Serene Velocity (2006)
Näppärin aloittelijan opas taidepopyhtyeen mahdottoman laajaan tuotantoon. Nälkäiset voivat sijoittaa rahansa suoraan Oscillons from the Anti-Sun -boksiin. 16 kappaletta.
Kuuntele: Cybele’s Reverie.

42 Swervedriver: Juggernaut Rides ‘89-’98 2CD (2005)
Aliarvostetun vaihtoehtorockyhtyeen ura kiteytyy kristallinkirkkaasti tällä tuplakokoelmalla. 33 kappaletta, joista kuuttatoista ei löydy bändin levyiltä.
Kuuntele: Duel.

43 Teenage Fanclub: Four Thousands Seven Hundred and Sixty-Six Seconds –
A Short Cut to Teenage Fanclub (2003)
Lähes aukoton best of melodisen skottibändin tuotannosta. Pakkohankinta jo Did I Say -biisin takia! 21 kappaletta.
Kuuntele: Mellow Doubt.

44 The The: 45 RPM – The Singles of The The (2002)
Älykkään brittipopin maestron Matt Johnsonin olennaisimmat kappaleet bändin kuudelta albumilta alkuperäisinä ja 12-tuumaisilla julkaistuina remix-versioina. 23 kappaletta.
Kuuntele: Uncertain Smile.

45 The Triffids: Wide Open Road – The Best of The Triffids (2010)
Dominon parrasvaloihin palauttama australialaisyhtye kuuluu
1980-luvun hienostuneen kitararockin vaiettuihin suuruuksiin. 18 kappaletta.
Kuuntele: Beautiful Waste.

46 Visage: Fade to Grey –
The Best of Visage (1994)
Epätasaisia albumeja tehneen syntikkapopyhtyeen olennaisimmat hetket mahtuvat tälle napakalle, vuoden 1983 kokoelmasta laajennetulle best-ofille. 12 kappaletta.
Kuuntele: Fade to Grey.

47 Scott Walker: Boy Child – The Best of Scott Walker 1967–1970 (1990)
Mestaribaritonin omat sävellykset viideltä ensimmäiseltä sooloalbumilta muodostavat huimaavan kokonaisuuden. 20 kappaletta.
Kuuntele: The Seventh Seal.

48 X: The Best – Make the Music Go Bang! (2004)
Rhinon asiantuntemuksella koottu tuhti tupla niputtaa yksiin kansiin viisitoista vuotta parasta Kalifornia-punkia. Muuta ei John Doen koplalta tarvitse. 46 kappaletta.
Kuuntele: Johny Hit and Run Paulene.

49 Yello: Essential (1992)
Euroopan eksentrisimmän ja viiksekkäimmän elektropopduon hittikokoelma on hämmästyttävästi myös yhtyeen yhtenäisin albumikokonaisuus. Omituiselle ystävällesi. 16 kappaletta.
Kuuntele: Bostich.

50 Yo La Tengo: Prisoners of Love – A Smattering of Scintillating Senescent Songs 1984–2003 (2005)
Kaikki oleellinen New Jerseyn nukkavieruilta indiepopveteraaneilta. Saatavilla myös harvinaisuuskokoelmalla laajennettuna triplalevynä. 26 kappaletta.
Kuuntele: From a Motel 6.