Road Hogs, kolme tähteä.

Kari Peitsamo on taas tehnyt uuden levyn. Mutta voiko sen kuitata kolmella tähdelllä?

Tuskin olin ehtinyt kuunnella Peitsamon uusinta levyä, kun kollega laittoi minulle linkin siitä 3/5 tähteä-blogiin kirjoitettuun arvioon. Se kuului kokonaisuudessaan:

”Kari Peitsamo on pitkästä aikaa tehnyt levyn. 3/5”

Vitsi nauratti hetkisen, mutta loppujen lopuksi se menee ohi maalin. Peitsamon syyttäminen liiallisesta tuotteliaisuudesta on kuin moittisi Michael Giraa siitä, että Swans soittaa liian kovaa.

Hurja tuotantotahti ei ole Peitsamon taiteen sivuote. Se on se mistä hänessä on kysymys.

Hurja tuotteliaisuus mahdollistaa jokaisen idean levyttämisen sen kummemmin asiaa pohtimatta. Peitsamo todistaakin jälleen kerran, ettei mikään laulunaihe ole liian iso tai pieni.

Seitsemääntoista kappaleeseen mahtuu Butter Chickenin ylistys, kertomus 16 vuotta sellissään lojuneesta vankipolosta, J.J. Cale -tribuutti, tarina kiinalaisesta lääketieteestä ja Speden saluunasta, jossa Volvo Markkanen on vähällä joutua poliisin satimeen. Noin muun muassa.

Välillä ollaan syvällä mielikuvitusmaailmassa – helsinkiläistynyt Peitsamo tuskin haaveilee pakenevansa paskatyön ikeestä takametsään – mutta kappaleesta En tahdo olla lentävä Karin urasta kiinnostunut voi jopa saada viitettä miehen tulevaisuudensuunnitelmista.

Kari jatkaa myös Kitarani haluaa rakastella äitiäsi rajusti -levyltä (2012) tuttua vanhojen kappaleidensa versiointia. Tällä kertaa kierrätykseen pääsee Esa Palosaaren laulusuorituksella terästetty keikkasuosikki Peer Günt ei saa lopettaa. Veto toimii huomattavasti paremmin kuin viime albumin sieluton uudelleenlämmittely Kauppaopiston naisista.

Palosaari on myös säveltänyt kaksi levyn kappaleista, rallit Minkäpä tyttö sille voi ja Nimeni on Jukka. Ainakaan itse en olisi erottanut niitä Karin sävellyksistä, ellei asiaa olisi kirjoitettu kansivihkoon. Samalla lailla huomaamatonta on rytmityhmän (liian hieno typo korjattavaksi, jääköön historiaan – edit. huom.) vaihtuminen: rummuissa on Harri Mäkinen ja bassossa Sidi Selin. Miehitys on vuodesta 2011 toimineen Roadhogsin kolmas.

Mutta onko Pahat ovat jälleen täällä sitten laadultaan sen ”3/5 tähteä”. Kyllähän se on, mitä nyt päälle puolikkaan hyvän mielen lisää. Karin musiikista pitävä pitää varmasti tästäkin, muiden kannattaa etsiä muuta kuunneltavaa.

70 Mikään ei ole liian suurta tai pientä laulunaiheeksi Kari Peitsamon 63. levyllä. Mikäs sen hauskempaa.

Video ei ole enää saatavilla

Road Hogs, vasemmalta oikealle Sande, Miki ja Kari.

Peitsamon boogiet kulkevat tuttuja raiteita ja sanoitukset kuulostavat jälleen siltä, että ekalla idealla mennään. Mittaa on tiiviit 36 minuuttia.

Vanhojen hittien levyttäminen uudelleen on yleensä huono ajatus. Artistit usein itsekin suhtautuvat siihen hieman nolostellen, minkä vuoksi uudet versiot tehdään yleensä hyvästä syystä, kuten hyväntekeväisyyslevyille, duettona toisten tähtien kanssa tai juhlapäivän kunniaksi.

Läpimurtohittinsä Kauppaopiston naiset uudelleen levyttänyt Peitsamo ei tee poikkeusta. Kappaleen uusi levytys on ”35-vuotisjuhlaversio” ja sillä on vierailevana taustalaulajana Sipe Santapukki.

Poikkeusta ei tee myöskään versio itsessään. Kauppaopiston naisten uusi versio ei pääse lähellekään vuoden 1977 tulkinnan iloa ja rentoutta. Alkuperäisen kruunaava bassosoolokin on menty korvaamaan kitaralla. Buu.

Muiden 13 kappaleen verran Kitarani haluaa rakastella äitiäsi rajusti jatkaa siitä, mihin alkuvuonna julkaistu Rautahepo jäi. Parin soinnun boogiet kulkevat tuttuja raiteita ja sanoitukset kuulostavat jälleen siltä, että ekalla idealla mennään. Mittaa on tiiviit 36 minuuttia. Wham Bam Thank You Mam!

Peitsamo ei olisi Peitsamo, elleivät laulut kattaisi kaikkea kalakukosta Kongoon. Näennäistä rentoutta varjostavat jälleen synkät pilvet. Murha mutapainimaratonissa pohtii ihmiskunnan pahuutta. Ja vain herra auttaa voi kertoo näkökulmansa jo otsikossa.

Mieleenpainuvia oivalluksia on kolme. Niistä ensimmäinen on Topper-lehdestä napattu rouhea kansitaide ja toinen sen aistikkaaseen maailmaan hyvin sopiva nimiraita.

”On yö usva meren ylle laskeutuu
Maisemaa valaisee verenpunainen kuu
Kitarani haluaa rakastella äitiäsi rajusti
Naamioitu ratsastaja korvaasi lausuu”

Kolmas ilonaihe on levyn loppuun jätetty Keskustan hymni, joka oli alun perin tilaustyö Keskustapuolueen puheenjohtajavaalia ennakoineeseen A-reportaasiin. Siinä Peitsamo todistaa osaavansa runoilla paatoksellista poliittista runoutta myös muille kuin kommunisteille.

”Laulu nälkämaan on laulu lähiöiden myös
Maamies kylväjä tai pankkivirkailija työs
Yhdessä me oomme taas täynnä tarmoa
Herra jakaa tuomion mut myöskin armoa

Ei Suomi nouse ilman vahvaa keskustaa
Ei keskusta oo vahva ilman johtajaa
Ken vastuun ottaa ohjaa ja visio
Niin että maa tää isien uuteen loistoon nousta voi”

Kappale vakuutti paitsi kuulijan myös tekijänsä. Peitsamo maksoi toukokuussa keskustan jäsenmaksun päästäkseen äänestämään Paavo Väyrystä puolueen johtoon neuvoa-antavassa jäsenäänestyksessä. Hän ilmoittaa olevansa silti edelleen kommunisti.

64 Turhaa Kauppaopiston naisia lukuun ottamatta Kari Peitsamon 62. levy on tutun turvallista Peitsamoa. Haters gonna hate, mutta faneilla on hauskempaa.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo, ahkera ja aiempaa alakuloisempi nokialainen.

Rautahepo on Kari Peitsamon kuudeskymmenesensimmäinen levy. Samalla se on toinen Road Hogs -nimen alla julkaistu.

Nimeä lukuun ottamatta kyseessä on kuitenkin koko lailla eri yhtye kuin edellisellä, In the Memory of Rigger Dan -albumilla. Edellisen taustaryhmän Hog ja Börje von Venom eli Vallu Valpio ja Jasse Salonen ovat vaihtuneet Vanity Ink -basisti Miki Peltolaan ja veteraanirumpali Sande Vettenrantaan. Taakse ovat jääneet myös tuottaja Vilunki 3000 ja hänen myötään surinat ja muut efektit.Kun laulukielikin on vielä vaihtunut Suomeksi, muistuttaa uusi Road Hogs oikeastaan enemmän Kari Peitsamon Skootteria kun edellistä Road Hogsia.

Tyylilajina on Peitsamon bändihankkeista tuttu muutaman soinnun boogie, jossa kappaleet juntataan läpi sen kummemmin hienostelematta. Uusi Road Hogs soittaa varmasti, ja suurin osa kappaleista etenee kuin otsikon Rautahepo ikään. Yhtye jää kuitenkin suosiolla solistinsa taustalle, lukuun ottamatta Valkoakaasioiksi nimettyä 80 sekunnin rumpusooloa (joka taitaa olla lajissaan Peitsamon levyjen ensimmäinen).

Tekstittäjänä Peitsamo todistaa jälleen kerran monipuolisuuttaan. Levyllä lauletaan niin Telefunkenin televisioista, holkkitupakasta kuin Jaska Jokusestakin. Välillä varoitellaan Nyrkkeilyn vaaroista ja pohditaan kioskia pyörittäneen Kiinalaisen kiristäjän dilemmaa. Viime vuosina Peitsamon tuotannossa kuulunut kristillinen teemakin on mukana viimeisessä, soolona esitetyssä kappaleessa, jossa Pääsiäisen ihme vertautuu maanalaiseen armeijaan.

Tekstien tarkempi luenta paljastaa kuitenkin oudon synkän pohjavireen. Nimikappaleessa halutaan heittäytyä 16 tonnin rautahevon alle, monessa kappaleessa vilahtaa menettäminen ja levyn tehokkaimmassa menorallissa naista ei kaivata tai etsitä, häntä tarvitaan.

Jonkinlainen melankolia näkyy myös levyn avainkappaleisiin nousevassa Vain rock’n roll ikuista on -balladissa. Ilmeisesti Kari Tapion kuoleman inspiroima kappale nousee kuitenkin patetian tasoille, jolla Yökin tuntisi olonsa epämukavaksi.

”Sorsakoski, Badding, Kirkakin,
Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen
Meedioita oli musiikin
Joka yhä soi soinnun kirkkaimmin”

En parhaalla tahdollanikaan osaa sanoa onko ”Kari, this one is for you” -omistuksella maustettu kappale aitoa tunnetta vai irvailua pateettisille julkkistribuuteille.

Hauskimmillaan levy on kuitenkin silloin, kun se ei yritä liikaa. Helmi on esimerkiksi levyn loppupuolelle säästetty Pieni kahvio Lahdessa. Sen elämänmakuinen rakkaustarina ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan.

”Saavuin pieneen kahvioon Lahdessa
Myyjä oli kuin Pamela Anderson
Kysyin missäpäin on vessa
Hän näytti tien sanoi sut sinne vien

Saavuin Pieneen kahvioon Lahdessa
Se oli tyhjillään
Kysyin missäpäin on vessa
Hän näytti tien hän sanoi sut sinne vien

Saavuin pieneen kahvioon Lahdessa
Myönnän en ihan selvin päin
Saavuin pieneen kahvioon Lahdessa
Me se yhdessä suljettiin sinne kanssasi jäin”

74 Kari Peitsamon 61. levyn tanakka boogie ja monipuoliset laulunaiheet eivät onnistu peittämään pinnan alla piilevää alakuloa.

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamon 59. albumi on tuttua boogiejyräystä Vilunki 3000:n tuotannollisesta kosketuksesta huolimatta.

“It’s very long to the top of the bill / They pronounced me dead but I’m rocking still”

Kari Peitsamo on täällä taas, vaikka tuskinpa kukaan on ehtinyt julistamaan miestä kuolleeksi. Edellisestä levystä on kulunut vasta puolisen vuotta. Keikkoja Peitsamo tekee toistakymmentä joka kuukausi.

Legendaariselle yhdysvaltalaisroudarille omistettu In Memory of Rigger Dan on Suomen ahkerimman levyttäjän 59. pitkäsoitto ja sisältää 17 uutta sävellystä (joista yhden kaksi kertaa).

Miehen 2000-luvun levyjä kuunnelleille kiekolta ei juuri löydy yllätyksiä. Laulukielensä englanniksi vaihtanut Peitsamo käy kolmen soinnun boogieissa läpi tuttuja teemojaan paholaisista Charles Bronsoniin. Aatteitakaan ei unohdeta: työväenliike ja Jeesus saavat kipaleen kumpikin.

”I’m going back to Siuro / I’m going back to roots”

Levyn avainraidaksi nousee kuitenkin toisena kuultava Back to Siuro. Joku irvileleuka voisi tietysti kysyä mistä Peitsamo oikein kuvittelee palaavansa, kun ei mies koskaan niin kovin kauas ole juuriltaan lähtenytkään. Mutta kyse ei ole vain paluusta Karin juurille (vaikka miehen katalogista löytyvätkin muun muassa teokset Shanghaista Siuroon ja jopa Takaisin Siuroon).

Peitsamon viime vuosien tavoitteena tuntuu olleen luoda jonkinlaisia rockkappaleiden arkkityyppejä. Back to Siuro onkin niin puhdas esimerkki sata kertaa kuullusta rockkipaleesta, että sen kutsuminen sävellykseksi tuntuu liioittelulta.Tämä ei ole moite.

Kotivuillaan Peitsamo mainosti uutta albumiaan etukäteen levyksi, jonka kaltaista ei ole kuultu koskaan aiemmin. Hän ei olisi voinut olla enempää väärässä. In Memory of Rigger Dan on nimenomaan samanlainen kuin käytännössä jokainen koskaan tehty boogierock-levy. Ja juuri siksi se toimii. Ei pyörääkään tarvitse keksiä uudelleen.

Kappale toiseensa jälkeen kuunneltuna kiekko käy kuitenkin hieman puuduttavaksi. Karsiminen ei koskaan ole ollut Karin vahvuuksia, mutta muutaman heikomman linkin (esimerkiksi pippelivitsi Bedroom Snake Bluesin) jättäminen pois olisi parantanut kokonaisuutta.

”The time is right / Gone are the bad old days/ Here comes Dirty Lou / and his mutant slaves”

Vikkeläliikkeinen Peitsamo on ehtinyt 2000-luvulla levyttää jo kuuden eri orkesterin kanssa. Uutta levyä varten kasattu Road Hogs koostuu Sir-etuliitteen ottaneen Peitsamon lisäksi basisti Börje von Venomista (Hybrid Childrenin Jasse Salonen) ja rumpali The Hogista (monitoimimies Vallu Valpio).

Kaksikko osoittautuu erinomaiseksi komppiryhmäksi. Valpion positiivisesti primitiivinen komppi naulaa kappaleille tukevan pohjan ja joukon parhaana muusikkona Salonen pitää grooven kunnossa.

Peitsamo soittaa kuten aina ennenkin, mutta muutamiin kappaleisiin on haettu myös stuntkitaristi vetämään sooloja.

Levyn soundit ovat Peitsamon mittapuulla poikkeuksellisen huolitellut. Niistä vastaavat tuottaja Vilunki 3000 ja äänittäjä Stiletti-Ana. Kaksikko on kuitenkin ymmärtänyt pysyä taka-alalla. Ajoittain kuullut koskettimet ja avaruusmaiset ääniefektit eivät nouse esteiksi boogien polulle.

72Kari Peitsamo Road Hogsin albumi on iloisempi kuin Riston kanssa levytetty The Second Coming of Mr. Jesus H. Christ ja rennompi kuin Straingt Pervertsin (eli Nakedin) kanssa tehty The Unparalled Adventures of One Hans Pfaal. Ja jos tunnet molemmat levyt pidät varmasti myös In Memory of Rigger Danista.