Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 77 Anna Järvinen – Lilla Anna

Anna Järvinen jakaa kuulijoilleen kaiken musiikiltaan etsimänsä lohdun. Hänen laulunsa kietoutuvat ympärille kuin ohut viltti, jossa menneet vuodet ovat punoutuneet karheaksi ja vintintuoksuiseksi kankaaksi. Tämän peitteen alta Lilla Anna tapittaa muistojen peiliin avarin silmin, jotka sekä ihmettelevät että ihailevat peilistä heijastuvia aikuisen naisen kasvoja. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 76 Kauko Röyhkä & Riku Mattila – Vanhan ajan filmissä

Kappale kommentoi persulaista muukalaisvihaa. Vanhan ajan sankarittaren maailma on mustavalkoinen, puiden takana vaanii vihulaiset, jotka on hirtettävä. Maailma kuitenkin muuttuu, täyttyy väreistä ja musta mieskin on kylässäsi bussikuskina. Uuden ajan filmiin on totuttava. Biisinä hieman epäröyhkämäinen moderni kitarapop muuntuu Riku Mattilan käsissä klassikoksi. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 75 Pyhimys – Vatos logos

Maailman isoimman jatsitupakan tuprutelleen hirvilauman pieteetillä svengaava Pyhimyksen Medium-albumi oli vuoden paras suomalainen rap-levy. Vatos Logos soi ihastuttavasti 70-lukulaisen suomirytmimusiikin hurmoksessa – kuin Puppe olisi johtamassa yhtyettä. Pyhimyksen tyypillisen briljantit riimit taas viiltävät brändiuskovaisuuden sisuskalut kaikkien nähtäville. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Voit kuunnella kappaleen studioversion Spotifyn kautta tästä.

# 74 Duran Duran – The Man Who Stole a Leopard (feat. Kelis)

Viime vuoden vähimmälle huomiolle jäänyt starayhteistyö. Ihana Kelis maustaa messiaanista balladia, joka kuulostaa etäisesti The Chauffeurin sisarteokselta. Nick Rhodes sepitti loppuun puhutun uutispätkän, joka ei kuulosta tippaakaan falskilta. ”The leopard in you silently preyed on me”. Parasta sitten Rion. Tätä saalista kannatti vaania liki kolme vuosikymmentä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 73 Hannibal & Joku Roti Mafia – 10 Rock

Hanen uusin levy oli yksi vuoden parhaita. Tämä on elänyt eniten päässä. Tässä onnistuu parhaiten jokin, jota olen miehen musiikissa kuullut 10 vuotta. Se on sopivasti gangstaa ja Lappia, Afganistania ja Kalliota, Amerikkaa ja Nekalaa. Lyriikat ovat mutkattomat, toteavat ja intro naurattaa maassa, josta myydään aseita Saudi-Arabiaan. Naurattaa, jotta en itkisi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 72 Mastodon – Curl of the Burl

Jos lähtökohtaisesti raskas metalliyhtye voi tehdä, suoraan käännettynä, biisin pahkan kiharasta, jossa kuuluu vaikutteita esimerkiksi perinteisestä progesta ja groovaavasta jazzista ja joka vetoaa laajaan yleisöön niittivyörokkareista pitkätukkahevareihin, mutta ei kuitenkaan ole geneeristä Radio Rockin täytettä, ollaan bändikämpällä tehty vallan laadukasta työtä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 71 Björk – Crystalline

Biophilian dynamiikka on jännitteistä ja hiljalleen kasvavaa, Crystallinen kuuluessa niihin harvoihin suurempiin purkauksiin. Gamelan-kilinä kuulostaa pimeässä hohtavilta kristallikiteiltä, jotka syöksyvät lopun elektropyörteeseen, tähän mennessä jo tuhannesti luonnehdittuun. Monimutkaiset kristallirakennelmat ovat symboleita sekä kaupungeille että ihmissuhteille. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 70 Wye Oak – Civilian

Baltimorelaisduon kolmosalbumin nimikkobiisi on tyylipuhdas esimerkki bändin tavasta yhdistää kaunista ja rujoa. Yksinkertaisuudessaan lähes täydellinen laulumelodia kasvaa Jenn Wasnerin suussa elämää suuremmaksi, mutta lopun korviahuumava kitaramyrsky rikkoo kokonaisuuden virheettömyyden. Esiin pistävät särmät tekevät Civilianista vain entistäkin täydellisemmän. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

# 69 Kakka-Hätä 77 – Samaa paskaa aina vaan

Elämä on kurjaa ja krapulaista – ainakin, jos Kakka-Hätä 77:ltä kysytään. Suomen parhaisiin punkbändeihin lukeutuva turkulaisretkue pukee taitavasti sanoiksi ja räminäksi maailman synkemmän puolen, mutta silti heidän biisejään kuunnellessa tulee lähinnä energinen ja itseironinen fiilis. Uransa jo lopettanut Kakkis osui suomipunkin ytimeen loistavalla asenteellaan. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 68 The Strokes – Under Cover of Darkness

Kymmenen vuotta sitten maailman viileimmän yhtyeen paluulevy Angels oli viime vuoden suurimpia pettymyksiä, levy joka todennäköisesti unohdetaan kohteliaasti yhtyeen tarinaa muisteltaessa. Sen ainoaksi valonpilkahdukseksi jäi ensisingle, jonka junnaavissa kitaroissa ja kauniisti irtoavassa kertosäkeessä voi yhä kuulla miksi yhtye sai maailman hetkeksi polvilleen. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 67 Circle – Auturbine

Olkoot tämä oodi koko Noiduttu-kasetille. Harmi, että Circlen vuoden paras julkaisu rajoittui 100 kappaleen erään. Näissä treenikämppäjameissa bändin ilmaisu on paljaudessaan vahvimmillaan. Auturbine on seesteisen melankolian kyllästämää junnausta, jonka päälle Mika Rättö hiljalleen tapailee pianoaan ja tarinoi. Niittirannekehevin sijaan tunnelma on haaveileva. (Mikael Mattila)

Circlen Noiduttu-kasetti julkaistiin huhtikuussa. Yhtyeen muita viime vuoden julkaisuja olivat muun muassa Infektio-albumi ja Erkki Kurenniemin kanssa tehty Rakkaus tulessa.

Auturbinen voi kuunnella Last.fm:n kautta tästä.

# 66 My Morning Jacket – Circuital

Circuital on aikuisten miesten soulia. Tulee mieleen vähemmän itsesäälinen ja ylinäytelty versio Radioheadin Creepistä. Malttia osoittavat sekä yhtye että laulaja. Lopulta biisi lähtee lentoon siivillä, jotka on rakennettu yhtälailla countryrockista ja new wavesta. Nostatuksen kruunaa hieno kitarasoolo, jonka kautta palaamme alun kitara-arpeggioihin ja Creepiin. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 / Teemu Bergman 05.08.2011 Porispere, Pori.

Kuva: Tomi Palsa

Yksi kutkuttavimpia valtavirta- ja alakulttuurin välisen ikuisen köydenvedon ilmentymiä ovat ne kohtuullisen harvinaiset tilanteet, joissa joku pienen ja tiukkaan rajatun alakulttuurin edustaja tekee niin välittömän kansantajuista musiikkia, että hän tulee tahtomattaan syöstyksi aiottua suuremman yleisön kohdevalaisimen ahmittavaksi.

Kuten on käynyt Teemu Bergmanille, jonka vilpitön haluttomuus oman egonsa esiin nostamiseen on ollut herkullisinta luettavaa kotimaisen rocklehdistön haastatteluissa vuosiin.

Suomalainen punk-kenttä on saanut operoida aika pitkälti omassa rauhassaan 1980-luvun lopusta lähtien. Muutama punk-juurilta ponnistanut akti on luovinut ihan tietoisesti valtavirtaan, Klamydia ja Apulanta etunenässä, ja pari skenen yhtyettä on saanut pientä huomiota myös oman porukan ulkopuolella, kuten Endstand, I Walk the Line ja No Shame. Nämäkin pääsääntöisesti varsin myötämielisesti tekemistensä leviämiseen suhtautuen.

Mutta sitten on Bergmanin omat bändit (Kakka-Hätä-77, The Heartburns ja Nazi Death Camp), jotka tuntuvat tekevän kaikkensa, jotta homma pysyisi vain vakaumuksellisten asianharrastajien kruununjalokivenä. Kuitenkin samalla tehden musiikkia, jonka kaiut ensimetrien Eppu Normaalin tapaan kansantajuisesta räkä poskella räyhäämisestä tarttuvat vihkiytymättömänkin korvaan, kuin perunajauhojen ja veden sekoitus keesiin.

Etenkin Kakka-Hätä-77 olisi musiikillisesti täysin valmis paketti tuotettavaksi valtavirralle kelpaavaksi paketiksi, mutta luultavasti jo tämän lauseen lukeminen aiheuttaa niin voimakkaita inhonväristyksiä pitkin Vaasankatua, ettei moista liene syytä ihan lähitulevaisuudessa odottaa.

Leviää Bergmanin tuotanto sitten isommalle kuulijakunnalle tai jää 2000-luvun kotimaisen punk-skenen kruununjalokiveksi, yksi asia on varma: Bergman on palauttanut punkrockiin aimo annoksen sen alkuaikojen suoraviivaisuutta, kursailemattomuutta ja konstailemattomuutta. Näinä post-sitä ja neo-tätä -musiikkityylien aikoina on uskomattoman virkistävää, kun joku kaivaa vanhat ainekset kaapin pohjalta ja luo niillä jotain uutta ja jännittävää.

Video ei ole enää saatavilla

Teemu Bergmanin johtaman Kakka-Hätä-77:n maailmankuva selväpiirteinen mutta suppea.

”Samaa paskaa aina vaan”.

Jokunen vuosi sitten punkin keksittiin täyttävän pyöreitä vuosia. Päivänsankarista kirjoittivat lehdet, siitä pauhasi televisio. Laadukkaat dokumentit jäsensivät nuorisoliikkeen tarinan järkiperäiseksi nostalgiaksi.

Punkin kultainen sukupolvi otti nuoruutensa takaisin sellaisella innolla ja lämmöllä, että aatteen elinvoimaa toistaneet lauseet alkoivat tuntua vakuuttelulta. Oliko kyse sittenkin enemmän elämänvaiheesta kuin elämäntavasta?

Juhlapöydän kuokkavieras, Kakka-Hätä-77, osoitti kysymyksen tarpeettomaksi. Yhtye paukutti debyyttilevyllään (Totaalinen kakkahätä, 2007) ilmoille riemastuttavan perinnetietoista seiskaseiskaa, joka osoitti, että vanhan varaan voi rakentaa uutta.

Henkilökohtaisen hällävälin ja yhteiskunnallisen halveksunnan vuoropuheluksi tiivistynyt albumi muistutti punkin tarjoavan luontevan purkautumiskanavan myös 2000-luvun epäkohtiin kyllästyneille.

Huoltoasemalle unohdettu mies on suoraa jatketta edeltäjälleen ‒ ”samaa paskaa aina vaan”, toteaa yhtye itsekin. Mikromaailma orkesterin ympärillä on kuitenkin muuttunut. Juhlahumun lomassa vokalisti Teemu Bergmanista leivottiin kuin varkain punk-sukupolvensa ääni, ja Kakka-Hätä hilautui hämmästyttäviin korkeuksiin Suomen albumilistalla. Yhtyeestä tuli punkin synonyymi myös niille, joille ilmiössä tärkeintä olivat oman identiteettiprojektin tueksi poimittavat elementit.

Kakkosalbumia onkin mahdotonta kuunnella tuorein korvin. Kehystarina ohjaa etsimään merkkejä siitä, onko yhtyeen saama huomio vaikuttanut musiikkiin. Lähtökohta luo osin omaa sisältöään ja on autuaan epäolennainen.

Silti jokin tuntuu muuttuneen. Yhtyeen röyhkeydestä on tullut turvallisempaa ja ennakoitavampaa, aivan kuin orkesteri tiedostaisi mitä siltä odotetaan. ”Samaa paskaa aina vaan” on edelleen tinkimätön ja rehellinen määritelmä, mutta lauseesta voi löytää myös ripauksen velvollisuudentuntoa.

Yllätysmomentin katoamisesta huolimatta levyn sointi hurmaa edeltäjänsä tavoin. Kakka-Hätä on sisäistänyt esikuviensa äänet niin perinpohjaisesti, ettei sen purkauksista voi olla innostumatta. Sensuurin ja Laman välimaastosta ponnistava räime on asiaankuuluvan rupista, riffit tehokkaita ja poljento suoraviivaista. Bergmanin laulu hukkuu usein mölinäksi, mutta hänen asenteellinen klanginsa voittaa puolelleen. Laulut yksilöityvät kertosäkeissään, jotka ovat niin helposti omaksuttavia, että niistä saa kiinni syvässä humalassakin.

Vaikka sahaus on tasaista ja rallit toistensa kaltaisia, pysyy ilmaisu napakkana. Kuudentoista kappaleen läpilukuun kuluu vajaat puoli tuntia, eikä enempi olisikaan oikein. Todella sähäkkään ja ytimekkääseen esitykseen olisin tosin riittänyt vähempikin; noin kymmeneen avainkappaleeseen typistettynä paketti olisi huikea. Tuon kokoelman nimi olisi Jumalan nimeen ja siltä puuttuisi ainakin roiskaisten versioitu SIGin Vuosisadan rakkaustarina.

Kakka-Hädän maailma on selväpiirteinen mutta suppea. Huoltoasemalle unohtunut mies on kuvaelma syrjäytymisestä, flegmaattisuudesta, päihteiden väärinkäytöstä ja pinnallisiksi jäävistä ihmissuhteista. Näihin teemoihin palataan lähes joka raidalla, kunnes maailman epäoikeudenmukaisuus alkaa tuntua pikemminkin yksilön valinnalta kuin yhteiskunnallisten rakenteiden aiheuttamalta ongelmalta.

Kuvauksessa on varmasti paljon rehellisiä ja henkilökohtaisia sävyjä, mutta yllättävän usein ilmaisussa on myös uhriutumisen makua. Toiston myötä Kakka-Hädän sanoma alkaa tylpistyä yksiulotteiseksi ja itsekeskeiseksi.

Onneksi yhtye päästää myös lähelleen. Vaikka ryyppäämisen ja haluttoman elämän nihilistinen kierto on jumittua paikalleen, löytyy sieltä täältä nyansseja, jotka juoksuttavat soitosta tihkuvan veren myös sanoituksiin. Mä halusin vain elää on esimerkiksi lähes hauraan inhimillinen tunnustus, jonka jälkeen päätösraita Yritän katsoo huomiseen tuntuu ahdistuneenakin jollakin tavalla optimistiselta.

”Mä halusin vaan elää tätä elämää /
mutten sitä oppinut elämään /
ja nyt mä en enää ees jaksa yrittää”

Kakka-Hätä jakaa toki myös ennakkoluulottomia tukkapöllyjä ja kepiniskuja. Melkein täydellinen tiivistää ihmissuhdevittuilunsa vajaan minuutin moukaroinniksi, josta säteilee elinvoimaa humalan, lojumisen ja ahdistuksen kolmikenttää kiertäviin tarinoihin. Samaa paskaa aina vaan muistuttaa puolestaan rappioestetiikan hurmaavammasta puolesta. Tämänkertainen tunnuslaulu, Me ollaan KH-77, levittää suupieliin yhtä leveän hymyn kuin takakanteen lisätty huomautus ”FUCK KOKOOMUS, PERSUT JA TPS”.

Huoltoasemalle unohdetulta mieheltä puuttuu ripaus debyytin spontaanista otteesta ja suuri osa esikuviensa viattomuudesta. Epäkohtien etsiminen on kuitenkin suurennuslasilla sohimista ja arvosana kosmetiikkaa. Yhtä hyvin voisi huomauttaa, että yhtye soittaa välillä väärin.

Levyn pohjimmainen viesti on sen olemassaolossa. Kakka-Hätä ei kysy, sopiiko soittaa. Se lyö piuhan seinään ja osoittaa, miten tärkeitä asioita keskisormen erektio ja vastavirraksi kasvava välipitämättömyys ovat esitystalouden kovettamassa yhteiskunnassa.

77 Samaa paskaa jatkossakin, kiitos. Mutta ei sen vuoksi, että sitä yhtyeeltä odotetaan, vaan siksi, että jotkut asiat on kerta kaikkiaan pakko huutaa ulos.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam esittelee viisi bändiä, joiden vuoksi jokaisen indiepopparinkin kannattaa lähteä tuulettamaan kainaloita.

1. Kakka-hätä 77

Kallion punkpiirien todellisen puuhapeten Teemu Bergmanin (mm. The Heartburns, Maho Neitsyt, nyt jo kuopatut Nazi Death Camp ja Vaasankatu SS, uudesti aktivoitunut Liimanarina jne.) bändeistä suurelle yleisölle tutuin lienee Kakka-hätä 77. Bergmanin mukaan bändi perustettiin ”kännissä Kari Peitsamon keikalla”. Peitsamo onkin säveltänyt yhtyeestä kappaleen Urgent Need to Poo-Poo in 1977.

Suomenkielistä, räkäistä ja rivakkaa 77-punkkia tuuttaava Kakkis on jo usean vuoden ajan ollut Suomen näkyvimpiä punkbändejä: Ensimmäinen pitkäsoitto Totaalinen kakkahätä kävi ilmestymisvuonnaan 2007 Suomen virallisen albumilistan sijalla 15 ja pari vuotta myöhemmin Ei tää lama päähän käy nousi singlelistan sijalle 3. Viimeaikaisista edesottamuksista huomionarvoisin lienee kolmen viikon jenkkirundi loka- marraskuussa 2010.

Nyt toukokuussa Kakkis kiertää legendaarisen Laman lämppärinä Albumiklassikot: Lama plays Lama -keikoilla. Bändi puuhaa parhaillaan myös uutta pitkäsoittoa.

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Tää on sun helvetti (Totaalinen Kakkahätä, 2007)

Teemu ja rumpali Mirko X-ryhmän haastattelussa jenkkirundin jälkilöylyissä (YleX).

2. Moderni elämä

Radiopuhelimet, 500 kg lihaa, 22 Pistepirkko parikymmentä vuotta sitten… Modernin elämän nyrjähtänyt ja räjähtävä pauke ei varsinaisesti istu mihinkään punk-lokeroon, mutta bändi on kuhisuttanut punkympyröissä ja keskustelupalstoilla jo pari vuotta maanisella meiningillään.

Uusi 7” on ollut helsinkiläisen Combat Rock Shopin tämän kevään kysytyimpiä julkaisuja. Kitaristi Juhan mukaan ”tarkoituksena oli perustaa suomirockia soittava bändi, vaikutteina Suomi-77, jotkin uuden aallon bändit ja Juice, Dave, Virtanen, Röyhkä ym. peruskama. Soittajien soittotaidon puutteen vuoksi, Suomi-rockista tuli kuitenkin hiukan ”rajumman” kuuloista kuin oli tarkoitus. Esimerkiksi rumpali/laulaja Timo aloitti rumpujen soiton bändin perustamisen yhteydessä.”

Muiden soittajien aiempia bändejä ovat olleet muun muassa hc-pumppu Sotakoirat, Turnoffs ja Kävelevä räkä, josta kitaristi Juha lähti kävelemään (heh!) ensimmäisen Modarien keikan jälkeen.

Vaikka levy myy, pääsee allekirjoittaneen mielestä Modernin elämän hypnoottiseen hurmokseen parhaiten kiinni keikalla. Tänä kesänä bändin voi bongata muun muassa garagerock-suuruus Pierced Arrowsin (USA) lämppärinä DOM Helsingissä 3.6.2011, Oulun Hässäkkäpäivillä ja Klub! Puskaeskimossa 16.7.

Video ei ole enää saatavilla

Moderni Elämä – Kari (Live 7.8.2010, Lepakkomies, Hki)

3. NHL 95

Riemastuttavasti nimetyn yhtyeen missio on tuoda ysäri takaisin. Bändi mälvää melodista, mutta mukavan käppästä skeittipunkkia. Änärin ainostaan c-kasetilla vuonna 2010 julkaistu debyytti-ep keräsi varovaisen kehuvia ja suopeita arvioita siellä täällä. Alkuvuodesta 2011 julkaistu 7” Living Letdown onkin sitten ollut jo pieni räjähdys. Jos omakustanne-ep kerää riemastuneita tähtiarvosteluja aina Seuraa myöten, jotain on todennäköisesti tehty oikein. Tai todella, todella väärin.

Vaikka NHL 95 vielä suurta breikkiään odotteleekin, on nyt juuri oikea aika jokaisen pop-hifistelijän tutustua bändiin, jotta voi parin vuoden päästä todeta, että ”mä dissasin näitä jo ennen ku nää oli ees mitään”.

NHL 95 – Ysiviis (video).

4. Pertti Kurikan nimipäivät

Femma-raadin korkein tunnustus Ylä-Femma, laajasti uutisoitu Saksan-kiertue, dokumentti tekeillä… Vuonna 2009 kehitysvammaisille suunnatulla kulttuurityöpajalla perustettu Pertti Kurikan nimipäivät on herättänyt huomiota valtamediassa punkbändien mittakaavassa lähes ennenkuulumattomalla tavalla. Vielä kunnioitettavamman suorituksesta tekee, että bändillä ei edelleenkään ole Kakka-hätä 77:n kanssa tehtyä 7” split-ep:tä kummempaa fyysistä äänitettä vyönsä alla. Oma ep kuitenkin ilmestyy kuulemma toivottavasti jo tämän vuoden puolella.

Varsin ahkerasti keikkailevan bändin voi tulevana kesänä bongata klubikeikkojen lisäksi muun muassa Ilosaarirockissa, Ruisrockissa ja Wanaja Festivalilla.

Kovasikajuttu-dokumentin traileri (ensi-ilta 2012)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan nimipäivät – Kallioon!

5. Seksihullut

Kuva: Aija Salminen

Sekopäisyyttä, rääkymistä ja reunalla horjumista. Vuonna 2007 perustettu Seksihullut listaa innoittajikseen muun muassa Hard-Onsin, Beat Happeningin , Crampsin , friteeratut jättikatkaravut ja haulikkoammunnan. Bändi on vakiinnuttanut muutamassa vuodessa vankan ug-suosion, ja uusi Temmikongin julkaisema, bändin nimeä kantava albumi ilmestyi vasta hiljan.

Rumpali Vilu toimii myös Sur-rurin laulajakitaristina, ja bändin johtohahmo Jyrki Nissinen tunnetaan musiikillisten ansioiden lisäksi sarjakuvistaan, kuten albumeista Kiimaiset maantiesuolan imeskelijät (2005), Yli 10 000 koiran koiranäyttely (2007) ja Viihdealus Dreamzone (2010).

Temmikongin sivuilla Youtube-linkkejä, Temmikongi-radio yms.

———————

Pe 20.5. Klub! Puskaeskimo Grand Opening (Alakerta, Telakkakatu 8, Helsinki)
NHL 95, Inuit Kunt, God Given Ass + dj Sepalus
Showtime klo 21:30, minipöytäfutisturnaus klo 20
Liput 4€ ovelta
http://www.alakerta.fi