Melodic

81En lämmennyt K-X-P:n esikoislevylle (2010) juuri ollenkaan. En löytänyt sen synkästä ja motorisesta discorockista tarttumapintaa; tuntui kuin yhtye olisi vasta lämmitellyt lihaksiaan ja hakenut muotoaan. Toisella albumillaan Op:l Bastards -miehet Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen sekä rumpaliystävänsä Tomi Leppänen ja Anssi Nykänen näyttävät, mistä K-X-P:ssä on kyse: Vangeliksen hurmoksellisesta olympiahengestä, Georges Méliès’n kuufantasioista, futuristisista vappumarsseista, eteläeurooppalaisista kauhuelokuvista ja satunnaisista progefolk-vivahteista. II on kolho ja romuluinen albumi, jolla on koko ajan kauhean kova meno päällä. And the Lefthandedin Cheap Cigaria ja Airia yhdistelevä singlehitti Melody on instant-klassikko, eivätkä Staring at the Moon piiskamaisine sähköiskuineen ja Magnetic North Scorpius-muistumineen jää paljonkaan jälkeen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Pissed Jeans – Honeys

Sub Pop

58 Viime syksynä Suomessa vierailleen Pissed Jeansin temput on nyt nähty. Neljän vuoden levytystaukokaan ei ole riittänyt palauttamaan pennsylvanialaisyhtyeen musiikkiin kipinää, joka teki vuoden 2007 Hope for Men -albumista yhden julkaisuvuotensa virkistävimmistä noiserock-kylvyistä. Honeysin huippuhetket on nopeasti lueteltu: Romanticize Me svengaa mukavasti Kyussin hengessä, Health Plan räksyttää Bad Brainsin malliin ja Health Planin sanoituksessa (”I stay away from doctors!”) on viistoa viehätystä. Suurimman osan ajasta Pissed Jeans tyytyy kierrättämään maneerejaan Birthday Party -rykäyksistä laskuhumalaiseen stoner-vanutteluun elämäänsä kyllästyneen suojalkapalloilijan vetreydellä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ulrich Schnauss – A Long Way to Fall

PIAS

69 A Long Way to Fall on kuin loputtoman aavana aukeava, purppuraa hohtava valtameri, jonka pinnalla sinkoilee pieniä sähköimpulsseja. Sen kuohuihin on nautinnollista sukeltaa, kunnes tulee kylmä ja raajat turtuvat. Ulrich Schnauss, joka on hionut näkemystään elekronisesta shoegazingista jo 1990-luvun puolivälistä lähtien ja, on ajautunut tietyllä tapaa umpikujaan; saksalainen ei malta karsia äänipalettiaan ja päätyy kerta toisensa jälkeen ahtamaan kappaleisiinsa liikaa elementtejä. Ja niin hienovaraisia kuin nuo elementit ovatkin, muodostavat ne toisiinsa kietoituessaan lopulta aina digitaalista äänipuuroa, jonka lusikoiminen alkaa tympiä viimeistään a-puolen lähestyessä loppuaan. Like a Ghost in Your Own Lifen elegantti ambient-hiphop kelpaili varmasti Boards of Canadallekin ja I Take Comfort in Your Ignorance huokuu albumilta laajemmin uupuvaa ryhdikkyyttä. Ne nostavat päätään tasapaksusta biisimateriaalista vähän samalla tavalla kuin jos Paul Simon nousisi varpailleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Serafina Steer – The Moths Are Real

Stolen Recordings

41 The Moths Are Real alkaa lupaavasti tahtia ja asentoa hakevalla harpulla. Kun pubinnurkassa soivat rummut ja neljättä tuoppia juova basso ilmestyvät, peli on menetetty. Serafina Steer huokaisee oman nimensä, ja hänen harppunsa ei tee enää muuta kuin säestää. Muutoin Night Before Mutiny onneksi polveilee taitavasti ja jännittyneesti. Loppulevy onkin sitten nokkelaa sydänsuruista muisteloa, koristeltuna kuoroilla, jousilla, hukkaan menevällä harpulla ja hassuilla nypittävillä ja raaputettavilla soittimilla. Steer unohtuu täysin venkoilemaan ja kieriskelemään väkinäisessä draamantajussaan, tuntuu kirjoittavan ja esittävän laulua, kunnes seinä tulee vastaan. Aiemmin Steerissä viehättäneet samanaikainen kierous ja hurskas siisteys sekä vaivihkaa pöllähtävät kirosanat ovat jääneet kai ammattimaisen muusikoinnin jalkoihin. Tenhoavan kuivakasta Steeristä on tullut vain tylsä. Tuottajana Jarvis Cocker onnistuu näköjään jotain pilaamaankin. Lopussa Disco Compilation pelastaa hetkeksi: hurmaava ja sisäsiisti, tiukkaa itsereflektiota ja fiksuutta harrastava kolmekymppisenäkin pikkuvanha nainen tanssii hetken lauantai-iltana peilin edessä ennen kuin päättää jäädä kotiin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Anything In Return

Carpark

88 Tällaista pehmeää, mutta napakkaa elektronista poppia, joka vyöryy kliinisestä klubisoundista suorastaan aikuisrockmaiseen paatokseen, kuunnellessa voisi tulla ahdistus, mutta ei, nyt ei käy niin. Chaz Bundick vetelee niin monesta narusta ja maalaa niin isolla pensselillä uusimmallaan, että eihän tässä voi kuin laittaa kättä lippaan ja yrittää tavoittaa edes rippeet niistä oivalluksista, joita Anything In Return pursuaa. Tämä nörtähtävän ja ultraviileän chillwaveilun yhdistäminen patoutuneella intohimolla laulettujen elektropop-helmien vaivattomuuteen on ainutlaatuisuudessaan hurmaavaa. Jotenkin tämä on kuin se älyttömän fiksu Ivy League -tason opiskelija, joka pukeutuu moitteettomiin villaneuleisiin ja tietää kaikesta kaiken. Se tyyppi, jota vihaisi, jos se ei olisi niin saatanan älykäs ja koko kulmakunnan mukavin, ja jollain oudolla tavalla mystinen, selittämätön, aina uusia tulkintoja saava lahjakkuus. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – Waiting For Something To Happen

Bella Union

70 Vitsi että ärsyttää, kun joku kaikkitietävä indienörtti tulee lässyttämään, että Veronica Falls on ihan kaiken musiikillisen antinsa velkaa Pale Saintsille, Modern Englishille, Morrisseylle tai vaikka The Jesus and Mary Chainille, muttei kuitenkaan yhtä hyvää, koska ne muut oli ensin. Siis tottahan se on, mutta popmusiikin arvioinnissa ”tää kaikki on jo tehty” on suunnilleen yhtä validi argumentti kuin se, jos väittää uskovaiselle, ettei Jumalaa ole, koska sitä ei ole tieteellisesti todistettu. Veronica Falls kyllä tippuu ihan komeasti noiden mainittujen yhtyeiden jatkumoon. Ongelma on, ettei ihan hyvin kirjoitetuissa kappaleissa ole oikein mitään tarpeeksi koukuttavaa tai erottuvaa, että ne jäisivät paremmin mieleen. On oikeastaan aika hämmentävää, että joku voi kirjoittaa näin hyvää poppia, muttei silti oikein onnistu hurmaamaan. Ihan kiva ei riitä ja ainoastaan parilla raidalla (albumin nimikappale ja If You Still Want Me) ollaan enemmän kuin ihan ok. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Op:l Bastardsin perustuksille syntynyt K-X-P on saanut valmiiksi seuraajan vuoden 2010 nimettömälle esikoisalbumilleen. Helmikuussa ilmestyvä 2 yhdistää tiedotteen perusteella musiikkityylejä kxp-mäisen vapaamielisesti: “…rock’n’roll-shamanismia, glam-punk-hulluutta, jurnuttavaa tanssimusiikkia, elektronista Motörhead-teknoa ja ripaus krautrockia”. Nam!

Video ei ole enää saatavilla

Atoms for Peace – Default

Atoms for Peacen Default-single on julkaistu jo kotvanen sitten, mutta saakoon mahdollisuutensa nyt myös Levyraadissa – onhan Thom Yorken superbändin esikoisalbumi vihdoin saanut virallisen julkaisupäivän. XL Recordings julkaisee Amokin 25. helmikuuta. Radiohead-miehen lisäksi bändissä soittavat tuottaja Nigel Godrich, Red Hot Chili Peppersin Flea sekä muun muassa Beckin ja R.E.M.:n taustalla rumpuja soittanut Joey Waronker.

Video ei ole enää saatavilla

Esben and the Witch – Deathwaltz

Esben and the Witchin tummanpuhuva esikoisalbumi Violet Cries (2011) sai rohkaisevan vastaanoton, vaikkea nostanutkaan brightonilaista indierockyhtyettä aivan kaikkien BBC:n Sound of -pollissa noteerattujen artistien tasolle. Matador Records julkaisee bändin kakkosalbumin Wash the Sins Not Only the Facen 23. tammikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Pono – Suoraan silmille

Monsp Records julkaisee Ponon kakkosalbumin Ei näillä kilsoilla 25. tammikuuta. Levy ilmestyy yli kuusi vuotta forssalaislähtöisen räppärin Puoliksi matkalla -debyyttilevyn jälkeen. Suoraan silmille -kappaleen ovat tuottaneet Leo Luxxxus ja Jack-Henry Jr.

Video ei ole enää saatavilla

Veronica Falls – Teenage

Kuudes Aisti -festivaalilla hurmannut lontoolainen indiepopyhtye julkaisee seuraajan vuoden 2011 nimettömälle esikoisalbumilleen. Waiting for Something to Happen ilmestyy helmikuun ensimmäisellä viikolla. Levyn on äänittänyt Rory Attwell (Male Bonding, The Vaccines).

Video ei ole enää saatavilla

Deutsche Grammophon

79 Viimein! Tori Amos ei enää ota itseään vakavasti! Aivan kuin hän todella taas nauttisi cd-formaatin sietokyvyn venyttämisestä, eikä tekisi sitä vain, koska pystyy. Toki Night of Hunters on täynnä kaikkea ja paikoin tyhjääkin: uhkeita jousisovituksia, puhaltimia, ajelehtevia kappalerakenteita, joiden suvannot sulavat toisiinsa, Amosin 11-vuotiaan tyttären Natashyan toismaailmallista laulua, maagista parisuhdesaagaa – mitä nyt vain odottaa sopiikin. Niin Bachia, Debussya, Schubertia, Satieta kuin Mendelssohniakin eklektisesti mukaileva laulusarja ei tosiaan kuulosta konseptilta, jonka olisi halunnut Amosin seuraavaksi toteuttavan. Silti Night of Hunters uhkuu samaa omaperäisyyttä ja ehdottomuutta, joilla hän 1990-lukua hallitsi. Järkeä uhmaaviin rekistereihin Amos kiivettää aateloidun äänensä säästeliäästi, ja draamahuippuihin latautuukin samaa taikaa, joka esimerkiksi Precious Thingsissä elää edelleen. Ironista tai ei, Fearlessness, Your Ghost, Battle of Trees ovat komeimpia Amosin levylle saamia hetkiä yli vuosikymmeneen. Domenico Scarlattia ja gregoriaanista trad-laulelmaa varioiva nimikappale löytää Natashyan ja siskontytär Kelsey Dobynsin avustuksella kartoittamatonta maastoa, jonka Amosin toivoisi valloittavan itselleen pysyvästikin. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Diva – The Glitter End

Critical Heights

73 Oletko hippi? Tässä sulle levy. Bauhaus-rumpali Kevin Haskinsin tyttären soolodebyytti levisi kasettijulkaisuna jo viime vuonna ja kiinnitti muun muassa Ariel Pinkin huomion. Sittemmin Critical Heightsin uudelleenjulkaisema levy on toki lähellä Pinkillekin ominaista länsirannikon huurupäämentaliteettia, mutta mukana on enemmän esoteerista leijailua ja kaupunkishamaanin eskapistista angstia. Jälki muistuttaa jonkin verran Pocahauntedin (jonka riveissä Diva itsekin on vaikuttanut) uudempaa tuotantoa, mutta lähin vertailukohta lienee Honey Owens ja hänen Valet-nimikkeellä julkaisemansa levytykset, etenkin parin vuoden takainen Naked Acid -albumi. Temaattisesti Glitter End on avaruusoopperaa, jossa autuaiden hetkien välissä temmeltää kaikenlaisia painajaiselukoita madoista ja käärmeistä aina krokodiileihin. Pahimmat kliseet vältetään, ja jos häröilyn korkea aste ei haittaa, voi matka olla jopa varsin nautittava. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

K-X-P – Easy EP

Melodic

84 K-X-P luottaa kakkosjulkaisullaan enemmän DC Recordings -tyyppiseen umpivainoharhaiseen diskosoundiin kuin tummanpuhuvalla kynsilakalla silatun ensilevyn suoraviivaiseen glam-poljentoon. Ainakin pyörryttävä nimikappale Easy (Infinity Waits) pesee skitsofreenisuudessa aiemman tuotannon. Se on tarpeeksi kahjo ollakseen raivostuttavan tarttuva. Rumpukomppia voisi käyttää teräksen harjaamiseen ja kukkopilli… no, lisää kukkopilliä! Huomattavan mooditaantuman kuitenkin takaavat Easyn perään sijoitetut Cymbalim ja Suhu Moments: vangitsevia, ehkä vieläkin häiriintyneempiä jameja, mutta vailla samaa nostetta. Jotain jää puuttumaan. Remix olis kiva. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

St. Vincent – Strange Mercy

4AD

72 Nokkelan ja hurmaavan Marry Me -esikoisen ja piloille hinkatun Actorin jälkeen Annie Clarkin St.Vincent -roolihahmon toivoi tekevän radikaalin korjausliikkeen. Strange Mercy onnistuukin jälleen kutittamaan sitä häilyvää hermoa, joka reagoi vain hurmoksellisimpaan popmusiikkiin. Äkkivääriä ja kieroja tunnelmanvaihdoksia ja hövelisti annosteltua norsu posliinikaupassa -särökitaraa läikytetään edelleen yli äyräiden. Clarkin ylijumalallinen ote Holly Golightlyn lailla ailahtelevaan musiikkiinsa on yhtä tiukka kuin ennenkin. Yltäkylläinen nimikappale sekä Clarkin vain minulle ja minun korviini laulaman Champagne Yearin alakulo vaikuttavat jo liki vilpittömiltä. Strange Mercyn viehätys on samaa kuin uimahyppykilpailujen: huipputeknisten ja sulokkaiden kieppien ja volttien lomassa toivoo koko ajan salaa ja turhaan, että jollakin olisi kerrankin pokkaa hypätä alas pommina. Annie Clarkilla ei ainakaan vielä ole, huimasta oivaltavuudestaan ja itsevarmuudestaan huolimatta. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Wooden Wand – Briarwood

Fire

84 James Jackson Toth on yksi harvoista artisteista, joilla on minkään valtakunnan lihaksia haastaa Robert Pollard (Guided by Voices) mielisairaan tuotteliaisuuden taiteenlajissa. Jos Tothin eri nimikkeillä julkaisemien äänitteiden (kasetteja, cd-r:iä, ties mitä savikiekkoja) lukumäärää haluaa jostain syystä laskea, se pitää tehdä kymmenissä, ellei sadoissa. Briarwood on Tothia “helpoimmillaan”: leppoisaa, melodista ja rennosti rullaavaa vaihtoehtocountrya Drive-By Truckersin ja Uncle Tupelon hengessä, Youngin ja Lennonin kaltaisia 70’s-klassikoita lainaillen. Albumin yhdeksästä kappalesta viisi (joista neljä muodostaa levyn mykistävän avauskvartetin) on priimatavaraa ja loputkin peruspätevää rämistelyä. Teksteissä lapiodaan lunta, kerätään lentolippujen kantoa ja kuljetaan läpi toinen toistaan hiljaisempien pikkukaupunkien. Wither Awayn kertosäkeestä Ryan Adams pulittaisi vasemman jalkansa. Country got soul. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Zambri – Glossolalia EP

Kanine

68 Newyorkilaiset Jessica ja Cristi Jo Zambri muodostavat esikoislevynsä perusteella kiinnostavan duon. Minialbumilla sisarukset yhdistelevät ryskyvää teollisuusmöykkää, haudanvakavaa kenkiintuijottelua ja elektronista kohellusta rohkeasti ja ennakkoluulottomasti – ja taatusti epätasaisin tuloksin. Glossolaliassa eivät kiehdo niinkään kappaleet kuin tuotannolliset ideat, joita viiteen kappaleeseen mahtuu ylenpalttisesti: On Call kolisee kuin industrial-remix Siouxsie & the Bansheesin Peek-a-Boosta ja Heather hehkuu kuin goottimeikeillä koristeltu Lush. Levyn yleisöystävällisin kappale on To Keep Back, jonka ryhdikäs tunnelmointi viettelee Bat for Lashesin ja Florence + the Machinen tapaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Rättö (kuvassa) ja Lehtisalo esiintyivät viidessä ensimmäisessä Monsters of Popissa, mutta eivät ole tällä kertaa mukana. Kuva: Jukka Tarvonen.

Kaikkien aikojen kuudes Monsters of Pop käynnistyy tänään Tampereen Klubilla ja Telakalla. Nuorgam sukelsi kolmipäiväisen klubifestivaalin historiaan ja muisteli menneitä festivaalin tuottajan Antti Hietalan kanssa. Kokosimme myös mykistävän soittolistan, jolla kuullaan seitsemääkymmentäkuutta MoPissa vuosien varrella esiintynyttä artistia!

Linkki soittolistaan tästä.

2006: Liekin kuumuudessa

Risto Ylihärsilä ja Joose Keskitalo, poikarakkautta. Kuva: Tomi Palsa.

Ensimmäinen Monsters of Pop järjestettiin elokuun alussa Kauppakadun Yo-talolla ja Pub Artturissa. Torstaina 10. elokuuta Jukka Salmisen Tapes-soolokeikka käynnisti festivaalin, jonka päätti lauantai-iltana Boys of Scandinavia. Ensimmäisen ”mopin” erikoisuus oli Risto Ylihärsilän ja Joose Keskitalon yhteiskeikka lauantaina Artturissa.

Antti Hietala: ”Eka kerta on aina eka kerta. Kaikilla oli ihanaa, kaikki oli helppoa. Yo-talon hevosenkengässä mitattiin Liekin keikan aikana lämpötilaksi 45 astetta.”

2007: Revi siitä!

Martin Rev, hämmentäjä aviaattoreissaan. Kuva: Tomi Palsa.

Toisena vuotenaan Monsters of Pop laajeni myös Ravintola Laternaan. Sinne esiintymään kiinnitetty Paavoharju peruutti viime hetkellä keikkansa, jolloin yhtyettä tuuraamaan hälytettiin ensimmäisessäkin Monsters of Popissa hurmannut Rättö ja Lehtisalo. Samalla käynnistyi perinne, joka katkeaa vasta tänä vuonna, kun Porin mahladuo ei ensimmäistä kertaa kuulu festivaalin ohjelmaan. Toinen seikka, josta vuoden 2007 MoP muistetaan, on newyorkilaisen Suicide-yhtyeen legendaarinen Martin Rev, jonka lauantainen keikka Yo-talolla niin sanotusti jakoi mielipiteet.

AH: ”Toisessa MOPissa nähtiin kaksi keikkaa, joita en tule unohtamaan ikinä: Studio oli täydellinen, Martin Rev taas, sanotaanko, ’haastava’. Revin performanssin ehdottomuus oli suurelle osalle yleisöä ehkä liian anarkistista, itse nautin kuitenkin suuresti. Studion MOP-keikka jää muuten historiankirjoihin yhtyeen toiseksi viimeisenä live-esiintymisenä.”

2008: Ruotsalainen sukellus

Venäläinen Everything Is Made in China ei ryssinyt vuoden 2008 MoP-esiintymistään. (Anteeksi.) Kuva: Antti Hietala.

Kolmantena vuotenaan Monsters of Pop muutti Tampereen länsipuolelta itään, kun Klubi ja Telakka ottivat Yo-talon, Artturin ja Laternan paikat festivaalin esiintymisareenoina. Ruotsalaisen Familjenin huipentamana viikonloppuna kuultiin Monsters of Popin ensimmäistä venäläistä esiintyjää, kun postrockyhtye Everything Is Made in China myrskysi torstaina Klubilla.

AH: ”Kolmantena vuotena kaikki meni mahtavasti, kiitos osittain vaihdon Tullikamarin ympäristöön. Mieleen jäi Familjenin nokkamiehen stagedaivaus. Valitettavaa oli, ettei kukaan uskaltanut ottaa kaksmetristä svedua kiinni. Jos tarkkaan katsoo, niin Klubin tanssilattialta löytyy edelleen se monttu, jonka Johanin kallo sai aikaan.”

2009: Viime hetken peruutus

Op:l Bastards ja eeppinen voitto. Kuva: Sakari Karipuro.

Neljännen Monsters of Popin pääesiintyjinä kuultiin keikkalavoille palannutta Op:l Bastardsia. The New Wine puolestaan laajensi festivaalin kansainvälistä tarjontaa Norjan suuntaan. Vuoden erikoisuus oli Ville Leinosen ja Pekko Käpin keikka, jonka ohjelmisto muodostui kuopatun Office Building -yhtyeen kappaleista.

AH: ”Tästä vuodesta on jäänyt päällimäisenä mieleen Those Dancing Daysin viime hetken peruutus ja sen aiheuttama harmitus. Samoin Name The Petin stokispintaliitäjien viinanhimo.”

2010: Svedu ei sylje lasiin

Ranskalainen Danger näyttää kreisibailauksen mallia. Kuva: Sakari Karipuro.

MoPin kansainvälistyminen jatkui, kun esiintyjien kotimaihin lisättiin Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Norjan seuraan Uusi-Seelanti (The Ruby Suns) ja Ranska (Danger). Festivaalin poikkitaiteellista tarjontaa edustivat Elokuvateatteri Niagarassa esitetty Sub Pop -levy-yhtiön musiikkivideoretrospektiivi ja Telakan kakkoskerroksessa järjestetty Poppimonsterit-lastentapahtuma.

AH: ”Itselle tärkeä vuosi siinä, että saatiin kaksi omaa suosikkia, Danger ja
Ikons, keikalle. Ikonsien viinanhimo oli myös omalla tasollaan. The Ruby Sunsin pojat tulivat keikkansa jälkeen kainosti kysymään että ’saisimmeko joitain alkoholijuomia takahuoneeseen’. Kävi ilmi, että svedupetterit olivat juoneet heidänkin raideriviinat.”

2011: The Rollstons lusii

Kolmannen kerran Monsters of Popissa esiintyvän The Rollstonsin tyylinäyte vuodelta 2007. Kuva: Ilkka Valpasvuo.

Ei Rättöä ja Lehtisaloa, mutta sentään Regina ja The Rollstons, joille Monsters of Pop on historian kolmas. Yhtyeistä jälkimmäinen vastaa toisesta festivaalin erikoisherkusta ja esittää kokonaisuudessaan myyttisen Doing Time -cd-r-albuminsa kymmenen vuoden takaa. Toinen spesiaalikeikka on kerran aikaisemminkin MoPissa nähdyn Jessen ja Jimi Tenorin yhteisesiintyminen. Kuudennessa Monsters of Popissa musisoivat myös muun muassa norjalainen kosmisen discon mestari Lindstrom, ruotsalaiset popsuosikit JJ ja Lo-Fi-Fnk sekä kotimaiset Siinai, Huoratron ja Big Wave Riders.

Monsters of Pop 2006–2011

1. Tapes – Eightythree
2. Ville Leinonen & Valumo – Valumo [live]
3. Magenta Skycode – Go Outside
4. Samae Koskinen – Hän asuu näillä kulmilla
5. Liekki – Päijänne
6. Risto – Pupu Tupuna
7. Joose Keskitalo – Pimeydestä pimeyttä vastaan
8. Custom Drummer – Luxus
9. Tv-Resistori – Serkut rakastaa paremmin
10. Le Sport – Tell No One About Tonight
11. I Was a Teenage Satan Worshipper – Botox Zombies
12. Regina – Minua ollaan vastassa
13. Most Valuable Players – Stockholm Doesn’t Belong to Me
14. Boys of Scandinavia – Why Do You Love Me
15. Pintandwefall – John the Seahorse
16. Don’t Be a Stranger – Perfect Problem
17. Sister Flo – White Noise
18. The Rollstons – Notorious
19. Anssi 8000 – Squirrel Song
20. K-X-P – Mehu Moments
21. Plain Ride – One More Round
22. Studio – Self Service
23. The Micragirls – Queen of the Cavemen
24. Martin Rev – In Your Arms
25. Aksu – Ei sen niin oo väliä
26. Cats On Fire – Higher Grounds
27. Viola – Lovelights
28. Pluxus – Transient
29. Eleanoora Rosenholm – Kodinrakennusohjeet
30. Aavikko – Futer City
31. Islaja – Sydänten ahmija
32. Kastor – Melody I Hear in Your Heartbeat
33. Kiki Pau – Poses
34. Goodnight Monsters – First One on the Beach
35. Everything Is Made in China – Sleepwalking
36. Familjen – Det snurrar i min skalle
37. Puumaja – Kesä voi mennä pieleen
38. Office Building – Eyes on the Road
39. Kiila – Kevätlaulu
40. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Käpytemppeli
41. Manna – Holy Dirty Game
42. Vuk – Rukous
43. Zebra & Snake – Big Bad Drummer
44. Nottee – Don’t Waste Your Light On Me
45. Name The Pet – Falling
46. The New Wine – Bridge
47. Op:l Bastards – Spraybeat [Eagle Mix]
48. Murmansk – Sweet Trio
49. Ikons – Imperiet
50. The Ruby Suns – Cranberry
51. Cosmobile – Curtain
52. Francis – Eternal Souls
53. Them Bird Things – Like a Fire
54. The Baddies – Battleships
55. Bye Bye Bicycle – Navigation
56. Burning Hearts – Into the Wilderness
57. Shine 2009 – New Rules
58. Jaakko Eino Kalevi – Flexible Heart
59. Ka So Re – Petite
60. Villa Nah – Running On
61. Danger – 11h30
62. On Volcano – The Explorer
63. NT´s White Trash – You & Me
64. JJ – Let Go
65. Delay Trees – Cold
66. Britta Persson – Toast to M
67. The Valkyrians – Disorder
68. Lo-Fi-Fnk – Boom
69. Siinai – Munich 1972
70. Nightsatan – Four Eyed Cyclops
71. Bright Shades – Sightseeing
72. Jesse – Odotin ihmettä
73. Jimi Tenor – Barcelona Sunrise
74. Lindstrøm – Where You Go I Go Too
75. Huoratron – $$ Troopers
76. Rico Tubbs – Hip Rave Anthem

Linkki soittolistaan tästä.

Monsters of Pop Tampereen Klubilla, Telakalla ja Ravintola 931:ssä 22.–24. elokuuta. Muista myös lauantaina 24.8. Klubilla klo 11–14 järjestettävä darrashoegaze-tapahtuma Aamiaisklubi <3 Monsters Of Pop <3 NRGM!, jossa ravitsevaa buffet-aamiaista säestävät mainiot Nuorgam-dj:t OO))) & Astro-Sofia! www.monstersofpop.net

Tomi Leppänen lyö rumpua. Tomi Palsa otti kuvan. Tekstin kirjoitti Tomi Tuominen.

”Musiikki on puhdasta matematiikkaa. Jos on hyvä matematiikassa, niin on hyvä musiikissakin”, sanoi kotiurkuja heikolla menestyksellä soittanut isäni minulle, kun olin saanut huonon numeron ala-asteen matikan kokeesta. Mikäli isäni teoria pitää paikkansa, niin siilinjärveläislähtöinen ja sittemmin turkulaistunut Tomi Leppänen on vastaavanlainen matemaattinen lahjakkuus kuin Matt Damonin roolihahmo elokuvassa Good Will Hunting.

Leppästickinäkin tunnettu mies pudottelee kapuloistaan rumpukalvoille matemaattisia kaavoja, joita maallikon on turha edes yrittää ymmärtää. Hän osaa tarvittaessa ulkoa piin likiarvon tuhannen desimaalin tarkkuudella ja rummuttaa sen kuulijoille vaivattomasti kuin se olisi hänen kengännumeronsa.

Merkillepantavinta Tomin rumpujen soitossa on nimenomaan sen vaivattomuus. Selkä suorana, ilmeenkään värähtämättä, rumpujen takana istuu mies, jonka kädet leikkaavat ilmaa laserin tarkkudella ja osuvat aina oikeaan paikkaan tismalleen oikeaan aikaan. Tomi näyttää usein siltä kuin hän ja rumpusetti olisivat yhtä, jonkinlainen yhteenkasvanut symbioosi tai kyborgi, jonka ainoa tarkoitus on tuottaa ihmisten kuuluville motorisen tarkkaa rytmiä.

Oli Tomin kulloinen bändi mikä hyvänsä, katse kiinnittyy keikalla aina poikkeuksetta takarivin vaivattomasti rytmiä tuottavaan, tyynesti hymyilevään hahmoon. Tomin tyylistä rummuttaa puhutaan usein robottimaisena, ja olenkin toistuvasti kuullut häntä verrattavan rumpukoneeseen.

Selkein näyttö Leppästickin kiistämättömästä inhimillisyydestä ja rautaisesta ammattitaidosta nähtiin kuitenkin vuoden 2010 Flow’ssa, kun syyrialaisen Omar Souleymanin kosketinsoittaja huomasi komppikoneen saaneen kosteutta lentokoneen ruumassa ja paikalle hälytettiin muutaman minuutin varoitusajalla suomalainen komppikone Tomi Leppänen. Sekuntiakaan harjoittelematta Tomi istui rumpujen taakse ja alkoi – lavalla olleen rumpukuiskaajan ohjeistuksella – soittaa syyrialaista perinnemusiikkia, kuin se olisi ollut hänen toinen nimensä.

Monesti käydyt baarikeskustelut Suomen parhaasta rumpalista ovat poikkeuksetta päättyneet ratkaisemattomaan tasapeliin Anssi Nykäsen ja Tomin välillä. Tomi vie omissa kirjoissani kultamitalin olemalla paitsi aivan älytön rumpali, niin myös paljon muuta. Kun tutustuin Tomiin joskus 2000-luvun alussa Koneisto-festivaalilla Turussa, hänestä puhuttiin yleisesti ”Aavikon Tomina”, sittemmin hänelle olisi samalla logiikalla kertynyt liuta muitakin lempinimiä: Circlen Tomi, K-X-P:n Tomi, Alpo & Tomin Tomi, Rättö ja Lehtisalon Tomi, vain muutamia mainitakseni.

Kaltaiselleni, yhdessä bändissä soittavalle, tavalliselle ihmiselle on vaikea ymmärtää miten tämä on edes mahdollista.

Kaikkien näiden bändiensä lisäksi mies on mukana pyörittämässä Turussa vaikuttavaa Jeti Studio -design-kollektiivia ja -kauppaa ja Turun Asemanpuiston Lippakioskia. Siinä sivussa hän tekee runsaasti graafista suunnittelua, levynkansia ynnä muuta koulutustaan vastaavaa työtä.

Tomi on renessanssinero, joka on hyvä kaikessa mihin hän tarttuu ja kaiken tämän lisäksi hän on yksi mukavimpia, vaatimattomimpia ja lämpimimpiä ihmisiä, joita minulla on kunnia tuntea.

Video ei ole enää saatavilla

Kaukolampi ja Vilunki, aika velikultia. Kuva: Tomi Palsa.

Muusikon nerouden ylistäminen on helppoa, kun muusikko tarjoaa kyllin yksiulotteisen kuvan itsestään, mahdollistaen yhtä yksipuolista vuodatusta siitä miten tärkeää musiikkia artisti on urallaan tehnyt.

Timo Kaukolampi ei kuitenkaan päästä kirjoittajaa helpolla. Vaikka miehen uralla ja tekemisissä on selkeä punainen lanka, tekee hänen tuotantonsa moniulotteisuus ja lahjakkuutensa laaja-alaisuus vaikeaksi löytää oikeaa lähestymiskulmaa kirjoittamiseen.

Kirjoittaako Huggin’ Waynen ja Larry and The Lefthandedin riveissä kotimaisen indie- ja autotalliestetiikan kehittymisestä täysin omaan suuntaansa 1990-luvulla avittaneesta Timo Kaukolammesta, Op:l Bastardsin kanssa Berliinin ja Suomen musiikillista välimatkaa lyhentäneestä Timo Kaukolammesta vai Annien pop-hittien taustalla hääräävästä tuottaja-Kaukolammesta? Puhumattakaan miehen muista touhuiluista, kuten K-X-P:stä, DJ-hommista tai Radio Helsingin ohjelmavirran hämmentävimpään päähän sijoittuvasta 120 minuuttia -ohjelmasta.

Video ei ole enää saatavilla

Kaukolammen hienoin puoli on se, miten 40-vuotias mies voi yhä suhtautua musiikkiin kuin seikkailuun. Jokainen analogisyntetisaattorin pöräyttämä ääni tuntuu aiheuttavan miehessä yhä saman herkullisen hämmennyksen ja himon venyttää rajoja kuin ensimmäistä kertaa vehkeitä räplätessä (kaksimieliset hiljaa siellä takarivissä).

Timo Kaukolampi "heittäytyy". Kuva: Tommi Forsström.

Vaikka Timo Kaukolampi onkin vuosia musiikin marginaaleihin raapustelun jälkeen siirtynyt myös valtavirtamusiikin pariin, hänen leimallinen musiikillinen seikkailunhalunsa ei voi olla puskematta läpi. Oli kyseessä sitten hypnoottisesti sykkivä K-X-P-eepos tai diskojen tanssilattiat täyttävä Annie-sinkku, Kaukolammen tapa heittäytyä juttuunsa on vertaansa vailla.

Timo Kaukolammen ihanan hämmentävään maailmaan voi kurkistaa myös Sami Sänpäkkilän hienon Day in the Mouth -minidokumentin avulla.

Video ei ole enää saatavilla