Mökkiloman aikana on hyvä vaalia lihaskuntoa.

Bon Iverin tarina on kerrottu monta kertaa, mutta silti siihen on palattava. Sillä vain siten myytit syntyvät.

Vuonna 2006 Justin Vernon erakoitui kolmeksi kuukaudeksi Wisconsinin perukoille isänsä mökille. Sydänsurujen murtama, mononukleoosin riivaama ja DeYarmond Edison -yhtyeensä menettänyt mies halusi ottaa etäisyyttä elämäänsä voidakseen kohdata sen. Erämaakeljansa uumenissa hän antoi ajatusten, maksakipujen ja lemmentuskien vyöryä ylitseen. Lauluiksi niitä ei ollut tarkoitus puristaa.

Koettelemuksista kumpusi kuitenkin Bon Iverin debyyttialbumi, paljas ja kihelmöivä For Emma, Forever Ago (2007). Alkujaan pöytälaatikkoon tehty levy nousi lähes heti ilmestyttyään yhdeksi folk-vaikutteisen vaihtoehtomusiikin kulmakivistä. Vernonin toinen albumi, soittajakaartiltaan, instrumentaatioltaan ja tulkinnaltaan runsaampi Bon Iver, Bon Iver (2011) olikin jo äärimmäisen odotettu julkaisu, jonka suosio viimeistään osoitti, että Vernon taiteilijanimineen oli tullut jäädäkseen.

Kaunis tarina. Vaikuttavakin. Silti se on häirinnyt minua, sillä en ole onnistunut innostumaan sen kylkiäisinä soivasta musiikista. Bon Iver on merkinnyt minulle aina kauniita, mutta itseään toistavia melodioita ja nyansseja. Niiden päälle lueteltujen ajatusten sisään en ole päässyt, vaikka Vernon on niitä mielellään haastatteluissa taustoittanut. Vernonin äänestä pidin aluksi, mutta viimeistään kakkoslevyllä aloin tuskastua miehen yksioikoiseen tapaan käyttää sitä.

Vaikka olen päätynyt tähän mielipiteeseen monta kertaa, en ole sen kanssa sinut. Jokin sisälläni väittää että olen väärässä; että Bon Iverin musiikissa avautuu maailma, jossa voisin viihtyä.

Vernonin ensimmäisen Suomen vierailun kynnyksellä tahdoinkin antaa miehelle viimeisen mahdollisuuden. Pakkasin laukkuuni Bon Iverin molemmat levyt ja suuntasin viikoksi mökilleni, satojen asfaltoitujen ja kymmenien kelirikkoisten kilometrien päähän. Metsän keskellä, etäällä kaikesta, olin valmis selvittämään lopullisesti suhteeni Bon Iveriin. Olin päättänyt palata muuttuneena miehenä tai ilman kahta levyä. Kompromissia en tahtonut tuntea.

Kun käännyin kihelmöivin mielin kohti pohjoista, kuului mieleni sopukoista aavemainen ulina:

”Someday my pain, someday my pain
will mark you”

Kuvan mökki ei liity tapaukseen.

Ensimmäinen päivä: tunnustelua

Saavun mökille alkuillasta. Hiekka laskeutuu hitaasti jäljessäni. Ympärilläni kaartuu hiljaisuus, yksinolon lohdullinen humina. Heinä on kasvanut polven korkeuteen. Kuistin vesikourussa keikkuu tyhjä rastaan pesä, jonka viereen on kuivunut höyhen.

Kaivan levyt repustani tuvan pöydälle ja katson niitä arvioivasti. Muutama pala muovia, kannet joista on tuskin edes uunin sytykkeeksi, kylmät elottomat kiekot, joiden sisään on ladattu loputon määrä tunteita, tunteja ja ajatuksia. Saanko nuo tunteet ulos? Asetan ensimmäisen levyn soittimeen velvollisuudentuntoisin elein. Poimin kansilehtisen käteeni ja avaan oven musiikille.

Justin Vernon astuu mökin pimeyteen epävarmoin askelin. Hänen äänensä singahtaa kuitenkin oitis korkeuksiin. ”Only love is all maroon”, mies parahtaa. Flume. Helppo alku, suosikkilauluni. Ääni kaikuu torpassa kuin eksyneen huuto. Se ei osaa asettua paikalleen, se räpiköi kuin sisätilojen vangiksi joutunut lintu. Tiedän tunteen, mutta se ei vastaa omaani.

Koetan unohtaa puitteet ja upota musiikkiin, mutta olen aivan liian valpas ja analyyttinen. Kärsimätönkin. Luen seuraavan tekstirivin etukäteen, tahdon ahmia, väsyn nopeasti. Näin Bon Iveria ei ainakaan pidä lähestyä. Jätän levyn soimaan taustalle ja menen ulos niittämään heinää. Päässäni soivat toiset laulut, ne joita olen tottunut kuuntelemaan täällä. Niissä lauletaan suomeksi.

Vieraalle on annettava aikaa sopeutua. Hänen sisäänpäinkääntyneisyydessään on jotakin sympaattista.

Video ei ole enää saatavilla

Toinen päivä: kokkareita

Teen sen, mitä en tahtoisi. Vääjäämättömän. Tyhjennän huussikompostin. Kokkareita on summattomasti. Ne ovat multaantuneet, mutta niiden alkuperää ei voi unohtaa. Huomaan jonkun Bon Iverin melodian pyrkivän päähäni. Lump Sum. Hymähdän. Tämäpä sopivaa.

Joku hymähtää kanssani. Käännyn ja näen Vernonin hyyppämäisen katseen vieressäni. Keskipäivän aurinko näyttää miehen uudessa valossa. Hän virnuilee pakottomasti, kuin todetakseen että olen ottanut hänet aivan liian vakavasti. Minulla on ollut omituinen tarve tehdä hänestä itselleni kurttuotsainen sielunkumppani yksinäisyyden ja kivun alhoihin. Sellainen kumppanuus ei vie omaa napaa pidemmälle. Vernon sanoo kuitenkin antavansa anteeksi. En ole kuulemma ainoa.

Illalla löydän Bon Iverin musiikista pilaa ja kurittomuutta. Löytö avartaa lauluja. Kun Vernon laulaa, hänen silmänsä ovat kiinni, mutta kun silmät aukeavat, niistä väikkyy hymy johon suu ei aivan taivu. Tämäkö selittää Vernonin lähes pakkomielteisen taipumuksen leikkiä sanoilla? Tai jopa musiikkiin ladatun provosoivan teatraalisuuden?

Justin, perkele, taidatkin olla huumorimiehiä. Teikäläisillä on paha taipumus leikkiä kaltaisillani vakavikoilla.

Onneksi olet samalla täysin tosissasi.

Video ei ole enää saatavilla

Kolmas päivä: paikkoja

Olen päättänyt omistaa tämän päivän kakkosalbumille. Se on edeltäjäänsä muovisempi, mutta myös jylhempi levy, jolla Vernon sanoutuu selvästi irti debyyttilevyn kouriintuntuvuudesta. Siitä olisi ollut mahdoton aloittaa.

Annan levyn soida uudestaan ja uudestaan, katkotta. En yritäkään keskittyä tarinoihin, koetan unohtaa kaikki musiikille antamani merkitykset. Sanoitukset tahdon lukea vasta sitten kun sävelet soittavat selkärankaani – onhan Vernonkin kertonut melodioiden syntyvän usein ensin, kuin liikennemerkeiksi sanoille.

Huomaan pitäväni Bon Iver, Bon Iveristä. Musiikki on suureellisessa röyhkeydessään niin räikeässä ristiriidassa mökkini vaatimattomien puitteiden kanssa, että se muodostaa oman tilansa. Muutamat melodiat ovat kauniimpia kuin kesän laki. Luovun halustani samastua ja ryhdyn janoamaan suoraviivaisia elämyksiä. Ehkä se on sittenkin helpoin tie Bon Iverin luo.

Bon Iver laulaa paikoista, mutta hylkää niiden fyysiset puitteet. Hänen paikkansa ovat elämäkerrallisia kudelmia, joista muistot, maisemat, haaveet, odotukset, pettymykset, kaikki ihmisyyden kirjot, rakentavat jotakin paljon konkreettisempaa. Näitä paikkoja on vaikea nähdä muutoin kuin etäältä, ne vaativat irtautumisen.

Astun kuistilta horsmittuvalle pihalle ja kuuntelen hetken hiljaisuutta. Mielessäni soi kaikkien läpikulkemieni ja kuvittelemieni paikkojen humina voimakkaana kutsuna. Paikkojen ja tilojen virrassa mökki pysyy, se on mittakaava. Täällä olen niin kaukana kaikesta, että haaveenikin ovat hetken aikaa totta.

Vernon laulaa Calgarysta. Yhtä hyvin hän voisi laulaa mökistäni.

“So it’s storming on the lake
Little waves our bodies break
There’s a fire going out,
But there’s really nothing to the south”

Video ei ole enää saatavilla

Neljäs päivä: yksinäisyyttä

Sadepäivä. Alan löytää levyiltä minua ympäröivän maiseman. Stacks tippuu kuin vesi räystäältä kovimpien kuurojen laantuessa. Holocene soi kuin laine veneen keulassa melodiakaarien taipuessa airojen hitaaseen rytmiin. Taivallan sateen piiskaamana kaivolle ja takaisin For Emma, Forever Agon nimikkokappaleen tahdissa. Laulut hengittävät ja aaltoilevat kuin tuuli. Musiikki paljastaa sisältään avaruuden. Aiemmin olin älynnyt etsiä vain tunteita.

Musiikin sielu on kuitenkin yksinäisyydessä. Mitä voimakkaammin alan kaivata ihmiskontaktia, sitä lähemmäs laulut astuvat. Bon Iverin musiikki ei ainoastaan täytä hiljaisuutta, se myös korvaa tyhjän tilan. Löydän Vernonin lauluista loputtomiin haaveita – runsaimmillaankin musiikki perustuu johonkin mikä ei ole läsnä. Vernon puhuu monille, ajattelee monia, mutta on aina yksin. Laulut liimautuvat mökin seiniin, seiniin joiden pinnalta voin mitata elämääni. Samastun. Vihdoinkin.

Pöyhin orastavaa sänkeäni ja rasvoittuneita hiuksiani. Kannan levysoittimen saunaan ja annan sen hieroa liikkeitäni. Vuolen verkkaisesti kiehisiä, lyön uuniin vanhan iltapäivälehden. ”Lukijat kertovat: Tuntui ettei mikään ole enää totta”. Paperi mustuu, hapertuu. Liekki tarttuu puuhun. Rätinää. Nautin yksinäisyydestä, ajasta. Se tuo ihmiset lähelle.

Video ei ole enää saatavilla

Viides päivä: vuoropuhelua

Kun For Emma, Forever Ago ilmestyi, olin keskellä erokriisiä. Identiteettien välitilassa, syyllisyyden ja uhriuden ristitulessa, musiikin olisi luullut koskettavan kouraisevasti. Tuolloin Bon Iver tuntui kuitenkin teennäiseltä. Hänen elämänsä ei koskettanut tilanteessa, jossa oma tuskani nousi kaiken edelle. Näin itsekeskeinen ihminen on.

Nyt elän uudessa onnessa, täynnä avoimuutta ja empatiaa. Minulla on taas varaa ajatusleikkeihin, kyky uida muiden tunteisiin ja elää niiden kautta. Niinpä jaksan ottaa Bon Iverinkin musiikin vastaan kauneuden ja kekseliäisyyden vuoropuheluna, joka avaa hartaita tarinoita ja hätistelee muistoja ympäriltään kuin hyttysiä. Musiikki vyöryy ylitseni biogeografisena sekamelskana, jota sovitan miellekartoilleni.

Iltakuuden aikaan Bon Iverin syli räjähtää auki. Musiikki avaa väylän niihin tunteisiin joista on tullut minulle näennäisesti tarpeettomia, mutta joita tahdon vaalia, koska niiden ristiriitaisuus tekee elämästä elämän makuista. Autuas postmoderni ja elämyskeskeinen egosentrismi, siunattu tavoitehakuinen myötäelo! Asetan Bon Iverin sijaiskärsijäkseni. Omatuntoni sallii tämän huomatessaan, että sijaiskärsijä ei kärsi itsekään. Hän nauttii.

Istumme Vernonin kanssa saunarakennuksen portailla pitkään iltaan. Puhumme itsestämme ja ymmärrämme kuuntelemalla. Tiedämme olevamme tuomitut tähän asetelmaan ja otamme siitä siksi kaiken irti. Kesäyö lämmittää, vaikka sen ydin on jo pimeä. Kun lähden nukkumaan, Vernon jää portaille. Kuulen uneni sekaan hiljaista humalaista laulua. Se on alkanut asua täällä ja elää puolestani.

Video ei ole enää saatavilla

Kuudes päivä: löytöjä

Herään aamulla onnellisena. Olen alkanut ymmärtää. Yksi kynnys on kuitenkin ylitettävänä: kakkoslevyn päätösraita Beth/Rest. Vaikka valtaosa Bon Iverin musiikista kehrää jo sydämessäni, vääntyy suuni edelleen irvistykseen, kun Beth/Restin muoviset soinnit ja AOR-saksofonit pyrkivät ilmoille. Olen oppinut ajoittamaan ulkohuonekäyntini niille hetkille, jolloin laulu soi, mutta enää en halua perääntyä. Viimeinen askel on aina raskain.

Laitan levyn soimaan ja kääriydyn 1980-lukuun. Sukellan komeroon, josta löytyy sekalainen ja hylätty kokoelma lapsuuskotini historiaa. Aikajättöjä vaatteita, hyvinvoinnin haaveet aikakausien ivaksi kutistaneita kodinkoneita, setäni vanhoja kalaverkkoja joiden rei’istä aikuinen ihminenkin voisi uida läpi, mittava tilastokatsaus jalkapalloilun maailmanmestaruuskilpailuihin vuodelta 1986.

Uppoan löytöihini. Bon Iver uppoaa omiinsa. Olemme oppineet mahtumaan samaan tilaan ilman että toisen läsnäolo vaatii toiselta jotain. Samalla hetkellä kun Beth/Rest nousee saksofonien puhaltamana kotkansiivilleen, käteni osuu johonkin pehmeään. Kauhtunut pino vanhoja musiikkilehtiä. Suosikki, Stara, Bravo. Tunnen punan nousevan kasvoilleni. Lehtien alle on taiteltu julisteita, joita liimailin lapsuudessani seinilleni. Zero Nine. Sigue Sigue Sputnik. Bogart. A-ha (Paal Waaktaar). Europe. Herra nähköön, Lionel Richie!

En kuitenkaan kuule maailman nauravan. Mökki kilpistää katseet. Tämä on paikka, jossa voi palata itseensä, muistoihinsa, rehellisenä itselleen, ilman merkitysleikkien tarjoamaa suojaa. Muistojen herkistämänä löydän Beth/Restin pintakiillosta himmeää kauneutta. Saavutan tilan, jossa kaikesta saa pitää sellaisena kuin se on, vailla mielikuvien ja intertekstuaalisuuden taakkaa. Oikeastaan Beth/Rest on aika sympaattinen laulu. Perustelematon yhä. Ja siksi rohkea.

Ehkä juuri siinä soi Vernonin musiikin pohjimmainen sanoma: ole uskollinen sille mitä rakastat.

Kiikutan matkalukemiseksi ottamani Rumban uuniin ja poltan sen mukana kaiken sen mitä olen tahtonut muiden takia olla. Vernon nyökkää rohkaisevasti.

Hormi työntää taivaalle valkoista savua.

Video ei ole enää saatavilla

Seitsemäs päivä: yhteyksiä

Palaan maailmaan jostakin paljon kauempaa kuin minne lähdin. En tiedä osaanko enää puhua ihmisten kanssa, minun pitää saada totutella. Mieli on täyttynyt, mutta silti kevyt. Tiedän että jossakin on muusikko, joka jakaa tunteeni. Hän tuntuu ystävältäni, ehkä hän onkin sitä tietämättään. Samoin kuin kaikki muut surumieliset ihmiset mökeissään, yrmeinä ja hiljaisina ajatustensa äärellä.

Käynnistän auton ja ryömitän sitä varoen pitkin ruohottunutta pihapolkua. Mökki jää taakseni odottamaan. Se säilöö salaisuudet ja muistot, myös tämän viikon. Peruutuspeilistä näen myös Vernonin. Hän on hypännyt kyytiin ja ehdottaa, että soittaisin Towersin. Miksikö? Siksi, että se liittyy elämääni, tähän hetkeen, tähän paikkaan, ja kaikkiin aiempiin. Tunteisiin joita olen projisoinut rakennuksiin; koteihin jotka olen purkanut muuttolaatikoihin saadakseni tunteeni irti niistä; ajatuksiin joihin olen hirttänyt entisen minäni ja joiden jälkiä on yhä kaulallani.

Niistä kaikista Bon Iver laulaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bon Iver Flow-festivaalien avajaiskonsertissa Helsingin Suvilahdessa keskiviikkona 8. elokuuta 2012.

Voita lippu konserttiin! Kerro alle kommenttina, mikä oli parasta sinun mökkikesänäsi 2012? Plussaa, jos siihen liittyy Bon Iver. Kommentoijien kesken arvotaan avec-lippu Bon Iverin Suvilahden keikalle. Kilpailu päättyy tiistaina 7.8.2012 klo 15.00.

Kathleen ja Justin ne yhteen soppii, pannaan ne huomenna pussauskoppiin.

Kanadalaisen countryrockin karhea kultakurkku saa vetoapua uudelta sussultaan, Bon Iverin Justin Vernonilta.

Kathleen Edwards on julkaissut 2000-luvun mittaan kolme albumia, jotka eivät ole kiittävistä arvioista huolimatta auttaneet 33-vuotiasta kanadalaista nousemaan ylös siitä kaupallisesta sudenkuopasta, joka vainoaa valtavirran syleilemän countryn ja valikoidumman yleisön arvostaman indie-americanan välistä sarkaa kyntäviä artisteja.

Edellisellä albumillaan Asking for Flowersilla (2008) Edwards ylsi sentään kotimaansa albumilistalla Top 20:een ja Yhdysvalloissakin Top 100:n kynnykselle, mutta erityisen suuria otsikoita hän ei silloinkaan synnyttänyt.

Edwards palaa neljän vuoden tuumaustauolta albumilla, jonka silmiinpistävin piirre on samanaikaisesti musiikillinen ja ulkomusiikillinen. Viime vuonna Edwards erosi elämänkumppanistaan ja yhteistyökumppanistaan Colin Crippsistä ja alkoi olla ”sillä tavalla” Bon Iverin Justin Vernonin kanssa.

Yhteistyökumppanit ovat vaihtuneet Edwardsin uralla säännöllisesti; hänen albumeillaan on tähän asti ollut aina eri tuottaja tai tuottajat. Se, että Voyageurin tuottajaksi on valikoitunut Vernon, tuntuu johdonmukaiselta muistakin kuin romanttisista syistä; jos Edwardsin uran ”pelastajaksi” joku artisti sopii, niin softrockin ja psykedelian sävyjä hauraaseen folkiinsa innovatiivisesti sekoitteleva Vernon. Tällaista tulokulmaa kun ei laulajattaren musiikkiin ole vielä aikaisemmin kokeiltu.

Voyageurilla soittaa koko joukko nimekkäitäkin vierailijoita Norah Jonesista Megafaunin Phil Cookiin. Jotain albumikokonaisuuden linjakkuudesta kertoo, ettei kuulija kuitenkaan havahdu missään vaiheessa kenenkään muun kuin Edwardsin ja Vernonin läsnäoloon.

Bon Iverin kädenjäljen tunnistaa helposti myös niissä kappaleissa, joissa hän ei ole äänessä. Tietty ilmava, urbaani täyteläisyys on korvannut sen rosoisuuden ja ne saappaankantoihin junttaantuneet savikokkareet, jotka tekivät etenkin Edwardsin Failer-debyytistä (2003) niin koskettavan ja vastustamattoman.

Tekstittäjänä Edwards ei edelleenkään ole erityinen – miten voisikaan, jos albumilta kerran löytyy foneetiikalla leikittelevä kappale nimeltä Chameleon/Comedian – mutta hänen laulunsa on vahvistunut ja kirkastunut. Kymmenen vuotta sitten viehättäneen kömpelön raakkunan on korvannut voimakas ääni, jossa on itsevarmuutta kuin Neko Casella tai Suzanne Vegalla. Voyager on itse asiassa todennäköisesti ensimmäinen Suzanne Vega -vaikutteinen albumi, jota sietää kuunnella – Vegan omat levyt pois lukien, luonnollisesti.

Suzanne kummittelee jo avauskappaleessa Empty Threat, jonka kirkkaasti räiskähtelevät kitaraiskut tuovat mieleen levyn soundimaailman toisen ilmeisen kiinnekohdan, Fleetwood Macin. Samaa raikasta, radioaaltojen rakastamaa Lindsey Buckingham -fiilistä on ihanan tyhjänpäiväisesti tanssittavassa Sidecarissa ja erinomaisessa Change the Sheetsissa, jonka kaiutetussa soundissa ja laulukoukuissa Justin Vernon näyttää kyntensä.

Neil Young -riffillä käynnistyvä Mint muistuttaa vanhasta Edwardsista, mutta ei saa haikailemaan vanhoja hyviä aikoja; niin hienosti Voyageur toimii sokerisimmillaankin, kuten sovituksellisiin detaljeihin dipatussa House Full of Empty Roomsissa tai lopun sooloissa suorastaan Mike Oldfieldiksi repeävässä Going to Hellissä. Levyn ainoa huti on hidas pianoballadi Pink Champagne, joka on yhtä äitelä kuin nimensä.

Levy päättyy iki-ihanaan, Aimee Mannin parhaisiin lauluihin vertautuvaan For the Recordiin. Kappale on kirkas kuin yötaivas, ja siinä on Justin Vernonin pysäyttävimpien kappaleiden (Lump Sum, Re:Stacks) kaltaista kertakuulemalla klassikoksi -neroutta.

84 Uusi urbaanimpi Edwards on ilahduttava tuttavuus. Voyageur hengittää, mutta ei enää vain maalaisilmaa, ja haastaa Failerin (2003) tasapäiseen taisteluun laulajan parhaan albumin tittelistä. Kaupallisessa mielessä levy jäänee edeltäjiensä tapaan väliinputoajaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Justin Vernonin tulevaisuus on kirjoitettu kultamusteella.

Jos bändisi hajoaa, rakastettusi hylkää ja saat kaiken pahan päälle vaikean mononukleoosin, kannattaa joko soittaa wisconinilaiselle Justin Vernonille tai ainakin hänen esimerkistään niin kutsuttu isoisä.

Vernonin Bon Iver -pseudonyymin debyytti, For Emma, Forever Ago, on hämmentävä albumi. Sen jännitteiset ja herkät sävellykset ovat helposti parhaimmistoa, mitä menneellä vuosikymmenellä on levytetty mies ja kitara -yhdistelmällä.

Silti tärkein albumiin liittyvä seikka on tarina. Sen tietävät ja muistavat kaikki.

Ensin hajosi Vernonin DeYarmond-yhtye, jota seurasivat muut edellä mainitut vastoinkäymiset. Tästä ilmeisen ahdistuneena Vernon päätti sulkeutua talven ajaksi keskelle metsää negistelemään ja jalostaa kärsimyksensä 37-minuuttiseksi muovin tai vinyylinpalaseksi.

Varsinainen kysymys kuuluu: kuinka paljon tämä, kieltämättä varsin riipaiseva, taustatarina lopulta vaikuttikaan For Emman sukseeseen?

Ei käy pieninkään kiistäminen, etteikö albumi ole musiikillisesti mestarillinen. Tarina on nostettava siksi spottivaloihin, että se sijoitti levyn suoraan kontekstiinsa.

Yhtäkkiä For Emma, Forever Ago oli jokaisen kuulijan korvissa erolevy – ilman, että kyseistä stooria tarvitsi sen enempää kaivella Vernonin lyriikkasokkeloista. Kun halutun tunnelman tiesi, se välittyi ja kosketti heti. Kun merkitykset tiesi valmiiksi, metaforalliset tekstit olivat helppoja tulkita.

Kuulijan palveleminen tällä tavalla riitti tekemään Vernonista hetkessä aikansa palvotuimman laulaja-lauluntekijän – eikä hän ollut näyttänyt vielä kuin ilmiselvimmän puolensa stereotyyppisenä laulaja-lauluntekijänä.

For Emma, Forever Agon jälkeen Vernon julkaisi Blood Bank –ep:n, joka kertoi lähinnä siitä, että mökkiin oli tilattu postimyynnistä autotune. Volcano Choirin levy Unmap väläytti sen sijaan Bon Iverin bändimuotoisilta livekeikoilla kuultua stemmavirtuositeettia.

Harva kuitenkaan arvasi, että viime vuonna ilmestynyt Gayngsin Gaudy Side of the Town oli perverssillä tavalla limaisine 10cc-covereineen ensimmäinen vihjaus tulevasta.

Video ei ole enää saatavilla

Enää tarvittiin vierailut The Nationalin taustalaulajana ja Kanye Westin My Beautiful Dark Twisted Fantasylla, ja yhtäkkiä Vernonin nukkavieru ja parrakas hahmo oli jälleen estradilla, vaikkei se oikeastaan ehtinyt sieltä edes poistua.

Kun Vernon julkaisi kesäkuussa toisen Bon Iver -levyn, kitaraluurangot olivat kasvaneet kokeellisesti tuotetuiksi nuhjujärkäleiksi. Ratkaisu oli ehkä lähtökohtaisesti odottamaton, mutta se roikkui 2010-lukulaisessa folk-zeitgeistissa.

Bon Iverin auditiivisen harppauksen jälkeen päädyttiin outoon tilanteeseen, jossa yksikään 2000-luvun kolmesta suurimmasta laulaja-lauluntekijästä ei enää tehnyt folkia ainakaan perinteisimmässä muodossaan. Sufjan Stevens oli kiinnostunut viime vuoden The Age of Adzilla äänen ulottuvuuksista an sich enemmän kuin banjostaan. Iron & Wine eli Sam Beam puolestaan löysi tammikuisella Kiss Each Other Clean -albumillaan yhden musiikin universaaleista perustotuuksista: miksi tehdä mitään muuta, jos voi tehdä AOR:ää.

Vernon päätyi jonnekin oman aiemman tuotantonsa, Beamin ja Stevensin välille. Bon Iver, Bon Iver oli kuin Stevensin uskalluksen rohkaisema ja AOR:n huumaama Bon Iver –levy, jonka lo-fi-purkaukset vaikuttivat salaa The Microphones– ja Mount Eerie -mies Phil Elvrumin makuuhuonestudiossa nauhoitetuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Vaikka ilmaisutapa oli muuttunut, tekstit pysyneet tulkinnanvaraisina, eikä levylle ollut enää minkäänlaista ilmiselvää taustaa, albumi oli intensiteetin ja herkkyyden superlatiivein sinetöitävä liitto.

Mielikuvituksen vääristämistä kaupungin nimistä tehdyt kappaleet sisälsivät houreisia ajatuksia sieltä ja täältä. Punaista lankaa oli teksteistä vaikea löytää pakottamatta. Lopulta sitä ei enää edes halunnut etsiä.

Pääasia oli upota kerta toisensa jälkeen Vernonin auditiiviseen taikamaailmaan ja oppia, että riittävällä sielukkuudella saa aivan minkä tahansa kuulostamaan kyynelkanaviahivelevän koskettavalta.

Vaikka lauluntekijä osaisi tehdä absoluuttisen täydellisiä kappaleita, hän ei ole mitään ilman tunnetta. Justin Vernonille on annettu se lahja puhtaimmassa muodossaan. Siksi hänen koko tähänastinen urakehityksensä on kuin kultamusteisin kaunokirjaimin kirjoitettua lupausta siitä, että tulevaisuudessa on luvassa jotain vielä suurempaa ja rohkeampaa.

En edes halua kuvitella, millaiset sisäiset mannerlaatat se saa liikkumaan kehossani.

Video ei ole enää saatavilla