Jussi Lehtisalo hyppää popklassikoiden kimppuun. (Kuva: Harri Joensuu)

Jokainen KIDSing-osallistujakin tietää, että Suomen Porista tulevat Dingo, Yö ja Mamba.

Mikä äärettömän paljon tärkeämpää, sieltä tulevat myös Porin Ässät -jääkiekkojoukkue ja paikallisen musiikkiskenen suuren suuren miehen Jussi Lehtisalon luotsaamat miljoona hienoa yhtyettä, joista Rättö ja Lehtisalo -kokoonpano vei ykköstilan Nuorgamin listatessa toissa kesänä 2000-luvun musiikilliset nerot.

Koska tähdet ovat nyt asettuneet sellaiseen muotoon, että Porin Ässät on toista kertaa lähes 20 vuoteen SM-liigan finaaleissa tavoittelemassa ensimmäistä kultaansa sitten vuoden 1978, katsoimme velvollisuudeksemme juhlistaa sitä jotenkin.

Jussi Lehtisalo on tutkitusti porilainen popnero, joten pyysimme häntä valitsemaan juhlan kunniaksi Popklassikot-sarjastamme suosikkinsa vuosien 1976 ja 1998 väliltä.

Mutta eihän se vielä riittänyt. Niinpä teimme ainoan teon, joka tässä tilanteessa on mahdollinen. Puimme Lehtisalon jääkiekkovarusteisiin ja lähetimme porilaisen huippuvalokuvaaja Harri Joensuun kuvaamaan hänet.

Et voilà! (Voitte kiittää meitä myöhemmin.)

Mudhoney – Touch Me I’m Sick

”Kiteyttää itselleni mielenkiintoisen aikakauden 1990-luvun alkupuolelta – ainakin ulkomusiikillisesti. Superfuzz Bigmuff -levyn kansi suorastaan pakotti laittamaan helminauhat kaulaan ja kasvattamaan olkapäille ulottuvan tukan. Kappale summaa ajan hengen ja vallitsevan asenteen viehättävästi.”

Suicide – Ghost Rider

”Läkähdyttävän intensiivistä ja svengaavaa tykitystä, jossa jokaisella äänellä tuntuu olevan lataus ja tilaus. Tämä on oivaltavaa pelkistystä ja merkillistä menoa.”

Jane’s Addiction – Been Caught Stealing

”Jane’s Addiction oli 1980- ja 1990-lukujen taitteessa häiriintyneillä vokaaleilla ja omalaatuisella meiningillä varustettu persoonallinen populaarimusiikin ilmiö. Kappale on singlebiisi, joka jää itselleni selvästi eeppisempien Three Days– ja Then She Did -mestariteosten varjoon.”

The Minutemen – Corona

”The Minutemenin albumi Double Nickels On the Dime on punkin eittämätön klassikko. Ajan hammas saattaa järsiä osan sen terästä, mutta näin Mike Watt & The Missingmenin keikan vuonna 2011 ja meno on edelleen huikeaa!”

Spiritualized – I Think I’m In Love

”Spiritualizedin ja sitä edeltävän Spacemen 3:n vaikutus oli vääjämätön porilaiseen marginaalikulttuuriin. Diggailu ei valunut brittipop-puolelle, vaan säilytti majesteetilliset mittansa; seurasimme lähinnä Jason Piercen tekemisiä. Huikealta Ladies & Gentlemen We Are Floating In Space -albumilta löytyvä kappale oli selkeästi yhden aikakauden loppu.”

Monster Magnet – Negasonic Teenage Warhead

”Olisi vaikeaa yrittää kieltää, että Dopes to Infinity -albumi oli klassikko jo ilmestyessään. Vahva ja jämäkkä soundi yhdistettynä space rock -efekteihin ja koukuttaviin rocksävellyksiin innosti kummasti.”

Porin Ässät aloittavat SM-liigan finaalit Tapparaa vastaan maanantaina 15.4. klo 18.30 Hakametsän hallissa Tampereella. (Nelonen, 18.30.)

Mies mustissa ja valkoisissa, ja vielä mustavalkoisena. (kuva: Mikael Mattila)

Porin taideteoreetikon uutukainen kuulostaa meluisalta ja hälyiseltä kuin rakennustyömaa täydessä tohinassa. Vaikutelma on miellyttävä.

Jussi Lehtisalon tapaa nähdä asiat toisin on suitsutettu musiikkimedioissa täysin aiheesta. Hän kuuluu niihin harvoihin suomalaisrokkareihin, joiden haastattelutkin ovat vielä mielekästä luettavaa. Ne sisältävät iänikuisten studio-odysseioiden kertaamisen sijaan jotakin oikeaa sanottavaa ja mielipiteitä. Etenkin asioista, joita keskivertomuusikko harvemmin tulee edes ajatelleeksi. Tällainen lateraalinen ajattelu sinällään paikoilleen jämähtäneessä populaarimusiikin kulttuurissa on vain ja ainoastaan inspiroivaa ja tervetullutta.

Siltikin monissa noteerauksissa itse taide jää filosofisten teorioiden jalkoihin. Lieneekö niin, että toimittajia kiinnostavat nimenomaan Lehtisalon sanomiset tämän tekemisten sijaan. Se ei sinällään yllättäisi, Lehtisalohan tekee koko ajan ja paljon. Ja useimmiten lopputuloksena oleva musiikki operoi täysin omilla säännöillään, minkä seurauksena siihen suhtautuminen tai tarttuminen äkkiseltään saattaa olla eräänlaisen Valtaisan hahmon kohtaamista, kuten Circlen Taantumus-albumilla aikoinaan laulettiin.

Keskittykäämme siis itse taiteeseen. Interludes for Prepared Beast on Lehtisalon toinen sooloalbumi, ja osiltaan jatkaa vuoden 2010 Rotan abstraktia etenemistä. Se yhdistää jo nimessään tutun lehtisalomaisella tavalla jonkinlaisen ”akateemisuuden” ja ”korkeakulttuurin” ”primitiiviseen” rockinsoittoon.

Nimi viittaa nykysäveltäjä John Cagen Interludes for Prepared Piano -pianoteossarjaan. Viittaus ei ole mitä tahansa intertekstuaalista knoppailua, vaan sukulaissieluisuus Cagen ja Lehtisalon välillä on mitä selkein.

Ennen kaikkea tämäkin levy pyrkii karkeloimaan kaikenlaisen musiikin veljeyttä porilaisessa abstraktissa maailmassa, jossa blastbeatin ja heleiden syntetisaattorimelodioiden yhdistäminen ei ole sen kummempaa kuin oreganon sirottelu pizzan päälle. Lehtisalohan on muuten ahkera ruoanlaittaja ja kulinaristi. Täytyypä kysyä häneltä joskus, minkälaisia pizzoja hän suosii.

Mainittu ”Valtaisa hahmo” sopiikin määrittelemään tätä levyä varsin hyvin. Kahteen, Caterpillars– ja Here March The Cranes -nimisiin osiin jaettu vinyyli on jo kansitaiteeltaankin melkoisen juhlavan ja jyhkeän näköinen. Komeaa litografiaa.

Betoninharmaan urbaaniuden tunnelmaa vahvistaa myös noin vartin mittaisten kappaleiden massiivisuus ja monikerroksisuus. Huumaavan ambienttiseksi muuttuva, ylitsevuotava blastbeat-säksätys on kuin katuporan tasainen jyrinä, jonka päälle kitarat ryömivät katerpillarien lailla. Samalla kun kivijalassa koneet jylisevät, yläilmoissa heiluvat nosturit kepeiden melodioiden säestyksellä.

Rotta oli eräänlainen pysähtyneitä tuokiokuvia Porin kaduilta sisältänyt sympaattinen ambient-kokonaisuus, mutta kakkoslevy luottaa enimmäkseen soonisuuden turruttavaan voimaan. Lehtisalon pienieleinen laulutulkintakin on rujompaa. Mantramaisten, impressionististen lyriikoiden ulosannissa kuulee hivenen Röyhkää.

Ainoa suvanto osuu Caterpillarsin väliosaan, jossa kitarasoinnut liplattavat hiljalleen rantaan saapuvien aaltojen lailla ja rumpusäksätys kuulostaa lehtien suhinalta tuulessa. Tätä kuitenkin kehystää hulppea hevikarnevaali, jonka leikkisän mahtailevat synamelodiat ovat kuin videopelistä. Assosioin Interludes for Prepared Beastin parin vuoden takaisiin Circlen livekeikkoihin, samoilla tavoin nekin sijoittivat valtavien hevikiitojen väliin abstrakteja ambient-sukelluksia.

Tämä sinfoninen monoliitti etenee skitsofreenisyydestään ja heterogeenisyydestään huolimatta eteepäin yllättävän luontevasti ja kiehtovasti. Tuntuu kuin Lehtisalo olisi tarttunut yksityiskohtiin rohkeammin kuin ennen, ohjaten punaista lankaa selkeästi läpi puolituntisen raksaseikkailun. Tuloksena on jälleen yksi kaikkia käsitteitä pakeneva mutta hieno äänitetaideteos, jonka finaalissa lyövät kättä niin Manilla Road kuin Maurice Ravel, hevikitaroiden marssiessa juhlallisesti eteenpäin. Ja se on aina hieno juttu!

83Jussi Lehtisalo änkee tehosekoittimeensa tyylilajeja ja ideoita poikkeuksellisen vapautuneesti, mutta lopputulos ei ole lähellekään sellaista sekamelskaa kuin luulisi. Interludes for Prepared Beast on eräänlainen Rotta-debyytin kääntöpuoli, jolla Lehtisalo jatkaa vapaamielistä tutkiskeluaan – ja onnistuu siinä tällä kertaa varsin hyvin.

Suurten musiikkiteoreetikkojen kohtaaminen poiki dadaistisen albumin, joka on vuoden mielenkiintoisimpia kokeellisen musiikin hankkeita ja jonka merkityksellisyys jäänee täysin vastaanottajien kesken kinasteltavaksi.

Oli vain ajan kysymys, koska ja kuinka musiikkieksentrikot Jussi Lehtisalo ja Erkki Kurenniemi saataisiin samalle levylle. Kurenniemen heinäkuisen 70-vuotispäivän kunniaksi tämä lopulta tapahtui, vaikkakin vain näennäisesti. Yhteistyön osapuolet kun elävät levyllä eri paikoissa ja ajoissa; porilainen 1990-luvun lopun treenikämppä kohtaa helsinkiläisen keskusta-asunnon 1970-luvun alusta, täysin sattumanvaraisesti, tulevaa odottaen.

Levyn idea on saattaa yhteen kaksi sattumanvaraista tapahtumaa, jotka tässä tapauksessa ovat Circlen äänittämä toukokuinen jami vuodelta 1999 ja Kurenniemen sanelupäiväkirja tammikuulta 1972. Kas, Jussi Lehtisalon ja Circlen äänittäjän Tuomas Laurilan luomaa mash-upia ei ole ollenkaan jälkieditoitu, vaan Circlen ja Kurenniemen visiot törmäilevät hallitsemattomasti toisiinsa koko nelikymmenminuuttisen.

Siksi Rakkaus tulessa onkin levy, joka saattaa idealtaan ja toteutukseltaan vaikuttaa täysin järjettömältä. Siltä tuntuu myös idea levyn arvostelemisesta ja pisteyttämisestä. Näin levy onkin aidosti kokeellinen ja heijastelee täten Pori-skenen ideaa taiteesta käsitteiden ulkopuolella. Uskoisin, että Erkki Kurenniemi mieluusti jakaa tämän käsityksen.

Levyn aloittava Kello 12:15 ei vielä täysin paljasta, mitä tuleman pitää. Vajaan kymmenminuuttisen jamin aikana Kurenniemi ynisee ja mumisee meditatiivisesti, ja mieleen tulee väistämättä Mika Rättö. Sokkotreffit alkavat varsin sopuisasti.

On kuin alun yninä symboloisi jonkinlaista avaruusajan visiönääri Kurenniemen matkaa avaruusaluksessa, joka nauhan paukkeen ja sen lomasta kuuluvan DIMI-syntetisaattorin sähköpurkausten myötä laskeutuu. Ulos kömpii taiteilija itse, myös teoreetikkona, suunnittelijana ja elokuvantekijänä kunnostautunut sellainen. Hän ilmoittaa ensitöikseen kellon olevan 12.15 ja että viime yönä tuli mentyä nukkumaan vasta neljän jälkeen.

Näin alkaa erikoinen katsaus yhden päivän mittaisen jakson tapahtumiin Erkki Kurenniemen elämästä. 11.1.1972 oli aurinkoinen, muttei turhan kylmä. Kurenniemen tarinoissa sukelletaan talvisen Helsingin kaduille, kun referoinnissa vilahtelevat eri katujen nimet Töölöstä Merihakaan. Olemme siis kulttuuri-Helsingin ytimessä, ”Vesimiehen aikaan”. Tämä näkyy Kurenniemen mukaan säässä.

Kurenniemen tarinointi on tyyliltään varsin ailahtelevaa ja on nähtävästi täysin herran levottomien mielenliikkeiden armoilla. Nauhalta kuulee, että hän on itse editoinut erilaisia pätkiä yhteen, mutta useimmiten normaalihkolta kuulostava selostaminen vaihtuu itse äänityshetkellä äkkiä laulunomaiseksi resitaatioksi tai juhlallisen maaniseksi julistamiseksi.

Taustalla nelihenkisen ”Circlen” (jonka jäsenistö Lehtisaloa lukuun ottamatta poikkeaa paljolti tuon aikaisesta) rooli meinaa välillä unohtua, Kurenniemen vangitsevan referoinnin takia. Bändi takoo pitkin levyä motorisen kurinalaisesti groovaavaa, vinksahtanutta, Beefheart-henkistä jamia, joka on tyylillisesti melko uskollista tuon ajan levytyksille, kuten Andexeltille.

Äänen laatu on karun demomainen, soitto-ote on raskaan jämäkkä ja välillä taustalta kuuluu virityksen ja keskustelun ääniä. Silti bändin suggestiivisella jumituksella on tärkeä rooli; se luo kuvaa siitä, että Kurenniemen arkisissa havainnoissa oltaisiin jonkin suuremman äärellä. Kaiken lisäksi sattumanvaraisuus ei aiheuta sen räikeämpiä ristiriitoja, vaan sekä musiikin että puheen linjat kiertelevät toisiaan kiinnostavan yksimielisinä.

Mutta kuka onkaan tuo mystinen ”Nina-Beata”, jonka perään Kurenniemi hönkäilee pitkin levyä lähes pakonomaisesti? Dadaistisen pohdinnan keskellä Kurenniemi palaa haaveilemaan mielitiettynsä perään äkkiarvaamatta tai aasinsiltojen kautta – ja sitten siirtäen ajatuksensa muualle.

Yksi osuvia esimerkkejä on Latentti liike-energia -kappaleen loppupuoli, jolla Kurenniemen lausunta on manuaalis-genitaalisine hyväilyineen suorastaan eroottista, mutta loikkaakin pian pohdintaan siitä, miten ”maapallo on menettänyt inertiansa”.

Siksipä Rakkaus tulessa onkin nimensä veroinen albumi. ”Tulena” tässä yhteydessä toimii Kurenniemen poukkoileva mieli, joka seilaa vektoripotentiaali-pohdintojen, poliittisen yhteisön ”Tuulispään” ja sanattoman ”tsippadappaduu”-muminan välillä. ”Taas hukkui lauseen alku, mutta siitä viis”, Kurenniemi ironisoi omaa höpinäänsä.

Vaikka lineaarinen punainen lanka näin putoaakin kertojan hyppysistä yhä uudelleen, toimii Nina-Beata jonkinlaisena ajatusten yhteen kokoajana. Suhteesta saa hieman ongelmallisen kuvan: Kurenniemi pohtii muun muassa, miten hän kykenee vastaamaan Nina-Beatan tulevaisuuden suunnitelmiin ”universaalista rakkaudesta”. Epäselväksi jää myös, mikä Kurenniemen ja Nina-Beatan suhde ylipäätään edes on.

Kurenniemen tapa yhdistää kosmiset mittasuhteet arkisiin tapahtumiin Helsingin kaduilla tuo melkeinpä mieleen Terence Malickin Tree of Life -elokuvan, mikä käy ilmi etenkin monologin lopussa. On silti jotenkin sympaattista, että Kurenniemen kaltaisen lateraalisen pohdiskelijan syvin mysteeri ainakin tuona tammikuun päivänä olikin vain yksi nainen.

50 Tälle levylle on lähes mahdotonta antaa minkäänlaista selkeää arvosanaa, joten on valittava kompromissinomaisesti ”sieltä väliltä”. Sen Rakkaus tulessa tosin osoittaa, etteivät Lehtisalon visiot ole kasvaneesta suosiosta huolimatta muuttuneet ainakaan helpommin sisäistettäviksi.

Video ei ole enää saatavilla

Tältä näyttää 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurin nerous. Kuva: Tomi Palsa

”On päättynyt taisto, pois se mennyt on
Sodan koirat käyvät hiljaa
Taiston miehet he juovat maljan voitetun
Juhlien nyt aamuun nousevaan”

On kulunut yli viisi vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kuulin Mika Rätön laulavan nuo sanat Kuusumun Profeetan kappaleessa Puutarha menneen ihmemaan. Se oli ensimmäinen kosketukseni universumiin, joka tämän porilaisen sähköasentajan tulkinnan taakse kätkeytyy. Se oli myös niitä hetkiä, jolloin ymmärsin olevani jonkin erityisen ja ainutlaatuisen äärellä.

Ennen pitkää vastaan tuli myös Jussi Lehtisalo – ja se maailman paras bändi kaikilla osa-alueilla (ainakin ruotsalaisten mielestä) eli Circle.

Ja pikkuhiljaa myös läkähdyttävän moni muukin hanke, joissa vaikuttavana voimana on ollut jompikumpi kaksikosta.

Yhdessä Rättö ja Lehtisalo ovat osa ikiaikaista populaarimusiikin duo-folklorea, siellä Lennonin ja McCartneyn, Simonin ja Garfunkelin, Bennyn ja Björnin sekä Morrisseyn ja Marrin seassa. Sillä erotuksella, ettei vaivaannuttavia egojen taisteluja ole tarvinnut ruotia tiedotusvälineissä.

Mika Rättö tunnetaan myös Suomen nopeimpana paikallaanjuoksijana. Kuva: Tomi Palsa

Mika Rättöä voi jo laulutapansakin puolesta pitää ainutlaatuisena visionäärinä; hänen teatraalisen tarinoivalle vokalisoinnilleen on varsin vaikea keksiä verrokkia. Ehkä etäinen yhteys Van Der Graaf Generatorista tuttuun Peter Hammilliin löytyy.

Mutta nämä mielikuvitukselliset visiot, joihin alun perin Kuusumun Profeetan kautta tutustuin, heijastelevat myös kaikkea muuta Rätön taidetta, niin kuvataiteen, kirjallisuuden kuin teatterinkin saralla. Kun on nähnyt hänen maalauksiaan ja näytelmiään tai lukenut hänen Tihkuluodon kuiskaajat -esikoisromaaninsa, ymmärtää ne sopiviksi osiksi hänen luomaansa todellisuutta.

Rättö maalaa – niin sanan konkreettisessa kuin kuvauksellisessakin merkityksessä – surrealistisia, välillä leikkisän humoristisia, välillä pohdiskelevan vakavia kuvia romanttisen runollisella ja sadunomaisella tyylillään. Ne välttelevät liiallista konkretiaa, mutta ovat silti välillä hyvinkin painavien asioiden äärellä, minkä Ei aurinko milloinkaan laske kiteyttää:

”Ymmärtääkö elämä meissä sittenkään itseään
Emmekö me laukausta pistoliin edessämme viimeinkään nää
Olemmeko vain eksyneet lampaat
jotka niityllä paimenta etsien käyvät
Oliko Jeesus Kristus yksi heistä
vaiko ainoastaan
yksi meistä?”

Jussi Lehtisalo valmistautumassa soittamaan täsmällisen C-nuotin bassonsa E-kielen kahdeksannelta nauhalta. Kuva: Tomi Palsa

Jussi Lehtisalo puolestaan ei ole vain Circlen nokkamies, Ektro Recordsin pomo ja bändejä tuosta vain perustava taiteilija. Hän on myös välillä melkeinpä röyhkeäksi heittäytyvä musiikkifilosofi ja teoreetikko. Taiteen tulisi hänen mielestään olla villipeto, jota ei voi kesyttää. Käsitteiden ja itse taiteilijoidenkin ulkopuolella.

Moni bändi ja artisti tykkää soveltaa ajattelumalleja ”määränpäätä tärkeämpi on matka” tai ”me tehdään niinku omaa juttuu”, mutta tuskinpa kovinkaan moni uskaltaa ottaa niitä niin kirjaimellisesti kuin Lehtisalo. Hän haluaa tehdä tarkoituksellisen huonoa musiikkia ja soittaa tarkoituksellisen huonoja keikkoja. Viedä musiikin äärirajoille ja täysin vieraille vesille. Hänelle ei ole merkityksellistä edes se, miellyttääkö taideteos tekijää itseään.

Levy-yhtiöpomo Lehtisalon toimintatavat eivät välttämättä Jari Sarasvuota miellyttäisi. Hänen vilpitön uskonsa taiteen merkitykseen ohittaa sellaiset epäolennaisuudet kuin kaupallisen tuoton, mikä on havaittavissa esimerkiksi siinä, että Ektro Records on julkaissut muun muassa saksofonisti Jorma Tapion ja kansanmuusikko Terje Isungsetin abstraktia improvisaatiota sekä hevilegenda Thorin levyjen uudelleenjulkaisuja.

Undergroundissa pysyminen on Ektrolle itseisarvo. Leikkimielisesti Lehtisalo onkin asettanut itselleen uhkavaatimuksen, että lopettaa levyjen julkaisun, mikäli liian monta niistä nousee top 40 -listalle. Tämän teesin hän perustelee sillä, ettei valtavirta yksinkertaisesti kuulu hänen toimialaansa.

Neroista neroimmat. Yhdessä tai erikseen. Kuva: Tomi Palsa

On silti relevanttia käsitellä Mikaa ja Jussia yksikkönä, niin paljon he ovat näyttäytyneet ja toimineet yhdessä suomalaisen avantgarden kentällä. Haastatteluissa he ovat esiintyneet verrattomina vekkuleina, kuin Asterixina ja Obelixina. Suuriksi avantgardisteiksi ja renessanssineroiksi he ovatkin hämmentävän helposti lähestyttäviä ihmisiä.

Varmasti osa neroudesta pohjautuu siihen, että he kykenevät joka käänteessä olemaan aitoja ja vilpittömiä, kätkeytymättä minkäänlaisen vaivaannuttavan taiteilijuuden harson taakse. Siksi heidän taiteessaan onkin pysynyt – viime vuosina melkeinpä korostunut – riemastuttavan kirkasotsainen ja innostunut asenne taiteen tekemistä kohtaan.

Muistan Rätön kuvailleen itseään jossain haastattelussa ”verkkarit ja kumisaapas” -ihmiseksi ja Lehtisalon tokaisseen avantgardistisinta olevan, että hän syö maksalaatikkoa niin kuin kaikki muutkin.

Ei oikeastaan ole oleellista käsitellä Rätön ja Lehtisalon elämäntöitä yksittäisten musiikkiteosten kautta. Toki niin Circle, Kuusumun Profeetta kuin Rättö ja Lehtisalokin ovat tehneet erinomaisia levykokonaisuuksia, joista toiset ovat omassa subjektiivisessa arvojärjestyksessäni kenties toisia merkittävämpiä, mutta silti ne ovat vain elementtejä suuremmassa kudelmassa. Sen sisälle mahtuvat niin surrealistiset dokumenttielokuvat kuin Kauko Röyhkän kanssa tehty, suuren suosion saanut Hiekkarantaa-projekti.

Video ei ole enää saatavilla

Livenä Circle voi hyvinkin kirvoittaa yllämainitun ruotsalaistoimittajan kaltaisia ylistyspurkauksia. Häkellyttävä, hurmoksellisen ritualistinen performanssi on pitkin bändin uraa muuttanut muotoaan, mutta läsnä on aina ollut yllätyksellisyys, improvisointi ja hetkessä eläminen. Tässäkin heijastuu etenkin Lehtisalon vaalima ajatus kaiken ohikiitävyydestä: ”Se on uskomatonta, että se tapahtuu vain siinä hetkessä eikä koskaan enää uudestaan.”

Hieman yllättäen ikimuistoisin Circle-keikkani ulottuu vain noin kuukauden päähän. Rauman UUU-festivaali ei valitettavasti yleisömäärällään ylpeillyt, mutta ehkä juuri yleisökato tekikin tapahtumasta niin mieleenpainuvan. Elokuisen illan hämärtyessä Unajan upeassa kulttuurimaisemassa lavalle nousi niitteihin ja spandexeihin sonnustautunut kuusikko. Hetken aikaa mielessäni kävi epäilys, miten aiemmin niin mainiosti teatteri- ja klubiympäristöissä toiminut ilmaisu pelaisi näin isolla lavalla ja tällaisessa ympäristössä.

Aatokseni olivat turhia. Setin käynnistänyt stadionrockin, AOR:n ja progen välillä tasapainoillut, vielä levyttämätön jami ei olisi voinut paremmin istua tunnelmaan. Tässä vaiheessa allekirjoitin kaiken, mitä ruotsalainen toimittaja oli kirjoittanut. Enkä suinkaan ollut ainoa, sillä eturivissä olleet fanitytöt kiljuivat kilpaa Rätön elehdinnälle!

Tyylinäyte Rauman iltamista. (Kuva: Mikael Mattila)

Mutta miksi Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo komeilevat Nuorgamin listan ykkösinä? Ovathan he kulttisuosiostaan huolimatta rutkasti vähemmän tunnetumpia kuin yksikään kymmenen kärkeen yltäneistä artisteista. Eikä heidän musiikkinsa ole vieraillut perinteisemmän popin puolella kuin hetkittäin.

Vastaus on: juuri siksi.

Ei ole tärkeää, ymmärtääkö heidän taidettaan juuri tässä ajassa tai paikassa. Lyhytnäköisen heti tulosta -ajattelun sijaan keskeistä on antaa ideoiden ja taideteosten elää omaa elämäänsä ja kasvaa täyteen mittaansa vasta joskus tulevaisuudessa. Ovathan Mika Rättö ja Jussi Lehtisalokin tehneet taidetta jo noin kaksikymmentä vuotta.

Lopuksi taiteilijat kertovat itse mietteistään saamasta kunnianosoituksesta Nuorgamin lukijoille.

Video ei ole enää saatavilla

Circle on ainutlaatuinen yhtye, jota on pakko kunnioittaa sen jääräpäisen päättömyyden takia. Taannoinen, aivan muissa tarkoituksissa otettu puhelinyhteys Circlen ainoaan pysyvään jäseneen Jussi Lehtisaloon avasi lopullisesti silmät yhtyeen filosofialle: Circle on kuin juna, jonka kyydistä voi hypätä halutessaan pois ja jatkaa matkaa taas sitten, kun siltä tuntuu.

Voi siis olla Circle-fani ja siitä huolimatta esimerkiksi vihata osaa sen tuotannosta.

Itse hyppäsin pitkästä aikaa porilaisten kyytiin viime vuoden upealla Rautatie-levyllä. Se onnistui vihdoin yhdistämään myöhempien aikojen taiteellisen kokeellisuuden ja irvokkaan vakavamielisen NWOFHM-parodioinnin alkuaikojen hypnoottiseen riffipyörteeseen. Instrumentaalisella – tai ainakin selkokielettömästi lauletulla – Infektiolla on taas aika hypätä kyydistä.

Circlen noin sadas levy on kokeellisempi kuin mikään kuulemani yhtyeen levytys. Samalla se on yhtyeen musiikillisesti vähiten antoisa tuotos. Levylle ei tunnu löytyvän mitään funktiota: se ei pelota, hypnotisoi, naurata tai itketä, ei lamaannuta tai innosta, ei edes oikeastaan hämmennä. Levy vain etenee omituisessa usvassaan, kosketuspinta jää olemattomaksi.

15-minuttinen aloituskappale Salvos leijuu kuin sähköinen, tiemaalauksiin kompasteleva usva aamuöisellä maantiellä. Seuraavat neljä kappaletta pitävät sentään jonkinlaista rytmiä ja järjestystä yllä.

Kakkosbiisi Maatunut on maanisen kulmikkaalla rytmillä etenevä outoilu, kolmas kappale Peruuttamaton kuulostaa todella pahasti laskuhumalaisten musikanttien läpeensä kyllästyneeltä soundcheckiltä.

Neljännessä biisissiä (Pisara) kolkutellaan ja helistellään ja kaiutellaan kitaraa epämääräisen tömpsyttelyn rytmissä. Viides raita Saarnaaja on levyn musikaalisin, vaikka senkin hektisen rumpukompin johdattaman hämmennyksen aiheuttama tarttuvuuspotentiaali on noin miinus miljoona.

Lopetuskappale Kalpea on epämääräistä piano-kitara-hämyilyä vajaan kolmen minuutin verran.

Infektio on kuulijasta riippuen joko suurta taidetta tai täysin viratonta epämusiikkia. Itse kallistun vääjäämättä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tämä ei silti hälvennä kunnioitustani Circlen uskallusta, näkemystä (tai totaalista kuulijoiden sumutusta) sekä sataprosenttisen omaehtoista lähestymistapaa kohtaan.

17 Circlen taiteellinen haahuilu tuntuu olevan pikemminkin silkkaa höpöilyä kuin musiikillista nerokkuutta.