Kirjan lukeminen muutti käsitykseni sekä Ian Curtisista että Love Will Tear Us Apart -klassikon sanoituksesta.

”When routine bites hard
And ambitions are low
And resentment rides high
But emotions won’t grow
And we’re changing our ways
Taking different roads
Then love, love will tear us apart again”

Love Will Tear Us Apart oli Joy Divisionin ensimmäinen listahitti.

Ensimmäinen säkeistö on kuin melkein minkä tahansa avioliiton huonoista hetkistä, mutta kirjasta käy ilmi, että arkirutiinit Curtisin perheessä eivät vain käyneet tylsiksi. Vakavasti sairas Ian Curtis kohteli vaimoaan henkisesti ala-arvoisesti, ja – jos kirjaan on uskominen – oli mulkku.

Love Will Tear Us Apartin tarina on surullinen ja todellisen tuntuinen, mutta todellisuudessa Ian ja Deborah Curtisin rakkaustarina oli paljon traagisempi. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart on yksi maailman hienoimmista lauluista.

Komeiden basso- ja syntikkakuvioiden kuljettama Love Will Tear Us Apart nauhoitettiin maaliskuussa 1980 Strawberry-studiolla Stockportissa lähellä yhtyeen kotikaupunkia Manchesteria. Bändi oli nauhoittanut biisistä jo kaksi aiempaa versiota, John Peel Session -version marraskuussa 1979 sekä studioharjoitelman tammikuussa 1980 Pennine Sound -studiolla. Pennine-versio päätyi sinkun b-puoleksi ja John Peel -versio sai kunnian olla taustanauhana, kun yhtye kuvasi biisilleen videota, mikä selittää sen, että kuva ja ääni kulkevat epäsynkassa.

Toinen mainio amatöörilisä videossa on värimaailma, joka ei ole jälkikäsittelyssä tehty tehoste vaan jonkinlainen häiriö kuvanauhassa. Heti alkutahdeissa paukutettava ovi ei ole oikeasti ruskea, vaan valkoinen.

Love Will Tear Us Apart julkaistiin huhtikuussa 1980 vain kuukausi ennen Ian Curtisin itsemurhaa. Top 20:een single nousi välittömästi laulajan kuoleman jälkeen. On vaikea veikkailla, kuinka paljon Curtisin kuolemalla oli osuutta single myyntiin, mutta Love Will Tear Us Apart oli ensimmäinen Joy Divisionin listamenestyjä. Yhtyeen omalaatuisuudesta ja jääräpäisyydestä kertoo, että heinäkuussa 1980 julkaistulla Closer-kakkosalbumilla kappaletta ei kuulla.

Videon upottaminen on estetty, mutta voit katsella sen tästä.

Bonus!

Love Will Tear Us Apartin on coveroinut bändi jos toinenkin, ja harvalle on kiitosta herunut. Youtube on täynnä covereita, mutta mustahuulien näkökulmasta hauskin pätkä on The Curen versio, jonka yhtye nauhoitti livenä vuonna 2000 australialaisen radioaseman aamuohjelmassa.

Video ei ole enää saatavilla

Joy Division intensiivistelee.

Joy Divisionin monissa hiteissä on jotain perverssiä. Ian Curtisin pohjattoman lohduttomien sanoitusten sekä kolkon baritonin taustalle rumpali Stephen Morris ja basisti Peter Hook loivat petollisen tarttuvia komppeja, jotka kitaristi Bernard Sumner viimeisteli junnaavilla kitarariffeillään. Tarttuvuuden petollisuus piilee äänimaailmojen monotonisuudessa, suoranaisessa mekaanisuudessa.

Transmission on erinomainen esimerkki tästä kierosta liitosta. Tämä nykyiseenkin indiemusiikkiin suuresti vaikuttanut kappale perustuu Peter Hookin bassoriffille, jossa on keskeisiä säveliä kokonaiset kaksi. Stephen Morrissin rumpukomppikin pysyy melko lailla muuttumattomana koko kolme ja puoliminuuttisen.

Suuri kiitos tämän pelkistetyn minimalismin jalostamisesta klassikoksi kuuluu tuottaja Martin Hannettille. Hän oli mitä suurimmin Joy Divisionin ominaissoundin takana.

Hookin pohjalla kumisevan basson päälle rakentuu Morrisin loputtomiin jatkuva konemainen, tyhjästi kaikuva säksätys. Sumnerin kitara lipuu etäisesti esiin, ja viimein kaiken ylle ilmestyy Ian Curtisin selkeä ja syvä, auktoriteettia huokuva mutta myös jotenkin vääristynyt (Curtisin puheääni poikkesi paljonkin hänen lauluäänestään), maaninen tulkinta. Kaiken viimeistelee salakavala syntikkatausta.

Tämä kaikki tapahtuu vain ensimmäisen puolen minuutin sisällä. Tämä kertonee Hannettin ja bändin poikkeuksellisesta näkemyksestä, olettaen että jokin ”tavallisempi” punkbändi olisi typistänyt saman minimalismin paljon kompaktimpiin pakettiin.

Transmission ottaa oman aikansa, kasvaen hiljalleen kohti maanista kliimaksiaan, jossa Curtisin aluksi pidättyväinen laulukin yltyy huudoksi. Kertosäkeessä laulu vielä tuplataan, mikä tuo biisiin oman erikoisuutensa.

Transmission on yksi Curtisin siteeratuimpia tekstejä. Biisistä ottaa nimensä muun muassa Deborah Curtisin kirja Touching from a Distance:

“Staying in the same place /
just staying out the time /
touching from a distance /
further all the time”

Sanoilla on näin ollen ehdottoman henkilökohtainenkin ulottuvuutensa. Olihan Curtisin pariskunnan hiljainen etääntyminen toistuva teema Ianin sanoituksissa. Toisaalta sanat huokuvat myös yksilöllisen Curtisin katkeruutta tasapäistävää valtavirtaa kohtaan, jonka symbolina tässä yhteydessä on – mikäpä muukaan kuin radio, live transmission.

Curtisin mielestä valtavirta luo vain pysähtyneisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Elämä junnaa mekaanisesti paikallaan, samalla kun todellisuus lipuu kauemmas ja kykymme tarttua siihen katoaa.

“No language, just sound, that’s all we need know /
to synchronise love to the beat of the show /
and we could dance”

Curtisin visiossa on jotain orwelliaanista, kun radion kielikin degeneroituu ”pelkäksi ääneksi”. Jopa rakkaudesta on riistetty ainutlaatuisuus; sekin on valjastettu valtakoneistojen välineeksi.

Siksi onkin kaikkein kierointa, että Transmission on yksi Joy Divisionin tarttuvimpia ja tanssittavimpia biisejä.

”Dance, dance, dance, dance, dance to the radio”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Transmissionia ovat versioineet lukuisat bändit Hot Chipistä Low’hun, vaihtelevin tuloksin. Jonkinlaisen nerouden puolelle lipsahtaa ainakin seuraava steel pan -orkesterin versio:

Video ei ole enää saatavilla

Joy Division, hiukkasen hyvä bändi.

Kun manchesteriläisen tv-toimittajan Tony Wilsonin tilille tipahti yllättäen pieni perintö, tuleva musiikkimoguli päätti laittaa hyvän kiertämään. Wilson sijoitti punnat Factory Records -levy-yhtiöön ja sen bändejä esittelevän A Factory Sample -tupla-EP:n tuotantoon.

Mukaan mahtui neljä orkesteria: The Durutti Column, John Dowie, Cabaret Voltaire ja vielä tuolloin suhteellisen tuntematon Joy Division. Tuotantotiimiin saatiin mukaan Martin Hannett ja Peter Saville, joka aloitteli uraansa yhtiön ja loihti paketille upeat kannet.

Joy Divisionilta EP:llä oli mukana kaksi kappaletta: Digital ja Glass. A Factory Sample ei ollut Joy Divisionin ensimmäinen levytys – aiemmin oli julkaistu EP An Ideal for Living – mutta nyt pelattiin isommilla panoksila. Factory Records toi mukanaan Hannettin tuottajaksi, mistä bändi sai reilusti lisää huomioarvoa.

Hannett loihti Digitalin kylmän, kliinisen soinnin, joka enteilee myöhemmin seurannutta Unknown Pleasures -albumia, mutta mukana on edelleen ripaus punkin raivokkuutta. Laulaja Ian Curtiskaan ei vielä kuulosta yhtä pohjattoman uupuneelta kuin bändin uran päättäneellä Closer-kakkosalbumilla: hiomatonta pikkutimanttia piiskaa eteenpäin epätoivoinen energia.

Historiallista EP:tä seuranneet tapahtumat lienevät useimmille tuttuja: Joy Divisionin lyhyt nousukiito. Sen päättyminen 23-vuotiaan Ian Curtisin itsemurhaan. Bändin raunioista noussut New Order. Sekä tietysti Factory Recordsin taiteellisesti loistelias ja taloudellisesti katastrofaalinen ura. Koko Manchester-ilmiö.

Video ei ole enää saatavilla

Toveri Korvela uskoo Lemmyn olevan olemassa.

www.kommarikorvela.blogspot.com

Mikä on soittolistasi nimi?

”Ytimekkäästi Top 10, eli 10 suosikkibiisiä vuosien varrelta, jotka ovat kulkeneet mukana vuodesta toiseen.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Sellaisen 15 minuuttia kestäneen pohdinnan jälkeen mutu-tuntumalta.”

Keille ihmisille suosittelet soittolistaasi ja miksi?

”Kenelle tahansa, joka pitää rockista.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Se voisi olla Joy Divisionin Shadowplay, joka on yksinkertaisen kaunis ja pelottava kappale. Ian Curtisin hahmo vetoaa, mahtava taiteilija, traaginen kohtalo.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Mustan Paraatin Romanssi olisi ollut mahtava biisi saada mukaan, mutta ei löydy Spotifysta.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen paljon musiikkia, mutta niin, että pyrin keskittymään kuuntelemiseen. Töissä soi kylläkin taustalla radio. En kuuntele liikkuessani musiikkia. Pari tuntia päivässä, vähintään.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Se voisi olla The Clash, jolla on hieno kirjo musiikkia aina räkäpunkista discoon ja dub-reggaeen asti. Innovatiivinen, ei liian helppo, mahtavat soittajat, ja aatetta löytyy myös. En koskaan kyllästy kuuntelemaan. Ostin Sandinista-levyn teini-iässä ja ihastuin kovasti.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

“A Place To Bury Strangers, shoegazing-rockia. Bongasin yhtyeen Open House -nimisestä kauhuelokuvasta, jossa päähenkilöt kuuntelevat yhtyeen hittiä.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Ostan etenkin käytettyjä lp- ja cd-levyjä, ja joskus uusiakin cd-levyjä. Pidän siitä, että on olemassa fyysinen levy, ja haluan tukea artisteja myös ostamalla levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, en ole koskaan käyttänyt iTunesia.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Itse asiassa lauantaina 26.3. oli omankin yhtyeen keikka Helsingissä Ravintola Wäiskin Synapsi-goottiklubilla, mutta tuli tsekattua myös tamperelaisten tuttujen goottiorkesteri Murnau’s Playhouse, joka oli erittäin hyvä.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Katsoin vastikään Lemmystä kertovan dokumentin, ja Lemmy voittaisi varmasti. Sitäpaitsi Lemmy on oikeasti olemassa, Jumala ei.”

Marko Korvelan soittolista

1. The Doors – Break on Through (to the Other Side)
2. The Velvet Underground – Venus in Furs
3. Pixies – River Euphrates
4. Mana Mana – Maria Magdalena
5. Joy Division – Shadowplay
6. The Clash – Ghetto Defendant
7. The Cure – Disintegration
8. Clan of Xymox – Back Door
9. Depeche Mode – Black Celebration
10. Big Country – Rememberance Day

Kuuntele Marko Korvelan soittolista.

Video ei ole enää saatavilla

Kuvakollaasi: Salvador Palmu

(Kenties yhtä hienoa meininkiä kuin Peter Hookin dj-keikalla Buenos Airesissa 2006?)

Olemme ehkä opportunisteja, mutta kun ohitamme vakavan autokolarin, hidastamme nähdäksemme syntyikö ruumiita. Samoin olimme huomattavan kiimaisia ajatuksesta, että Peter ”Hooky” Hook olisi päästänyt sisäisen lager-lädinsä rehvakkaasti valloilleen ja tampannut Joy Divisionin komean perinnön maanrakoon absurdin tragikomedian perinteitä kunnioittaen.

Ajatuskin futishuutoja karjahtelevasta, viiden pintin pöhnässä sekoilevasta Hookystä esittämässä vanhan yhtyeensä haudanvakavia postpunk-klassikoita oli mitä suurimman mahlavuodon arvoinen visio.

Mitä saimme?

Kuva: Tommi Forsström

Kädenlämpöistä, väsynyttä, mutta sinänsä muotokelpoa covertoimintaa, joka tyydytti korkeintaan kovimpien fanien pahimman nostalgiannälän.