Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 89 Theophilus London – Why Even Try (feat. Sara Quin)

Tyylitietoinen ja kunnianhimoinen Theophilus London ei vielä vuonna 2011 aivan onnistunut valloittamaan maailmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei Sara Quinin kanssa esitetty unenomaisen surumielinen Why Even Try olisi a-luokan popbiisi, kappale, jolla Londonin popin, rapin, uuden aallon, tanssimusiikin ja soulin sillisalaatti loksahtaa täydellisesti paikalleen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 88 Tune-Yards – Gangsta

Merrill Garbusin on löydettävä tasapaino. Kun tuoreella Whokill-levyllä Tune-Yardsin musiikki on hallitumpaa, se menettää Bird-Brainsin kaoottisuutta. Gangstalla torvet pauhaavat ja rytmi kulkee niin vetävästi, että kappaleesta odottaisi kuulevansa rap-remixejä. Kuvitelkaa vaikkapa Big Boi tähän! Kenties Garbusilla on vielä sisässään jokin Paper Planesin kaltainen crossover-hitti, joka odottaa pääsyä ilmoille. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 87 Sokea piste – Umpikuja

Uudenvuoden aattona 1993 MTV esitti muutamaa viikkoa aiemmin nauhoitetun Nirvanan Live and Loud -liven. Keikan avanneen Radio Friendly Unit Shifterin kaltaiseen olemisen vimmaan ei ole ennen Sokean Pisteen vaikuttavaa Ajatus karkaa -albumia tullut törmättyä. Umpikuja olkoon tietoista läsnäoloa heille, joista mindfulness-meditaatio tuntuu käännytettyjen höpinältä. (Mikko Valo)

Sokea Piste esiintyy. Valokuvaaja Ville Angerin tyylinäyte Tampereen Vastavirralta.

# 86 Smith Westerns – Weekend

Smith Westernsin raikas kitarapop kuulosti erityisen riemastuttavalta vuonna, jona monet huippulevyt olivat kovin vakavamielisiä. Näiden hädin tuskin täysi-ikäisten kaverien glamin, garagen ja indien sekoituksen paras esimerkki oli hieno Weekend. Iskevä kitarakuvio, tanssittava rytmi, tarttuva melodia ja sydänsuruiset sanoitukset – näin sitä kitarapoppia tehdään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 85 Josh T. Pearson – Sorry With a Song

Suomessa pitäisi soittamisen lisäksi opettaa biisien kirjoittamista ja tunteiden ilmaisemista peruskoulun musiikintunneilla, useita kertoja viikossa. Jos suomalaiset miehet käsittelisivät tunteitaan yhtä avoimesti, nöyrästi, herkästi ja uskomattoman rehellisesti kuin Josh T. Pearson biisinmuotoisessa anteeksipyynnössään, Suomessa olisi paljon vähemmän väkivaltaa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 84 Drake – Take Care

Siis: Draken cover Jamie xx:n remixistä, jolla Gil Scott-Heron coveroi Brook Bentonin kappaletta I’ll Take Care of You. Hmm, yritetääs uudestaan. Draken kakkoslevy oli vuoden parasta r’n’b:tä ja Take Care soi minimalistisesti tuotettuna tragediana pakahduttavan kauniisti. ”It’s my birthday, I’ll get high if I want to” tulee suoraan yksinäisen kuninkaan sydämestä. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 83 Unknown Mortal Orchestra – Bicycle

UMO on kuin takapihalle tyhjästä pudonnut satelliitinromu. Oudosti rämisevää ja pirullisen tarttuvaa psykepoppia tahkotaan laiskanlaisella slacker-asenteella. Kuulostaa kuin Brill Building olisi romahtamassa ja punkkarit asettuneet taloksi. Debyyttilevy on täynnä koukuttavia riffejä ja laa laa -kertosäkeiden tyyppistä hölmöyttä – vaivatonta kuin polkupyörällä ajo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 82 Toro Y Moi – Still Sound

Erittävätkö kaiuttimet jotain huumaavaa kaasua Still Soundin aikana? Tai tarkemmin ilmaisten, minne aika ja paikka katoavat kappaleen eteerisen väliosan soidessa? Etelä-Carolinan Chaz Bundick on selvästi Jamie Lidellinsä kuunnellut, mutta samalla soittolistalle on eksynyt myös unipoppia ja yé-yé’tä. Rytmimusiikki ei ole ollut aikoihin yhtä kaihoisaa ja kaikuisaa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 81 Ydinperhe – 15 vuotta

Tässäpä on törkeän terävä kärjistys teini-iästä. Tekstiin on yllättävän helppo samastua, vaikka olisikin 22 vuotta ja pikkukaupungin verran sivussa aihealueesta. Eihän se ihan ”vitunmoista juoksua piikkien perässä” ollut, mutta tiukka sahaus, asiallinen sylkeminen, sekä vähän ilmestyskirjamaista selkeämmät soundit tekevät tehtävänsä. Minäkin haluan ydinperheen! (Mikko Valo)

“Punk on sitä että olet aina kännissä”, Ydinperhe tietää.

# 80 The Black Keys – Lonely Boy

The Black Keysin El Camino -levy on jäänyt vuosiäänestyksissä harmillisen vähälle huomiolle, koska se ilmestyi joulukuussa. Nyt huomioidaan Lonely Boy -biisi, joka on yksinkertaisesti loistava. Tarttuvampaa kertosäettä saa hakea. Ja se video! Biisi avautuu parhaiten, kun katsoo samalla nollabudjetilla tehtyä musiikkivideota, jossa – tättärää – mies tanssii yksin. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

#79 Von Hertzen Brothers – I Believe

Kotimaisen rokkiprogen suurlähettiläs Von Hertzen Brothers tarjoaa neljännellä levyllään useita huikeita proge-eepoksia, joista I Believe pitää sisällään kaikki oikeanlaisen VHB-keiton ainekset: vaihtelevia melodioita, Queen-henkisiä laulustemmoja, paljon instrumentteja… Ja pituutta tietysti reilu kahdeksan minuuttia, niin kuin kunnon progebiisissä pitää ollakin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 78 Azari & III – Into the Night

Tiesittekö, että Toronto on yksi maailman hienoimmissa suurkaupungeista? Kulttuurien sulatusuuni, joka taipuu muun muassa helposti esittämään New Yorkia Hollywood-rainoihn. Into the Night on tämän hetken kuumimman tanssimusiikki-yhtyeen yksi loistavista kappaleista (albumi haltuun, heti!). Puhdasta aamuöiden Chicago-housea Toronton kaduilta. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

Teksasilaisyhtyeen vuonna 2001 julkaisema tupla-albumi oli hätkähdyttävä matka ihmissielun syvimpiin syövereihin, kitaramyrskyjen säestämä teema-albumi uskosta ja ihmisyydestä. Ja tietenkin Teksasista.

Cocteau Twinsin Robin Guthrien ja Simon Raymonden tuottama albumi yhdisti My Bloody Valentinen pidättelemättömät äänivallit countryn ja folkin raastavaan asketismiin. Oli ainoastaan sopivaa, että se oli paitsi yhtyeen ensimmäinen, myös sen viimeinen albumi.

Lift to Experiencen hiivuttua yhtyeen laulaja Josh T. Pearson tuntui haihtuneen olemattomiin. Elonmerkkejä miehestä saatiin silloin tällöin: milloin hän julkaisi split-singlen Dirty Threen kanssa, milloin kävi laulamassa taustoja Bat for Lashesin albumilla.

Vuosikymmenen mittainen odotus palkittiin vihdoin tänä keväänä, kun ylimittaiset pulisonkinsa muhkeaan partaan vaihtanut Pearson palasi elävien kirjoihin Last of the Country Gentlemen -albumillaan. Pitkälti akustinen albumi koostuu noin 10-minuuttisista balladeista, jotka… no, kuunnelkaa itse.

Video ei ole enää saatavilla

Josh T. Pearson – Country Dumb

Video ei ole enää saatavilla

Lift to Experience – These Are the Days

Lue Josh T. Pearsonin albumin arvio NRGM-kritiikeistä!

Diogenes Koira (412–323 eaa) asui ruukussa. Kyllä, luitte oikein: isossa, kallelleen kaadetussa varastoamforassa, Kybelen temppelin nurkalla.

Paremmin Diogenes Sinopealaisena tunnettu kyynikkojen koulukunnan perustaja oli muutenkin eksentrinen hahmo: kulki päiväsaikaan öljylampun kanssa etsimässä rehellistä miestä (ei löytynyt), vastusti naurettavina pitämiään moraalikoodeja muun muassa syömällä raakaa lihaa ja masturboimalla julkisesti toreilla.

Saipa Diogenes jopa itsensä Aleksanteri Suuren hiljaiseksi heitollaan “etsit isäsi luita, mutta et erota niitä orjan luista”. Kova kaveri ihan joka mittapuulla.

Bändinsä Lift to Experiencen hajottua teksasilainen pastorinpoika Josh T. Pearson teki tavallaan diogeneet: myi omaisuutensa (paitsi nipun dvd-levyjä ja läppärin) ja muutti asumaan hökkeliin kaupungin laidalle.

Kuten Justin “Bon Iver” Vernonilla joitain vuosia myöhemmin, bändin hajoamista seurasi kriisi, joka lopulta kuljetti Pearsonin Ranskaan ja siellä ihmissuhteeseen, jonka hajottua oman elämän murentumista kronikoiva levy viimein syntyi.

“Don’t cry for me baby / you’ll learn to live without me / don’t cry for me baby / I’ll learn to live without you”

Siinä se on, pähkinänkuoressa. Tämä on erolevy, samaa katkeransuloista sappea kuin Shoot out the Lights ja Blood on the Tracks. Noiden levyjen viha ja verevyys ovat kuitenkin vaihtuneet kalpeaksi nääntyneisyydeksi, joka tuntuu tulevan jostain vuosisatojen takaa. Askeesista, lihallisesta maailmasta luopumisesta ja muusta sellaisesta.

Jotain samanlaista eristäytyneisyyttä tässä tosiaan on kuin Bon Iverin debyytissä. Sulavan lumen ja kauriinpaistin sijasta haistan kuitenkin vuorten päällä olevien ortodoksiluostareiden suitsukkeen poltetta ja kalkkikiven kosteutta. Pearsonin valtava parta tukee munkkiteoriaa.

Vaikka levyn nimi on Last of the Country Gentlemen, saa counrya etsiä tältä levyltä kirurginveitsellä – löytämättä mitään. Toisaalta, kun sulkee silmänsä ja kuuntelee, huomaa että siihen on vangittu countryn kauan sitten kuollut sielu, hieman samalla tavoin kuin vaikkapa Yhdysvaltain sisällisodan rivimiehet katsovat meitä partojensa takaa kysyvin silmin vanhoista, nuhjuisista, seepianvärisistä valokuvista.

Tämä on kuolleiden laulua, varoitushuuto helvetin porteilta. Impotenttia paikoilleen jämähtäneessä tilassaan, ja täynnä voimaa juuri samasta syystä.

Rakkaus on ajanut Pearsonin hulluuden partaalle. Kyvyttömyys sanoa mitään – tämän levyn ja Lift to Experiencen ainoaksi jääneen levyn The Texas-Jerusalem Crossroadsin (2001) väliin mahtuu kymmenen kuivaa vuotta – demonstroituu kuumeisina kymmenminuuttisina, joissa Pearson kiertelee ja kaartelee totuutta, joka on niin kamala, ettei sitä saa sanotuksi ääneen.

Kappaleessa The Honeymoon’s Great: Wish You Were Her se viimein tulee. Ollaan häämatkalla, ja Pearson kaipaa rakastamaansa naista. Kuten arvaatte, se ei ole hänen vaimonsa.

Kolmentoista minuutin ajan tunteidensa raastama mies tasapainoilee kahden rakkauden välillä, välillä vitsaillen…

“I’m day-drinkin’ about seeing that woman / and it’s drunk drivin’ my mind’s eye blind”

…ja välillä kärsien niin, että kuulijaakin sattuu:

“I wish that you were her / oh flesh of my flesh / I wish that you were her”

Kuten Van Morrison T. B. Sheetsillä tai Tim Buckley Nobody Walkinilla, Pearson repii sydäntään irti kuin mätää hammasta, aina välillä pysähtyen huohottamaan tuskissaan.

Levyn selän taittuessa Honeymoonin jälkeen päästään jonkinlaiseen postkoitaaliseen suvantoon, josta syntyvät kaksi loputonta selitysten litaniaa, Sorry With a Song ja Country Dumb.

“From the start I told you of my dark colourful chequered past / ya had to ask and how I ruined the lives of those I loved without so much as a bass awkward glance / and the long winding roads buried down blacked out towards recovery / and how it took the great god Jehovah himself to re-uncover me”, Pearson tuskailee näistä ensimmäisessä, kupaten pahaa verta itse iskemistään haavoista.

“There are reasons that I was alone when I met you / reasons that go back a long long way in time / and there are reasons I’m surely going to leave you / they come from a circle in history, woman, that ain’t hardly even mine / and in this unbroken circle I will be the first at the end of the line”

Selittelyn makua, ja juuri siitä syystä niin totta. Ukko jaarittelee ja jaarittelee eikä tunnu saavan sanottua sitä, että sielussa on tyhjä kohta – ja tyhjästä on paha nyhjäistä.

Musiikillisesti levy on yhtä askeettinen kuin sen kantava teema. Pearson tukee yllättävän korkeaa ääntään (parran perusteella odottaa jotain paljon möreämpää) melkein rytmittömästi ja jälkiajatuksenomaisesti näppäillyllä akustisella kitaralla.

Levy kuulostaakin enemmän pitkän välispiikin ja virren välimuodolta, jota huolimattomasti tuettu kitara maustaa. Tässä seurassa Dirty Threen ja Grindermanin Warren Ellisin surullinen mustalaisviulu on kuin vettä janoon nääntyvälle.

Tämä ei ole helppo levy. Pearson itse ei sanomansa mukaan pysty kuuntelemaan sitä. Sen voima ja viehätys on kuitenkin sen pohjattomassa rehellisyydessä, sen halussa sanoa jotain todellista popmusiikin lattealla kielellä.

90 Kuten Leonard Cohen ensimmäisillä levyillään, Pearson nousee menneisyytensä tuhkasta tavalla, joka hakee vertaistaan popmusiikin historiassa. Nylkee muodon, valuttaa siitä veret ja tarjoilee sen meille tavalla, jota ei ensikosketuksella voi oikein edes ymmärtää.

Video ei ole enää saatavilla