<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>


<rss version="2.0"
  xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
  xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
  xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
  xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
  xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
  >

<channel>
  <title>Nuorgam — Jori Hulkkonen</title>
  <atom:link href="https://www.nrgm.fi/artisti/jori-hulkkonen/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
  <link>https://www.nrgm.fi</link>
  <description>Verkkomedia, jossa rakkaus musiikkia kohtaan kukoistaa ja voi hyvin.</description>
  <lastBuildDate>Wed, 18 Mar 2026 13:17:32 +0000</lastBuildDate>
  <language>fi</language>
  <sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
  <sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
  <generator>https://wordpress.org/?v=6.9.4</generator>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/r/i/s/ristojuhanikansijpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/r/i/s/ristojuhanikansijpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Minikritiikit, vko 39: Volcano Choir, Risto Juhani, John Foxx &#038; Jori Hulkkonen&#8230;</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/kritiikit/minikritiikit-vko-39-volcano-choir-risto-juhani-tohtori-koira/</link>
    <pubDate>Mon, 16 Sep 2013 11:00:31 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Arviot]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=47881</guid>
    <description><![CDATA[Arvioituna Akkajeen, Babyshamblesin, John Foxx &#038; Jori Hulkkosen, M.O.T.O.:n, No Agen, Potty Mouthin, Risto Juhanin, Vidar Skrede Dynamo Bandin, Tohtori Koiran ja Volcano Choirin uudet albumit.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<h2>Akkajee – s/t</h2>
<p><em>omakustanne</em></p>
<p><span class="arvosana">72</span> Siinä, että bändi kuvailee nimeään ”myönteissävytteiseksi ja väkeväksi naisenergiaksi, vrt. girl power”, ei vuonna 2013 ole enää järin omaperäistä. Näinä päivinä sitä kaipaisi ehkä jotakin raikkaampaa näkökulmaa sukupuolen todentamiseen taiteessa, etenkin kun nykykansanmusiikin kentällä ei persoonallisista ja väkevistä naishahmoista ole pulaa juuri koskaan ollut. Mitäänsanomattomiin rooleihin ovat jääneet pikemminkin miesartistit. Joka tapauksessa, <strong>Meriheini Luodon</strong> (avainviulu) ja <strong>Iida Savolaisen</strong> (alttoviulu) duodebyytillä tämä energia ilmenee mietteliäinä ja arkaaisina sävellyksinä, eikä erityisen rempseänä mekastuksena. Välillä soitto on yllättävän autenttista <strong>Steve Reichin</strong> pienoismallia, mikä on mukava poikkeus hyperaktiivista polskatilutusta viime vuodet tarjonneen Sibelius-akatemian artistikatraassa. Nuhaisen avainviulun ja tumman alttoviulun dialogissa sekoittuvat sopivasti multaisuus ja ylväys, ja äänten samea sipsutus imee salakavalasti puolelleen. Sitä vastoin duon laulu jää karismattomaksi soiton säestykseksi, vaikka tarkoitus lienee päinvastainen. Klassikkoballadi <em>Velisurmaajan</em> uhkaavuus syntyy tekstin tulkinnan sijaan nimenomaan viulujen kulmikkaasta jankkauksesta, ja levyn emansipatorisimman pläjäyksen <em>Nikunakuneitosten</em> nudismivallankumous empii, jättäisikö housunsa sittenkin jalkaan. Persposkista laulaminen kiltin heleällä äänellä punastuttaa kylläkin korvia täysin eri tavalla kuin rivoriittamainen hassuttelu, ja ehkä tämä ajatus on taustalla ollutkin. <strong>Akkajeen</strong> vahvuus onkin sen instrumentaaleissa. Pienieleisissä sävellyksissä tapahtuu sen verran kaikkea kiinnostavaa, että kelpo levyllä kaksikko levytysuransa aloittaa. (<strong>Mikael Mattila</strong>)</p>

<h2>Babyshambles – Sequel to the Prequel</h2>
<p><em>Parlophone</em></p>
<p><span class="arvosana">37</span> Vastoin vakiintunutta käsitystä <strong>Pete Doherty</strong> oli uransa alkupuolella mahdottoman lahjakas lauluntekijä. <strong>The Libertinesin</strong> esikoisalbumi<em> Up the Bracke</em>t (2002) herätti hersyviä mielikuvia <strong>Morrisseytä</strong> myöten umpihumalaan juotetusta <strong>The Smithsistä</strong>, ja jonkinasteinen nerokkuus on pilkahdellut myös kaikilla sittemmin julkaistuilla Doherty-äänitteillä. Babyshamblesin kolmas albumi saa kuitenkin luopumaan kaikesta toivosta miehen suhteen. <em>Sequel to the Prequelin</em> kappaleet ovat hämmästyttävän surkeaita siihen nähden, miten ruhtinaallisesti aikaa Dohertylla on ollut niiden kirjoittamiseen: miehen edellinen albumi, soolodebyytti <em>Grace/Wastelands</em>, nimittäin ilmestyi yli neljä vuotta sitten. Levyllä on vain yksi laulu, joka ansaitsisi paikan Dohertyn uran kartoittavalle best of -kokoelmalle, parisuhteen paremman puoliskon ylistyslaulu <em>Nothing Comes to Nothing,</em> joka tuo pakottomuudessaan ja empaattisuudessaan mieleen<strong> Billy Braggin</strong>. Nimikappaleen music hall -revittely, <em>Dr. No’n</em> tunkkainen dub-ska ja <em>Maybellinen</em> c-luokan brittirock saavat sen sijaan kuulijan pyörittelemään epäuskoisena päätään. Erityismaininnan saa vielä aneeminen eläintarhalässytys <em>Penguins</em>, josta ei ole 2010-luvun <em>Perfect Dayksi</em> – ei sitten millään. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PqVZlR48v2U" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PqVZlR48v2U</a></p>
<h2>John Foxx &amp; Jori Hulkkonen – European Splendour EP</h2>
<p><em>Sugarcane Recordings</em></p>
<p><span class="arvosana">77</span> Jotkut muusikoista ovat liian Suuria muualle kuin soololevyille. John Foxxin nopeasti jättämän <strong>Ultravoxin</strong> varhaisia albumeja kuunnellessa ymmärtää hänen olevan esimerkkitapaus artistista, joka ei kaipaa rockyhtyettä mesoamaan taustalleen. Soolouduttuaan Foxx tajusikin, että koneet, joissa painetaan nappia, ovat miellyttäviä, hiljaisia yhtiökumppaneita. Tavallaan ei ole yllätys, että yhteistyö toimii kuitenkin Jori Hulkkosen kanssa ja duon projektit ovat poikkeuksetta olleet mielenkiintoisia. Kenties Hulkkosen minimalistinen lähestymistapa antaa juuri sopivasti tilaa Foxxin draamahakuiselle kertojalle, joka tälläkin albumilla täyttää estradin uusromanttisen synkillä yksinpuheluillaan. Taustalla sykkii hillittynä Hulkkosen viileä urbanismi. Epäselväksi jää vain se, miksi seniili <strong>David Lynch</strong> on otettu projektiin mukaan. Elokuvaston virallinen<em> quirky old man</em> on viimeiset vuodet vaivaannuttavasti toistellut samoja kertomuksia sukupäivällisellä ja hänen viimeaikainen kompurointinsa musiikkimaailmaan kuulostaa kaiken päättävältä halvauskohtaukselta. Eiväthän levyn loppuun sijoitetut Lynch-remixit täysin huonoja ole, mutta vain neljä originaalia sisältävälle kokonaisuudelle nämä kolme raitaa eivät tuo mitään lisäarvoa. (<strong>Joni Kling</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=HFPq8_tOOdY" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/HFPq8_tOOdY</a></p>
<h2>M.O.T.O. – Golden Quarter Hour EP</h2>
<p><em>Blast of Silence / Rerun</em></p>
<p><span class="arvosana">80</span> New Orleansin garageukki <strong>Paul Caporino</strong> on taas vauhdissa. Käsittämätöntä, että tätä tahtia vuodesta toiseen uutta mudiikkis tuuttaava Caporino (alias M.O.T.O.) ei kyykkää laadussa sen pahemmin. <em>Golden Quarter Hour</em> on paitsi mainio EP, myös siitä piristävä julkaisu, että suurvisiiri on palannut tuotannollisesti uransa alkupuolelle – biisit on äänitetty neliraiturilla. Soundi on ihanan kodikas ja tuhnuinen, mikä tekee varsinkin kevyemmille biiseille hienosti oikeutta. Rajumpiin biiseihin tuotannon käppäisyys taas tuo lämpöä ja sympatiaa. Levyn ehdoton helmi on muovisilla syntikkajousilla kuorrutettu balladi <em>Alone in the Crowd</em>, joka on omaan korvaani parhaita Caporino-biisejä 2000-luvulla. (<strong>Jarkko Immonen</strong>)</p>

<h2>M.O.T.O. – Pack Your Troubles in Dreams</h2>
<p><em>Blast of Silence / Svart</em></p>
<p><span class="arvosana">86</span> Viikon toinen M.O.T.O.-uutuus on itse asiassa ilmestynyt jo vuonna 2011 digitaalisesti, mutta nyt on sitten lopulta kunnollinen vinyylilaitoskin ulkona (Hyvä Suomi!). Levy vertautuu mielenkiintoisesti M.O.T.O.:n / Caporinon viime vuotiseen <em>No Sleep ’til Turku</em> -pitkäsoittoon. Se oli äänitetty Suomen-kiertueella, tämä taas Australian-turneen lomassa. Yhteistä levyille on myös se, että taustamusiikista vastaavat pääasiassa kohdemaan kansalaiset. On suorastaan häkellyttävää miten arvattavasti maihin kliseisesti liittyvät ennakko-odotukset kuluvat levyiltä. Siinä missä <em>&#8230;Turku</em> oli pimeän baarin nurkassa laulavan kulkurin villasukkiin puettu puheenvuoro, on<em> &#8230;Dreams</em> kuin auringonpistoksen aiheuttaman deliriumin vallassa rantahiekalle kusevan, syntymäiloisen hullun huraa-huuto elämälle. Tunnelman voi aistia biisien nimistä: <em>Shake Your Tits to My Rock’n’Roll, She Looks like Someone Who’d Fuck Somebody You Hate, God Bless the World For Drunken Girls.</em> Seuraavaksi Caporino suuntaa muuten Kiinan-kiertueelle. Pelottaa jo valmiiksi, mitä sieltä tulee… (<strong>Jarkko Immonen</strong>)</p>

<h2>No Age – An Object</h2>
<p><em>Sub Pop</em></p>
<p><span class="arvosana">85</span> <strong>Randy Randall</strong> ja <strong>Dean Spunt</strong> tekivät levyn. Eli äänittivät, painoivat ja pakkasivat itse 10 000 kappaletta albumiaan videoiden prosessin. Melko konseptuaalista aikana, jolloin tallenteista on tullut pelkkiä esineitä ja jolloin konseptuaalisuus itsessään ei ole aivan niin pop.<em> An Object</em> onkin enemmän 1980-lukulaisesti postpunk <strong>The Fallin</strong> ja <strong>Wiren</strong> kunnianhimoisempien projektien tyyliin, sekä kuulokuvaltaan että käsitteellisyydeltään. Sanoituspuolelta läpi levyn kulkevaa teemaa on tosin turha etsiä: yhtyeen sanoitukset ovat perinteiseen No Age -tapaan umpioutoja ja toisaalta vilpittömän poeettisia, kumpaan sitten haluaakaan lukea esimerkiksi kappaleen ristimisen<em> A Ceiling Dreams of a Floor</em> -nimiseksi. Instrumentaatiossa on itsetietoista taidekoulurockin minimalistisuutta ja noiserockin armottomuutta, mutta vaikka yleiskuva on ilmava ja elementtejä on käytetty harkiten, on<em> An Object</em> silti tekstuureiltaan rikas – kokoelma pieniä suuria ääniä, surinaa, kolahduksia ja kitinää, joita hyödynnetään säästeliään kauniisti muun muassa <em>Running from A-Go-Gossa.</em> Hitaammat palat<em> Commerce, Comment, Commence</em> ja <em>Impression</em> ovat kuin varhaista <strong>Brian Enoa</strong>. Kenties voimavarojen loppumisesta kielivä lyhyt kesto alleviivaa aavistuksen kesken jäävää vaikutelmaa, mutta puoli tuntia on levylle silti kelpo mitta. Käsityötä on hyvä tukea. (<strong>Joni Kling</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=8jFebItoR0s" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/8jFebItoR0s</a></p>
<h2>Potty Mouth – Hell Bent</h2>
<p><em>Old Flame</em></p>
<p><span class="arvosana">65</span> Pitääkseen Potty Mouthin <em>Hell Bent</em> -albumista täytyy olla 10–12-vuotias ja omistaa vielä hyvin suppea levykokoelma, joka sisältää ainakin <strong>Shampoota</strong>, <strong>Elasticaa</strong>, <strong>Garbagea</strong> ja<strong> Green Dayta</strong>. Ehkä jostain on jopa onnistunut nauhoittamaan <strong>Red Auntsia</strong>. Itse onnistuin. Täytyy pystyä omistamaan ajastaan kokonaisia päiviä vain yhden ja saman levyn kuuntelulle ja kirjoittaa sanakirjan avulla biiseistä suomennoksia ruutuvihkoon huoneessa, jonka seinällä on <strong>Courtney Loven</strong> kuva. Täytyy laittaa tämä albumi soimaan ja tuntea todella elävänsä; pienten, yksinkertaisten asioiden, näppärien kolmisointujen ja 1+1=2-sanoitusten täytyy tuntua todella Isolta Asialta Maailmassa. Myöhemmällä iällä sitten vaikka miettiköön, onko yhtyeen nimi napattu Bratmobilen levyltä. Vuonna 2013 <em>Hell Bent</em> kuulostaa levyltä, jonka teoriassa pitäisi saada olo pohjattoman surulliseksi, mutta oikeastaan et juuri ajattele koko asiaa. Ehkäpä sen kahden ja puolen minuutin verran, jonka jokainen kappale tällä levyllä kestää. (<strong>Joni Kling</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=cOFMyAMDKx0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/cOFMyAMDKx0</a></p>
<h2>Risto Juhani – Pimeä saari</h2>
<p><em>Kioski</em></p>
<p><span class="arvosana">80</span> Muistikuvat Risto Juhanin esikoisalbumista, jo vuonna 2007 julkaistusta <em>Luurangosta</em>, ovat hataria. Mitään <em>Pimeän saaren</em> tasoista ne eivät missään tapauksessa kuitenkaan antaneet odottaa. Helsinkiläinen lauluntekijä nousee kakkoslevyllään jos ei aivan suomalaisen luomupopin terävimpään kärkeen, niin ainakin sen välittömään tuntumaan. <em>Pimeä saari</em> herättää paljon mielikuvia muista artisteita – nimikappaleen intro on kuin <strong>Sufjan Stevensiä</strong>, <em>Yöperhosen</em> jousisovituksissa vilahtaa <strong>Otto Donner</strong>, <em>Musta enkeli</em> voisi olla<strong> Ville Ahosen</strong> pahoinpitelemää <strong>Pekka Strengiä</strong>, <em>Siperia</em> hurisee painostavasti kuin <strong>Mount Eerie</strong>, <em>Muukalaisessa</em> lepattaa kenties <strong>Liekki</strong> – mutta se ei tarkoita, etteikö Risto Juhani tekisi vaikutusta nimenomaan omaleimaisuudellaan. Artistin visio on väkevä ja näkemys kirkas. Lauluissa leijutaan etäällä arjesta, taikametsän ilmeisimmät kompastuskivet kuitenkin väistäen. Parhaimmillaan Risto taitaa olla <em>Nuohoojan</em> askeettisessa kuolemanvalssissa (<em>”Huoneeseen valkeaan saavun / riisun nyt tuhkaisen takkini pois / puhdistat haavani, nostat pedille / suutelet, hyvän yön”</em>) jossa on <strong>Joose Keskitalon</strong> ja <strong>Sami Kukan</strong> painokkuutta. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>

<h2>Vidar Skrede Dynamo Band – Happy Monkey</h2>
<p><em>Nordic Stomp</em></p>
<p><span class="arvosana">68</span> <strong>Vidar Skrede</strong> on noin kymmenisen vuotta skandinaavisen folkin cutting edgellä keikkunut norjalaisviulisti. <strong>Dynamo Band</strong> on puolestaan pohjoismaisesta yhteistyöstä liike-energiansa saava kolmisiipinen tuulimylly, jossa sähköä jauhavat Skreden lisäksi harmoonissa <strong>Pilvi Järvelä</strong> ja kitarassa <strong>Jani Kivelä</strong>, molemmat tuttuja <strong>Tsuumi Sound Systemistä</strong>. Ja kovin pohjoismaisen kirpakalta tämä kuulostaakin, kuin Merenkurkun rannikoilla kasvavia voimaloita piiskaava läntinen puhuri: Skreden hardanger-viulu kirkuu vuonojen rinteiltä kuvia, joita Kivelän ja Järvelän hillitty pumppaus loiventaa yleisskandinaavisemmaksi summaksi. Maestron sävellykset kulkevat norjalainen perintö edellä, mutta yhteissoundi on melko suomalainen; etenkin levyn avaava nimibiisi äityy lopussa <strong>Frigg</strong>-henkiseen revittelyyn, ollen samalla kaikkein mieleenpainuvin valopilkku. Samanlaista väkevyyttä löytyy myös levyn muista kädellis-oodeista eli progesottiisista <em>Spring Monkey</em> ja rivakasta <em>Mispleased Monkeysta</em>. Mutta mikä on otsikoiden yhteys musiikkiin sekä tuulivoimaloita vilisevään kansitaiteeseen, sitä en osaa järkeillä. Muuta levyä vaivaa kovin tutunoloinen pikkusievyys, vaikka trion dynamiikka pysyykin nimensä veroisena. Levyn vietävä vaivattomuus vastaa mukavassa nojatuolissa istumista, mikä ei sinällään ole huono juttu, mutta muutama lisämolli olisi omiaan potkimaan kuulijaa ylös edes pienoiselle jaloittelulle. No, voihan näitä biisejä ainakin tanssia. (<strong>Mikael Mattila</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=uAR9SlRDB98" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/uAR9SlRDB98</a></p>
<h2>Tohtori Koira – s/t</h2>
<p><em>Blast of Silence</em></p>
<p><span class="arvosana">78</span> Tammelan punkkareiden debyytti-ep:tä olen odottanut käsiini jo pitkään. Bändi hurmasi minut noin vuosi sitten nettidemoillaan – suoraa suomipunkkia ilman mitään muodikkaita alaviitteitä, paskainen soundi, tolkuttoman kova meno, hyviä biisejä ja ihanan törkeitä, joskin usein varsin teräviä tekstejä, joissa kieli on tietysti niin pitkällä poskessa, että jänne repeää. Kuuden biisin debyytti joutuu siis väistämättä kovien odotusten alle. Ja kyllä, onhan tämä hyvä levy! Omaan makuuni soundi on hiottu turhankin siistiksi, mutta se nyt on perversiokysymys. Bändi tekee oman hommansa juuri niin kuin pitää, henkeä ei vedetä hetkeäkään ja laulajan soundi istuu touhuun kuin nyrkki sian saparon alle. Biiseistä jäävät eniten päähän sisäministerille suunnattu avausraita <em>Päivi</em>, piristävästi kertosäkeetön <em>Morkkis</em> ja maailman juomavesipulaa kauniisti käsittelevä<em> Itämereltä Etiopiaan: ”Kuinka jaksatte jauhaa jostain Itämerestä / Eihän sitä ketään käytä juomavetenä.”</em> (<strong>Jarkko Immonen</strong>)</p>

<h2>Volcano Choir – Reprave</h2>
<p><em>Jagjaguwar</em></p>
<p><span class="arvosana">79</span></p>
<p>Volcano Choir on <strong>Bon Iverin Justin Vernonin</strong> toinen yhtye (koska sivuprojekti on niin ruma sana). Onko sillä virkaa? Bändin toisen albumin Repaven perusteella on. Volcano Choirin kappeleet ovat instrumentaatioltaan melko tavanomaista, hitaasti kohti mahtipontisuutta kasvattavaa keskitien <strong>Coldplayta</strong> pianoineen ja kitaroineen, mutta hienovaraiset sovitukselliset nyanssit ja tyylitajuisesti annostellut mausteet taiteellisemmista musiikinlajeista (ambient, drone, elektro) tuovat siihen kaivattua avant-särmää. Vernonin laulu on miksattu onnistuneesti taustalle, josta se varkain nousee musiikin hallitsevimmaksi elementiksi. Wisconsinilaisen tapaa rytmittää lauluaan ja käyttää arvaamattomasti niin ylä- kuin alarekisteriään (<em>Almanacissa</em> hän kuulostaa lähes <strong>Johnny Cashilta</strong>) on suorastaan mestarillinen, ja tekee Volcano Choirinkin kappaleista vavahduttavampia kuin raaka-aineiden perusteella ajattelisi. (<strong>Antti Lähde</strong>)</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/_MqA0a5iw5k" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/_MqA0a5iw5k</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/v/l/a/vladislavdelayjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/v/l/a/vladislavdelayjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Osa 1: 10 sinivalkoista teknoklassikkoa</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/osa-1-10-sinivalkoista-teknoklassikkoa/</link>
    <pubDate>Thu, 31 Jan 2013 08:00:06 +0000</pubDate>
    <dc:creator></dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=40327</guid>
    <description><![CDATA[Kone-Suomi on juttusarja, joka käsittelee suomalaisia elektronisen musiikin klassikoita. Genreistä ensimmäisenä vuorossa on tekno. ]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-40328" class="size-full wp-image-40328" alt="Sasu Ripatti on milloin Vladislav Delay, milloin Luomo, milloin Uusitalo." src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/01/vladislavdelay.jpg" width="500" height="378" srcset="https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/01/vladislavdelay.jpg 500w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/01/vladislavdelay-460x347.jpg 460w, https://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2013/01/vladislavdelay-480x362.jpg 480w" sizes="auto, (max-width: 500px) 100vw, 500px" /></a><p id="caption-attachment-40328" class="wp-caption-text">Sasu Ripatti on milloin Vladislav Delay, milloin Luomo, milloin Uusitalo.</p>
<p class="ingressi">Kone-Suomi on juttusarja, joka käsittelee suomalaisia elektronisen musiikin klassikoita. Genreistä ensimmäisenä vuorossa on tekno.</p>
<p>Konemusiikin alalajeista tekno on muodoltaan kolkoin, monotonisin ja pelkistetyin, mutta samalla yksi kestävimmistä: se pitää pintansa kuin musta väri vaatemuodissa. Tekno ja sen variaatiot ovat säilyttäneet paljon piirteitä 1980-luvun varhaisajoilta, samalla kuitenkin jatkuvasti kehittyen. Ilmaisua alusta asti määrittäneet instrumentit, kuten Rolandin TR-909-rumpukone ja luovasti väärinkäytetty TB-303-bassosyntetisaattori, ovat edelleen monen artistin studion kulmakiviä.</p>
<p>Suomalainen teknoskene on ollut piskuinen, sitkeä ja omalaatuinen. Levymerkeistä etenkin Sähkö Recordings on ansainnut paikkansa elektronisen musiikin historiassa. Globaaliin tietoisuuteen on noussut artisteja, kuten <strong>Pan Sonic</strong>, <strong>Jori Hulkkonen</strong> ja <strong>Vladislav Delay</strong>.</p>
<p>Uusi kulttuurimuoto löysi aluksi sijansa etelän kaupungeista. Varhaishistoria sijoitetaan yleensä 1980-luvun lopun Turkuun, mutta samoina vuosina acid house alkoi soida myös Helsingin klubeilla. Hiljalleen strobojen välke ja savukoneiden sihinä yleistyi varastohalleissa ympäri Suomen. Useimmille artisteille yleisö, levy-yhtiöt ja agentuurit ovat kuitenkin löytyneet ensisijaisesti ulkomailta.</p>
<p>Tässä koosteessa on pyritty pysymään mahdollisimman tiukasti teknon maailmassa, vaikka sivupolkuja esimerkiksi housen ja elektron suuntaan onkin. Monet listatuista tuottajista ovat ansioituneet myös muissa genreissä. Tyylillisesti edustettuna on esimerkiksi Sähkön minimalismia, Detroit-kaikuja, saksalaishenkistä puritanismia, pehmeitä house-sävyjä ja 2000-luvun Berliini-henkisiä versoja.</p>
<p>Konemusiikille tyypillistä onkin, että kattogenret pirstoutuvat lukemattomiin alalajeihin. Listalla on myös nostettu levymerkkejä vahvasti esiin, koska niiden rooli on elektronisessa musiikissa usein yhtä keskeinen kuin artistienkin. Seuraavassa 10 kotimaista teknoklassikoa viimeiseltä kahdelta vuosikymmeneltä.</p>
<h2>#10 Jussi-Pekka: Dancing Queen (Poker Flat Recordings, 2003)</h2>
<p>2000-luvun puolivälin tienoilla <strong>Jussi-Pekka Parikka</strong> nousi hetkellisesti eurooppalaisten klubien vakiokasvoksi. Parikka julkaisi paljon ja keikkaili etenkin Keski-Euroopassa viikonlopusta toiseen. Parikan tuotanto on pääosin kuulasta teknon ja housen fuusiota, josta <em>Dancing Queen</em> edustaa napakampaa ja särmikkäämpää laitaa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/igCn8C-cfAE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/igCn8C-cfAE</a></p>
<h2>#9 Future Beat Investigators: Lotus (Sonar Kollektiv, 2007)</h2>
<p>Future Beat Investigators on pienimuotoinen dream team, johon kuuluvat pitkään Helsingin klubiympyröissä vaikuttaneet <strong>Toni &#8221;Lil&#8217; Tony&#8221; Rantanen</strong>, <strong>Kimmo Oksanen</strong> ja viime vuonna fantastisen <em>Dawn</em>-albumin julkaissut <strong>Roberto Rodriguez</strong>. FBI:n tyyli on analogisen lämmin, tummasävyinen ja Chicagon suuntaan kumartava. Syviin kaikuihin nojaava Lotus poikkeaa hieman FBI:n minimalistisesta yleislinjasta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Aql42ty4WyA" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Aql42ty4WyA</a></p>
<h2>#8 Sami Koivikko: Grunis (Shitkatapult, 2002)</h2>
<p>Sami Koivikon omalaatuinen musiikki sai 2000-luvun alussa huomiota etenkin Shitkatapult-levymerkin julkaisujen myötä. Koivikko seikkailee teknon ja housen maastossa, ollen kuitenkin rakenteellisesti useimpia kollegoitaan monipuolisempi ja yllättävämpi. Tähän kokoomaan nostettu <em>Grunis</em> edustaa Koivikkoa Detroit-henkisimmillään.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/3bZjpghtVjI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/3bZjpghtVjI</a></p>
<h2>#7 Leo Laker: Cannon Steps (Tresor Records, 1998)</h2>
<p><strong>Leo Järveläisen</strong> eli Leo Lakerin ensijulkaisu ikonisella saksalaisella Tresor-levymerkillä oli suomalaisittain tapaus. Myös legendaarisena klubina tunnettu Tresor lähestyy teknoa monista kulmista, joista Laker edustaa kylmää, kovaa ja kurinalaista schranz-henkistä suuntausta. Laker on jatkanut uraansa näihin päiviin saakka julkaisten muutaman vinyylimaksin vuodessa.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/PUuYxZPLDJc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/PUuYxZPLDJc</a></p>
<h2>#6 Samuli Kemppi: Metal Space (Komisch, 2009)</h2>
<p>Samuli Kempin Deep Space Helsinki on sekä klubi-ilta, radio-ohjelma että levymerkki. Nimi on osuva: Kempin tekno on avaruudellista, vieraantunutta ja minimalistista. Ja se myös rullaa vastustamattomasti. Kempin tyylilliset hengenheimolaiset löytyvät Saksasta, jossa hän on esiintynyt muun muassa teknomaailman kiistattomassa keskipisteessä, Berghain-klubilla Berliinissä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/VUFP53r9kJw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/VUFP53r9kJw</a></p>
<h2>#5 Sasse: The Time Together (Moodmusic Records, 1996)</h2>
<p>Turusta kotoisin oleva, Frankfurtin kautta Berliiniin emigroitunut Sasse eli <strong>Klas Lindblad</strong> on tehnyt pitkän uran sekä muusikkona, dj:nä että levy-yhtiömiehenä. Sassen Moodmusic on julkaissut reippaasti yli 100 nimikettä, joista <em>The Time Together</em> kantaa kunniallista esikoistunnistetta MOOD-001. Tyylillisesti perinnetietoinen Sasse on julkaissut paljon myös <strong>Freestyle Man</strong> -nimellä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/lG3YxApbeY0" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/lG3YxApbeY0</a></p>
<h2>#4 Jori Hulkkonen: Heights (F-Communications, 1996)</h2>
<p>Kemin suuri mies, nykyään Turussa asuva Jori Hulkkonen on viime aikoina ollut esillä <strong>Sin Cos Tan</strong> -bändinsä yhteydessä. Syntikkapopin ohella Hulkkosen juuret ovat etenkin Detroit-teknossa ja muissa klubikulttuurin varhaisvaiheen suuntauksissa. Hulkkosen tuotannossa ja dj-seteissä synteettinen tekno, elegantti house, pop-vaikutteet ja esimerkiksi acid-pulputus ovat historian saatossa vaihdelleet kausittain. <em>Heights</em> on maalailevasti soljuva raita Hulkkosen debyyttialbumilta <em>Selkäsaari Tracks</em>. Olemukseltaan vakava Hulkkonen on myös verraton humoristi, josta kertovat projektinimet, kuten &#8221;Eternal Boyman&#8221; ja &#8221;Jori Hulkkonen Kemistä&#8221; (ks. esim. EP <em>Rokataan täysillä</em>).</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/9h8B9sPXvkc" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/9h8B9sPXvkc</a></p>
<h2>#3 Vladislav Delay: Huone (Chain Reaction, 1999)</h2>
<p><strong>Sasu Ripatti</strong> eli Vladislav Delay on aina ollut eräänlainen ulkopuolinen omassa maailmassaan. Jazz-rumpalista konemuusikoksi siirtynyt Ripatti ei ole viihtynyt klubeilla eikä skenepiireissä, vaikka hänen <strong>Luomo</strong>&#8211; ja <strong>Uusitalo</strong>-projektinsa ovat tanssibiittiä hienoimmillaan. Ripatti ei ole juuri piitannut remixien tehtailusta, vaikka <strong>Massive Attackille</strong> suostuikin sellaisen tekemään. Taannoin Ripatti muutti klubikulttuurin keskuksesta Berliinistä Ouluun Hailuodon saarelle. Ripatin lukuisista pseudonyymeistä Vladislav Delay on ollut hänelle itselleen aina tärkein. Tyypillinen Delay-äänikuva koostuu tummista tekstuureista, satunnaisuuksista ja niiden pohjalla kytevästä dub-teknosta.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/EWZHOjfIxqk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/EWZHOjfIxqk</a></p>
<h2>#2 Ø: Muuntaja (Sähkö Recordings, 1994)</h2>
<p><strong>Mika Vainio</strong> eli Ø tunnetaan ennen kaikkea vuonna 2009 lopettaneesta Pan Sonicista. Hänen soolotuotantonsa muodostaa Sähkö Recordings -levymerkin taiteellisen kivijalan. Vainion raa&#8217;an minimalistinen, kaikesta orgaanisuudesta ja inhimillisyydestä riisuttu, matalimmilla bassotaajuuksilla humiseva musiikki on ajatonta. Jos <em>Muuntaja</em> julkaistaisiin tänään, kuulostaisi se edelleen tuoreelta ja oivaltavalta. <em>Metri</em>-albumilta löytyvää biisiä on ollut tekemässä myös Pan Sonic -aisapari <strong>Ilpo Väisänen</strong>. Vainio jatkaa edelleen uraansa eri projektien parissa Berliinissä.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/A7eXJw2CFVQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/A7eXJw2CFVQ</a></p>
<h2>#1 Mono Junk: Holy Detroit (Dum Records, 1992)</h2>
<p>Mono Junk eli <strong>Kimmo Rapatti</strong> on kiistaton suomalaisen teknon pioneeri. Rapatti on julkaissut paljon omalla Dum-merkillään, mutta Mono Junk ja Rapatin lukuisat muut artistinimet saavuttivat 1990-luvulla myös kansainvälistä jalansijaa ulkomaisilla levyfirmoilla. <em>Beyond the Darkness</em> -EP:ltä löytyvä Holy Detroit on primitiivistä ja pahaenteistä autokaupungin sykettä parhaimmillaan.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/Ca-8KQ4kUMQ" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/Ca-8KQ4kUMQ</a></p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/s/i/n/sincostanjpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/s/i/n/sincostanjpg-500x500-non.jpg" />
    <title>Osa 32: Sin Cos Tan</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/osa-32-sin-cos-tan__trashed/</link>
    <pubDate>Fri, 02 Nov 2012 08:30:49 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Oskari Onninen</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=36223</guid>
    <description><![CDATA[Sin Cos Tan kirvoittanee runollisia adjektiivipurskahduksia musiikin ajattomuudesta ja ylevää kaunopuhetta synteettisen ja tunteikkuuden taitavasta yhdistelemisestä.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-36250" class="size-full wp-image-36250" title="SinCosTan" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/11/SinCosTan.jpg" alt="Men in Black, osa 32." width="687" height="457" /></a><p id="caption-attachment-36250" class="wp-caption-text">Men in Black, osa 32.</p>
<p class="ingressi">Tänään sarjamme totelkoot nimeä Kaikki huomisen superbändit, kun framilla on kokeneen ja vielä kokeneemman konemuusikon uusin yhtye. Kirkasta tulevaisuutta myös sille voi toki odottaa.</p>

<p><span class="kysymys">Jäsenet:</span><br />
<strong>Jori Hulkkonen</strong>, <strong>Juho Paalosmaa</strong>.</p>
<p>Juho: &#8221;Tutustuin Joriin <strong>Villa Nahin</strong> kautta muutama vuosi sitten, kun teimme <em>Origin</em>-levyä. Sittemmin olin Jorin levyllä vierailijana. Vuosi sitten heräsi keskustelu, että kokeillaan yhteistyötä. Yhteistyö toimi tosi hyvin. Ollaan aika sen tyyppisiä ihmisiä, ettei löydy toista kaveria, joka on samalla aaltopituudella.  Tuli huomattua jo <em>Originia</em> tehdessä, muttei tuossa mittakaavassa. Saamme Jorin kanssa tehtyä biisejä hirvittävän nopeasti. Villa Nahin kanssa se on paljon hitaampaa.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;Oltiin tunnettu useampi vuosi ja tiedettiin, että studioyhteistyö sujuu, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Yhteistyössä on tärkeintä, ettei se ole kompromissi, vaan enemmän kuin yksin voisi tehdä. Kun vuosi sitten kokeilimme Juhon kanssa, mitä tästä tulisi, yhden viikonlopun aikana kävi selväksi, että on yhteinen musalinja. Ekat sessiot olivat tammikuun puolivälissä, ja levy valmistui toukokuussa, mikä kuvastaa yhteistyön saumattomuutta ja tehokkuutta. Ollaan hämmästelty sitä, että harvoin saa mitään aikaan näin nopeasti. Noiden neljän kuukauden pohjalta meillä olisi materiaalia jo toiseenkin albumiin.&#8221;</p>
<p><span class="kysymys">Julkaisut:</span><br />
<em>Not Over / Sooner than Now 12&#8243;</em> ilmestyi alkusyksystä.<br />
Debyyttilevy <em>Sin Cos Tan</em> julkaistaan 22.11 Euroopassa Solina Recordsin kautta ja maailmalla Sugarkane-labelin läpi.</p>
<p><span class="kysymys">Todennäköisimmin Sin Cos Tan&#8230;</span><br />
&#8230;saa kriitikot kaivamaan <strong>Villa Nah</strong> -arvionsa kovalevyjen syövereistä ja kopypeistailemaan niistä runollisia adjektiivipurskahduksia musiikin ajattomuudesta ja ylevää kaunopuhetta synteettisen ja tunteikkuuden taitavasta yhdistelemisestä.</p>
<p><span class="kysymys">Epätodennäköisimmin Sin Cos Tan&#8230;</span><br />
&#8230;jää tähtimäärissä Hulkkosen muita yhtyeitä tai Villa Nahia jälkeen.</p>
<p><span class="kysymys">Levyhyllyssä Sin Cos Tan sijoittuu&#8230;</span><br />
&#8230;luokkaan  78.8916, Dance, Tekno.<br />
Asiasanat: elektroninen populaarimusiikki.</p>
<p><span class="kysymys">Miksi Sin Cos Tan on hyvä?</span><br />
Sin Cos Tan tekee &#8221;hyvää&#8221; ja Suomessa aliedustettua musiikkia hyvin. Jos sinulle riittää virheettömästi, tasaisella varmuudella ja pettämättömällä tyylitajulla tehty syntikkapop, bändin debyytti on pakkohankinta. Jos haluat jotain vielä enemmän, kannattaa tarttua bändin <em>Trust</em>&#8211; ja <em>Bittersweet</em>-kappaleisiin.</p>
<p><span class="kysymys">Kuvaile Sin Cos Tanin musiikkia kolmella sanalla?</span><br />
Juho: &#8221;Tummaa, kypsempää, poppia.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;Ajaton, ajankohtainen ja sielukas.&#8221;</p>
<p><span class="kysymys">Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?</span><br />
Juho: &#8221;Hirveän vaikea sanoa. Ehkä <strong>Bowien</strong> <em>Station to Stationia</em>, mutta sitäkin kuuntelin yhdessä vaiheessa hirveästi, mutten enää niin paljoa. Tai sitten kuuntelin parikymppisenä <strong>Daft Punkin</strong> <em>Discoverya</em> todella paljon.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;<strong>Pet Shop Boysin</strong> neljä ensimmäistä levyä, mutta vaikea sanoa mitä oikeasti eniten, mutta varmasti enemmän kuin mitään muuta bändiä.&#8221;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=mjli3hj0ZkM" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/mjli3hj0ZkM</a></p>
<p><span class="kysymys">Millä levyllä on mielestäsi parhaat soundit?</span><br />
Juho: ”<em>Discovery</em> oli silloin sellainen, että se kuulosti käsittämättömän hienolta. Nykyään se ei ehkä kuulosta niin spesiaalilta, koska se soundi on käytetty äärimmilleen. Aikoinaan siinä yhdistyi niin paljon diskosampleja ynnä muuta, ja tuotanto oli hengästyttävää suhteessa tapahtuvien asioiden määrään. En osaa kyllä tällä hetkellä sanoa mitään levyä. Niin moni kuulostaa niin hyvältä.”</p>
<p>Jori: ”On yksi levy, jonka äänimaisemaa tai iskevyyttä ei muista löydy.<strong> Scott Walkerin</strong> <em>Tilt</em> pelaa dynamiikalla ja hiljaisuudella. Sen soundimaailma kolahtaa kerta toisensa jälkeen. Se on yksi omia kaikkien aikojen suosikkialbumeitani.&#8221;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=zIJzTWk6bSw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zIJzTWk6bSw</a></p>
<p><span class="kysymys">Suosikkisäkeesi popmusiikissa?</span><br />
Juho: &#8221;Osoittaa tikapuuajattelua, että mietin nyt <em>Station to Stationia,</em> sen avausbiisissä on kohta&#8230;&#8221;</p>
<blockquote><p>&#8221;It&#8217;s not the side-effects of the cocaine<br />
I&#8217;m thinking that it must be love&#8221;</p></blockquote>
<p>Jori: &#8221;Sekin tulee varmaan <strong>Smithsiltä</strong> tai Pet Shop Boysilta. En oo ikinä ollut lyriikkakeskeinen. Kestää hyvin pitkään, ennen kuin kuuntelen lyriikoita. Jos kuuntelen kappaleen pari tai kolme kertaa, keskityn enemmän kokonaisuuteen, soundiin, tuotantoon ja melodioihin. Sanoitus on toissijainen juttu. Siksi vaatii todella paljon kuuntelukertoja, että sanoma tulee biisistä läpi. Mulle tulee myös usein omia ja omituisia tulkintoja, kun ne kuuntelukerrat vääristää sitä musaa. Ehkä vastaan Pet Shop Boysin <em>Do I Have To</em>. Monesti vaan tuntuu, että pään sisällä lukisi&#8230;&#8221;</p>
<blockquote><p>&#8221;It&#8217;s a fatal mistake<br />
and you know it<br />
that you&#8217;re dying to make<br />
You&#8217;ll pay for it.&#8221;</p></blockquote>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=arYohGJkyQI" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/arYohGJkyQI</a></p>
<p><span class="kysymys">Mitä musiikkia todennäköisimmin suosittelisit kiinnostavalle tuttavuudelle?</span><br />
Juho: &#8221;<strong>Jaakko Eino Kalevia</strong>. Kaikki, joille oon suositellut, on tykänneet siitä.&#8221;</p>
<p>Jori: ”Omaani.”</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=t3GhvkeBIB4" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/t3GhvkeBIB4</a></p>
<p><span class="kysymys">Mitä kappaletta todennäkösiimmin toivot dj:ltä, kun olet hyvin hyvin humalassa?</span><br />
Juho: &#8221;Toivon, etten ikinä toivo humalassa mitään. Mutta <strong>Dazz Bandin</strong><em> Let It Whip</em>. Sitä mä pyytäsin. Lukitsen tämän vastauksen.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;Koitan olla toivomatta, koska dj:nä en pidä toivojista ja toivomisesta, koska se sotii dj:n toimintaa vastaan. Dj:n pitää taistella musiikkitulvaa vastaan ja soittaa asioita, joita ihmiset eivät ole kuulleet tai tajunneet kuunnella. En ole ikinä tajunnut, että baariin tai klubille mennään kuuntelemaan samaa musaa, mitä kuunnellaan etkoilla tai jatkoilla.&#8221;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=ccvUstooIfw" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/ccvUstooIfw</a></p>
<p><span class="kysymys">Kenen haluaisit laulavan albumillanne?</span><br />
Juho: &#8221;Katsoisin biisikohtaisesti. Mieslaulajana haluaisin duoon naisosapuolen. <strong>Chairliftin</strong> <strong>Carolina Polachek</strong> olisi aika kova. Se olisi vielä elossa ja aktiivinen. Muut vaihtoehdot menevät kuolleisiin tai uransa lopettaneisiin.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;Olen täyttänyt jo melkein kaikki nämä unelmat. Pet Shop Boysin ja<strong> John Foxxin</strong> on tehty jo musaa, ja Foxxin kanssa oli pidempi yhteistyöpätkä. He ovat olleet itselle tärkeitä nimiä. Eli ei ole laulajaunelmia, tai jos on ollut, ne on koittanut saada tapahtumaan. Ja ovat tapahtuneetkin.&#8221;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=98XRKr19jIE" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/98XRKr19jIE</a></p>
<p><span class="kysymys">Oliko sinulla idoleita teini-iässä?</span><br />
Juho: &#8221;Olin 1990-luvulla kova <strong>Blur</strong>-fani. Tykkäsin brittipopista silloin. Sitten just Bowie, kun tuli ikää lisää. Oon tykännyt aina toismaailmallisista artisteista kuten Bowie ja <strong>Prince</strong>. Niillä on niin hyvin rakentunut imago ja stoorit siihen ympärille, mikä tekee niistä jollain tavalla yliluonnollisia. Muuten kun näkee bändejä, niin lapsuuden illuusio muusikoista ja esiintymisestä on särkynyt. Näiden kahden kanssa miettii silti yhä, että miten tuo kaikki on mahdollista.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;Varmaan ollut nimenomaan Pet Shop Boys ja erityisesti 1985-1990-ajan imago, keikkailemattomuus ja erikoinen julkisuudenvälttely. Kaikki siinä, miten he tekivät asioita, viehätti mua todella paljon. Se on ollut hyvin tärkeä vaikuttaja.&#8221;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=zY-WtRNIe9M" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/zY-WtRNIe9M</a></p>
<p><span class="kysymys">Minkä levyn ostit viimeksi? Mitä pidit siitä?</span><br />
Juho: &#8221;Oliskohan ollut <strong>The xx</strong>:n uusin. En oo kuunnellut sitä niin paljoa, mutta bändi kuulostaa aika paljon itseltään. Vaikuttivat jatkavan samalla soundilla, mutta riisutummassa muodossa.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;Taisin viimeksi ostaa <strong>Grizzly Bearin</strong> ja xx:n uudet levyt. Tykkäsin molemmista tosi paljon. Grizzlystä tykkäsin enemmän kuin luulin. Olin diggaillut niitä aiemmin, mutta uusi on edeltäjiään mielenkiintoisempi. Xx teki kakkoslevyn, joka ei pettänyt, vaikka kaikki merkit oli ilmassa, ettei se innostaisi. Ne onnistuivat uusintamaan ekan levyn juttuja siten, että se ei toista itseään.&#8221;</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://www.youtube.com/watch?v=bteY_fs3Y18" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/bteY_fs3Y18</a></p>
<p><span class="kysymys">Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?</span><br />
Juho: &#8221;<strong>Christopher Nolanin</strong> Batman-leffat. Ei paskoja, mutta yliarvostettuja. Siinä on suuri ero.”</p>
<p>Jori: &#8221;Yleisradio, tv, viihde ja urheilu. Yliarvostettuja erikseen omina puhtaina olomuotoinaan, mutta pahimmillaan erilaisina yhdistelminä.&#8221;</p>
<p><span class="kysymys">Kuinka hyvin teiltä taittuu trigonometria?</span><br />
Juho &#8221;Mä ehdotin sitä nimeä, mutta oon ihan sairaan huono matikassa. Sen takia nää kyseiset termit ovat niin mystisiä, että voin suhtautua niihin sopivan etäisesti, eivätkä ne ahdista. Jori on ymmärtääkseni ollut koulussa hyvä matikassa. Mulla on teoria siitä, millaiset ihmiset on hyviä matikassa. Laskisin Jorin sellaiseksi.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;En varmaan enää ole, mutta koulussa olin kohtalaisen taitava matemaatikko. Mietin nuorempana jopa koviin tieteisiin lähtemisestä, lukemaan matematiikkaa tai fysiikkaa. Nimi oli Juhon idea. Musiikkia oli syntynyt julkaisupisteeseen asti, ja oli muutama kuukausi aikaa keksiä nimi. Sitten käytiin läpi satoja nimiä sisältänyt tekstari-sähköposti-rumba ennen kuin Juho heitti tuon. Siitä tulee hauskoja mielleyhtymiä eri suunnilta. Hyvä ja yksinkertainen, helppo muistaa ja uskomattominta kyllä, sen nimistä bändiä ei ollut olemassa. Varattiin tuo sitten heti.&#8221;</p>
<p><span class="kysymys">Mitä pidät Eppu Normaalista?</span><br />
Juho: &#8221;Ei mulla ole mitään Eppu Normaalia vastaan. Se kuvaa mun musiikillisia tuntemuksia hyvin vähän, mutta ei vituta tai aiheuta angstia. En oo kuullut sitä lapsuudessani niin paljoa, että se liittyisi mihinkään nostalgiaankaan.&#8221;</p>
<p>Jori: &#8221;Mun isoveli tykkäsi niistä aikoinaan. En tiedä, oliko se fani, mutta osti se kaikki ne levyt. Se oli sitä aikaa, kun mun ja mun veljen tiet alkoi erkanemaan musiikillisesti. Olin kallellaan synteettiseen poppiin ja kiinnostuin teknosta ja housesta ynnä muusta. Veli kuunteli enemmän eppuja ja mainstreamimpää amerikkalaista pop-musiikkia. Suhtautuminen Eppuihin on sellainen, että se kuvastaa mulle jotain oman musiikillisen identieteetin löytämistä joskus nuorena. Musiikillisesti se ei oo koskaan merkinnyt juuri mitään.&#8221;</p>
<p class="loppukaneetti">Sin Cos Tanin debyyttilevy ilmestyy 22.11.</p>
<h3>Sin Cos Tan keikalla:</h3>
<p>24.11.2012 New York, tbc<br />
29.11.2012 The Lexington, London<br />
30.11.2012 London, tba<br />
01.12.2012 Adams, Helsinki<br />
11.1.2013 Eurosonic 2013, Groningen</p>
]]></content:encoded>

    </item>
      <item>
    <media:thumbnail url="/ic/j/o/r/jorijpg-100x100.jpg" />
    <media:content medium="image" type="image/jpeg" url="/ic/j/o/r/jorijpg-500x500-non.jpg" />
    <title>#45 Jori Hulkkonen – Lo-Fiction (feat. Jerry Valuri) (2005)</title>
    <link>https://www.nrgm.fi/artikkelit/45-jori-hulkkonen-lo-fiction-feat-jerry-valuri/</link>
    <pubDate>Mon, 06 Aug 2012 08:30:17 +0000</pubDate>
    <dc:creator>Samuli Knuuti</dc:creator>
    		<category><![CDATA[Artikkelit]]></category>

    <guid isPermaLink="false">http://www.nrgm.fi/?p=31572</guid>
    <description><![CDATA[Lo-Fiction on kuin simpukka, josta kuulee meren kohinan parhaiten silloin kun sitä ei ole vielä avannut.]]></description>
    <content:encoded><![CDATA[<img loading="lazy" decoding="async" aria-describedby="caption-attachment-32270" class="size-full wp-image-32270" title="jori" src="http://www.nrgm.fi/wp-content/uploads/2012/08/jori.jpg" alt="Kemin karpaasi Jori Hulkkonen." width="500" height="400" /></a><p id="caption-attachment-32270" class="wp-caption-text">Kemin karpaasi Jori Hulkkonen.</p>
<p class="ingressi">Musiikillisille juurilleen palanneen konemuusikon pikkuhitti on merkityksien ja todellisuustasojen peilitalo ja lasisokkelo.</p>
<blockquote><p>&#8221;Well would it be strange to see me smile<br />
When the cabins are so dark at night&#8221;</p></blockquote>
<p>Kotiinpaluussa on usein jotakin kaunista. Ja juuri sitä Jori Hulkkosen <em>Lo-Fiction</em> on, musiikillinen kotiinpaluu. Kappaleen ja sen sisältävän emoalbumin <em>Dualizm</em>in ilmestyessä vuonna 2005 Kemistä lähtöisin oleva Hulkkonen oli ehtinyt jo luoda kunnioitettavan kansainvälisen uran dj:nä ja muusikkona. Hulkkosen <em>Dualizmia</em> edeltävät albumit olivat virtaviivaisia ja läpeensä moderneja house-albumeita, moitteettomia mutta monella tavalla tunnekylmiä, hetkessä kiinni ja siksi jo ilmestyessään usein aikaansa jäljessä.</p>
<p><em>Lo-Fictionilla</em> Hulkkonen otti valtavan loikan eteenpäin astumalla muutaman askeleen taaksepäin. <em>Lo-Fiction</em> on kunnianosoitus hänen ensimmäisille musiikillisille sankareilleen:<strong> John Foxxin</strong> kaltaisille futuristeille, jotka 1980-luvun vaihteessa loihtivat kylmän elektronisista soundeista riipaisevan elektronista musiikkia. <em>Lo-Fictionin</em> alakuloinen ja sinnikäs rytmiraita sekä sen alle puoliksi hautautuva lakoninen laulu koskettavat kuulijaa omalla passiivis-aggressiivisella tavallaan enemmäi kuin huoneellinen mylviviä house-diivoja.</p>
<p>Monien alkuperäisten futurismiklassikoiden tapaan <em>Lo-Fiction</em> herkuttelee arvoituksellisuudellaan. Jo nimi <em>Lo-Fiction</em> on apea sanaleikki, joka ei itsessään tarkoita mitään mutta jonka voi projisoida itse kappaleeseen monella eri tavalla: tekstin voi tulkita kertovan vastakaiuttomasta rakkaudesta, jolloin nimi mahdollisesti leimaa laulajan koko rakkauden vain typeräksi haaveiluksi.</p>
<p>Kappaleen laulajana on salaperäinen Jerry Valuri, jota on monessa yhteydessä epäilty Hulkkosen omaksi salanimeksi – sillä vaikka Hulkkonen sittemmin perusti Valurin kanssa kaksi albumia tehneen <strong>Processory</strong>-yhteen, Jerry on pysytellyt poissa valokuvista, haastatteluista, keikoilta (joita Processory ei siis ole tehnyt) ja julkisuudesta noin muutenkin.</p>
<p>Näin kappale on yhtä aikaa erilaisten merkityksien ja todellisuustasojen peilitalo ja lasisokkelo, jonne voi hyvin päättää olla astumatta sisään mutta josta ei sitten noin vain ulos pääsekään.</p>
<p>Seitsemän vuoden ja satojen soittojen jälkeen <em>Lo-Fiction</em> säilyttää yhä mysteerinsä – se on kuin simpukka, josta kuulee meren kohinan parhaiten silloin kun sitä ei ole vielä avannut.</p>
<p><p>Video ei ole enää saatavilla</p><a href="http://youtu.be/L9e5YgERtJk" target="_blank" rel="noopener">youtu.be/L9e5YgERtJk</a></p>
<h2>SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA</h2>
<p>26. huhtikuuta 2005 − Syyria veti viimeiset joukkonsa Libanonista ja lopetti siten yli 30 vuotta kestäneen miehityksensä. Syyria oli joutunut voimakkaan kansainvälisen painostuksen kohteeksi Libanonin entisen pääministerin Rafik Haririn murhan jälkeen.</p>
]]></content:encoded>

    </item>
  </channel>
</rss>
