Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

Steven Seagal on kansainvälinen esimerkki ”laulavasta” ”näyttelijästä”.

Tuomo Yrttiaho listaa kymmenen parasta suomalaisen näyttelijän laulamaa albumikokonaisuutta. Listan ykkösenä on taiteilija, jota vaatimattomuus pukee: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

#10 Taneli Mäkelä: Askelees kuulu ei (Warner, 1988)

Nuori teatteriopiskelija Taneli Mäkelä tienasi opiskelurahojaan ja toteutti esiintyjän kutsumustaan katumuusikkona 1980-luvulla, ja Helsingin kaduilta kävi hänen tiensä äänitysstudioon Timo Kojon johdolla. Kojo oli tiettävästi kiinnittänyt huomiota erityisesti nuoren miehen kappalevalintoihin, jotka olivat enimmäkseen 1950- ja 1960-lukujen taitteen jazziskelmiä ja tangoja.

Mäkelän debyyttialbumi Askelees kuulu ei koottiinkin pitkälti näistä samoista kappaleista, joita mies esitti ohikulkijoille lantteja vastaan. Näyttelijälle poikkeuksellisen värittömällä lauluäänellä esitetyt sävelmät sekä 1980-luvun lopun kotimaiselle iskelmälle ominainen kliininen tuotanto synnyttävät albumille melankolian, jota huoltoasemien levylaarit eivät ole monien muiden tavoin vuosienkaan jälkeen hylänneet. Ja hyvä niin.

Kuuntele Askelees kuulu ei Spotifyn kautta tästä.

#9 Olavi Uusivirta: Preeria (Universal, 2010)

Olavi Uusivirta on näyttelemisen ohella tehnyt kenties huomattavamman juuri muusikkona. Niin tai näin, hän on nuoremman polven esimerkki lahjakkuudesta, jolle muusikkous näyttää olevan vain yksi itseilmaisun keinoista, siinä missä näytteleminenkin.

Söpöstä ja radioystävällisestä suomirockista kohti omaperäisempää ääntä ja ilmaisua levy levyltä kehittynyt Uusivirta onnistui neljännellä albumillaan yhdistämään aikaisempien tekemistensä parhaat puolet: 1980-luvun kotimaisen uuden aallon etäisimmillä aalloilla lipuva levy on edeltäjiään kunnianhimoisempi sortumatta silti tarkoitushakuiseen vaikeaselkoisuuteen. Samalla Preeria toi uutta ryhtiä suomenkielisen rockin eturiviin. Ei hassummin, näyttelijältä.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Matti Pellonpää ystävineen: Jurtzantaa (Sateenkaari, 1985)

Liian aikaisin keskuudestamme poistunut Matti Pellonpää muistetaan toki parhaiten näyttelijänä ja yhteistyöstään Aki Kaurismäen kanssa, mutta tämä vuoden 1993 paras eurooppalainen miesnäyttelijä ehti 44 elinvuotensa aikana paljon muutakin. Pellonpäällä oli paljon ystäviä muusikkopiireissä, joiden imussa mies keikkaili ja teki itsekin musiikkia eri kokoonpanoissa.

Aikuisyleisönsä lisäksi Pellonpää valloitti myös lasten sydämet. Jurztantaalla Pellonpää ja joukko muita hämyjä onnistuivat tekemään ajattoman lastenlevyn, joka ei kuulosta millään tapaa teennäiseltä. Se pesee mennen tullen suurimman osan kotimaisista lastenlevyistä olemalla yhtä aikaa omituinen, rock ja ennen kaikkea ratkiriemukas. Muun muassa Juice Leskisen tekemissä kappaleissa hersyvät sanoitukset sekä jatkuva kohellus välihuuteluineen ja pieruäänineen naurattavat älyttömyydessään varttuneempaakin kuuntelijaa, vaikkei sitä aina kehtaisikaan myöntää.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Susanna Haavisto: Miksi? (Flamingo, 1992)

Vuoden 1985 Huomenna sinä tulet -debyyttiä seuranneen lastenlaulualbumin jälkeen Susanna Haavisto palasi aikuisrockin pariin. Miksi?-albumilla vierailevat tuolloin vielä aktiivisesti uutta musiikkia tehneet Mikko Kuustonen ja Hector. Jälkimmäisen kanssa tehty duetto Kanssasi on niin hyvä olla edustaa albumin lyyrisempää puolta, jonka vastapuolena on sopivassa suhteessa nimikappaleen kaltaisia 1990-lukulaisia makeiluja.

Albumin viehättävyys syntyy kuitenkin perusasioista: Haaviston tavasta käyttää kaunista ääntään, taitavasta fraseerauksesta ja miellyttävästä artikuloinnista. Hänen kokemuksensa draamasta kuuluu läpi levyn. Erityisesti kappaleessa Odotusta Pariisissa on selviä viitteitä myöhemmin teatterin puolelta kipinänsä saaneeseen albumilliseen Edith Piaf -käännöksiä (Pakko saada laulaa, 2009), jolla kappale julkaistiinkin uudelleen.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Samuli Edelmann: Ihana valo (Sony, 1994)

Samuli Edelmannin nelosalbumi on aikamatka vuosiin, jolloin Suomi riutui lamassa ja jakaus sopi vielä keskelle päätä. Samalla se on matka aikaan ennen siloposkisen taiteilijanalun vakavoitumista. Ihana valo myi platinaa ja vankisti entisestään nuoren miehen asemaa maan kuumimpana nuorena julkkiksena. Tämä elämästä nautiskeleva albumi sisältää tukun hittejä, jollaisia Edelmannin toivoisi vielä nykyäänkin levyttävän studioon poiketessaan. Ihanan valon paiste tuntuu edelleen yhtä lämpimältä ja toiveita herättävältä kuin 1990-luvun näköalattomuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Ritva Oksanen: Voiko naista näin käsitellä (EMI, 1972)

Jos kotimaisten näyttelijöiden keskuudesta pitäisi valita täydellisin lauluääni, yksi todennäköisimmistä ehdokkaista olisi Ritva Oksanen. Niin teatterissa, radiossa, televisiossa kuin elokuvissakin vuosikymmenet ääntään käyttänyt Oksanen julkaisi ensimmäisen levytyksensä vuonna 1968 ja on siitä lähtien rakentanut arvostettua uraa myös laulajana.

Oksasen kakkosalbumi Voiko naista näin käsitellä on 1970-luvun viihdemusiikkia parhaimmillaan, asetti sen sitten kotimaisten tai ulkomaalaisten levytysten rinnalle. Oksasen kohtalokasta ääntä kuultiin 1970-luvulla myös monissa laulukilpailuissa. Voiko naista näin käsitellä -albumille päätyikin kaksi Oksasen kilpailukappaletta: Syksyn Sävelessä esitetyt Tuli mies (1971) sekä Aikeet arvaan (1972).

Video ei ole enää saatavilla

#4 Kristiina Halkola: Täytyy uskaltaa (Love Records, 1971)

Kristiina Halkolan laulajanuran toistaiseksi ainoaksi jäänyt kokonainen albumi Täytyy uskaltaa on yksi tunnetuimmista Love-tuotannoista. Toki Halkola esitti yksittäisiä kappaleita myös muutamalla muulla Loven levyllä. Alle kolmekymppinen Halkola oli jo ennen albumin julkaisemista tullut tutuksi Mikko Niskasen elokuvista Käpy selän alla (1966) ja Lapualaismorsian (1967), joista ensimmäisessä kuultiin Halkolan esittämä klassikko Laulu rakastamisen vaikeudesta.

Pääosin Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen sävellyksiä sisältävä, poliittista laulua rakkauslauluihin yhdistävä albumi on vasemmistolaisen laululiikkeen perusteoksia. Muun muassa Matti Rossin, Pentti Saaritsan ja Pentti Saarikosken tekstejä tulkitsevan Halkolan tavaramerkki – kirkas, voimakas ja aavistuksen epävireinen ääni – julistaa ja vakuuttaa, että rakkaus niin ihmiseen kuin aatteeseenkin voi olla yhtä runollista ja palavaa.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Vesa-Matti Loiri: Ystävän laulut I & II (Warner, 2003 & 2004)

Näyttelemisen ja laulamisen parissa pitkän uran tehneen Vesa-Matti Loirin taiteilijakuvalle on ominaista, että monista hänen töistään on lopulta vaikea sanoa, mikä on roolia ja mikä Loiria – oli kyseessä sitten näyttelijän työ tai musiikki. Arvostelijoiden mielestä Loirin ura on hyvä esimerkki siitä kuinka taiteilija voi olla maneeriensa ja maineensa vanki. Puolustuspuheenvuoroissa taas puhutaan Loirin näkemyksestä ja tyylistä sekä tavasta toteuttaa niitä, ei niinkään paikalleen jämähtämisestä. Pitkään levytysuraan mahtuu mitä erilaisimpien teemojen ympärille rakennettuja albumeja, joista osa on loirimaisen leikkisiä, osa vakavampia ja osa taas yhdistelmiä molemmista.

Juha Vainion (1938–1990) lauluja sisältävä aliarvostettu albumikaksikko edustaa tyyliltään jälkimmäisiä. Vainion lauluissaan viljelemä huumorin ja surumielisyyden taitava vaihtelu sopii Veskun rönsyilevään tulkintaan, jossa ei koskaan ole vältelty ylilyönnin vaaroja. Juuri tekstit erottavat Vainio-levytykset esimerkiksi niitä seuranneesta suomirock-trilogiasta, puhkikulutetusta Leino-sarjasta tai viime aikoina uudelleen löydetyistä höyryilyistä.

Junnun kappaleet ovat kuin erinomainen käsikirjoitus: näyttelijän on helppo sujahtaa rooliinsa tarinan, sanojen ja tunnetilojen ollessa oikeilla paikoillaan. Loiri voi itse lisätä sekaan parhaaksi katsomansa määrän huumoria, paatosta, uunoilua ja vakavuutta. Tuotannoltaan melko värittömillä albumeilla on jätetty riittävästi tilaa lauluntekijän ja laulajan kohtaamiselle. Kummankin työnjäljessä kuuluvat niin ammattilaisen rutiini kuin taiteilijan sielukin.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Jonna Järnefelt: Aamukahviasetelma (Texicalli, 2004)

Lempeän akustinen Aamukahviasetelma hehkuu sellaista lämpöä, jollaiseen Texicallin julkaisuilla aina silloin tällöin törmää. Jukka Leppilammen sävellykset ovat kallellaan bossa novaan ja perinteiseen laulelmaan. Hienostuneissa sovituksissa on jätetty tilaa jokaiselle soittimelle, eikä yksikään kitara, kontrabasso tai lyömäsoitin ole väärässä paikassa – saati yritä loistaa muiden kustannuksella. Pienet yksityiskohdat rakentavat yhdessä kiireettömästi keinahtelevan ja kauniin kokonaisuuden kovin vaivattomasti.

Sitten on Jonna Järnefeltin yhtäaikaa notkea ja hauras ääni, joka on juuri sellainen, jota sitä ympäröivät soittimet kaipaavat keskuuteensa. Vaikka Heimo Hatakan intiimit kuvaukset aikuisesta rakastumisesta, haluista ja muistoista ovat paikoin jopa hieman korneja, tuntuvat kaikki sanavalinnat Järnefeltin suussa oikeilta ja luonnollisilta. Järnefeltin laulamana ne tuovat Aamukahviasetelmaan tiettyä haavoittuvuutta, joka vain lisää albumin viehätysvoimaa.

”Muistan vaan sen aamukahviasetelman
pöydän jalan, kaasuhellan
tiskivuoren, pikakahvin
leivät jotka luonas ahmin
ja kaipaan juuri sinua
ja kaipaan naista joka heräsi vastapäätä sinua”

Video ei ole enää saatavilla

#1 Tauno Palo: Kulkurin kannel (Love Records, 1973)

Tauno Suuri (1908–1982) teki mittavan elokuva- ja teatteriuransa ohella merkittävän työn laulajana. Kahteen osaan jaettavissa olevan levytysuran helmi on vuonna 1973 Love Recordsin julkaisema Kulkurin kannel, jolla Palo laulaa muun muassa Larin-Kyöstin, Saima Harmajan ja Aale Tynnin runoja. Sävellyksistä vastaavat niin kotimaisen jazzin, jazziskelmän kuin poliittisen laulunkin parissa ansioituneet Henrik Otto Donner, Erkki Melakoski ja Eero Ojanen.

Alun perin radio-ohjelmaa varten tilatuista lauluista kipinänsä saanut albumi on eittämättä hienoimpia kotimaisen näyttelijän tekemiä levytyksiä, ellei jopa hienoin. Runojen, sävellysten, sovitusten ja Palon tulkinnan risteyskohdassa syntyy täydellinen laulelma-albumi, jossa paperilla toisistaan poikkeavat elementit sulautuvat yhdeksi ja samaksi.

Tyylitajuinen ja ajan hermolla kulkeva Love-tuotanto operoi perinteisemmän orkestroidun sekä jazzista ja progressiivisesta rockistakin ammentavan laulelman välillä. Eturivun muusikoiden ammattitaito kuuluu kaikkialla, mutta kaikkein vaikuttavin on silti Palo itse. Pienillä äänen- ja rytminvaihteluilla hän kietoo säkeet ja musiikin vaivattomasti soljuvaksi kokonaisuudeksi, joka pulppuaa raikkaana kuin kulkijaa virkistävä tunturipuro.

Jo seitsemättäkymmentään käyvän taiteilijan tulkinnassa löytyy rajattomasti sävyjä: mitä suurinta riemua seuraa samassa hetkessä pohjaton alakulo, joka pian vaihtuu elämän ylistykseksi. Laulaja on todella sisäistänyt tulkitsemansa tekstin, jos siinä on edes puolet siitä elämänvoimasta, jolla Tauno Palo aloittaa albumin ja Larin-Kyöstin tekstiin sävelletyn nimikappaleen:

”Minä se olen kulkuripoika ja mulla on laulun ääni
soittokiistoihin kiiruhdan ja elämä huumaa pääni”

Palon kerrotaan itse suhtautuneen laulajanuraansa jopa hieman vähättelevästi: ”Todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa – minä vain vähän rallattelen.”

Video ei ole enää saatavilla

Puuttuuko listalta mielestäsi jotain olennaista? Jotain muutakin kuin Pirkka-Pekka Peteliuksen Muistan sua Elaine? Kommentoi alle!