”Jos klubi on kirkko, Hopkinsin Singularity soi puhdaslinjaisessa pohjoismaisessa kirkossa, jossa on käynnissä hillitty luterilainen hartaus.”

Singularity muistuttaa huomattavissa määrin viiden vuoden takaista Immunitya – osittain improvisoituja biisejä, jotka etsivät paikkaansa janalla brutaalihkon tamppauksen ja herkän, älyllisen pianomaalailun välillä.

Jon Hopkinsin äänipaletti on todennäköisesti rikkaampi kuin kenenkään muun konemuusikon juuri nyt. Kihinät ovat pinnaltaan diffuuseja ja rikkaita ja sisältävät miljoonia pisteitä. Bassot ovat elastisia ja pingottuneita, yllättävän pitkällä jo matkallaan basariksi. Vaikea erottaa usein. Matalia keskitaajuuksia kansoittavat rutinat ovat ihanan sahalaitaisia, kolmioaallot arpeggioina rauhoittavia, melodiaa soittava pianot liikuttavan kärsiviä.

Hopkinsin äänimaailma on pelkkää terävää kulmaa ja selkeätä ääriviivaa, mutta onnistuu säilyttämään jotain pehmeää ja epämääräistä itsessään – silloinkin kun koko paketti ajetaan seinään masteriin vedetyllä säröllä.

Kukaan ei ole koskaan juossut seinään yhtä sensuellisti kuin Jon Hopkins. Tai en tiedä? Juoksiko Mihail Baryshnikov koskaan seinään?

Singularity matkana vie meitä huoneesta toiseen, ei aina musiikin mukana. Tai kaiken musiikin. Usein musiikki tai osat siitä tuntuvat tulevan seinän takaa. Taajuuksia häviää. Informaation määrää kasvaa ja kutistuu. Joskus voisi vannoa kuulevansa tärisevät seinät ja helisevät ikkunat. Tarpeessa piiloutua kauemmaksi äänikuvaan on jotain ujoa ja hiukan itsetietoista.

Yksi konemusiikin historian banaaleimpia hetkiä oli Faithless julistamassa, että jumala on DJ ja klubi on hänen kirkkonsa, mutta kuten niin monessa banaliteetissa, siinä on suuremman totuuden siemen.

Konemusiikki on usein kasvanut ja kehittynyt, löytänyt seuraavan maailmaa muuttavan tasonsa vähemmistökulttuureissa – seksuaalisissa, sukupuolisissa ja rodullisissa.

Niin on afroamerikkalainenkin kirkko.

Musiikkihistorioitsija Anthony Heilbut kirjoittaa esseessään The Children in Their Secret Closet homoseksuaalisten miesten suuresta merkityksestä afroamerikkalaisessa gospelissa sekä kirkollisesta kulttuurista ponnistavien mustien homoseksuaalien merkityksestä afroamerikkalaiselle tarinalle, laulaja James Clevelandistä kirjailija ja ihmisoikeustaitelija James Baldwiniin.

Nykyinen homofobinen kirkko on pettänyt tämän osan seurakunnastaan. Heilbutin kirjoittaa siitä, miten homot ovat aikoinaan tanssineet kirkossa saman ekstaattisen, transsendentaalisen vapautuksen tunteen pauloissa kuin myöhempinä aikoina klubeissa.

Rituaaleja tai hartauksia siis molemmat, ja molemmissa musiikki vie tavoiteltuun tilaan.

Tätä tunnetta tuskin kukaan tavoittaa Jon Hopkinsin musiikissa. Jos klubi on kirkko, Hopkinsin Singularity soi puhdaslinjaisessa pohjoismaisessa kirkossa, jossa on käynnissä hillitty luterilainen hartaus. Kaikki istuvat penkeissään, omiin ajatuksiinsa uppoutuneina.

Singularity ei tarjoa vapautusta. Vapautuksen sijaan saamme välillä lunastuksen, kuten Feel First Lifen kuoron kurottaessa kohti korkeuksia. Lunastus tapahtuu aina raukeudessa, ei koskaan euforiassa. Eli se edeltää lankeemusta, hetkeä jolloin aivokemiamme syöksee meidät itse rakentamaamme helvettiin – mutta tämän levyn tarina loppuu ennen sitä hetkeä.

80 Minun teknoni talossa on monta huonetta ja Jon Hopkins valmisteli meille asuinsijan useassa niistä, osan musiikista jäädessä välillä edelliseen. Ja kaikissa niissä käyttäydymme moitteettomasti, jopa skandinaavisen pidättyväisesti.

Video ei ole enää saatavilla

Temporary Residence

85 Matthew Cooper tietää tyylinsä vaarat. Ambientin kenttä voi tehdä hankalaksi löytää itselle ominainen ja tunnistettava tyyli, ja ehkä siksi osaisinkin nopeasti nimetä vain kymmenisen selkeästi tunnistettavaa artistia koko tyylilajista. Eluviumin tyyli on yksi tunnistettavimmisia, koska se on suoraviivainen ja melodinen – välillä jopa popmelodiota lähestyvä. Jos yksittäiskappale Static Nocturne lasketaan, Nightmare Ending on kuudes levyllinen Eluviumin laajakangasdronea. Juuri sellaista, joka voi pelkällä äänimassalla hukuttaa tarkemman tuntemuksen. Mutta Nightmare Ending pystyy haastamaan jopa Copian, Cooperin vuonna 2007 julkaistun mestariteoksen, joka sai raskaan dronen tuntumaan lähes popilta, mutta sisälsi häkellyttävän monia ulottuvuuksia. Tämä on uusi yritys samaan, välittömästi iskevään tunnelmaan, jossa kolmen vuoden takainen Similes unohdetaan kokeiluna ja uudelleenjalostetaan Talk Amongst the Treesin, Copian ja Static Nocturnen yhteensopivimmat puolet. Ensin mainitun ryömivä tahti, toisen upea melodiataju ja kolmannen rosoiset sävyt kohtaavat Nightmarella laajempina kuin koskaan. Mikä tärkeintä, pianopohjaisia teoksia ajoittain tahrannut pinnallisuus on poistunut, ja kun Cooper rakentaa jotain yksittäisistä elementeistä, hän tekee sen sävykkäämmin ja tulkinnanvaraisemmin kuin koskaan ennen. Pelkäsin joskus Copian jäävän viimeiseksi loiston hetkeksi tässä tuotannossa: välillä on ihanaa olla väärässä. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Eleanor Friedberger – Personal Record

Merge Records

80 Olisinpa kesäisessä Amerikassa, jossa puut kurottavat taivaisiin ja pikkukaupungit uinuvat rehellisen työn ja vaahterasiirapin tuoksuisten lounasbaarien ajattomuudessa. Siinä Coca-Colan kiillottamien hampaiden maassa, jossa aurinkoiset hymyt ja jenkkiraudat hohtavat kilvan. Tällaista elokuvien ihmemaata ei tietenkään ole olemassa, mutta Eleanor Friedbergerin vaivattomasti rullaavan ja 1970-lukulaisesti soivan rallattelun kuullessani haluan uskoa, että valtavien, kultaisina hohtavien vijlapeltojen ja aina lämpimänä paistavan auringon alla hehkuva maa on saavutettavissa ainakin henkisenä tilana. Tämä on tietysti vain pintaa, ja jos levyä kuuntelee tarkemmin, sen kevyehkön traveller-nukkavieruisuuden alta löytyy herkkiä, pieteetillä kirjoitettuja novellilauluja. Kaiken kaikkiaan mukava levy, joka ei heti kulu puhki. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Jon Hopkins – Immunity

Domino

81 Kyllä: Immunity on helppo kuvitella soimaan graafiseen suunnitteluun tai moderniin arkkitehtuuriin keskittyvän yrityksen minimalistisesti sisustetuun avokonttoriin. Mutta mitä kaikki maailman graafiset suunnittelijat ja arkkitehdit saisivatkaan aikaan, jos heidän työskentelyään siivittäisi näin jännittävä musiikki? Muun muassa Brian Enon, Coldplayn ja viime vuosina skottifolkkari King Creosoten kanssa työskennellyt Jon Hopkins tekee tarkkaa työtä: aina, kun Immunity on lipsahtamassa banaaliksi ambient-tyylittelyksi, brittituottaja vetää hihastaan jonkuun yllättävän elementin. Siksi hänen hitaasti mutta varmasti kehittyvät kappaleensa säilyttävät kiehtovuutensa vielä seitsemännen ja kahdeksannenkin minuutin kohdalla. Jos ostat tänä vuonna yhden kunniallisen, taidegalleriaystäviesi kelpuuttaman electronica-albumin, se voi yhtä hyvin olla Burialin öistä huminaa, Four Tetin laajoja kaaria ja glitch- ja IDM-artistien digitaalista roskaa yhdistelevä Immunity. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kylesa – Ultraviolet

Season of Mist

76 Savannahin sludge-ryhmä ei tee suurempia muutoksia kuudennella levyllään. Avausraita Exhale antaa valokeilan kiertää kahden rumpalin lattiaan reikiä lyövästä työstä kahden kitaristilaulajia ylle: ensin Laura Pleasantsin tarjoamaan koukkuun ja siitä eteenpäin Phillip Copen maanvieremiä aiheuttavaan karjuntaan. Ei ehkä täystyrmäys, kuten Static Tensionsin murhaava Scapegoat, mutta Unspoken muistuttaa taas siitä, kuinka harvat bändit pystyvät tällaiseen tasapainoon murskaavuudessa ja svengissä. Low Tiden uneliasta balladia lukuun ottamatta Ultraviolet on kuitenkin edeltäjiään vähemmän uskalias. Vaikka se ei missään nimessä tee tästä kaikesta huonoa, se tuntuu harmilliselta, koska edelliset levyt ovat olleet täynnä todisteita kekseliäisyydestä ja visiosta. Levyn parhaat vedot ovat alle kolmiminuuttisia. We’re Taking Thisin syyttävät huudot antavat tilaa Kylesankin mittapuulla hyytävälle kertosäkeelle, ja What Does It Take raivoaa 120 sekuntia vailla hengitystaukoa. Kaikki ne asiat, jotka tekivät Kylesasta alun perin hyvän, löytyvät myös Ultravioletiltä, vaikka pientä toiston makua onkin ilmassa. Sarjassamme ”tämän bändin kuuluisi olla tunnetumpi.” (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Mother Susurrus – Maahaavaa

Ektro

71 Jostain syystä luin tämän levyn nimen useasti muotoon ”Mahahaava”. Ajattelinkin jo veistellä jonkinlaisista yhteyksistä kyseisen vaivan sekä tamperelaisviisikon edustaman tyylilajin välillä, vaan totuus oli toisenlainen! Joka tapauksessa, Mother Susurrusin debyytti astelee suomi-doomin pitkässä letkassa, viittaillen välillä sellaisten synnyttäjien kuin Skepticismin ja Reverend Bizarren suuntaan, mutta levyltä kuuluu myös Hebosagilin kaltaisten aikalaisten louhinta. Kappaleet kiertelevät hidasta kehää saalistaan vaanivan petolinnun tai sellissään jaloittelevan vangin lailla – tunnelmasta riippuen. Parhaimmillaan tämä viiden kappaleen kolmivarttinen on keskivaiheillaan: läheltä neofolkia liippaava Anagorisis kuulostaa öiseltä rituaalilta, jossa loihdinta sekoittuu hiidenkirnusta kaikuvaan henkien tulvaan. Turruttavan kauniiseen äänivalliin sulautuu myös Pekko Käpin jouhikko. Rituaalia seuraava Ylösnousemus on jo nimensäkin puolesta varsinainen astraaliprojektio. Kokonaisuus on tiheää ja kuohkeaa kuin sateenjälkeisen suon pohjaturve, mutta loput manaukset eivät aivan samoja alitajunnan kartanoita saavuta. Myös sinällään monipuolisen laulajan ääntelystä tuntuu puuttuvan se lopullinen maanisuus. Silti Maahaavaa on vaikuttava kokemus. (Mikael Mattila)

PacificUV – After the Dream You Are Awake

Mazarine

78 Kahdella ensimmäisellä albumillaan (Pacific UV, 2003, ja Longplay 2, 2008) 1990-luvun dream pop -suuruuksia uskollisesti jäljentänyt amerikkalaisyhtye on sittemmin löytänyt syntetisaattorit ja popmelodiat. After the Dream You Are Awake onkin kuin Slowdivea syntikkapopasetuksilla. Yhden tunnelman levyä piristää yhtyeen uusin jäsen Laura Solomon, jonka ääni on tavanomainen mutta tervetullut vaihtoehto Clay Jordanin hellälle kuiskinnalle. Kahden laulajan resepti toimii etenkin italodiscon raukeutta huokuvalla Eyes Without a Facella, jonka ranskaa ja englantia sotkeva kertosäe on levyn hienoin yksittäinen hetki. Huonoja hetkiä After the Dream You Are Awakelta ei oikeastaan löydykään; tuo Pacific UV mieleen sitten Beach Housen, The Belovedin tai Burning Heartsin, sen lämpimään syliin on kiva käpertyä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

James Skelly & the Intenders – Love Undercover

Skeleton Key

61 The Coral -laulajan ensimmäinen sooloalbumi on pettymys. Se on tuiki tavallisten ja 1960-luvulta löyhkäävien rock-, R&B- ja soul-laulujen kokoelma, joka ei heijastele juuri millään tavalla liverpoolilaisyhtyeen leikki- tai seikkailumielisyyttä – siitäkin huolimatta, että taustabändi The Intenders on käytännössä sama yhtye kuin The Coral. Laulunkirjoittajan Skelly on edelleen sukupolvensa parhaimmistoa: You And I on a-luokan soulballadi Save the Last Dance for Men hengessä, Here for You puolestaan kuin sivu Carole Kingin laulukirjasta. Perusasetuksilla soiteltuina pub rock -sovituksina (Yardbirds meets Motown) Love Undercoverin parhaatkin hetket kuitenkin vaipuvat keskinkertaisuuden harmaaseen massaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The-Dream – IV Play

Def Jam Records

71 Vielä 1990-luvun alussa hiphopin ja R&B:n liitto tarkoitti mureasti soivia bassolinjoja ja hunajaisesti hekumoivia laulusuorituksia sellaisilta aivan kurkoilta artisteilta ja ryhmiltä kuin R. Kelly, Jodeci ja vaikkapa Blackstreet. Nykyään, hiphopin imettyä klubimusikin elektronisen soinnin itseensä ja R&B:n sekoituttua listapoppiin, tästä yhteistyöstä syntyy usein kovin muovisia ja ähkyisen vakavia yritelmiä tehdä yökerhohittejä. Edellä mainittujen ja oikeasti hienojen, herkästi lihan himojen ja tunteiden välisiä ristiriitoja puivien tunnelmointien parissa operoidessaan The-Dream tulee luoneeksi kasan kaamean tasapaksua löpinää, esimerkiksi avausraidan High Art, jonka kekseliäisyys rajautuu sanan high kaksinaismerkityksellä vitsailuun. Samalla hän tulee kuitenkin tehneeksi myös juuri tuohon 1990-luvun R&B:n kultakauteen nojaavia, puhtaasti nerokkaita kappaleita, kuten albumin nimiraidan. Heikko kokonaisuus, jossa on kuitenkin nippu timantteja. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Vampire Weekend – Modern Vampires of the City

XL Recordings

55 En ole koskaan ”pitänyt” Vampire Weekendistä, mutta en ole koskaan päättänyt vihata sitä. Paitsi nyt, kun kuuntelin Modern Vampires of the Cityn viisi kertaa. Inhosin sitä niin paljon, että minun oli pakko kääntää Spotifysta privaattisessio päälle jo ensimmäisen kuuntelukerran puolessavälissä. Se on jo valmiiksi varhaiskypsän bändin monipuolinen ”aikuistumislevy”. Sen voitte huomata jo levynkannesta, jossa Futura-fontin alla näkyy Neal Boanzin valokuvateos vuodelta 1966. Kansikuva kertoo vakavoitumisesta: ”Nyt Vampire Weekend jättää nuoruuden huolettomuuden ja opiskelijabileet taakseen ja käsittelee sielukkaasti elämän Suuria Kysymyksiä”. Monet biisit käsittelevät ihmissuhteita, matkustamista ja nuoren miehen aikuistumista. Ne sisältävät paljon viittauksia, jotka saavat kuuntelijan googlettelemaan ja vakuuttumaan siitä, että Ezra Koenigilla on paitsi korkea koulutus, myös ”sydämen sivistystä”. Mutta se ei auta, kun levyn biisit kuulostavat joko tylsiltä tai rasittavilta. Yleensä molemmilta, etenkin Diane Young tai miedosti reggae Ya Hey! En käsitä, miten kukaan voi olla klikkaamatta stop-nappulaa viimeistään siinä vaiheessa, kun ”johoohohohooo, jooooo-o, joooo-o”-jodlaus alkaa. Koenig on kirjoittanut biisin myös ex-tyttöystävästään Hannah Huntista, joka vaikuttaa”manic pixie dream girl”- tyyppiseltä tytöltä, joka saa kertojahahmon ”kasvamaan ihmisenä”. Kuvittelen hänet Girlsin Jessan näköiseksi. Kuvittelen Ezra Koenigin Joseph Gordon-Levittin näyttelemäksi. Yllään: vaaleansininen kauluspaita. Pahinta tässä levyssä on kuitenkin se, että melodiat ja tuotanto kuulostavat kauttaaltaan vastenmielisiltä. KERTOKAA MITÄ HYVÄÄ TE TÄSSÄ LEVYSSÄ KUULETTE, EN YMMÄRRÄ! (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla