Hugo Simberg: Kuolema kuuntelee (1897).

Kuolema on vakavampi asia kuin koskaan. Ihminen on läpi historiansa rauhoittunut vääjäämättömän edessä uskomalla, että kuolema on päätepisteen sijaan pelkkä siirtymä tuonpuoleiseen. Nykyään on toisin.

Viime vuoden lopulla evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 76,4 prosenttia suomalaisista. Tilastokeskuksen väestörakennetaulukko osoittaa, että lukema on pienin sataan vuoteen, ja määrä laskee edelleen. Kun muiden uskontokuntien kannatus ei kasva samassa suhteessa, voi olettaa, että yhä useammat lakkaavat uskomasta mihinkään.

Jos menettää uskonsa tuonpuoleiseen, on kuolemakin pelottava asia. Siitä tulee musta aukko, joka nielaisee yhtä lailla hyvät ja pahat, vahvat ja heikot. Eletystä elämästä ei seuraa palkintoa tai rangaistusta, ainoastaan olemattomuus.

Siksi on ihailtavaa, että maallistuneessa maailmassakin osataan laulaa kuolemasta muutenkin kuin kauhulla. Artisti voi löytää kaiken katoavaisuudesta lohtua, iloa tai jopa huumoria. Tässä muutama esimerkki.

#1 Samae Koskinen: Kaiken pitää aina jatkua (2009)

”Kuolema on joskus kohtuuton, epäreilukin / silloin kun se vie jonkun jonka tie vast’ äsken aukesi”, laulaa Samae Koskinen Elossa-levyn päätöskappaleella. Kaiken pitää aina jatkua näyttää, että pahimmastakin asiasta – lapsen kuolemasta – voi laulaa vapauttavasti.

Kenties tällainen mahdottomuus on onnistunut siksi, että laulu on kirjoitettu ulkopuolisin silmin, näytelmän lailla. Elossa on Koskisen ja Kauko Röyhkän ideloima juonellinen teemalevy, ja Koskinen kertoo, ettei hän ollut tuolloin itse kokenut menetyksiä.

”Biisi oli silti itsellekin koskettava. Kuuntelin tuohon aikaan aika paljon George Harrisonin All Things Must Passia, ja se kuuluu sovituksesta läpi”, sosiaalisen median välityksellä tavoitettu Koskinen kertoo.

”Levyversiota kuuntelee artistina kuin piru lukisi Raamattua. Mutta tämä on tärkeä biisi repertuaarissani. Konserteissa yleisö saattaa reagoida lauluun voimakkaastikin.”

Yleisön reaktiot ymmärtää, sillä Koskisen rauhallisesti tulkitsema kappale tarjoaa lohdutusta. Teemalevykontekstistaan irroitettuna se tehoaa kuin olalle laskeutuva käsi, joka antaa luvan nousta ja jatkaa eteenpäin.

”Tuntuu pahalta, kun on pakko luopua, jostain rakkaasta
Mut kaiken pitää silti jatkua, mennä eteenpäin
Muistan hymysi, muistan sanasi
koko ikäni”

Viesti voisi tuntua väärin esitettynä raivostuttavalta hoputtamiselta. Koskinen kuitenkin esittää asiansa niin, että laulusta saa voimaa: hei, se on ihan okei, voit päästää irti.

Kuuntele: Samae Koskinen – Kaiken pitää aina jatkua

#2 Minä ja Ville Ahonen: Musta virta (2010)

Ville Ahosella on tapana laulaa elämästä rumasti, mutta kuolemasta hän löytää kauneutta. Artistin nimettömän esikoislevyn päätöskappaleeseen on mestarillisesti vangittu erityinen tilanne, kun rajan taakse kadonnut läheinen palaa unessa silmien eteen.

Kappaleessa unettomuudesta kärsivä, mahdollisesti mielenterveysongelmainen kertoja katsoo ikkunasta öistä maisemaa. Kun hänen silmänsä alkavat vihdoin painua kiinni, laulajan mieleen tulee edesmennyt tuttava – puoliso, ystävä, sukulainen, koulukaveri? – joka ohikiitävän hetken ajan näkyy pimeällä tiellä.

”Ja minä rakastan sinua, yli mustan virran / Ja minä rakastan sinua, vain hetken verran”, Ahonen laulaa pilkahduksesta unen ja valveen rajamailla.

Sekuntia vaille yhdeksänminuuttinen kappale on sovitettu taiten. Unettomasta yöstä kertovissa alkusäkeistöissä voi melkein kuulla seinäkellon sekuntiviisarin raksahdukset. Biisin huipentuma on sijoitettu sen keskelle, ja kun kaunis tilanne menee ohi ja kertoja vaipuu syvään uneen, musiikki muuttuu tajunnanvirtamaiseksi junnaukseksi.

Musta virta kiteyttää popkappaleeksi hetken, jollaisen pohjustamiseen ja kertomiseen moni tarvitsisi kokonaisen kirjan. Vastaavaan saavutukseen on kyennyt vain harva.

Kuuntele: Minä ja Ville Ahonen – Musta virta

#3 The Pogues: The Body of an American (1986)

Irlantilaiset tuntevat kuoleman. Vihreä saaren historia on niin täynnä sortoa, nälänhätää, sotaa ja kurjuutta, ettei ole ihme, että kuolema on yksi Irlannin kansansävelmien suosikkiteemoista.

Mutta irlantilaiset osaavat myös katsoa kuolemaa silmiin hymyssä suin. Paikallisten muusikoiden repertuaarissa on tusinoittain edesmenneille osoitettuja lauluja, joissa ymmärretään hyvästien lopullisuus mutta samalla iloitaan yhteisistä hetkistä ja vinkataan silmää, että kenties vielä tavataan.

Poguetry in Motion -ep:llä alun perin julkaistu, irlantilaissyntyisen Shane McGowanin kirjoittama The Body of an American on osa tätä jäähyväislaulujen jatkumoa. Amerikanirlantilaiseen kontekstiin sijoitettu biisi vei yhtyeen esittämään sitä muun muassa Saturday Night Liveen.

Vanha kappale tuotiin 2000-luvulle The Wire -sarjassa, jossa se oli Baltimoren poliisilaitoksen ruumiinvalvojaisten vakionumero. Tuohon yhteyteen se sopiikin erinomaisesti, vaikka ”I’m a free born man in the USA” -kertosäe lienee tarkoitettu yhteiskunnallisesti kantaaottavassa sarjassa sarkasmiksi.

Murheellisen hitaasti käynnistyvä biisi kertoo ”Big” Jim Dwyerin muistojuhlasta, jossa heti ensimmäisen säkeistön jälkeen päästään viskin kimppuun ja tempo kasvaa irkkupunk-kierroksille. Lasien kilistelyn lomassa käydään läpi kuolleen elämä ja teot, eikä murheelle ole juhlissa sijaa. Dwyer kuoli vapaana miehenä, ja sitä sopii mieluummin juhlia kuin surra.

Samoja teemoja kierrätetään etnopunkissa tämän tästä. Esimerkkinä mainittakoon Dropkick Murphysin vuonna 2011 julkaiseman Going Out in Style -albumin nimikappale.

Kuuntele: The Pogues – The Body Of An American

#4 Johnny Cash: Where We’ll Never Grow Old (2004)

Johnny Cash kuoli 12. syyskuuta 2003. Kahta kuukautta myöhemmin julkaistiin Unearthed-boksi, jonka yksi osanen oli My Mother’s Hymn Book -albumi. Cash oli tallentanut levylle äidiltään lapsena oppimiaan uskonnollisia lauluja. My Mother’s Hymn Book ilmestyi seuraavana vuonna myös itsenäisenä julkaisuna.

Levyn avauskappale on James C. Mooren 1900-luvun alussa säveltämä Where We’ll Never Grow Old, jonka teksti saa tässä yhteydessä liikuttumaan: seitsemänkymppinen Cash laulaa kaiholla paikasta, jossa ei tarvitsisi tulla vanhaksi.

Yhdysvaltain uskonnollisten laulujen perinne herättää kateutta. Suomessa ala tarkoittaa joko pienen ihmisen kelvottomuutta murehtivia virsiä tai rippikoululeirien kiusaannuttavia höpögospeleita. Amerikan hengellisissä lauluissa sen sijaan riittää puhuttelevia ja ennen kaikkea voimaa antavia kappaleita.

Cashin levytykset näyttävät, kuinka uskonnotonkin voi löytää lohtua kristillisistä biiseistä. Paha sanoa, johtuuko tämä kappaleisiin sisällytetystä tunnelatauksesta vai siitä, että ne ovat yksinkertaisesti hyviä ja tarttuvia sävelmiä.

Kuuntele: Johnny Cash – Where We’ll Never Grow Old

#5 Jere & The Universe: Metrolla Tokioon (2005)

Itsemurhastakin voi laulaa rauhoittavasti. Näin todistaa Jere Ijäs, jolle kävi urallaan jokseenkin vanhanaikaisesti: Jere & The Universen taustamuusikot pääsivät omilla tahoillaan pidemmälle kuin keskushenkilö itse.

Metrolla Tokioon -albumilla soittaneet Mikko Virta ja Juho Vehmanen saavuttivat menestystä PMMP:n keikkabändissä. Jaska Lukkarisesta puolestaan muodostui suomijazz-piirien luottomies, joka toimii nykyään muun muassa Ricky-Tick Big Bandin rumpalina. Ijäs itse lähti Jere & The Universen jälkeen soolouralle, mutta artistin edellisestä levystä on kulunut jo neljä vuotta. Sen jälkeen hän on julkaissut vähälle huomiolle jääneitä singlejä ja irtokappaleita.

Ijäksen levyt eivät ole unohtumattomia kokonaisuuksia, mutta ajoittain hän onnistuu hienosti. Kuten tällä kappaleella, jonka voi tulkita joko krapulaisen itsesääliseksi voivotteluksi tai tosissaan lähtöön valmistautuvan miehen huokaukseksi.

”Joskus tahtoisin kadota, kadota kokonaan / Lähteä aamulla, kaikessa rauhassa / Mennä metrolla Tokioon / Sukeltaa pimeään”, Ijäs laulaa eleettömästi.

Kappaleen viehätys kumpuaa sanoitusten draamattomasta toteavuudesta ja sen raukeanpehmeästä sovituksesta. Don Huonot -basistin Jukka Puurulan äänittämä laulu on toteutettu vanhan liiton konstein, ilman suurempia studiokikkailuja. Ratkaisu tuo soittoon ilmavuutta. Musiikki leijailee kuin savukiehkura kohti kattoa.

Ijäksen tulkinta on uskottavaa. Metrolla Tokioon todella kuulostaa siltä, että sen esittää mies, joka ei enää haluaisi välittää ”yli kaikkien suositusten” painavista haaveista. ”Ehkä siellä mainostaulut loistais kirkkaammin / enkä olisi niin kyllästynyt kaikkeen mitä teen”, kertoja laulaa kuin pitkän harkinnan tuloksena.

Itsemurhasta on kirjoitettu paljon hienoja ensimmäisessä persoonassa kulkevia lauluja. Rankkaa aihetta on kuitenkin vaikea käsitellä muuten kuin synkein äänenpainoin. Esimerkiksi Vic Chesnuttin kolmea kuukautta ennen kuolemaansa julkaisema Flirted with You All My Life on upea kappale, mutta sen kuunteleminen ahdistaa. Metrolla Tokioon on sen sijaan rauhoittava kokemus.

Se saa uskomaan, että mikä määränpää laulajalla onkin, siellä on parempi kuin täällä.

Kuuntele: Jere & The Universe – Metrolla Tokioon

Johnny Cash lupaa kipua, sinullekin.

Kuolemansairas 70-vuotias kertoi synkisteleville nuorille, mitä kipu todella on.

”I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that’s real”

Ajattele ihmistä, joka on enää varjo entisestään. Voimat ovat menneet, ehkä muistikin. Läheiset ovat kuolleet tai heitä näkee vain harvoin. Ulkoilemaan pääsee, jos siitä on maksaa hoitajalle. Muuten saa lojua sisällä.

Tällaisia ihmisiä on maailmassa paljon, eikä heidän joukkonsa pienene. Lääketieteen voittokulku on pidentänyt elinaikoja kaikkialla maailmassa, mutta sen myötä heikkokuntoisista vanhuksista on tullut maailman nopeimmin kasvava ihmisryhmä. Yhä useampi joutuu tilanteeseen, jossa voi täyttää elämän teknisen määritelmän, mutta on samalla menettänyt kaiken muun.

Paitsi kivun. Siitä ei usein ole pulaa.

Johnny Cashin (1932–2003) tilanne ei ollut ihan pahimmasta päästä. Vuonna 2002 hän oli toki heikko ja kuolemansairas, mutta edelleen työkykyinen.

Silti hänen tulkintansa Nine Inch Nailsin Hurtista maalaa uskomattoman rehellisen kuvan vanhuuden ja sairauden lohduttomuudesta. Cashin toteavasta tulkinnasta puuttuu se uho, joka saa Trent Reznorin tulkinnan kuulostamaan kiukuttelevalta teiniltä – vanha mestari yksinkertaisesti kertoo, miltä tuntuu olla vanha ja sairas. Reznorin laulamana uhkaukselta kuulostava ”I will make you hurt”, on Cashin lausumana vain muistutus siitä kivusta, joka tulee vielä odottamaan montaa nuorempaakin.

Populaarimusiikin historiassa puhutaan aina välillä kappaleiden omistamisesta, lopullisesta tulkinnasta, joka siirtää kappaleen tekijältään uudelle esittäjälleen. Näin Cash teki Hurtille. Tämän tunnusti myös Reznor, joka vertasi tapahtumaa tyttöystävän menetykseen: ”That song just isn’t mine anymore”.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Johnny Cashilta ei äänestetty muita kappaleita, mutta Nine Inch Nailsilta kupongille ylsi The Hand That Feeds.

Johnny Cash ei usko Jussi Raittisen varoituksia.

Eurooppalainen country on joskus aika vaikea yhtälö. Country-musiikilla on vankka suosio joillain alueilla, kuten Iso-Britanniassa ja Irlannissa sekä Norjassa, mutta laadulla tai edes kiinnostavuudella ei niillä syntyvää musiikkia ole pilattu.

Paitsi se yksi norjalainen country-biisi, jossa lauletaan siitä miten joku näki elämänsä ensimmäistä kertaa mustan miehen jonkun länsirannikon kylän rautatieaseman raitilla. Se oli kiinnostava.

Suomessa on aina ollut mainittuihin alueisiin verrattuna aika hiljaista country-rintamalla. Kukaan ei ole tullut countrylla suosituksi. Monet jo valmiiksi suositut artistit ovat kylläkin välillä levyttäneet countrya: Kari Tapio, Tapio Rautavaara, Jussi Raittinen, Rauli Badding Somerjoki…

Hank Williamsin, Johnny Cashin ja Willie Nelsonin muodostamasta countryn Isä, Poika ja Pyhä (piipun) Henki -kolminaisuudesta eniten suomennoksia on tehty Johnny Cashin kappaleista. Cashin klassikoiden sanoituksia on lokalisoitu luovasti ja välillä jopa onnistuneesti.

#1 Inkeri Ketola – Tyttö kehräsi (I Walk the Line)

”Näin tyttö ootti aina hartaammin
ja kehräämöstä syntyi tehdaskin
on töissä miestä, naista tuhansin
ja tyttönen, hän kehrää vain.”

Alun perin: Johnny Cash kirjoitti kappaleen rakkauden ja uskollisuuden tunnustuksena tuoreelle puolisolleen. Tarkoitus oli sanoa, että vaikka tien päällä houkutus kolkuttaa jatkuvasti pukuhuoneen oveen, ei Johnny aio sille ovea avata. Kappale oli Cashin ensimmäinen ykköshitti ja myi miljoonia.

Suomeksi: Kappaleen käänsi Sauvo Puhtila, joka tunnetaan paremmin Saukkina. Tarina käsittelee yhä miehen ja naisen suhdetta, mutta nyt siihen on saatu ympättyä mukaan Finlaysonin tai vastaavan yrityksen syntyhistoria. Mies lähti laivalla maailmalle, ehkä Michiganiin kaivoksille tai jotain, ja nainen jäi kehräten odottamaan. Aikaa kului ja lankaa syntyi niin paljon, että oli pakko hankkia pääomaa ja perustaa tehdas. Niin helppoa se on, kun sen osaa. Mies tuli takaisin ja sai töitä rakkaansa vapriikista. Pisteet kotiin sovittajille pienestä ja naiivista melodianpätkästä, jota suomalaisessa versiossa viljellään. Kyllä Cash hämmästyisi.

Inkeri Ketolan ura laulajana oli lyhyt. Se kesti vuodesta 1959 vuoteen 1962. Hän lopetti ammattimaisen laulamisen epilepsian vuoksi, mutta aika puoliammattilaistasolla se oli siihenkin saakka ollut, koska 1960-luvun alussa ei juuri kukaan vielä tienannut elantoaan iskelmää laulamalla.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Esa Niemitalo – Kivi on kylmä sisältä (Wreck of the Old 97)

”Kun kerroin niille, että aioin mennä heti duuniin
ja muuttaa elämäni täydelleen
ne ajoi pois ja paperini paiskasivat uuniin
en saanut jäädä edes eteiseen”

Alun perin: Yksi 1920-luvun varhaiscountryn suurimpia hittejä, jonka Cash levytti esikoisalbumillaan. Helvetillistä vauhtia posottavan junakuskin tarina pohjautuu Virginiassa vuonna 1903 tapahtuneeseen onnettomuuteen ja pitää sisällään graafisen yksityiskohdan: ”Scalded to death by the steam”.

Suomeksi: Esa Niemitalosta piti hienon baritoniäänensä takia tulla ”Tapio Rautavaara jr.”, mutta monipuolinen työmies muutti 1970-luvulla Ruotsiin. Siellä alkoi sivu-ura kantrimuusikkona. Nämä levyt tehtiin omakustanteina aina yhdellä otolla soitettuja biisejä ja kotona liimailtuja kansia myöten. Kakkosalbumille Elämän korttipeli käännettiin Johnny Cashia kaksikin kappaletta: Wreck ja Folsom Prison Blues.

Wreckin käännöksessäkin on hirveän hikiset paikat, kun juuri linnasta vapautunut kundi astelee sosiaalitoimiston ovesta sisään. Alkuperäisen sanat kokonaan hylkäävä, Cashin syrjäytyneitä kunnioittavaa eetosta tavoitteleva versio on onnistunut. Tuolloin vielä merimiehenä sanoitustöidensä ohella työskennellyt Aappo I. Piippo kirjoittaa sossuahdistuksen ja mielivaltaiset virkamieskäytännöt esille vahvasti. Musiikillisesti versio toimii myös hyvin, vaikkei Cashin At San Quentin -ajan bändin mielipuolista livetikkausta edes tavoitella.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Jarno Sarjanen – Kiven sisällä (San Quentin)

”Kai kiven sisään ainiaaksi jään
Mut vankila vain hauska paikka ois
Mies kaipaisi ei enää mihinkään
Jos Hämeenlinnaan vielä päästä vois”

Alun perin: Yksi legendaarisimmista konserttihetkistä, San Quentinin vangeille ensiesitetty vankilahalveksunta. Kyseisellä At San Quentin -livelevyllä sympatiat Cashin ja vankiyleisön välillä kuuluvat niin vahvasti, että Cash olisi varmasti voinut saada aikaan mellakan niin halutessaan. Fiksu mies kun oli, niin tyytyi esittämään biisin kahdesti peräkkäin.

Suomeksi: Junnu Vainion melko tuoreen käännöksen levytti ensin Tapio Rautavaara. Tuskatta se ei syntynyt; lopputulos oli monen lauluoton ja nauhanleikkauksien yhdistelmä. Pääasiassa omiin kappaleisiinsa keskittynyt Jarno Sarjanen, ensimmäinen varsinainen kantritähtemme, versioi käännöksen JP-Musiikin vankilaulukokoelmakasetille vuonna 1981. JP-Musiikki yhdisti mielellään Sarjasen ja Cashin jatkossakin: vuonna 1983 julkaistiin hieman häikäilemätön Country Aces -LP, jonka sisällöstä oli puolet Cashin, puolet Sarjasen esityksiä.

At San Quentin -coverin lähtökohta oli kovin mahdollinen, mutta Sarjanen jos joku pääsi Cashin taajuudelle: mies osasi laulaa vahvasti myös niistä elämänurista, joista hänellä ei ollut kokemusta. Ongelmina ovatkin JP-Musiikin halpisstandardeja noudattava, pieteetillä Rautavaaran versiosta sellaisenaan kopioitu sovitus ja Vainion vankilaluetteloksi muuttuva sanoitus. Cashin sappea ei Suomessa olisi kuitenkaan uskallettu levyttää sellaisenaan, joten Vainion huumorimauste on ymmärrettävä vaihtoehto. Lopun punchline saattaa mennä joiltain nykykuulijoilta ohi, sillä Hämeenlinnan naisvankilan viimeinen jäänne, ainoastaan naisten käytössä ollut sellirakennus, purettiin vuonna 1976.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Jussi Raittinen – Syöpäsairaala (Folsom Prison Blues)

”Muistan pienenä mä kerran neuvon äidiltä näin saan
’Oma rakas pieni kulta, älä ryhdy polttamaan!’
Mutta huvin vuoksi kerran mä tartuin tupakkaan
Siitä sain mä keuhkosyövän, en tule koskaan toipumaan”

Alun perin: Cash kirjoitti kappaleen palvellessaan Yhdysvaltain ilmavoimissa Länsi-Saksassa. Soltuille oli näytetty valistamistarkoituksessa elokuva Inside the Walls of Folsom Prison. Biisi on yksi vahvimmin Cashin taiteilijanuraa määrittävistä biiseistä, ei vähiten kuolemattoman ”I shot a man in Reno just to watch him die” -heiton ansiosta.

Suomeksi: Cashin kappale sai ehkä alkunsa valistuksesta, mutta lopputulos ei kuulostanut kukkahattuiselta asennekasvatukselta. Sen puolen hoiti kotiin Cashin tietämättä Raittinen tällä tupakan ja äidin neuvojen huomiotta jättämisen vaaroista kertovalla laululla. 1970-luvun Suomessa ei olisi uskallettukaan julkaista sosiopaatin tarinaa sellaisenaan, vaan laulun kertojasta piti tehdä pimeätä pelkäävä rassukka, joka ei edes naista meinannut saada tai uskaltanut lähteä kavereiden kanssa kaupungille. Ja sitten poltti röökin ja kuoli siihen! Tekstin käänsi videossa steel-kitaraa soittava Roy Rabb.

Cashin kertoja ei tunnu katuvan muuta kuin kiinnijäämistään, mutta Raittisen käännöksen päähenkilö katuu syntymäänsäkin. Kaiken kaikkiaan todella onnistuneesti lokalisoitu 1950-luvun oikeistolaisista Yhdysvalloista 1970-luvun vasemmistolaiseen Suomeen. Jenkki-outlaw:sta tuli suomalainen peräkammarinpoika.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Rauli Badding Somerjoki – Kun ei, niin ei (The Ways of a Woman in Love)

”Nyt vihdoinkin sen käsitin
mä sinut menetin
en pääse mokkasiineihin
sen toisen kaverin”

Alun perin: The Ways of a Woman in Love ei ole Cashin oma kappale, vaan sen takana ovat itsekin Sunille samoihin aikoihin sinkkuja tehnyt Bill Justis ja myöhemmin samettisesta laulutyylistään tunnetuksi tullut countrypolitan-suuruus Charlie Rich. Cashin versio meni listakakkoseksi vuonna 1958. Se oli yksi Cashin noin puolesta tusinasta hitistä sinä vuonna. Aiheesta on olemassa Charlie Richin hieman soulahtahva, jopa jatsahtavakin versio, mutta Cashin on se, joka tunnetaan ja joka inspiroi Rautavaaraa tekemään käännöksen, jota Somerjoki tässä versioi. Funkki pois ja Tennesee Threen klassinen boom-chicka-boom tilalle.

Suomeksi: Rautavaaran käännös on aika suora. Kyse on rakkaansa menettäneestä miehestä, mutta suomalaisessa versiossa kuvaan lisätään luokkakamppailu. Kun kertoja käy iltaisin stalkkaamassa eksäänsä tämän kotona, talon edessä on hieno auto. Kertojan auto on ikäloppu romu. Mysteeriksi jää, miksi kalliin auton omistaja käyttää mokkasiineja. Somerjoen sinkun julkaisun aikoihin hienolla autolla ajavalla jupilla olisi ollut jalassa Sebagon ”dokkarit”, mutta ehkä mokkasiinit olivat kova juttu 1960-luvun alussa, kun Rautavaara sorvasi tekstiä.

Kun ei niin ei oli Somerjoen viimeisiä julkaisuja. Se ilmestyi loppusyksystä 1986 ja Somerjoki kuoli 14.1.1987. Uuden lp-levyn tekeminen jäi kesken.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus! Tapio Rautavaara – Yölinjalla (I Walk the Line)

”On mutka pimeässä aina arvoitus
ja linjan pelastaa vain vaaran aavistus
ja öinen kiitotie niin usein liukas lie
kun ajan vain yölinjallain”

Suomeksi: Yölinjalla oli pitkään merkitty kokonaan Rautavaaran nimiin ja kappaleen Wikipedia-sivulta löytyy yhä tällainen maininta:

”Edelleenkin esiintyy näkemystä, että Cashin ja Rautavaaran laulut eivät ole sama sävellys. Rautavaaran kappale poikkeaa alkuperäisestä sekä melodialtaan että rytmiikaltaan: sen voisi sanoa olevan variaatio (ei käännösversio) Cashin kappaleesta. I Walk The Linessa ja Yölinjassa on samat säestyssoinnut, eikä säestyssoinnuilla ole tekijänoikeudellista suojaa.”

Aika epätoivoista. Korjatut tekijätiedot olivat voimassa vuodesta 1962 vuoteen 2008, jolloin Kulkurin taival -boksi julkaistiin.

Yölinjalla oli alun perin Rautavaaran levyttämän Kun ei niin ei -sinkun b-puoli, mutta siitä tuli a-puolta isompi hitti. Rautavaaran sanoituksella ei ole mitään tekemistä alkuperäisen rakkauslaulun kanssa, vaan se rakentaa romanttista rekkamiesmyyttiä perinteisimmällä mahdollisella tavalla, countryn kautta.

Hauska yksityiskohta Rautavaaran vuonna 1962 levyttämässä versiossa on, että hän aloittaa jokaisen säkeen hymisemällä. Johnny Cash teki saman saadakseen kiinni säkeiden modulaatioista. Rautavaara levytti kappaleen toisen kerran vuonna 1965, ilman hyminöitä.

Video ei ole enää saatavilla

Kantrijodlaajan vihoviimeinen äänitys Years Ago tallennettiin vain kaksi päivää ennen Rodgersin kuolemaa ja kuulosti tältä.

Video ei ole enää saatavilla

Asetelma on puhutteleva, mutta ei ainutlaatuinen. Vaikean sairauden uuvuttamina levyttäneitä artisteja on piisannut viime vuosiin saakka.

Vanha kansanviisaus kehottaa puhumaan kuolleista vain hyvää tai ei mitään. Nyt saatetaan ottaa pieniä vapauksia kyseisestä säännöstä, sillä seuraavassa on viiden albumin mittainen katsaus siihen, millaisia tuotoksia on syntynyt kilpajuoksussa noutajaa vastaan. Winehouse, Buckleyt, Mark Sandman ja muut äkkikuolijat on tiputettu kyydistä. Tälle listalle päästäkseen artistin on pitänyt oikeasti olla henkitoreissaan studiossa.

#1 Queen: Innuendo + Eric Carr / Kiss: Revenge (1991)

Hiljattain muisteltiin Freddie Mercuryn kuolemaa. Keski-ikää kolkuttelevat Queen-fanit saattoivat säpsähtää tajutessaan, että Farrokh Bulsaran kuolemasta tuli todella kuluneeksi jo 20 vuotta. Kenties joku havahtui ajan katoavaisuuteen ja ymmärsi keskittyä kuoleman sijasta elämään.

Hedonististen vuosikymmenten joukkotilinteko, AIDS, koitui Mercuryn kohtaloksi. Sairaus oli vielä 1990-luvun alussa suuri tabu, ja Mercurykin kertoi siitä julkisesti vain päivää ennen kuolemaansa 24. marraskuuta 1991. Ilkeämieliset innuendot hiv-positiivisuudesta kiusasivat maestroa viimeisiin päiviin asti ja tabloidlehdet ajoivat laulajan asuntoonsa eristyksiin.

En ole koskaan päässyt Queenin kuorta syvemmälle albumien kautta, joten yhdeksän kuukautta ennen Mercuryn kuolemaa julkaistun Innuendon musiikillisen annin ruotiminen jääköön vihkiintyneemmille. Mercuryn kuihtuminen on silti erityisen riipivä tarina kelle tahansa, sillä langanlaihan luuviulun kontrasti maskuliinista elinvoimaa tihkuneeseen lavailmiöön oli järkyttävä.

Innuendon selvimpiin lähtöviesteihin kuuluu sen ylittämätön hitti Show Must Go On. Mutta josko maallikkokin uskaltaisi väittää, että poiminta synkeän mahtipontisen nimibiisin teksteistä summaa Mercuryn elämänfilosofian vielä raastavammin?

”You can be anything you want to be
Just turn yourself into anything you think that you could ever be
Be free with your tempo, be free be free
Surrender your ego – be free, be free to yourself”

Video ei ole enää saatavilla

Samana päivänä Mercuryn kanssa ajasta iäisyyteen siirtyi Kissin rumpali Eric Carr, jonka leikkauksella poistettu sydänkasvain oli jättänyt fataalit jäljet 41-vuotiaan ruumiseen. Revenge-albumin tekovaiheessa kannuttajan kunto oli niin huono, että voimat riittivät vain taustalaluihin Eric Singerin korvatessa hänet patteriston takana. Carrin viimeinen palvelus firmalle nimeltä Kiss ovat taustavokaalit Argent-coverissa God Gave Rock’n’Roll to You II. Pompöösin tulkinnan videossa mäiskeestä sentään huolehtii Carr itse.

Video ei ole enää saatavilla

Yhtye kunnioitti uskollisen työntekijänsä panosta myös päätösraidalla Carr Jam 1981, jossa Carrin ytimekäs rumpusoolo sai ympärilleen hänen laatimansa riffin. Tuon riffin varaan rakentui aikoinaan Frehley’s Cometin debyyttilevyn raita Breakout.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Joey Ramone: Don’t Worry About Me (2002)

Ramonesin viesti maailmalle vuonna 1976 oli yksinkertaisuudessaan lähes arrogantti: ”Toisin kun tähän asti on väitetty ja tästedes tullaan uskottelemaan, soittotaito tai viehättävä ulkonäkö eivät ole edellytyksiä vallankumouksellisen toimivalle musiikille”. Tämän oivalluksen symboli oli yhtyeen laulaja Jeffry Hyman alias Joey Ramone, tuo parimetrinen Frankenstein-jätkä.

Tultaessa uudelle vuosituhannelle hän oli nimenomaan symboli, ei enää merkittävä muusikko. Kuten eivät muutkaan Ramonet.

Vuonna 2001 Ramonella todettiin imusolmukesyöpä. Niinpä Joey kiirehti yhdessä Daniel Reyn ja kavereidensa (Misfitsien Jerry Only ja Dr. Chud, Marky Ramone, The Damnedin Captain Sensible ja niin poispäin) kasaamaan vielä yhden levyn.

Levyn otsake sanoo sen, mitä omaiset tahtovat kuulla ja mitä menetyksen jälkeen voi itselleen toistaa: älä huoli, sitä ei vainajakaan olisi toivonut. Levy on yhtä sympaattinen kuin esittäjänsä, mutta sen musiikilliset ansiot ovat erittäin keskinkertaiset. Dee Dee ja Johnny Ramonen kuolemat pian Joeyn jälkeen synkensivät 2000-luvun Ramones-kulttuuria entisestään.

Mikä ikävintä, levyltä ja Ramonen soolouralta muistetaan lähinnä väsähtänyt What a Wonderful World -cover, josta duunattiin Dreamers-leffasta tutun Michael Pittin tähdittämät ja Debbie Harryn ”ohjaamat” videojäähyväiset.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuksena vielä sävelet, joita kuunnellen Joey Ramone poistui tästä maailmasta, kenties seuraavien sanojen myötä:

”In a little while
This hurt will hurt no more
I’ll be home, love!”

Video ei ole enää saatavilla

3. Warren Zevon: The Wind (2003)

Warren Zevon oli sarkastinen laulunkirjoittaja, jonka 1970-luvun albumien kansista katseli tietäväistä terävyyttä huokunut kiharapää. Hän oli kuin Elton Johnin, Bruce Springsteenin ja Harry Nilssonin riivattu risteytys, fiksu ja koketti. Hieman kuin jenkkien Juice, mutta pienemmällä renttuprosentilla.

Zevon oli lääkärikammoinen tupakkamies, mikä on arvatenkin huono yhdistelmä. Elokuussa 2002 tuli diagnoosi keuhkosyövästä, joka ei – yllättävää kyllä – ollutkaan röyhyttelyn vaan asbestin aikaansaamaa. Kuivasta huumoristaan tunnettu muusikko saattoi löytää ironiaa siitä, etteivät keuhkot luhistuneet tietoisen tupakointivalinnan, vaan alkuperältään tuntemattomaksi jääneen asbestialtistuman tuloksena.

Lääkäri antoi Zevonille kolmisen kuukautta elinaikaa. Hän kieltäytyi syöpähoidoista arvellen niiden romuttavan nautinnon viimeisistä päivistä, jotka Zevon päätti käyttää levyttääkseen jäähyväisalbumin The Wind (2003). Levyn sessioista tuli hitonmoiset jenkkirockin all stars -karkelot: vierailemassa kävivät Jackson Browne, Tom Petty, Ry Cooder, Don Henley, Bruce Springsteen, Emmylou Harris ja monet muut.

The Windin kannesta katsoo eri mies kuin takavuosina. Pirullisen ovela tapitus on huuhtoutunut ilmeeseen, joka voi olla yhtä hyvin väsynyt tai seesteisen levollinen. Kansien sisältä löytyy muutoin tuttua huttua, mutta viimeisellä albumillaan Zevon teki Ramonet ja horjahti kornien lainabiisien sudenkuoppaan puhkikuluneella Knockin’ on Heavens Doorilla. Muu tuotantotiimi piti ajatusta huonona, mutta ehkä biisivalinta oli päätösluku zevonmaiselle huumorille.

Zevon esiintyi lukuisat kerrat David Lettermanin talk show’ssa, ja siellä hän teki elämänsä viimeisen keikankin lokakuussa 2002. Lähetyksen ainoana kunniavieraana esiintynyt Zevon soitti lähetyksen kruunuksi kuuluisan laulunsa norjalaisesta palkkasoturista, ja kun biisi päättyi, saattoi liikutuksen merkit lukea Lettermanin kasvoilta. Zevonin visiitit Lettermanin ohjelmassa taisivat perustua levymyynnin maksimointia enemmän ihan oikeaan kaveruuteen.

Lääkäriarvion mukaan Zevonin olisi pitänyt kuukahtaa jo kuukauden kuluttua tästä tv-esiintymisestä, vaan mitä vielä. Elämää riitti vielä lähes vuoden päivät, ja sinä aikana Zevon ehti vielä näkemään lapsenlapsensa syntymän – sekä The Windin julkaisun. Enjoy every sandwich.

Video ei ole enää saatavilla

4. Johnny Cash: American V – A Hundred Highways (2006)

Kultasormi Rick Rubinin kuuluisin kasvonkohotus on Johnny Cashin vuonna 1994 startannut American-levysarja, jolla taiteelliseen ja kaupalliseen aallonpohjaan tipahtanut Johnny Cash viimeistään tavoitti amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden syvimmätkin sopukat. Nirso ja särökitaroilla pilattu nuoriso houkuteltiin kuulolle tulkitsemalla Soundgardenia ja Nine Inch Nailsia, ja viimeisetkin räkänokat noukittiin tummanpuhuvan kantrisankarin matkaan Beavis & Butthead -vierailulla.

Iso siivu Cashin järkyttävän pitkästä levytyshistoriasta on keskinkertaista rämpyttelyä tai virrenveisuuta, mutta ikoninnälkäiselle sukupolvelle oli vihdoin tarjota jotain muuta: dramaattisista mustavalkokuvista tuttu tiukan linjan mies, jonka nelikirjaiminen sukunimi tarjosi reilun ja suvaitsevan version amerikkalaispatriotismista.

Mutta Cashilla oli pitkä menneisyytensä, ja sen alkoi huomata kehonsakin: keskushermosto rapistui 2000-luvulla kiihtyvää tahtia ja puhekyky alkoi kärsiä. Apokalyptinen neljäs American-levy The Man Comes Around (2002) on vielä väkevä monumentti ikääntyneestä Cashista, mutta senkin teon jälkeen Rubin ja Cash jatkoivat nauhoituksia metsämökissä keskellä Tennesseetä.

Jäätyään leskeksi vuoden 2003 toukokuussa Cash alkoi väsyä. Sessiomuusikot olivat puhelinsoiton päässä valmiina palaamaan äänityksiin aina, kun Cashin vointi sen salli. Paikoin mies mustissa sai suorastaan puristaa sanat suustaan eikä hänen äänellään ollut enää tekemistä sen väkevän baritonin kanssa, joka aikanaan pani Glenn Danzigin ja Mike Nessin jäykäksi kunnioituksesta. Tunnelma äänityksissä oli kuitenkin lämmin ja harras – harvemmin tuottaja nauttii ehtoollista artistin kanssa.

Cash kuoli syyskuussa 2003 samana päivänä kuin American-sarjaa summannut Unearthed-boksi oli saatu viimeisteltyä. Viikatemiehen varjostamien studioaikojen tuloksena syntynyt American V: A Hundred Highways julkaistiin vasta ruumiinvalvojaisten mentyä. Vuonna 2010 ilmestyi vielä jenkkisarjan kuudes kiekko, joka oli niin ikään viimeisten äänitysten satoa, mutta American V jäi elämään Cashin viimeisten kuukausien dokumenttina.

Se on itse asiassa tämän viisikon ainoa lätty, jolla fyysinen rapistuminen ja kuoleman läheisyys ovat kouriintuntuvasti läsnä, kuten tässä Gordon Lightfoot -versioinnissa. Sovitus etenee kuitenkin lempeästi ja antaa Cashin ottaa oman aikansa.

Video ei ole enää saatavilla

5. Topi Sorsakoski: Tummansininen Sävel (2011)

Kesällä 2011 aloiteltiin Flow-lauantaita, kun saapui murheellinen uutinen. Pekka Tammilehdon oli nujertanut keuhkosyöpä.

Iskelmälegendan sauhuttelun huomioon ottaen sairaus oli ajan kysymys, mutta menetys kouraisi perinteisen iskelmäyleisön ulkopuolellakin, myös Suvilahdessa.

Sorsakoski vakuutti taistelevansa syöpää vastaan viimeiseen asti. Siitä huolimatta, että jokainen lukemattomista savukkeista oli syventänyt kohtalokkaan taudin sillanpääasemia hengityselimissä. Röökaamisen lopetus oli työn alla, mutta kuten 58-vuotiaana kuollut Sorsakoski viimeisellä levyllään laulaa, tuli pelattua viimeiseen korttiin.

Sorsakoski tiesi, että kamppailu on hävitty, mutta ei antanut tiedolle valtaa. Reaalisen maailman tosiasioiden ei sopinut murentaa pohjaa taiteilijan luomistyöltä.

Cashin ja Sorsakosken viimeisiä studioalbumeita yhdistää metodi ”äänitetään kun jaksetaan”. Studioon mentiin aina, kun vointi sen salli, ja kotiverannalta siintävä Ähtärinjärvi antoi sisua laulaa, vaikka syöpähoidoista aiheutuneet haavaumat suussa tekivät kipeää. Tummansininen sävel ei ole mitään tangomasokismia tai korutonta piehtarointia suomalaismasennuksessa, vaan ytimekäs kokonaisuus rikkaasti sovitettua popiskelmää. Moody Bluesin Candle of Life on törkeän hyvä covervalinta.

Levyn ainoana kysymysmerkkinä on Lou Reedin Perfect Dayn versioinnin tarpeellisuus, tai ainakin sen hämmentävän kulmikkaasti suomennetut sanoitukset, joissa tissutellaan ensin sangriaa puistossa ja sen jälkeen mennään ruokkimaan apinaa. Siinäpä kiintoisa mielikuva suomalaisen laatuajasta. Esa Pulliaisen upea Weeping Willows -fiilistely levyn lopussa kuitenkin hyvittää kielikukkaset ja tahtoo pusertaa suolavedet raavaammankin silmiin.

Johnny Cash tuijottaa American V –levyn kannessa tuolistaan vakavana, alaviistoon kohti tyhjyyttä, ehkä jonkun mielestä murtunut ilme naamallaan. Tummansinisen Sävelen kannessa on puolestaan tyylikäs harmaasävyinen sivukuva hattua päähänsä asettelevasta laulajasta. Vai ottaako hän kuuluisaa lieripäähinettään pois? Onko Sorsakoski lähdössä jonnekin vai asettamassa hattua naulaan työpäivän päätteeksi?

Video ei ole enää saatavilla

Kermit tietää, ettei ole helppoa olla vihreä.

Viihde ja taide ovat ihmeellisiä asioita. Vaikka ne yleensä pyritäänkin näkemään toistensa vastavoimina, molempien tehtävä on herättää tunteita hysteerisestä naurusta aina pakahduttavaan surumielisyyteen asti ja saada ihminen ajattelemaan sekä pakenemaan arjesta.

On kuitenkin erittäin harvinaista, että yksittäinen taiteilija, elokuva, äänilevy, koomikko, maalaus tai tv-ohjelma onnistuu niin kokonaisvaltaisesti käsittelemään tunteiden koko skaalaa kuin alkuperäinen Muppet Show, jota tehtiin viisi kautta 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun.

Tänään saa Yhdysvaltain-ensi-iltansa uusi Muppet-elokuva. Sitä juhlistaaksemme kokosimme listan kahdestakymmenestä Muppet Show’n unohtumattomasta musiikkiesityksestä. Kuten ohjelman luonteeseen kuuluu, osa näistä naurattaa, osa herkistää. Osa on älyllistä, osa pähkähullua.

Pitäkää peukkuja, että uusi elokuva saadaan elokuvateattereihin myös Suomessa!

Muppet Show’n musiikkiesityksiä on yhteensä yli 600. Mitkä ovat sinun suosikkisi? Kerro se meille kommenteissa.

Mahna Mahna

Klassikoiden klassikko! Ensimmäisen Muppet Show -jakson ensimmäinen musiikkiesitys, joka asetti heti lähtöviivalla riman päätähuimaavalle korkeudelle.

Muppet Show’ssa käytettyjen kappaleiden alkuperä on usein hieman hämmentävä, sillä ohjelman musiikillinen johtaja Jack Parnell kaivoi välillä mukaan materiaalia, joka jo 1970-luvun lopulla oli kadonnut aikaan. Harva yksittäinen tapaus on kuitenkaan yhtä herkullinen kuin Mahna Mahna, joka on alkuperältään italialaisen Piero Umilianin säveltämä tunnari pehmopornahtavaan ruotsalaisten seksuaalisuutta, alkoholismia ja itsemurhia käsittelevään mondo-dokkariin Svezia, inferno e paradiso. 

Video ei ole enää saatavilla

Woodland Animals: Man Smart, Critter Smarter

Metsäneläinten hykerryttävä luonnonsuojeluaiheinen viesti ihmisille Harry Belafonten calypso-klassikkoa Man Smart (Woman Smarter) mukaillen. Biisin huipentava tehtaan räjäyttäminen ei välttämättä menisi tänä päivänä enää läpi.

Video ei ole enää saatavilla

Elton John: Crocodile Rock

Yksi Muppet Show’n ikimuistoisimmista musiikkivierailuista, jonka Cee-Lo Green palautti mieliimme esittämällä Forget You -biisinsä tämän vuoden Grammy-gaalassa Sir Eltonin asun jäljennös yllään ja aidoista Muppeteista koostuvan taustabändin kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

The Swedish Chef: Yes, We Have No Bananas

Mikään Muppet-lista ei olisi täydellinen ilman Ruotsalaista Kokkia! Vaikka hän ei varsinaisesti musiikkimiehiä olekaan, tämä borkinkielinen tulkinta 1920-luvun musikaalihitistä Yes, We Have No Bananas tuskin jättää ketään kylmäksi.

Video ei ole enää saatavilla

Behemoth & Shaky Sanchez: I’ve Got You Under My Skin

Muppetmainen luenta Frank Sinatran klassikoksi laulamasta Cole Porterin sävellyksestä. Shaky Sanchez -raukan karu kohtalo Behemoth-hirviön kidassa sopii loistavasti kauhukuningas Vincent Pricen tähdittämän kauhuteemaisen jakson tarjontaan.

Video ei ole enää saatavilla

Muppet Pigs: In the Navy

Viikingeiksi pukeutuneita possuja esittämässä Village Peoplea ja ryöstämässä kylän? Kyllä! Muppet Show’ssa.

Video ei ole enää saatavilla

Whatnot Girls feat. Crazy Harry: Chanson D’Amour

Muppetit ovat parhaimmillaan täyttä dadaa, joka potkii kaikki kulttuurilliset muurit murskaksi. Tämä ohjelman kakkoskauden klassikkoesitys on sitä parhaimmillaan. Kaunis 1950-luvun lopun laulelmahitti yhdistettynä Crazy Harryn maaniseen räjäyttelyvimmaan ei ole voinut syntyä kirjoittajien palaverissa täysin vailla kemiallista apua.

Lopussa Statler & Waldorf -parivaljakon klassista puujalka-näsäviisastelua.

Video ei ole enää saatavilla

Buddy Rich vs. Animal Drum Battle

Muppet Show’n keskeinen hahmo musiikillisessa mielessä on toki aina ollut kaikkien rock-rumpaleiden tärkein esikuva, Animal. Tässä legendaarisessa klipissä yksi maailmanhistorian kirkkaimmista rumpalitähdistä Buddy Rich ottaa Animalista mittaa rumpubattlessa.

Video ei ole enää saatavilla

Rita Moreno & Animal: Fever

Latinokaunotar Rita Moreno (mm. West Side Story) yrittää saada Animalia vetämään asteen hillitymmin setin takana. Turhaan.

Video ei ole enää saatavilla

Johnny Cash & Miss Piggy: Jackson

Myös mies mustissa nähtiin ohjelman vieraana sen viimeisellä kaudella, ja tietysti Miss Piggyn piti päästä olemaan Nancy Sinatra Johnny Cashin Lee Hazelwoodille. Taustalla tietysti Muppet Show’n oma jug band.

Video ei ole enää saatavilla

Robin the Frog: Over the Rainbow

Kermitin veljenpojan, Robinin, laulamat kappaleet ovat lähes poikkeuksetta Muppet Show’n pakahduttavimpia hetkiä. Wizard of Ozin ikiklassikko ei ole kuulostanut näin herkältä sitten Judy Garlandin. Kannattaa myös katsoa Robinin klassikko Halfway Down the Stairs.

Lyömme myös mistä tahansa vetoa, että Mercury Revin Jonathan Donahuen yksi suurimpia vaikuttajia tässä maailmassa on juurikin Robin-sammakko (Ja Kermit My Morning Jacketin Jim Jamesin! – edit. huom.).

Video ei ole enää saatavilla

Dr. Teeth and The Electric Mayhem: Minuet in A Major

Muppetien rajut rokkijäbät, Dr. Teeth Electric Mayhem -bändeineen, yrittämässä vetää normaalin Uriah Heep -henkisen jyystönsä sijaan klassista. Siihen asti, kunnes Animalin itsehillintä pettää ja homma lähtee Spinal Tap -sfääreihin.

Video ei ole enää saatavilla

Hugga Wugga

Jäätävän Uuno Turhapuro -henkisen wah-kitaran vauhtiin piiskaavaa avaruudellista musiikkihupailua, jossa ei ole järjen hiventä, mutta neroutta sitäkin enemmän.

Video ei ole enää saatavilla

Roger Moore: Talk to the Animals

Vaikka Lasse Mårtenson vetikin musiikillisesti ehkä pidemmän korren tämän 1960-luvun elokuvasävelmän coveroinnissa, 007:n puhelauluun nojaava tulkinta aiheesta ei missään tapauksessa ole ansioton, vaikka Moore uhkaakin hieman jäädä käsinukke-kanssanäyttelijöidensä varjoon.

Video ei ole enää saatavilla

Rowlf the Dog: Man’s Best Friend

Tom Waitsia fanittaville koiraihmisille ei Rowlf-koiraa parempaa asiaa ole olemassa! Koskettavia pianon kuljettamia tarinoita Waitsin varhaisten levyjen hengessä ja koira-aiheisia puujalkavitsejä, mitä muuta voi elämältä toivoa?

Marvin Suggs and his Muppaphone: Witch Doctor

Monty Pythonin klassiselle Arthur Ewing and his Musical Mice -sketsille paljon velkaa oleva sekoilu, joka saa Pythonin tavoin kierimään lattialla naurusta.

Video ei ole enää saatavilla

Debbie Harry & Kermit the Frog: The Rainbow Connection

Muppeteille varta vasten sävelletyistä kappaleista ylivoimaisesti klassisin, ensimmäisen Muppet-elokuvan ikimuistoinen avainsävelmä Kermitin ja New Yorkin taidepunkin ylipapittaren sekä jokaisen indie-kuikelon päiväunen, Blondie-yhtyeen Debbie Harryn duettona. Parhautta.

Video ei ole enää saatavilla

Gonzo the Great: My Way

Muppetien surullisen hahmon ritari Gonzo esittämässä katkeransuloisen tulkinnan My Way -klassikosta. Täynnä haikeaa optimismia ja surusilmäistä kaukokaipuuta, kuten Gonzolla aina.

Video ei ole enää saatavilla

Rowlf the Dog & Sam the Eagle: Tit Willow

Konservatiiviselle Sam The Eaglelle naureskelu on yksi Muppetien suosikkiajanvietteitä. Tässä laulussa Rowlf pistää Samia halvalla laulattamalla hänellä ”kevyttä oopperaa”.

Video ei ole enää saatavilla

Bernadette Peters & Muppets: Just One Person

Muppetit liikuttavimmillaan klassisissa musikaalinpäätöstunnelmissa, jossa näyttelijä Bernadette Peters haluaa auttaa Robin-sammakkoa itsetunto-ongelmissaan.

Laulun perässä on vielä Muppetien esittämä uskomattoman koskettava versio samasta laulusta Jim Hensonin muistolle.

Video ei ole enää saatavilla

Lisää tietoa Muppeteista mm. Muppet Centralista ja Muppet Wikistä.

Bonus!

Weezer osoitti vuonna 2002 rakkautta Muppeteille huikealla Keep Fishin’ -videollaan.

Video ei ole enää saatavilla