Fire

84 Bailterspace menisi sokkokuuntelussa täydestä uutena newyorkilaisyhtyeestä, joka on suodattanut 1980- ja 1990-luvun vaihtoehtorockista nipun sen kiinnostavimpia elementtejä (Afghan Whigsin veresliha, Swervedriverin maskuliininen shoegaze, Sonic Youthin melodinen dissonanssi, Gun Clubin hektinen paukutus) ja muokannut niistä onnistuneesti omanlaisensa soundinsa. Onkin mahtavaa huomata, että tämä on se sama, 120 Minutesista, brittilehtien arviopalstoilta sekä Flying Nunin ja Matadorin label-kokoelmilta etäisesti tuttu uusiseelantilaisyhtye, joka oli hetken 1990-luvun alussa kuumahko juttu, kunnes hiipui vuosituhanteen vaihteeseen mennessä näkymättömiin. Bailterspace ehti jo kertaalleen, vuonna 2004, lopettaa. Strobospheren perusteella comeback on ollut oiva idea. No Sensen nihilistisen kolho postpunk kestää vertailun jopa oman Sergiomme kanssa, Things That We Found tekee ihanasti kipeää ruosteiseen piikkilankaan käärityillä kitaravalleillaan ja World We Share yllättää sukeltamalla Brian Jonestown Massacresta muistuttavaan 1960-luvun garagepsykedeliasoundiin. Osa biiseistä on osastoa ”kivat kitarat, siinä se”, mutta albumikokonaisuuden tehoa eivät nekään syö. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Cooly G – Playin’ Me

Hyperdub

81 Valojuovia öisillä valtateillä, kylmää terästä ja hikisen kuumaa ihoa sekä tummaan nahkaan verhottuja, kliinisen kauniita ihmiskehoja – jotain tällaista on Cooly G:n eli Merissa Campbellin esikoisalbumi Playin’ Me mielikuvien tasolla. Tummat, voimakkaan bassovetoiset kappaleet sijoittuvat brittiläisen futuristis-elektronisen tanssimusiikin vähäeleisempään päähän. Levyn kliinisen tarkasti tuotettu rytmiestetiikka saa kuitenkin viehättävän utuista ja rosoista sointia yllättävistä pienistä koukuista ja lainoista, joita tulee niin reggaen kuin stadionpopin puoleltakin. Useaan otteeseen julkaisusta viivästynyt Playin’ Me kantaa komeasti niin täysin uusiksi vedetyn Coldplayn Troublen kuin esoteerisen etäiseltä ja samalla intiimiltä tuntuvan Come into My Roomin, eikä oikeastaan jää näistä erottuvimmista vedoistaan jälkeen missään vaiheessa. Kuuntelu kuuntelulta levy aukeaa ensivaikutelmiaan laajemmaksi kuvaksi yön pimeiden tuntien jokaisesta sävystä ja alakuloisesta kiihkosta tavalla, joka voisi isompina annoksina nautittuna turruttaa, mutta on onnistuttu annostelemaan juuri oikein. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Dead Can Dance – Anastasis

PIAS

81 Dead Can Dancen ensimmäinen levy kuuteentoista vuoteen on huomattavasti kiinnostavampi kuin kenelläkään olisi ollut syytä olettaa. 4AD:n taiderockyhteisön kulmakiviin kuulunut yhtye on päivittänyt soundinsa onnistuneesti 2010-luvulle, hiukan lähemmäs keskitietä hivuttautuen mutta ainutlaatuisuutensa säilyttäen. Vaikka Lisa Gerrard kujertaa omat soolonsa yhtä taipuisasti kuin aina ennenkin, on Anastasis ennen kaikkea Brendan Perryn näytös. Puolet levyn kahdeksasta kappaleesta laulavan 53-vuotiaan ääni on kypsynyt upealla tavalla: juhlavalla All in Good Time -päätöskappaleella Perry kuulostaa suorastaan erehdyttävästi Scott Walkerilta. Walkerin 1960- ja 1970-luvusta muistuttavat myös levyn yllättävän muhkeat ja viihteelliset orkestraatiot, jotka voisivat parhaimmillaan/pahimmillaan (Return of the She-King) olla Howard Shoren Taru Sormusten herrasta -scoreista lainattuja. On myös hauska huomata, kuinka merkittävä vaikutus, suora tai epäsuora, Dead Can Dancen ajattomalla, maailmanmusiikkia ja kokeellista rockia yhdistelevällä estetiikalla on ollut myöhempien aikojen artisteihin: sopisiko Opium paremmin jollekin 1990-luvun (Mezzanine) vai 2000-luvun (Silent Shout) tummasävyisistä mestariteoksista? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Guided by Voices – Class Clown Spots a UFO

Fire

72 Korvaamaton Lehtilehti julkaisi elokuun alun olympiavitutuksissaan artikkelin uimari Michael Phelpsistä, joka otsikon mukaan oli juuri voittanut ”700:nnen olympiamitalinsa”. ”Phelps voitti kahdeksannenkymmenennen kultamitalinsa ja yhteensä jo 700:nnen mitalinsa olympiatasolla, kun Yhdysvaltain joukkue otti 3×120 metrin koirauinnin olympiavoiton”, jutussa kirjoitettiin. Artikkeli olisi voinut yhtä hyvin kertoa Robert Pollardista: mielenvikaisuuteen asti tuotteliaan indieveteraanin henkiin herättämältä Guided by Voices -yhtyeeltä ilmestyy jo vuoden toinen albumi (järjestysnumero 17), minkä lisäksi Pollardin uunista on potkahtanut alkuvuoden aikana ainakin kaksi soololevyä (järjestysnumerot 17 ja 18). Class Clown Spots a UFO on hyvin tyypillinen GBV-albumi: sillä on aivan liikaa kappaleita (21), joista puolet on alle kahden minuutin mittaisia ja noin kolmannes erittäin hyviä (mm. napakankeveän akustisen kitaran kuljettama Keep It in Motion, reipasta ränttätänttää raikaava nimikappale). Jotain uutta kuitenkin: bändin kakkosmiehen Tobin Sproutin kynästä on peräisin poikkeuksellisesti peräti kuusi kappaleesta, joista levyn parhaimmistoon kohoavat sydäntälämmittävän suloiset All of This Will Go ja Starfire, joista jälkimmäinen muistuttaa hurmaavasti Leevi & the Leavingsin ja SIGin uuden aallon kömpelyydestä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

John Maus – A Collection of Rarities and Previously Unreleased Material

Ribbon Music

72 Kuka on John Maus? Levyformaatissa julkaisemattomista raidoista koostettu rariteettikokoelma ei riitä vastaamaan kysymykseen. Kalifornialaisten friikkikollegoiden tavoin Maus piiloutuu liikaa paksujen maneeriensa taakse: oxfordinenglantia ääntävä ja halvan eurovamppyyrileffan dramatiikalla laulava amerikkalaismuusikko ei vaikuta turhan nöyrältä hepulta. Kidutettua sielunelämäänsä vuodattaessaan Maus taas tuntuu enemmän etäännyttävältä kuin kuulijan oman päänsä sisälle kutsuvalta: siellä on tilaa vain artistille itselleen ja tämän loputtomalle humanistimaailmantuskalle. Välillä tulokset ovat kutkuttavia (Bennington), liian usein turhauttavan alleviivaavia ekshibitionismin pläjäyksiä (The Fear, This Is the Beat). Outoilupoppiin viehtyneelle paketti on silti alusta loppuun varpaillaan pitävä matka. Kappaleet risteilevät kertakäyttöpopista täydellisten syntikkakoukkujen ja mädäntyneiden diskobiittien avulla kasarieepoksien Flashdance-soundeihin harvoin tylsiksi käyden. Ainoa häiriötekijä on itse artisti poseerauksineen. Kuvaavaa on, että Maus ehtii kokoelman mittaan kuulostaa vaikkapa Don Henleyn Boys of Summerilta, mutta seuraavassa hetkessä taas Frank Zappan tai The Doorsin kaltaisilta pölvästineroilta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Usher – Looking 4 Myself

RCA Records

68 Jari Sarasvuo totesi joskus Diili-ohjelmassa, että ”kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella”. Tämä ilmeisen toteaman pohjalta on helppo todeta, että Usherin uusin albumi Looking 4 Myself on tehty mukavuusalueella. Kaiken mahdollisen modernin R&B-supertähteyden saralla saavuttanut Usher on loihtinut kasaan paketin, jossa on jokaiselle jotakin, niin hyvässä kuin pahassa. Levylle on ahdettu ajallemme tyypillisiä, trance-samplella sisään ja turboahdetulla hoilauskertosäkeellä ulos -klubituuttauksia (Can’t Stop Won’t Stop, Euphoria), mutta myös joukko lähes täydellisesti tuotettuja R&B-melodraamoja sekä hiphopin ja popin välimaastossa samoilevia hittitäkyjä. Jälkimmäisistä erikoismaininnan ansaitsee Diplon tuottama Climax, joka on kevyesti yksi kuluvan vuoden parhaista kappaleista. Usheria artistina levy ei vie suuntaan tai toiseen, vaan yksinkertaisesti pitää hänet ajan hengessä kiinni, eikä vähiten albumilla vierailevien artistien (A$AP Rocky, Rick Ross) ansiosta. Looking 4 Myself yllättää tasan kerran, nimiraidallaan, joka on suorastaan hämmentävän toimiva sekoitus Hall & Oatesia ja tämän hetken kevyttä radiopoppia. Samalla kappaleeseen tiivistyy koko levyn ongelma: tämä on niin mukavaa, mutta pikkaisen munatonta musiikkia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 41 Thurston Moore – Benediction

Tuskinpa yksikään toinen vuonna 2011 julkaistu kappale keräsi julkaisemisensa jälkeen vastaavaa merkitysten painolastia kuin Thurston Mooren Benediction. Mooren ja yhtyetoverinsa Kim Gordonin avioerouutisen jälkeen akustisen kitaran kannattelema popkaunokki kuulosti vielä astetta riipaisevammalta, varsinkin sen viimeiset rivit: ”I know better than to let you go.” (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 40 Metronomy – Everything Goes My Way

AOR-vaikutteista indietä ihanampaa on indievaikutteinen AOR. Sen kypsästi tuotettuun pehmeyteen erikoistui Metronomyn turhan niukalle huomiolle jäänyt The English Riviera -levy. Everything Goes My Wayn veltto poljento on kuin suoraan Fleetwood Macin Dreamsistä, ja lauluvuoroakin lainaa stevienicksmäisesti rumpali Anna Prior. Thunder only happens when it’s raining! (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

# 39 The Rapture – How Deep Is Your Love

Eräs kesän upeimmista hetkistä tapahtui, kun kaiuttimista kuului ensimmäisen kerran tämä diskohelmi. Ensitahdeista alkaen oli selvää, että tässä kuunnellaan nyt jotain erityistä, eikä biisin lumo ole haihtunut tippaakaan. Thong Song -konnotaatio nosti arvostuksen lähes toiseen potenssiin. Biisi, jossa handclapsit sekä hallelujahit ovat tasan tarkkaan kohdallaan. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 38 St. Vincent – Cruel

Cruelissa tuntuu kummittelevan näpistettynä ainakin neljä eri laulumelodiaa, joita en pysty paikallistamaan mihinkään. Annie Clark pelaa kuulijaansa kuin musiikillinen pokerihai ja vie kaikki rahat. Habitus pysyy viileähkönä, välillä kitarasoolo bluffiksi: julmettu sydänrosmo valloittaa puolelleen. Seireeninkutsu vaikenee vasta, kun eukko on haudattu pihamaalle. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 37 Lady Gaga – The Edge of Glory

Vaikka Born This Way -albumi ei ollut aivan toivottu jymypaukku, löytyi lihaksikkaalta levyltä monta hienoa hetkeä. Vuoden mahdollisesti komeimmat valtavirtapopsekunnit koettiin levyn vastustamattomimman kappaleen kliimaksissa, jossa edesmenneen Clarence Clemonsin tuuttailu yhtyy ekstaattiseen tanssipoppiin. Alkaa videon noin kolmannen minuutin kohdalla. Ihanata! (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 36 Florence + the Machine – What the Water Gave Me

Florence Welchillä on huiman keuhkokapasiteettinsa lisäksi ymmärrystä siitä, miten kappaleet tulisi rakentaa. Tässä biisissä on malliopillinen draamankaari: Welch huokailee ja huutaa vuorotellen pitäen mielenkiinnon yllä loppuun asti. Kappale on mystinen, kaunis ja upottava, se houkuttelee vaikka uhkuu myös vaaraa. Biisi on täydellinen vastakohtien leikkauspiste. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 35 John Maus – Cop Killer

Kun on toipunut siitä pienestä pettymyksestä, että kyseessä ei olekaan taideteorioiden läpi valutettu versio Ice-T:n johtaman Body Countin 1990-luvun alun Yhdysvaltoja presidenttitasolla kuohuttaneesta kaimakappaleesta, voi keskittyä miettimään olisiko tämä John Mausin kirkossa kaiutettu taidepop aiheuttanut viitteensä kaltaista kohua kaksi vuosikymmentä sitten. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 34 Cut Copy – Take Me Over

Australialaiselektropoppareiden Zonoscope-albumi oli hieno, vaikka levy ei herättänytkään samanlaista kollektiivista kiimaa kuin läpimurtolevy In Ghost Colours. Alkupään hittiputkesta korvaan tarttui erityisesti Take Me Over, jonka yksi jos toinenkin kuuli muistuttavan Paul Simonin You Can Call Me Alia, Men at Workin Down Underia sekä Fleetwood Macin Everywhereä. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 33 Jare & Villegalle – Mitä sä siit tiiät (feat. Ruudolf & Karri Koira)

Ostin kesällä melko kalliin yhden koon lippiksen. Sitten JVG, Rudy ja Koira veivät yhden biisin voimin ne kertaheitolla pois tyylistä. Olisi harmittanut enemmän, mutta tämän huikean biisin kuunteleminen toistakymmentä kertaa päivässä helpotti mielialaa kummasti. Missä ihmeessä viipyy Karri Koiran soololevy? Suomen Nate Dogg ansaitsee tulla tunnustetuksi omillaan. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 32 Radiohead – Bloom

King of Limbs oli valitettavasti turhan tynkä ja vain puoliksi upea levy. Onneksi saimme sentään muutaman Radioheadin merkittävyyttä puolustavan hienon kappaleen. Kosmisen avarasti tutkiskeleva levyn avausraita Bloom sekä videobiisi Lotus Flower jäivät pahiten kutittelemaan päätäni. Vesi kielellä odotan jo kesän keikkoja, joilla kuultaneen paljon KoL-materiaalia. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 31 Fleet Foxes – Bedouin Dress

Fleet Foxes maustaa Beduin Dressissa Byrds-henkisiin lauluihin ja leijuvaan folkkiin pohjaavaa indietänsä Lähi-itä-vaikutteilla. En osaa sanoa, mikä tässä kappaleessa vetoaa eniten: ihanasti heläjävät stemmat, kevyen progressiivis-psykedeelinen folk-poljento vaiko itämainen viululinja? Ehkäpä näistä elementeistä yhdessä siittyvä oudon epätodennäköinen täysosuma? (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 30 James Blake – A Case of You

Yleisen ohjenuoran mukaan Joni Mitchelliä ei kannata lähteä coveroimaan. Vaisto sanoo, ettei siitä selviä kunnialla. Tätä neuvoa ovat monet typerykset uhmanneet. James Blakekin sokaistui suuruudenhulluuksissaan, mutta lahjakkaana miehenä onnistui välttämään täystuhon. Blaken A Case of You on kaunis, hento ja persoonallinen cover, joka tekee Mitchellille kunniaa. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

John Maus esiintyy Turun Dynamossa 14. marraskuuta.

Undergoundista murtautuva John Maus on erityistapaus syntikkapopin saralla.

John Maus on saanut paljon uusia ystäviä viimeisimmällä albumillaan. Haunted Graffitissa soittaneen Mausin entinen bändikaveri Ariel Pink on siirtynyt suurille lavoille, ja sama kehityskulku näyttää olevan Mausinkin osana.

Maus jakaa paljon Pinkin kanssa, muun muassa mieltymyksen 1980-luvun syntikkasoundeihin ja runsaaseen laulukaikuun, joka etäännyttää esittäjän kuulijasta kuin Brechtin teatteriteorioissa. Molemmilla tuntuu olevan undergroundtaustastaan huolimatta myös erittäin hyvä ymmärrys popkoukuista. Maus pysyttelee kuitenkin virkaveljeään tarkemmin rajatulla synkän, jopa gootahtavan syntikkapopin reviirillä.

WMBTPCOO:lla monikaan asia ei ole muuttunut edelliseen, vuonna 2007 julkaistuun kakkosalbumiin Love Is Realiin verrattuna – mitä nyt soundimaailma erityisesti rumpukoneiden osalta on hieman monipuolisempi.

Love Is Realin suorapuheisessa kantaaottavuudessaan mustan humoristinen anthem Rights for Gays vertautuu Cop Killeriin ja Matter of Factiin, jotka on sijoitettu uudella albumilla peräkkäin. Ensimmäisessä Maus julistaa ”cop killer / let’s kill some cops tonight” ja ”against the law”, kun jälkimmäisessä hän toteaa: ”Pussy is not a matter of fact”.

Maus ei pelkää heijastella akateemista taustaansa musiikissaan. Haastatteluissa hän on paljastanut, että albumin pitkä nimi on lainaus ranskalaiselta filosofilta Alain Badioulta ja viittaa siihen, että meidän ajallemme tyypillisen avoimuuden ja automaattisen puhetulvan kanssa voi tulla toimeen vain itsesensuurin avulla.

Mausin juuret näyttävät vievän postpunkin ja uuden aallon kulta-aikoihin. Mausin musiikillisen estetiikan takana on konsepti, jonka mukaan radikaaleinta, mitä voi tehdä, on muokata popmusiikista vielä popimpaa kuin se jo on. Maus hyödyntääkin jonkinlaisena älyllisyyden vastapainona esimerkiksi b-kauhuelokuvien kuvastoa ja soundtrackeja eikä välttele listahiteistä tuttuja konventioita.

Albumilla tiuhaan esiintyvät kosketinarpeggiot tuovat mieleen Giorgio Moroderin ja 1980-luvun alun syntikkapopin, kuten OMD:n. Joy Divisionin minimalistinen, mutta tehokas kolkkous herää henkiin albumin hittikappaleessa Quantum Leap.

Maus käyttää myös kelloja ja viitteitä kirkkomusiikkiin kuin Pet Shop Boys aikoinaan. Albumin päättävä hymni The Believer yhdistyy mahtipontisuudessaan Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin stadionrockiin.

Maus pystyy kuitenkin muokkaamaan tutuista vaikutteista omannäköistä jälkeä. ”Liika” kaiku, jota on etenkin Mausin matalassa, lakonisessa laulussa, tekee monista muutoin perinteisistä popkappaleista kiehtovan pelottavia ja kaoottisia.

Ariel Pinkille ominainen herkkyys välittyy kaiken synteettisyyden keskellä myös Mausin ilmaisussa, mistä loistavana esimerkkinä käy Molly Nilssonin kanssa duetoitu slovari Hey Moon.

Albumin keskivaiheilla valitun tyylipaletin rajoittuneisuus alkaa puuduttaa, mutta loppupuolelle sijoitetut vahvat avainkappaleet (Cop Killer, Matter of Fact, Believer) pelastavat kokonaisuuden.

John Maus on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hänellä on paitsi keinot, myös selvä visio – ja halu puhua massoille. Popmaailmassa, jossa enimmäkseen määräävät tunteet, ripaus ajattelua ei ole koskaan pahitteeksi.

85 We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves on sekä tiedostava että tunnerikas syntikkapopalbumi täynnä hienoja kappaleita. Sitä voi suositella niin elektronisen popmusiikin kuin taideteorioiden ystäville.

John Maus Turun Dynamossa 14. marraskuuta.

Video ei ole enää saatavilla