Bad Religionin mukaan on hyvä uskoa läheisiin ja ystäviin, ei poliitikkoihin tai uskonnollisiin johtajiin.

Uskonnot muokkaavat vahvasti sitä, miten me maailmaa hahmotamme. Pakanana sitä välillä pysähtyy hämmästelemään, kuinka Jeesus onnistuu sheikkaamaan ihmisten maailmankuvaa niinkin väkevästi.

Ruudolf-räpäyttäjä kysyi minulta aikanaan, mitä pahaa on uskonnossa. Hämmennyin. Samanlaisen reaktion olisi saanut, jos olisi kysynyt, mitä pahaa on kansallissosialismissa. Kuulostanee pahalta, mutta avataan asiaa musiikin keinoin. Tässä viisi viisua uskovaisille.


#1 Jello Biafra and Mojo Nixon – Will the Fetus Be Aborted?

Video ei ole enää saatavilla

Poliittinen eläin Jello Biafra on ottanut uskonnon hampaisiinsa niin Dead Kennedys -aikoina (Religious Vomit, Moral Majority) kuin Nomeansnon kanssa (Jesus Was a Terrorist), mutta hilpeintä jälkeä syntyi Mojo Nixonin kanssa country-levyllä Prairie Home Invasion. Plastic Jesuksessa ajetaan kännissä muista välittämättä, koska Jeesus suojelee. Are You Drinking With Me Jesus? -kappaleessa mies kuvittelee tuntevansa Jeesuksen lämmön sisällään kunnes tajuaa laskeneensa alleen. Parasta levyllä on kuitenkin Will the Fetus Be Aborted, joka käsittelee naisen oikeutta omaan vartaloonsa.

“Annie’s pregnancy
Would kill her
Doctor’s warning
Gave her strife
Fundamentalists
Said ‘Jesus take her’
She said, ‘I want my right to life’”

Jostain syystä uskontoihin on sisäänkirjoitettu naisten alistaminen ja vihaaminen. Uskonnon varjolla ollaan hunnuttamassa, kivittämässä, silpomassa ja huorittelemassa. On näyteikkunoiden vähäpukeisten naishahmojen syytä, jos miehet raiskaavat, ja jos tästä kertoo, joutuu itse linnaan tai veli tappaa, koska kunnia. Ja oli tuleva lapsi sitten raiskaajan tai vie vaikka äidin hengen, aborttia ei saa tehdä. Tästäkin maasta löytyy politiikkoja, jotka haluavat päättää naisten puolesta. Mutta jospa he saisivat kuitenkin valita ihan itse?

“Kathy had two
Kids already
And an abortion
Is what she chose
Christian showed her
A bloody fetus
She said ‘That’s fine
I’ll have one of those’”

#2 
Minor Threat – Filler

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tulee aatteeseen, tunteen paloon ja räjähtävään ulosantiin, jopa hardcore-punk-piireissä Minor Threat hakee vertaistaan. Sen turhautumisen, raivon ja energian määrä synnytti hikisiä kultakimpaleita, kuten Filler. Biisissä avaudutaan siitä, kuinka uskonto muuttaa ihmistä.


“What happened to you?
You’re not the same
Something in your head
Made a violent change”

Ulkopuolisen silmin uskoon tulevat ihmiset muuttuvat hetkessä, hylkäävät vanhat aatteensa ja monesti myös lähimmäisensä. On pelottavaa seurata, kun ystävän kovalevy tyhjennetään ja uusi materiaali koostuu ristiriitaisesta, sekavasta propagandasta.

“Your brain is clay
What’s going on?
You picked up a bible
And now you’re gone
You call it religion
You’re full of shit”

Hivenen ironista tietysti on, että Minor Threatin Straight Edge -kappale oli osaltaan luomassa samannimistä alakulttuuria, jossa suhtauduttiin kielteisesti päihteisiin ja siveettömyyttä vastustettiin. Niin siinä sitten käy. Kun jostain teoksesta tehdään uskonkappale ja fundamentalistit ottavat ohjat, on helvetti irti.

#3 
Black Grape – Reverend Black Grape

Video ei ole enää saatavilla

Black Grape otti levyllään It’s Great When You’re Straight… Yeah kantaa yläkerran asioihin useammalla biisillä. In The Name Of The Fatherin videolla Shaun Ryder irvailee valkoinen puku päällään kantotuolissa lähetyssaarnaajille, ja Kelly’s Heroesissa ruoditaan huumorilla sankarikulttia:

“Jesus was a black man
No Jesus was Batman
No, no, no, no, fuck
That was Bruce Wayne”

Mutta nimenomaan Reverend Black Grape pisti osalta kuulijoista ehtoollisviinit väärään kurkkuun.

“
Oh Pope he got the Nazis
To clean up their messes
He exchanged the gold and paintings
He gave them new addresses
Clean up your messes”

Jotta hyökkäys ei jäisi puolitiehen, kappaleessa käytetään virren O Come All Ye Faithful säkeitä ja pätkää Adolf Hitlerin puheen taustasta.

”

Hi, hi fuhrer
Hi, hi fuhrer”

Hivenen julmaa, mutta katolisessa kirkossa ei tunnuta tällaisia asioita murehdittavan. Nykyiselläkin paavilla on ollut yhteyksiä Argentiinan sotilasdiktatuuriin, ja Mussolinin avustuksella luotiin järjettömän kokoinen kiinteistöomaisuus. Vuosisatojen aikana tötteröpäät ovat ottaneet alaikäisiä rakastajia, piilotelleet äpärälapsia, murhanneet ja antaneet hyväksyntänsä vaikka mille hirveyksille. Nykyiset mafian rahojen pesut, pedofiilikohut, korruptio, homojen sekä naisten oikeuksien tallominen ja kommentit Afrikan vierailulla siitä, että kondomit pahentavat AIDS-ongelmaa, ovat vain pieni sivujuonne tässä synkässä näytelmässä.

Huvittuneena voi vain seurata uusimman kaapukaverin Franciscuksen ajatuksia köyhien auttamisesta. Kenenköhän sen pitäisi sitten tehdä? Järjettömän rikasta katolista kirkkoa ei ainakaan omaisuuden jakaminen köyhille kiinnosta. Niin, uskonnossahan ei ole kyse auttamisesta, vaan bisneksestä.

“
Sellin’ him your religion
Say I walking down a hit song
A booming business
Buying, selling belief
Standing in the pews
Talking ballshit, ballshit, ballshit
Ballshit, ballshit”

#4 
Bad Religion – All Good Soldiers

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religionin mukaan usko on hyvä asia, jos se on uskoa läheisiisi ja ystäviisi. Mutta älä usko poliittisiin tai uskonnollisiin johtajiin. Jos uskontoa ei satukaan olemaan pääsyy sotaan, ryöstöretken voi aina nimetä ristiretkeksi.

Ensimmäisen ristiretken aikana vuonna 1099 koko Jerusalemin väestö murhattiin, niin juutalaiset kuin muslimit. Ja historia toistaa itseään. Yksi Bad Religionin suurimmista inhokeista, George W. Bush, käytti ristiretki-sanaa Irakin sodan yhteydessä. God bless America, ja pommia itään.

“
Will go anywhere the president says
Because the president believes in God
Like all good soldiers should”

Oli kyseessä jihadisti tai suomalainen pappi jatkosodassa, pyhä sota pulpahtaa helposti kirkonmiehen suusta. Viides käsky ja toisen posken kääntäminen ovat ilmeisesti vain salahelinää, kun kirkonmiehet ovat siunaamassa milloin mitäkin sotia ja lähettävät vielä sotilaspastoreita taistelumoraalia ylläpitämään.

#5 
John Lennon – Imagine

Video ei ole enää saatavilla

“Imagine there’s no heaven
It’s easy if you try
No hell below us
Above us only sky
Imagine all the people living for today”

Imagine on koskettavampi kappale kuin yksikään The Beatlesin levytys. Se on mahtavan naiivi ja suora kappale, joka ei yritä piilotella sanomaansa metafora-viidakkoon. Vaikka kappale ei kerro yksinomaan uskonnosta, juuri sen alku (”Imagine there’s no heaven”) herkistää kyynelkanavat. Joskus huutamista tehokkaampi tapa on kirjoittaa kaunis ja herkkä kappale.

Imagine on sanomaltaan sen verran radikaali, että sitä sensuroidaan vielä tänäkin päivänä.

“Imagine there’s no countries
It isn’t hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people living life in peace

Juuri kappaleen ”and no religion too” -kohta on erityisen kivulias paikka. Lontoon olympialaisten yhteydessä se aiheutti polemiikkia Turkissa, ja kun Cee Lo Green esitti kappaleen suorassa tv-lähetyksessä toissavuoden vaihtuessa, muuttui säe muotoon ”all religion is true”.

Kommari-laulu tai ei, ovat kommarit (tai natsit) harrastelijoita, kun vertaa sitä sorron, murhaamisen, henkisen ja fyysisen väkivallan määrää, mitä uskontojen nimissä on harrastettu vuosituhansien ajan. Saman toki voi sanoa kansallisvaltioista ja juuri tästä Imaginessa puhutaan.

Mitä jos kappaleen mukaan elettäisiinkin tätä päivää, tehtäisiin tästä planeetasta parempi paikka elää, eikä haaveiltaisi paratiisista? Paratiisin voi tehdä myös maan päälle. Uskonnot eivät tätä edesauta. Sitä tekee sen sijaan esimerkiksi tiede, jonka rattaisiin kirkonmiehet tunkevat ristejä minkä ehtivät. Aina on kuitenkin toivoa siitä, että asiat menevät parempaan suuntaan. Pitää unelmoida ja uskoa parempaan huomiseen.

“
I’m a dreamer, but I’m not the only one
I hope some day you’ll join us
And the world will be as one”

Bad Religion Provissirockissa perjantaina 14.6.2013.

Dylan-kloonien kulta-aikaa oli 1960-luvun puoliväli. The Byrdsin debyyttilevyllä (1965) kahdestatoista raidasta neljä oli Dylan-sävellyksiä. Jopa Nancy Sinatran ja Sam Cooken kaltaiset artistit versioivat miehen tuotoksia. Irwin Goodmaninkin oli laulettava rotestinsa nasaaliäänellä uskottavuus(!)pisteiden saamiseksi.

Vaikka huumorimusiikin puolelle luisuvat parodiat jätettäisiinkin laskuista (riemastuttava Dylan Hears a Who -albumi tai Frank Zappan Flakes), välillä on vaikeaa erottaa, milloin kopiolevytysten kohdalla kyse on epätoivoisesta yrityksestä ratsastaa folkrockbuumilla, milloin taas satiirista. Parhaimmillaan ne osoittavat, kuinka helppoa Dylanin tyylin imitoiminen oli jo aikalaiskuulijoille, ja kuinka muodon jäljittelystä saattoi myös seurata jotain uutta.

Sonny – Laugh at Me (1965)

Sonny Bono onnistui 1960-luvun mittaan toistuvasti tekemään tahatonta parodiaa omasta imagostaan. Osuvasti nimetty Laugh at Me kääntyy sekin itseään vastaan. Sonny yrittää soololevynsä alussa vakuuttaa kuulijoilleen, että hänellä on vaihteeksi painavaa asiaa:

“I never thought I’d cut a record by myself but I got somethin’ I wanna say. I want to say it for Cher and I hope I say it for a lot of people.”

Seuraa dylanilaisella määkimisellä läpiviety hölynpölysanoitus individualistisen ajattelun hyveistä ja toisten vaatteille nauramisen typeryydestä. Sonnyn uuden introspektiivisemman tyylin ”syvällisyys” on niin haparoivaa, että kyse voisi olla Spinal Tap -läpästä. Ei aivan sukupolvensa ääni.

Video ei ole enää saatavilla

Simon & Garfunkel – A Simple Desultory Philippic (or How I Was Robert McNamara’d into Submission) (1966)

Yleensä hyvän maun rajoissa pysyneen duon arvostelukyky petti Parsley, Sage, Rosemary and Thyme -albumin omituisella täyteraidalla. Nimihirviö kuulostaa akustisen rämpytyksen ja kännisen fuzzkitaran säestämältä beat-runoudelta harrastelijatason improvisaatioillassa. Kommunistivainoharhoista ja nimenpudottelusta koostuva sanoitus yrittänee toimia folkrock-satiirina maalitaulunaan eritoten Dylan, mikä käy ilmi Paul Simonin kenties väkinäisimmästä koskaan kirjoittamasta rivistä:

”When you say Dylan, he thinks you’re talking about Dylan Thomas, Whoever he was”

Väkivaltaisen huuliharppusoolon päätteeksi Simon mumisee Bobia imitoiden “I lost my harmonica, Albert” – viittaus manageri Albert Grossmaniin ja Dylanin vuoden 1964 Phillharmonic-keikalla päihtyneenä kadottamaan huuliharppuun. On vaikea sanoa, onko raita ilkikurista hupailua vai oikeasti katkeraa naljailua maestrolle.

Video ei ole enää saatavilla

Stealers Wheel – Stuck in the Middle with You (1972)

Dylan-pastissien kruununjalokiviin kuuluva biisi oli Joe Eganin ja Gerry Raffertyn yhtyeen kansainvälinen tähdenlento, joka noteerattiin myös Dylanin kotimaassa. Slide-kitara ja lehmänkello soivat skottibändin letkeässä countryrockissa yllättävän uskottavasti. Astmaattisine vokaaleineen sekä lyriikoissa esiintyvine klovneineen ja jokereineen kappale kuulostaa ilmetyltä esikuvaltaan, mutta on myös tarpeeksi omaperäinen ja svengaava toimiakseen omillaan. Sittemmin tarttuva renkutus on alkanut assosioitua kyllästymiseenkin asti Quentin Tarantinon Reservoir Dogsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Mouse – Public Execution (1966)

Texasilaisen Mouse & The Trapsin nokkamies Ronnie Weiss oli kaikesta päätellen kova Highway 61 -kauden soundin fani. Weissin alter-egon alla julkaistu ensisingle nosti bändin hetkeksi paikallisradiolistoille. Billboardilla sijoitus oli kohtalainen 121.

Osoitus siitä, että popmusiikissa suora kopiointi yleensä avittaa lentoon vain hetkeksi. Uskollinen Like a Rolling Stone -plagiaatti ei ehkä yltänyt esikuvansa suosioon, mutta jälkeen jäi silti viihdyttävä garage-kuriositeetti.

Video ei ole enää saatavilla

The Hombres – Let It Out (Let It All Hang Out)

The Hombresin ainokaiseksi jääneen pitkäsoiton takakansiteksti on hellyttävää luettavaa. Yksi tyypillinen 1960-luvun teinisensaatiotarina muiden joukossa: Memphis High’n poikien suosikkiharrastuksiin kuuluvat vesiurheilu, metsästys ja tyttöjen vahtaaminen. Bändin laulaja on uimajoukkueen kapteeni ja saanut stipendin useisiin huippuyliopistoihin, mutta päättänyt lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa viihdemaailmaan. Toisin kävi, mutta ehkä sujuvasti sanailevan dylanilaisen fratrock-anthemin perinnökseen jättäneestä bändistä olisi täydellisessä maailmassa kehittynyt oman aikansa Beastie Boys?

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie – Unwashed and Somewhat Slightly Dazed (1969)

Identiteettiään haeskellessaan nuori Bowie rämpytteli keikoillaan akustisella kitaralla ja otti tukkaansa vaikuttavan afropermanentin, jonka esikuvasta ei ole epäilystä, ainakaan tämän raidan perusteella. Jatkuvasti kiihtyvällä tajunnanvirralla ladattu lyriikka osoittaa Bowien kykyä imitoida luontevasti kohteensa liirumlaarumeja ja intonaatiota, mikä näkyy myös täytesanoilla ladatussa kertosäkeessä.

Saman ironian Bowie ilmaisi myöhemmin vakavamielisemmällä Hunky Doryn kappaleella Song for Bob Dylan, jossa hän väittää minkä tahansa muistikirjaraapustuksen tyydyttävän herran faneja.

Video ei ole enää saatavilla

The Beatles – You’ve Got to Hide Your Love Away (1965)

Lennonin definitiivinen Dylan-pastissi. Jo valmiiksi perinteisen rakkauslaulun kaavoja pessimismillään horjuttanut synkistelijä-beatle löysi Dylanista hengenheimolaisensa ja loihti folkahtavaan balladiin aavemaisen lannistuneen tunnelman, joka myös enteilee molempien tuotannoissa näkyviä misogynisiä teemoja. Historioitsija Ian MacDonald näkee kappaleen Lennonin kasvupyrähdyksenä täyteen mittaan taiteellisessa ilmaisussaan ja yleisön sijoittamisen pellen osaan tyypillisenä dylanilaisena tyylikeinona. Paul McCartney muotoili saman yksinkertaisemmin: ”It was basically John doing Dylan”.

Video ei ole enää saatavilla

Andy Warhol (1928-1987). Koiran nimi ja elinvuodet tuntemattomat.

Muistaako joku miltä Henri Matisse tai Joan Miró näytti? Jommalla kummalla taisi olla parta. Entäpä satutko tietämään minkä värinen oli Andy Warholin perukki?

Niinpä. Andy Warhol on modernin taiteen ikonisin hahmo, jet set-tähti, jonka kaikki, aivan kaikki, tuntevat näöltä. Warhol ei ollut ihan ensimmäinen taiteilija, joka keksi ottaa populaarikulttuurin aiheekseen. Mutta Warhol oli taiteilija, joka hetkeksi teki kuvataiteesta populaarikulttuuria.

Warhol aiheutti hyökyaaltoja kaikkialla: kuvataiteen ja elokuvan uudelleenmäärittelyn ohessa hän ehti luoda uraa muun muassa managerina, mallina ja kirjailijana sekä tehdä itsestään New Yorkin seurapiirien vakiokalusteen. Siinä sivussa Warholilla oli aikaa kuvittaa kaikkiaan 40 levynkantta.

Kansitaidetta löytyy koko Warholin uran varrelta ja niiden kautta muodostuu aavistuksen erilainen näkökulma Andyn kehitykseen taiteilijana. Joten aloitetaan aivan alusta.

Olipa kerran

Elipä kerran New Yorkissa periaatteessa melko tavallinen mainosgraafikko nimeltä Andrew Warhola. Warhola asui ja työskenteli yhdessä äitinsä kanssa, mutta oli jo ponnistanut kaupungin mainosmaailman parrasvaloihin. Lahjakkaan nuorukaisen leikkisä tyyli oli kovassa huudossa muotikauppiaiden keskuudessa, ja kysyntää löytyi myös musiikkibisneksessä.

Count Basie and His Orchestra (1955)

1950-luvun aikana Andy pääsikin kuvittamaan muun muassa RCA Victorin, Columbian ja Blue Noten julkaisuja. Yksinkertaisen tyylikkäät piirrokset istuivat täydellisesti aikakauden jazz-levyjen henkeen. Notkea, spontaanioloinen viiva toi eloa tiukan graafiseen typografiaan ja hallittuun värimaailmaan.

Ja olisihan hauskaa ajatella, että jazz, populaarikulttuurista taiteeksi kasvanut musiikkimuoto, saattoi toimia tienviittana, kun Andrew 1960-luvun taitteessa päätti ensi kerran luoda nahkansa ja heittäytyä täysillä kuvataiteen pariin. Loppu, kuten sanotaan, oli historiaa.

Kenny Burrell: Blue Lights (1958)

Latin Rhythms by The Boston Pops (1952)

Hopeatehtaan vuodet

Vuonna 1963 Warhol muutti uuteen studioonsa Factoryyn, jonka maine kasvoi pian myyttiseksi. Factoryn seinät maalattiin kauttaaltaan hopealla. Taiteilija koki värin edustavan sekä kimaltelevaa tulevaisuutta että elokuvakankaan nostalgiaa – ja ennen kaikkea narsismia, jota hän niin rakasti.

Tila oli kuin jättiläismäinen peilitalo. Epämääräinen joukko boheemeja, narkkareita ja transvestiitteja notkui studiolla ympäri vuorokauden. Ajan muotihuume oli amfetamiini. Warhol itse kertoi nukkuneensa joka yö joitain tunteja, mutta muistutti samassa lauseessa useiden lähipiirissään jatkaneen päiväkausia ilman unta.

Huuruinen ajankuva kiteytyy The Velvet Undergroundiin, Warholin legendaarisimpaan viritykseen musiikin saralla.

The Velvet Underground and Nico (1967)

Albumi The Velvet Underground and Nico vuodelta 1967 on täyttä pop-mytologiaa. Saksalainen näyttelijätär Christa Paffgen syntyi uudelleen femme fatalena, Nicona. Lou Reed lauloi heroiinista, nistin loputtomasta odottelusta kadunkulmissa ja sadomasokismista samalla, kun hidas kitaravalli velloi laiskan hypnoottisesti kappaleiden taustalla. Ja tämä bohemian aarrearkku on pakattu, niin, sehän on pakattu banaaninkuoriin.

Kaikki me tietysti tunnemme tuon banaanikannen. Mutta silti, katsokaamme sitä nyt huolella. Keltaisen banaaninkuoren alta paljastuu irstaan vaaleanpunainen, lihaisa banaani. Banaanin tyveen on kirjattu pienellä ohjeet: revi tuosta. Tässä tiivistyy Warholin nerous: kyvyssä muuttaa taiteeksi mitä banaaleimmat (tai banaaneimmat – oikoluk. huom.) asiat.

Taiteilijan nimi on alakulmassa, paljon suuremmalla kirjasimella. The Velvet Undergroundin nimeä ei kannessa näy.

Jäähyväiset hörhöille

Usein Warholin uran käännekohdaksi katsotaan kesäkuun 4. päivä vuonna 1968. Järkensä valon taidepiirien sekoiluissa kadottanut feministiaktivisti Valerie Solanas käveli sisään Factoryyn ja ampui Warholia. Andy ehti ennen elvytystään kliinisesti ottaen kuolla ja toivuttuaan käpertyi tiiviimmin omiin oloihinsa. Todellisuudessa Silver Factory oli kuitenkin suljettu jo puoli vuotta ennen murhayritystä, ja uusi studio muistutti enemmän liiketilaa kuin aiempaa hörhöluolaa. Warhol oli luonut taas kerran nahkansa.

Näin Andyn ympärillä liikehtivä piiri muuttui varakkaammaksi ja vaikutusvaltaisemmaksi. 1970-luvun uudella Tehtaalla notkui sellaisia tähtiä kuin Yves Saint Laurent, Brigitte Bardot ja Bianca Jagger. Biancan kautta Warhol tietysti tutustui tämän aviomieheen Mick Jaggeriin. Ja näin Warhol pääsi iskemään näppinsä The Rolling Stonesin tuotoksiin.

Rolling Stones: Sticky Fingers (1971)

Sticky Fingersin levynkansi vuodelta 1971 on lähes banaanin veroinen neronleimaus. Vetskari on oikea ja kuulija saa ihan itse avata supertähden sepaluksen.

Jagger rakasti kantta, mutta halpoja tai helppoja toteutettavia Warholin välähdykset eivät olleet: ”Eittämättä hra Al Steckler tulee ottamaan sinuun yhteyttä. Hän luultavasti näyttää huolestuneelta ja sanoo ’Pidä kiirettä’, mutta älä siitä välitä”, neuvoo Jagger kansitaiteilijaa kirjeessään.

Ja Rolling Stonesin kieli-logo? Warholia sekin.

Taidetta liukuhihnalta

Bisnesvaistoa ei Andyltä ollut koskaan puuttunut, mutta uransa uudessa vaiheessa Warhol tuotteisti taiteensa todenteolla. Liikeyritykseksi kasvanut Andy Warhol Enterprises suolsi liukuhihnalta muotokuvia julkkiksista. Warhol saattoi kiertää päivässä kolmet illalliskutsut tilauksia kerätäkseen.

Ja vaikka sarjallisuus oli olennainen osa Warholin taiteellisesti uskottavampaakin toimintaa, jotain pelosekaista kunnioitusta herättävää on röyhkeydessä, jolla Warholin taideputiikki tarjosi paljousalennuksia asiakkailleen. Osta yksi muotokuva 25 000 dollarilla ja saat lisäkappaleet halvalla, 5 000 taalaa per laaki.

Warholin kädenjäljen tunnistettavuus oli keskeinen osa liiketoimintastrategiaa. Muotokuva julisti asiakkaan seinältä rahaa ja statusta: minulla on varaa käydä Andyn muotokuvattavana. Ja samalla tyylillähän Warhol kuvasi oikeassa taiteessaan Marilyn Monroen ja Elvis Presleyn kaltaisia ikoneja. Tähän seurueseen kelpasi kuulua.

Liza Minnelli: Live at Carnagie Hall (1981)

1980-luvun levynkansissa on jotain samaa. Oli kuvassa Aretha Franklin, John Lennon, Diana Ross tai Liza Minnelli, on Warholin tyyli vähintään yhtä helposti tunnistettavissa kuin itse artistin naama. Mutta mikäli kyynisestä taidetehtailusta ei jaksa ärsyyntyä, voi kansissa ihailla samaa pettämätöntä silmää väreille ja graafiselle pelkistämiselle kuin koko Warholin tuotannossa.

Aretha Franklin: Aretha (1986)

John Lennon: Menlove Ave (1986)

Uusi sukupolvi

Vahva hiipumisen tuoksu, joka Warholin tehdastuotannossa oli selvästi aistittavissa, voimistui 1980-luvulla. Warhol keskittyi televisio-ohjelmiin, Interview-lehden pyörittämiseen ja ylipäätään naamansa kauppaamiseen, mutta taidepiireissä hänen tähtensäoli laskussa.

Kun Warhol törmäsi nuoreen ja lupaavaan, graffitikulttuurista ammentavaan poptaiteilija Jean-Michel Basquiatiin, aisti hän tilaisuuden päivittää imagoaan.

Rammelzee & K-Rob: Beat Bop (1983)

Warholin ja Basquiatin taiteellinen yhteistyö poiki puolivillaisia kollaboraatioita, joissa kumpikaan taitelijoista ei juuri päässyt loistamaan. Warholin suojeluksessa Basquiat kuitenkin tempaistiin mukaan nousukauden verenhimoiseen taidemarkkinakieputukseen, traagiselle ja lyhyelle lentoradalle supertähteyteen.

Se puolestaan on oma tarinansa, mutta lopetetaan silti seuraavan poptaitelijapolven nousuun ja uhoon: Andyn suojatin taiteileman Beat Bop -räpsinkun kannessa sykkii orastavan hiphopsukupolven elämänjano.

Ehdokas Lievemaalla on hieno kitara.

lievemaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Katsaus tähänastiseen elämääni.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Mukana on kappaleita ja artisteja, jotka ovat olleet minulle tärkeitä jo pitkään, useimmat lapsuudesta ja nuoruudesta saakka.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Suosittelen soittolistaani aivan kaikille ihmisille!”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Yesterday. Siinä kiteytyy musiikillinen taustani ehkä parhaiten.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Pelle Miljoonan Joskus tulee aika maksaa takaisin.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen melko paljon radiota sekä kotona että autossa. Levyjen kuunteleminen on viime vuosina tapahtunut perheessämme aika lailla lasten ehdoilla, mutta silloin tällöin, kun tilaisuus tulee, kaivan jonkun suosikkilevyni, ja kuuntelen kaikessa rauhassa.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”The Beatles. Koska se on popmusiikin historian tärkein ja paras yhtye.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Aika vähän minulla on suosikkeja uusissa artisteissa. Pidän joistain suomalaisista rap-artisteista, joilla on rankkaa yhteiskunnallista sanottavaa. Pidän myös joistakin kotimaisista kansanmusiikkiyhtyeistä ja -artisteista.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Kyllä, mutta ostotahti on hidastunut selvästi sitten nuoruusvuosien, jolloin levyjä tuli osteltua jatkuvasti. Kuuntelen kotona sekä vinyyli- että cd-levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, rajoitteistaan huolimatta. Käytän paljon myös Youtubea.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Keikkareissulla Kruunupyyssä. Hotellin ravintolassa esiintyi kitaristi-laulaja, joka esitti cover-biisejä. Ihan mukiinmenevästi ja uskottavasti kaveri hoiti homman.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Lemmy tietenkin.”

Tommi Lievemaan soittolista

1. Paul McCartney – Yesterday
2. Elvis Costello – London’s Brilliant Parade
3. Juice Leskinen – Haetarirock
4. Juice Leskinen – Ekumeeninen jenkka
5. John Lennon – Watching the Wheels
6. Wigwam – Nuclear Nightclub
7. Roy Orbison – The Comedians
8. Elvis Presley – Johnny B. Goode
9. Simon & Garfunkel – Boxer
10. Eppu Normaali – Kaikki häipyy, on vain nyt

Kuuntele Tommi Lievemaan soittolista.