John Grant, soft rockia ja sylkisuihkuja.

Haista sinä, riitaisissa tunnelmissa elämästä kadonnut lyhyt- tai pitkäaikainen säätö, ex-tyttö- tai -poikaystävä, entinen avo- tai aviopuoliso, mahdollisimman pitkä juuri se. Kaikella rakkaudella. Terveisin John Grant, kolme sointua sekä kertosäe, jota on vaikea tulkita ilman suusta raivokkaana lentävää sylkisuihkua.

”Why don’t you take it out on somebody else?
Why don’t you bore the shit out of somebody else?
Why don’t you tell somebody else that they’re selfish?
A weeping coward, a pathetic fraud”

Indierockbändi The Czarsia 1990- ja 2000-luvuilla johtanut John Grant käynnisti soolouransa vakuuttavasti. Queen of Denmark on täynnä herkkiä piano- ja kosketinvetoisia lauluja, jotka ovat melodioiltaan ja sanoituksiltaan samaan aikaan surumielisiä, ironisia mutta kuitenkin optimistisia.

Grant sai albumille taustalleen isot voimat. Suuressa nosteessa ollut Midlake soitti levyllä, ja muutama bändin jäsenistä jakoi laulajan kanssa tuotantovastuun. Osapuolten välinen liitto oli kuin sadusta – Grantin pehmeä ja vaikuttava baritoni toimii Midlaken 1970-lukulaisen amerikkalaisen soft rock -soundin päällä täydellisesti.

Queen of Denmarkin kahdentoista kappaleen joukkoon mahtuu lauluja muun muassa unelmien kuolemisesta, Sigourney Weaverin tuntemuksista hänen tappaessaan avaruusolioita sekä Grantin omasta elämästä nuorena homoseksuaalina uskonnollisessa kasvuympäristössä.

Draaman kaaren komea huipennus on kuitenkin levyn päättävä nimibiisi. John Grant soittaa flyygelillä läpi koko kappaleen kolmea perussointua, kertosäkeen iskuihin tulee mukaan Midlake väkivaltaisesti murisevine särökitaroineen ja laulaja kyselee, että miksei se entinen kumppani voisi suunnata syytöksiään toiseen suuntaan ja tylsistyttää jotain toista tyyppiä kuoliaaksi.

Queen of Denmark – sekä levy että kappale – huipentuu viimeisiin säkeisiinsä.

Hyvä lyhyt- tai pitkäaikainen säätö, ex-tyttö- tai -poikaystävä, avo- tai aviopuoliso. Tunnelmat ovat vereslihaiset, jopa katkerat, mutta siitä huolimatta: onnea matkaan.

”So Jesus hasn’t come in here to pick you up
You’ll still be sitting here ten years from now
You’re just a sucker but we’ll see who gets the last laugh
Who knows, maybe you’ll be the next queen of Denmark”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

John Grantilta äänestettiin myös kappaleita Where Dreams Go to Die ja You Don’t Have To (Pretend to Care).

John Grant ei peittele itseään – paitsi pipolla ja parralla.

Tanskan kuningattaren matka lämpimästä folkrokista kylmään elektroon ja takaisin.

Edesmenneen The Czarsin nokkamies John Grant jatkaa toisella soolollaan avoimen henkilökohtaisella linjalla. Muunmuassa homoseksuaalisuudestaan ja päihdeongelmistaan laulanut mies ei peittele itseään kohdanneita tragedioita uudellakaan levyllä. Nyt Grant käsittelee nuorena aikuisena olemisen vaikeutta. Vuosi sitten Grant sai diagnoosin HIV:stä. Näiden kolmen pelottavan kirjaimen varjo levittyy Pale Green Ghostin ylle. Mies ei kuitenkaan ole vaipunut murheen alhoon, vaan pieni huumorin pilke säilyy silti. Kokonaisuutena levy on kuitenkin selkeästi edeltäjäänsä tummasävyisempi.

Kolmisen vuotta sitten Queen of Denmark -levyllä Grantin musiikki ilmeni 1970-lukulaisena orgaanisena folkrockina. Taustayhtyeenä miehellä toimikin Midlake. Nyt Grant on ottanut vuosikymmenen mittaisen askeleen eteenpäin. Soundimaailmaltaan tähän päivään päivitetty 1980-lukulainen melankolinen elektro on levyn selkäranka. Islantilaisen GusGus-miehen Biggi Veiran avustuksella luotu äänimaailma on silti uniikki yhdistelmä välillä jopa industrial-henkistä kylmää elektroa ja välillä lämmintä lohtua huokuvaa pop-balladia.

Singleksikin valittu levyn avaava nimiraita saattoi aluksi säikäyttääkin Queen of Denmarkin orgaaniseen soundiin totuttautuneet kuuntelijat. Näennäisen kylmän elektronisen ja eeppisenkin äänimaailman alta paljastuu useamman kuuntelukerran jälkeen äärimmäisen koukuttava pophelmi. Edellisen levyn fanit pääsevät ehkä helpommin sisään perinteisen bändisoiton säestämien folkballadien kautta. Näiden kahden hyvin erilaisen biisityypin välille muotoutuvaan symbioosiin levyn voima pohjautuukin. Välillä äärimmäisyyksiin viety kylmyys ja minimalistinenkin elektro antavat säännöllisesti tilaa rennon kauniille folk-hetkille. Tasapaino säilyy, vaikka painavampi jalka onkin elektronisella puolella. Oman silauksensa kolmeen biisiin antaa Sinead O’Connor viileine taustalauluineen.

Ehkä lähimmäksi edellisen levyn lämmintä henkeä päästään kappaleessa GMF, jossa Grant laulaa väärinymmärretyksi tulemisestaan: ”I am the greatest motherfucker that you’ll ever gonna meet”. Samassa kappaleessa hän summaa elämänsä suurimman paradigman sanoihin:

”I should have practiced my scales
I should not be attracted to males
But you said that I should learn to love myself
Make up your mind Dr. Frankenstein”

Kaikista haikein ja kaunein hetki koetaan kappaleessa It Doesn’t Matter to Him. Akustisen kitaran kuljettamassa lohdullisen kaunissa balladissa Grant kertoo saaneensa voimia ja vahvistuneensa jokaisesta kaatumisestaan. Nykyään parempi ja kauniimpi mies ei kuitenkaan voi enää saavuttaa vanhaa rakkauttaan. Vuoden kaunein toivottoman rakkauden laulu.

Kauniit hetket jatkuvat elektronisena Why Don’t You Love Me Anymoressa. Sineadin taustalaulut ja Silent Shout -aikaisen The Knifen äänimaailmaa tavoittelevat soundit muodostavat yhdessä Grantin lämpimän lauluäänen kanssa katkeransuloisen yhdistelmän, jota ei voi vastustaa.

Aivan toista äärilaitaa levyllä edustaa Sensitive New Age Guy, jonka taustat ovat kumarrus New Orderin Blue Mondaylle. Indiediskojen perssiinheiluttaja-ainesta.

Kokonaisuutena levy muodostaa mielenkiintoisen yhdistelmän kylmää ja lämmintä, koneita ja akustisuutta, surua ja lohtua. Vaikka Grant käsitteleekin levyllään henkilökohtaisia ja raskaitakin asioita, hän ei sorru surkuttelemaan ja rypemään itsesäälissä. Vaikeimmistakin hetkistä Grant löytää sen pienen valonpilkahduksen. Teksteissä vilahteleva huumori on edellistä levyä hienovaraisempaa ja tarttuu kuulijalle korvaan ehkä vasta kunnolla sanoituksiin syvennyttyään.

Vaikka levy on Queen of Denmarkia kaksijakoisempi, on se myös ristiriitaisesti sitä yhtenäisempi. Elektronisten palojen väliin tiputellut akustiset vedot eivät tunnu irrallisilta vaan luovat yhtenäisen hengittävän kokonaisuuden. Grantista on kuoriutunut elektronisen folkin synkkä ritari. Ritari on ottanut rajusti turpiinsa taisteluissa. Sotaa hän ei kuitenkaan koskaan tule luovuttamaan, vaan hän saa arvistaan uutta voimaa.

86 Pale Green Ghosts on yhtä aikaa 1980-lukua, 1970-lukua ja tämän ajan sykkivää, valtimoverta raivoisasti imevää indiepoppia.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 185 Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet – Toisen oma

Yona on poikkeuksellinen artisti. Kirkasotsainen luonnonlapsi yhdistelee vanhaa kotimaista iskelmäperinnettä tuoreeseen ilmaisuun raikkaalla tavalla. Taitava laulaja ei sorru taidoillaan briljeeraamiseen, vaan kaikkea tekemistä leimaa luonnollisuus. Toisen omassa vaietaan kielletystä rakkaudesta, ja kuuma tango sulaa viileään jatsiin. Vuoden biisejä, ehdottomasti! (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 184 Jonathan Wilson – Desert Raven

Psykedeelisen folkin mestari ajaa akustisella, mietiskelevällä kitaroinnilla ja firegazing-laululla alkuvauhdit. Pikkuhiljaa Wilson työntää kuulijan melankoliselle, usvaiselle ja miltei laittomalta tuntuvalle lennolle öisen aavikon ylle. Analogisesti äänitetystä biisistä lähes kuulee mukaan tarttuneen 70-luvun taikapölyn. Stetson silmille, levitä kätesi ja lennä! (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 183 Pallers – Wicked

Johan Angergård on tuttu muun muassa Acid House Kingsistä. Henrik Mårtensson on hänen lapsuudenystävänsä ja Pallers heidän yhteisen projektinsa (ja kotikaupunkinsa Åhusin kaupunginosan) nimi. Elise Zalbo vieraslaulaa tällä kappaleella, joka on Pallersin ultrasynteettiseltä esikoislevyltä The Sea of Memories. Wicked napsahtelee hyytävästi ja tuoksuukin pakkaselta. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 182 Class Actress – Keep You

Jonain päivänä joku ihmistä suurempi voima saa tarpeekseen viileistä, 80-luvun konepopista inspiroituneista naisartisteista ja pyyhkii heidät maailmankartalta nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa batforlashes. Mutta niin kauan kuin voimme, nautimme Elizabeth Harperin kaltaisista jääkuningattarista, joiden albumeilta löytyy aina se 1–2 häikäisevän kirkasta pophelmeä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 181 The Antlers – Putting the Dog to Sleep

Kun Peter Silberman ulisee hylätyksi tulemisen pelostaan askeettisen säestyksen ja sydäntäriipaisevien rummuniskujen siivittämänä, ei voi muuta kuin lupautua hänen kovasti anelemakseen seuraksi kuoleman hetkellä. Tunnelma kuulostaa kitkerältä ja kauniilta samaan aikaan olematta korni. Kieroutuneella tavalla romanttinen kappale on taattua hipsterin häävalssikamaa. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

# 180 Julian Lynch – Terra

Terralla Julian Lynchin hypnagogahtava dronefolk saavuttaa nirvanan. Makuukamarijazz- ja intialaisvaikutteet sopivat Lynchin uniseen ja seesteiseen musiikkiin täydellisesti. Ne höystettynä tulkinnan herkkyydellä erottavat Lynchin niistä monista surfista, tropicaliasta ja delaystä innostuneista indiebändeistä, joita Amerikassa on pulpahdellut kuin sieniä sateella. (Juho Kaitajärvi)

Video ei ole enää saatavilla

# 179 John Grant – You Don’t Have To (Pretend to Care)

“Do you remember when we used to fuck all night long? Neither do I because I always passed out”. Vaikka John Grantilla on takanaan vuoden 2010 helmiin kuulunut Queen of Denmark -levy, oli vuoden 2011 molempien Helsingin-konserttien kohokohta tämä vielä levyttämätön tilitys entiselle rakastetulle. Vihaa, surua ja huumoria, niistä on suuret rakkauslaulut tehty. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 178 Twin Shadow – Changes

New Yorkissa asuva, alun perin Domikaanisessa tasavallassa keuhkonsa auki parkaissut George Lewis Jr. oli yksi vuoden odotetuimmista Flow-artisteista. Forget-esikoisalbumiin (2010) ihastuneiden harmiksi hän ei julkaissut päättyneenä vuonna kuin yhden singlen, Changesin. Biisi on cover – ei David Bowien vaan obskuurin 1980-luvun italo-artistin Baggaren tuotannosta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 177 Grimes – Vanessa

Miten nuori, yksin elektronista retropoppia tekevä naislaulaja erottuu muista kaltaisistaan? Claire Boucher eli Grimes sävelsi yksinkertaisesti hyvän kappaleen. Vanessa vangitsee suloisilla melodioillaan ja etenee määrätietoisesti vaiheesta toiseen. Minulla ei ole hajuakaan, kuka mainittu Vanessa on tai mistä kappaleessa on kyse – upeasti soljuva sävellys riittää. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 176 The Middle East – Black Death 1349

Näinä Fleet Foxesin ja Bon Iverin kulta-aikoina surullisesti kaikuvasta miesäänestä on tullut standardi anglosaksisessa vaihtoehtomusiikissa. Silti se uhkuu vahvaa ilmaisuvoimaa. Kuten The Middle Eastin hauras kuvaelma osoittaa, syvään melodiaan yhdistyessään tällainen ääni välittää tuhansia kohtaloita ja tunteita silloinkin, kun sanat kelluvat tajunnan vietävinä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 175 Asa Masa – Kans alainen

Miksi hiphop ei voisi koukuttaa ja kiskoa tanssilattialle yhtä hyvin kansanmusiikkia kuin vuosikertafunkia kanavoimalla? Parhaisiin tuotoksiinsa lukeutuvalla Jou jou -soolollaan Asa todisti, että todellakin voi. Tämä letkeä biisi leikittelee kansalaisen käsitteellä: se tuntuu sisältävän sitoutumisen oravanpyörään, josta irtautuminen on ainoa tie oikeaan vapauteen. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 174 Those Darlins – Screws Get Loose

Nashvillen villeimpien lehmipunkkareiden kakkosalbumi oli yksi kevään takuuhymyilyttäjistä, ja sen nimikappale täydellinen yhdistelmä Crampsin röyhkeyttä, The Banglesin flirttiä ja Spector/Wilson-koulukunnan melodista briljanssia. Nuorgam nostaa mokkanahkaisen cowboy-hattunsa Nikkille, Jessille, Kelleylle ja ylväästi nimetylle rumpalille Linwood Regensburgille! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

John Grant 14.11.2010 Tavastia, Helsinki.

Kaikki universumin ylistyssanat ansaitseva John Grant keikalla tänään, 17.10.2011, Helsingin Savoy-teatterissa. Liput eivät maksa juuri mitään ja niitä on vielä jäljellä. Vain typerys jättää tämän konserttielämyksen kokematta!