Double Denim

60 Amateur Bestin debyyttialbumi No Thrills julkaistiin jo helmikuussa, joten tämä arvio on nätisti ilmaistuna hiukan myöhässä. Nimen takana musisoiva Joe Flory saapuu yhtyeineen ensi viikolla Suomeen Washed Outin lämmittelijänä, joten levyn arvioiminen on kuitenkin perusteltua. Aiemmin nimellä Primary 1 levyttänyt Flory on tehnyt albumillisen poplauluja omasta näkemyksestään tinkimättä. Miehen David Bowiesta muistuttavan laulun taustalla soi ennakkoluulottomasti sovitettua musiikkia. Flory on pelottomasti yhdistellyt kokeellisempaa sointia perinteisiin popkappaleisiin. Levyn ongelma on kuitenkin se, että vaikka Flory vakuuttaa osaamisellaan, ei hän pääse kuulijan ihon alle. No Thrills on virkistävän kuuloinen levy. Siltikään se ei – laiskasti levyn nimellä vitsaillakseni – värähdytä. (Vilho Pirttijärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Willis Earl Beal – Nobody Knows

XL Recordings

73 Willis Earl Bealin toinen albumi on niin hip, että sattuu. Kiertolaiselämääkin maistanut 29-vuotias chicagolainen kiskoo soul-, blues- ja gospel-laulelmansa juurineen päivineen perinnemusiikin pellosta ja vie ne urbaaniin ympäristöön, keskelle tyhjien teollisuushallien kuminaa ja yöllisten valomainosten sähköistä huminaa. Ei ole yllätys, että neljää levyn kappaleista on ollut tekemässä Rodaidh McDonald, joka on XL Recordings -kollegansa Richard Russellin kanssa antanut samanlaisen avant-roots-käsittelyn muun muassa King Krulelle ja edesmenneelle Gil Scott-Heronille. Jousien säestämä a cappella -esitys Wavering Lines käynnistää levyn sielukkaasti, mutta lupaa liikoja. Beal on karismaattinen tulkitsija, muttei vielä ensiluokkainen lauluntekijä; moni levyn kappaleista jää hieman teennäiseksi ääriviileässä tyylittelyssään. Portisheadmaista uhkaavuutta huokuva Ain’t Got No Love tuo levylle kuitenkin kaivattua fyysisyyttä, ja The Flow vetoaa varmasti niihin, jotka kaipaisivat R&B-tuottaja The Weekndin musiikilta edes jonkinasteista rosoisuutta. Bealin ja Cat Powerin duetoima retrosoul-pala Coming Through jää hittihakuna hieman puolivillaiseksi, mutta varsin selvästi plussan puolelle kokonaisuus silti nousee. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello and The Roots – Wise Up Ghost

Blue Note

74 Palvottujen musiikkiheerosten yhteistyöprojektit eivät aina edusta tekijöidensä lahjakkuuden täydellistä yhteensulautumista, vaan joskus homma voi mennä niin sanotusti ”luluiksi”. Vaikka sekä Elvis Costello että The Roots ovat kummatkin onnistuneet yhteistyössä muiden artistien kanssa, heidän yhteislevynsä kuulosti paperilla hieman hermostuttavalta. Kylmä hiki nousi otsalle… E-ei kai Elvis Costello aikonut räpätä? Pelko pois. Hiphopin sijaan Costello ja The Roots ovat löytäneet yhteisen sävelen hitaasti kytevästä soulista, jossa kuuluvat etenkin Curtis Mayfieldin ja Isaac Hayesin 1960–1970-lukujen taitteen levytykset. Tummasävyinen, jopa apokalyptinen Wise Up Ghost groovailee maukkaasti ja hyödyntää oivasti tekijöidensä vahvuuksia. Kappaleiden hienoinen yksipuolisuus ja tarttuvien kertosäkeiden vähyys tosin vaativat hieman sulattelua. Lopulta syventymisen palkitseva Wise Up Ghost osoittautuu kuitenkin varsin maukkaaksi Costellon ja The Rootsin musiikillisten persoonien hybridiksi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Dead C – Armed Courage

Ba Da Bing!

77 Aina kun mietin Uutta-Seelantia, mietin The Chillsin Pink Frostia. Se on kappale, joka kuulostaa tarkalleen Uudelta-Seelannilta. Eli siltä, millaista on elää kylmällä, kostealla, hengityksen huurtavalla Kansainyhteisön natsisaarella, jota hallitsee Elisabet II, jossa on vasemmanpuoleinen liikenne, ja jonka ainoat vientituotteet ovat merino-villa ja kääpiöistä kertovat elokuvat. Koko maassa on ehkä kaksi hyvää rockbändiä, joten kun ne eivät esiinny, ei kenelläkään ole muuta tekemistä kuin kasvattaa lampaita tai filmailla kääpiöitä. Kerran eräs uusiseelantilainen lammas pakoili keritsemistä kuusi vuotta luolassa. Kun se saatiin kiinni, siitä tuli kansallissankari ja se vietiin parlamenttiin, missä se tapasi pääministeri Helen Clarkin. Lampaan kymmenettä syntymäpäivää vietettiin Dunedinin edustalla ajelehtineen jäävuoren päällä järjestetyssä juhlatilaisuudessa, jonka jälkeen sille tehtiin eutanasia. Uudesta-Seelannista tulee myös noiserocktrio Dead C. Dead C on vähän kuin tuo rohkea lammas. Se on perustettu 1986, mutta piilotellut luolissa vuosikymmeniä ajamatta partaansa, koska se voisi muuten menettää maagiset kääpiövoimansa. Onneksi bändillä on nykyään Myspace-sivu, jonka kautta he saavuttavat myös kansainvälistä mainetta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

John Frusciante – Outsides EP

Record Collection

68 Tunteet ottavat vallan, ja kokeilunhaluinen mieli janoaa uusia haasteita. John Frusciante kokeilee uudella julkaisullaan harmonian ja kappalerakenteiden rajoja, tai oikeastaan heittää ne romukoppaan. Kaksi kolmesta ep:n kappaleesta ovat abstrakteja kokeiluja, samaan henkeen Fruscianten edellisen albumin kanssa. Outsides on Fruscianten pyrkimys uudenlaiseen musiikilliseen ilmaisuun, musiikkiin joka ei nojaa minkäänlaisiin konventioihin. Samalla ep:n avausraita, Same, on kymmenen minuuttia kestävä kitarasoolo. Soolo on mitä mainioin, mutta kappaleena se tuntuu työntävän ep:n kaksi muuta kappaletta kielekkeeltä alas. Frusciante selventää motiivejaan pikkutarkasti sivuillaan, mutta määrätietoisuudesta huolimatta, musiikki Outsidesilla kuulostaa luonnosmaiselta. Jokaisella kappaleella on omat hienot hetket, joita haluaisi kuulla jalostettavan, mutta ne kiitävät ohi juuri kun niistä saa otteen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter – Loud City Song

Domino

86 Julia Holterin musiikista ei heti tule Los Angeles mieleen. Uudella albumillaan Loud City Songilla säveltäjättären kotikaupunki on miltei pääosassa. Loud City Song on Holterin kolmas albumi ja ensimmäinen, jonka hän on äänittänyt makuuhuoneensa ulkopuolella. Tämä on mainio juttu, sillä Holterin hento ääni ja ilmavat sävellykset saavat tällä kertaa lihaa luiden ympärille. Holterilla on kyky luoda ahdistuksesta ja kaaoksesta kauniita ja voimakkaita tunnelmapaloja, kuten voi kuulla mainiolla Horns Surrounding Mllä. In the Green Wild puolestaan muistuttaa soundeiltaan Arthur Russellin jousisävellyksiä. Vaikka Loud City Song ei ole varsinaisesti teemalevy, on se parhaimmillaan nautittuna yhtenä kokonaisuutena. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

MGMT – s/t

Columbia

64 MGMT:n kolmannelta albumilta on lohkaistu jo kolme singleä, mutta vain houkka odottaisi yhdenkään levyn kappaleista nousevan hitiksi. Esikoislevynsä Oracular Spectacularin makupaloilla (Time to Pretend, Kids, Electric Feel) vuonna 2007 kaikkia maailman tanssilattioita hallinnut amerikkalaisduo ei ilmeisesti enää halua – tai osaa – pelata pop-peliä. MGMT, joka joskus vaikutti olevan maailman paras popyhtye, on nykyään ”vain” kohtalaisen hyvä psykedeelinen rockyhtye. Mieleen tulee jonkinlainen lastentarhaversio The Flaming Lipsistä; levyllä on paljon hauskoja ja oivaltaviakin yksityiskohtia, mutta mitään suurta ideaa niiden taustalta ei tunnu löytyvän. Mystery Disease on hyvä esimerkki levyn vahvuuksista ja heikkouksista: ryskyvän rytmi ja kuulaat analogisyntetisaattorit säestävät kohtalokasta melodiaa, joka tekee välittömästi vaikutuksen, mutta reilun neljänkään minuutin aikana kappale ei onnistu etenemään mihinkään lupaavista alkuasetelmistaan. Liian usein MGMT tyytyykin kierrättämään kappaleissaan muutamaa, sinänsä ihan kiintoisaa elementtiä, ja oikeastaan vain Plenty of Girls in the Sean, levyn popeimman ja heikoimman kappaleen, loppupuoli on alkupuolta parempi. Suurin osa MGMT:n esikoislevyn räiskähtelevään tanssihurmokseen rakastunut ei löydä tältä levyltä mitään kuuntelemisen arvoista, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö levyllä olisi ansionsa. Ne vain ovat vaatimattommat ja aivan toisaalla kuin kuusi vuotta sitten. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Quasi – Mole City

Kill Rock Stars

85 Kai joskus oli aika, kun Quasin musiikki vielä kuulosti innovatiiviselta. When the Going Gets Dark (2006) taisi olla viimeinen sellainen hetki. Silloin bändissä viehätti Janet Weissin indiebändikontekstissa raskas perkussiosoundi, joka ajoittain teki duosta kuin sisäsiistin ja söpömmän port-la-la-landilaiskilpailijan Lightning Boltille – yhtyeelle, jota ei voi ylittää, mutta jonka kohdalla jo pelkästä haastamisesta on annettava krediittiä. Lyömäsoittimia ei kohdella enää yhtä kaltoin Mole Cityn kappaleilla, joita hallitsee selkeämmin Sam Coonesin hitaanlaisesti särisevä, narkoottinen ja nuhjuinen kitara, sekä laulajan MTV-filtterin läpi suodatetut beat-monologit. Eli ovelasti tähän päivään päivitettyä lusmusoundia. Silti Mole City on läpeensä hauska levy. Yhdeksänkymmentälukulaisesti puustapudonnut, ehkä vain hetkellisesti nykyisen pummirokin aallolla ratsastava tekele, mutta he tietävät sen itsekin: Nostalgia Kills. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Trentemøller – Lost

In My Room

56 Unkle julkaisi esikoisalbuminsa Psyence Fictionin viisitoista vuotta sitten. Siitä lähtien vierailevilla supertähdillä ladattu, rockin suuntaan kumartava elektronisen musiikin albumi on tuntunut auttamattoman nuhjuiselta konseptilta. Anders Trentemøller ei tästä piittaa: tanskalaisen kolmannelle albumille antavat panoksensa niin Low’n, The Raveonettesin kuin Blonde Redheadin kaltaiset indie-veteraanit kuin tuoreemmat yrittäjät Lower Dens, The Drums ja Ghost Society. Vieraslista on tavallaan kiinnostava, mutta ennen kaikkea masentava: ei tarvitse kuin vilkaista sitä, niin tietää täsmälleen, miltä Lost kuulostaa. Radikaaleinkaan kriitikko ei voi välttyä turvautumasta vanhaan kunnon rosolli-metaforaan, niin arvattavalla tavalla sekalaisen sillisalaatin 39-vuotias möhistuottaja on kavereidensa kanssa kokannut. Low’n kanssa tehty The Dream kuulostaa tismalleen Low’lta, Blonde Redheadin Kazu Makinon laulama Come Undone puolestaan Blonde Redheadilta. Hieman jännitystä elämään saa arvailemalla, miltä varsin tuntemattoman Marie Fiskerin henkäilemä Candy Tongue kuulostaa. Se kuulostaa Goldfrappilta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Psykedeliakitaristien tuijotuskilpailujen moninkertainen Yhdysvaltain-mestari John Frusciante.

Lähde kiertoradalle Johnin kanssa.

John Frusciante on tutkinut urallaan kaninkoloja, joihin Syd Barrettin pää taisi jäädä pysyvästi, tehnyt levyn sponsoroidakseen heroiiniharrastustaan, julkaissut kuusi levyä kuudessa kuukaudessa, liittynyt funkrockjätti Red Hot Chilli Peppersiin kahdesti ja kahdesti myös lähtenyt bändistä. Frusciante on tehnyt musiikkia akustisesti ja myös synteettisesti, joten ei ole yllätys, että PBX Funicular Intaglio Zone on saturoitu jälkimmäisellä tyylillä.

Ajattelin edellistä albumia (The Empyrean, 2009) kuunnellessani, että tässäkö tämä nyt oli. Levy oli majesteettinen, kokeellinen ja Fruscianten tapaan tautisen tarttuva ja koukuttava. Mihin jatkaa tuon levyn jälkeen, ja olisiko se edes mahdollista?

Vähänpä sitä ymmärtää universumin nykytilasta tai sen tulevaisuudesta, sillä PBX Funicular Intaglio Zone on jälleen jotain ihan muuta. Artisti itse kryptaa levyn nimen auki sivuillaan, mutta ei liene yllätys, ettei se siitä juuri selkiydy.

Frusciantelle se taas tuntuu tarkoittavan paljonkin. Hän kutsuu uutta suuntaansa progressiiviseksi synapopiksi. Jokainen kappale uudella levyllä on oma mikrokosmoksensa, jossa muutamassa minuutissa käydään siellä ja takaisin monta kertaa.

Levyltä löytyy useita osumia ja huteja, joskus jopa saman kappaleen aikana. Hear Say -kappaleella on hyvä svengi, ja se tuo mieleen mainion A Sphere In the Heart of Silencen, jolla Frusciante yhdisti voimansa RHCP:n nykyisen kitaristin Josh Klinghofferin kanssa.

Bikes-kappaleella vokaalit ja taustat hieman riitelevät, ja tuntuvat hetkittäin olevan eri teoksista. Biisi hyppelee, ei vain osasta toiseen, vaan vuosikymmenestä toiseen. Paikoitellen Bikes kuulostaa ysäri junglepastissilta, ja toisinaan muistuttaa Tim Buckleyn jazzkokeilulta. Biisi kääntyilee ja vääntyilee, ja tarjoaa yhtälailla hetkiä leuan raapimiseen ja pään nyökkäilyyn.

Ratiug kuulostaa orgaanisemmalta. Biisi on täynnä uskomattoman kauniita laulumelodioita ja taustaharmonioita, jotka kutkuttavat korvaa ja sielua. Ratiugilla Fruscianten tyylit ja kujeet sulautuvat hyvin yhteen, ja muodostavat tarttuvan ja erinomaisen biisin… kunnes räppäri Kinetic 9 puhuu suunsa tyhjäksi (”mo money, mo problems”, kuka olisi arvannut?). Feattaus tuntuu turhalta.

Guitar on instrumentaali, ja varsin onnistunut sellainen. Äkkijyrkkyys toimii, ja jopa acid house -biitti, johon levyllä palataan toistumiseen, tuntuu sopivan härskiltä.

Sam tuntuu raikkaalta edellisten biisien jälkeen. Frusciante improvisoi rummuilla ja kaataa prosessoiduista vokaaleista sekoitettua hyytelöä niiden päälle. Juuri kun tähän maailmaan tuudittautuu, hyppää vaihdekeppi, ratti ja tuoli, jolla istuu, kiertoradalle. Sitten lennetäänkin kohti aamunkoittoa ja ohi siitä tähdestä, joka ohjaisi jonnekin turvaan, ja äkkiä Frusciante laulaa Lords of Acidin kappaleella. Kitarointi on heveintä mitä olen Frusciantelta kuullut ja kuulostaa suorastaan törkeältä! Sam on niin häpeilemätön, että puna nousee poskille, ja pöydän alla jalka alkaa vipattaa salaa.

Sumilla Frusciante esittelee erehtymätöntä melodiatajuaan. Biisi kuulostaa miltei tavalliselta, lukuun ottamatta muutamia lynchähtäviä atonaalisia synasointuja osassa, jota kutsun tässä kertosäkeeksi. Sumilla Fruscianten ottama askel astraalitasolle sitoutuu hienosti hänen poptajuunsa. Hänen äänensä kuulostaa kauniilta, kitara heleältä, ja mieli saa vihdoin levätä. Levyn viimeinen kappale tuntuu lahjalta kärsivälliselle kuuntelijalle.

On ihailtavaa, että Frusciante ottaa uutukaisellaan jälleen askeleen täysin omapäiseen suuntaan. Toisella ja kolmannella kerralla kuunneltuna PBX Funicular Intaglio Zone avautuu (vähän) enemmän. Levy on oma, paikoitellen vaikeasti tavoitettava mielentilansa, johon hakeutuminen saattaa aiheuttaa Fruscianten faneille tykytyksiä. Levy toimiikin parhaiten yhtenä 37 minuuttisena kokemuksena.

John Frusciantella on selkeästi missio, siitä ei ole epäilystäkään, ja voi vain kuvitella mihin hän seuraavaksi ryhtyy.

78 PBX Funicular Intaglio Zoneen on pakko palata uudestaan varmistaakseen, ettei edellisellä kerralla missannut jotain. Pophetket levyllä ovat ohimeneviä, mutta progea riittää tuliaisiksi seuraavalle vuosikymmenelle.

Video ei ole enää saatavilla

Polyvinyl

80 Torontolainen Brian Borcherdt hankkii elantonsa erinomaisessa Holy Fuck -yhtyeessä, jonka leipälaji on ryskyvästi tanssittava elektroninen noisepop. Hänen Dusted-aliaksen alla julkaisema sooloesikoisensa on kuitenkin jotain aivan muuta: kokoelma hauraita folk-lauluja, joissa Galaxie 500:n tähtiintuijotteleva viattomuus yhdistyy Mark Laneganin minimalistiseen murjotukseen. Total Dust pitää itsestään hyvin vähän meteliä ja on ohi alle puolessa tunnissa, mutta puolet sen kymmenestä kappaleesta on erinomaisia. Niistä paras, Property Lines, yhdistää briljantisti murisevan PJ Harvey -riffin sinisilmäiseen Neil Young -falsettilauluun. Eniten päänvaivaa aiheuttaa kuitenkin single (Into the) Atmosphere, jonka kertosäe on anastettu suoraan… niin, mistä? (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Elton John vs. Pnau – Good Morning to the Night

Mercury

86 Pakko myöntää, että tämä albumi tuli täysin puskista, vaikka tänä kesänä Ibizalla viihtyvä Elton John otti australialaisen Pnau-duon hoiviinsa jo aikoja sitten. Pnau on ommellut tilkkutäkin lähinnä Johnin 1970-luvun kappaleista ja se täkki lämmittää ruumista, mieltä ja sydäntä. Nimibiisi rullaa vastustamattoman house-biitin avulla, pieneksi hitiksi kehittynyt Sad keimailee diskopallon alla kyyneleet silmissä ja Telegraph to the Afterlife on täydellistä musiikkia kesäisen aamyön tärkeisiin hetkiin. Phoenix puolestaan sysää kaikki samannimisen yhtyeen tuotokset kertaheitolla turhakkeiden joukkoon. Relevantista otteestaan huolimatta Good Morning to the Night tempaisee kuuntelijan salakavalasti aikaan, jolloin nerollamme oli hassummat kakkulat ja paremmat huumeet. Ehkä paras Elton John -levy, ehkä paras tänä vuonna kuulemani levy ja ehkä täydellinen esimerkki siitä, miten vanhan musiikin voi muodistaa tyylillä viemättä lähdeteoksilta mitään pois. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Mary Epworth – Dream of Life

Hand of Glory

84 Mary Epworth on saanut kehittyä rauhassa; brittilaulajattaren ensimmäiset singlet julkaistiin jo viime vuosikymmenen lopulla, mutta albumimitassa häntä kuullaan vasta nyt. Asialla on puolensa: lopputuloksena on häkellyttävän kypsä esikoisalbumi – mutta kiinnostaako se ketään, kun The Saddle Songin ja Black Doen nostattamat aallot ovat aikaa sitten laantuneet? Britannian ykköstuottajaksi (Adele, Florence + the Machine) nousseen Paul Epworthin sisar on vahvaääninen laulaja vailla maneereja. Hänen äänessään on samaa vaivatonta luontevuutta kuin Aimee Mannilla tai Low’n Mimi Parkerilla. Epworthin musiikki on kuitenkin monipuolisempaa: aisaparinsa Will Twynhamin kanssa hän on luonut musiikillisen universumin, jossa folkin maanläheisyys lyö kiehtovalla tavalla kättä milloin goottirockin, milloin gospelin ja milloin 1960-lukuisen barokkipopin kanssa. Levyn yhdestätoista kappaleesta ainakin kahdeksan on erinomaisia. Black Doen muhjuinen jyrinä kuulostaa Mount Eerien ja Bad Seedsin kaksintaistelulta, Heal This Dirty Soul rakentaa sillan Emmylou Harrisin kuisticountryn ja Jason Piercen lohtulaulujen välille, kun taas Come Back to the Bough’n kieppuvat stemmat ovat pakanallisia kuin Dead Can Dance. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

John Frusciante – Letuf-Lefr EP

Record Collection

83 Maailman ihanin John Frusciante on ollut viime aikoina harmillisen etäinen. Vuosituhannen alkupuolella levyn viikossa, kaksi parhaassa julkaisseelta kitaristilta ei ole ilmestynyt sekuntiakaan uutta musiikkia omissa nimissä sen jälkeen, kun hän joulukuussa 2009 ilmoitti jättäneensä Red Hot Chili Peppersin – aika on tärvääntynyt The Mars Voltan Omar Rodriguez-Lopezin ja Speed Dealer Moms -elektriotrion kanssa häärätessä. Syyskuussa ilmestyvää PBX Funicular Intaglio Zone -sooloalbumia ennakoiva ep on hämmentävyydessään riemastuttava paluu: viisi kappaletta progressiivisesti rönsyilevää makuuhuone-elektro-blues-hiphopia sisältävä levy piirtää uusia siveltimenvetoja Fruscianten entisestäänkin värikkääseen taiteilijakuvaan. Letur-Lefrin hienoin hetki on Glowe, 88-sekuntinen instrumentaali, jonka hajamielisen kitaranlurittelun taustalla pärisee kappaleen aikana lähes 20 toinen toistaan napakampaa rumpubreikkiä. Eniten hämmennystä aiheuttaa FM, joka yhdistelee hurmaavan epäloogisella tavalla oopperaa, räppiä, Beckiä, Wendy Carlos -syntikoita ja blues-kitarointia. Hanskasta homma karkaa vain In My Light -päätösraidalla, johon siihenkin on uhrattu ideoita keskimääräisen tupla-albumillisen verran. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

PURITY RING – SHRINES

4AD

70 Keinotekoisen genren maineestaan huolimatta witch house puhututti aikansa ja tässä on tulos. Salemin ja Pictureplanen aidosti vaarallisesta elektrosta on nyt tislattu listakelpoista söpöstelyemoilua. Näin ainakin haluaisi ensin ajatella. Shrines on pidemmän päälle toki valaiseva albumi, niin leimallisesti se kuulostaa vuodelta 2012. Levy antaa aavistuksen siitä, kuinka tasapaksu klubimusiikki on kenties viimein taipumassa joksikin muuksi: vääntyneemmäksi, kulmikkaammaksi, väkivaltaisemmaksi (vaikka Purity Ringin yösävyjä värittävä veripisarojen tihkusade onkin parfymoitu epäilyttävästi róseviinin äiteläksi). Jos tämä Corin Roddickin ja Megan Jamesin väristyksellinen äänimaailma saa 4AD-hyväksynnän, niin tuskin indievaltavirta on aivan tärviölle menossa. Toisaalta juuri Jamesin lauluääni viimeistelee Shrinesin loft-asuntoon sisäsiistiksi taustamusiikiksi. Se saa varmasti yhtyeen tien nousemaan pystyyn usean kuulijan kohdalla. Yhä useamman se saanee rakastumaan. Miten kiltti levy. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla